perjantai 9. marraskuuta 2012

Toimiva käytäntö


Asia muuttuu käytännöksi, koska se on ...?

Hevosihmisenä seurasin taannoin ratsastuksen alalla tyypillistä yksityisopetustilannetta, jossa joku valmentajaksi itseään kutsuva henkilö pyydetään ohjeistamaan ratsastuksen saloihin, kohteena ratsastaja ja hänen hevosensa. Valmennus oli (ja käytännössä aina on) kestoltaan suurin piirtein tunnin mittainen, mikä on valmentajan saapumisen kannalta järkevää, sillä kovin lyhyeksi aikaa ei kannata vieraalle tallille ajella. Valmennus koostui "opettajan" ohjeista, joita ratsastaja pyrki toteuttamaan, sekä toistoista, joissa ratsukko teki erilaisia liikesarjoja valmentajan toivomat x kertaa kutakin, tunnin täyttymiseen saakka. Jotakuinkin tähän tyyliin: "Laske 3+2. Laske sitten 3+4. Laske vielä kerran 3+4. Laske sitten 4:2. Sitten 5:2. Laske uudestaan 4:2."

Sen lisäksi, ettei kuvatunlaisessa niin tavallisesti toistuvassa ratsatusvalmennuskuviossa ole näkyvissä minkäänlaista (ihmis)pedagogiikkaa, vuorovaikutusta, eikä useimmiten valmentajalla myöskään minkäänlaista koulutusta, ei menetelmä vastaa myöskään eläinkoulutuksellisesti sitä, minkä tiedetään tuottavan huipputuloksia (tai tuloksia ylipäätään). Tiedetään esimerkiksi, ettei kilpahevosella missään nimessä pidä tehdä tunnin verran merkityksettömiä toistoja, joista suurin osa menee sinnepäin. Tämä ei tue ratsastajankaan kehittymistä. Ajallisesti valmennus on liian pitkä: hevosen koulutussession tulisi koostua mielekkäästä lämmittelystä (esimerkiksi maastolenkillä), tämän jälkeen (mikäli hevosen mieliala tuntuu vastaanottavalta) lyhyestä koulutushetkestä, joissa muutamin selkein ja johdonmukaisesti etenevin toistoin edetään onnistuneeseen liikkeeseen, hyppyyn tai muuhun toivottuun. Tämän jälkeen hevosta kiitetään, ja verrytellään lopuksi taas mukavalla meinigillä. Ei varmastikaan tarvitse olla ratsastuksen asiantuntija ymmärtääkseen, miksi jälkimmäisellä menetelmällä saadaan aktiivisia, yhteistyöhaluisia ja liikettään/hyppykapasiteettiaan käyttäviä hevosia (hevosenhan ei tarvitse varsinaisesti opetella liikkumistaan, riittää, että se on halukas liikkumaan kapasitteettinsa ja lihaskuntonsa mukaisesti ratsastajan niin toivoessa).

Kysymys kuuluu: miksi harrastelijoiden valmennus ei käytännössä koskaan ole jälkimmäistä? Miksi se lähes poikkeuksetta on tehotonta ja metsään vievää, hevosen innokkuuden, reaktiivisuuden ja elastisuuden kadottavaa edellistä? Miten käytännöksi voi tulla jokin, joka on täysin hyödytöntä?

Siksi, ettei tavallinen ihminen usko siihen, mitä tekevät huiput. Tavallinen ihminen kuulee ja ymmärtää, että huippu ei toimi kuten hän, mutta tavallinen ihminen näkee kaikkien kokoajan ympärillään toistavan samaa kaavaa kuin hän itse, ja tavallinen ihminen saa tilaisuuden jatkuvasti arvioida tämän menetelmän tuloksia. Tavallinen ihminen käsittää kyllä, ettei kukaan tallikavereista tai oman valmentajan asiakkaista starttaa olympialaisissa, mutta hän joka tapauksessa näkee kuinka tallikollegat  hevosillaan ratsastavat. Kaipa hän alitajuisesti kuvittelee, että jotenkin nuo tutut menetelmät ovat avain kehitykseen, vaikka samanaikaisesti havaitsee jatkuvasti koko suuren tavallisten ihmisten joukon aina vain säilyvän yhtä tavallisina.

Huipulla ratsastavien tavoista tavallinen ihminen ei pääse näkemään yhtään mitään. Vaikka hänelle kerrottaisiin, että huippu käyttää menetelmää a, hän ei kuitenkaan itse  näe, kuinka huippu tekee ratkaisun a, ja siitä seuraa hevosen liikkeessä parannus b. Mutta joka ainoa päivä hän näkee, että valmentajan ratkaisun c jälkeen hevosten liikkeet muuttuvat suuntaan d. Ei ole väliä, onko d hyvä vai huono, pääasia on se, että tavallinen ihminen tietää seurauksen. Hän ei halua kokeilla uudenlaista menetelmää, koska hänellä ei ole käsitystä siitä, mitä tämän menetelmän seurauksena tapahtuu.

Sama ilmiö on näkyvissä kaikkialla oppimisessa. Oppilaat vastustavat uusia oppimismenetelmiä, koska he eivät pysty saamaan kiinni siitä, onko koettu seuraus b:tä, d:ä vai kenties jotakin muuta. He eivät tunnista kokemustaan.

Opettajat toistavat opetuksessaan vanhaa kaavaa, koska he tietävät vamasti, mitä siitä seuraa: tätä he voivat todistaa päivästä toiseen. Ennustettavuudesta ja varmuudesta seuraa kontrollin tunnetta, ja on vain hyvin harvoja ihmisiä, jotka pystyvät elämään ilman sitä.

Siksi asiakas palkkaa "valmentajan", joka käyttää 5 min sen pohtimiseen, miten asiat tavallisimmin tehdään, ja 0 min sen miettimiseen, miten saisi aikaiseksi kehitystä.

Siksi huipulla on tilaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti