Turha itkeä, kun kännykkä on jo kädessä

Kirjoittanut Antti Värtö.

I.

On yksi asia vastustaa muutoksia, koska ei ole varma, ovatko muutokset hyviä. Tämä voi olla vain järkevää varovaisuutta.

Mutta on toinen asia sulkea haka, kun hevoset ovat jo karanneet.

Opetushallitus laati luonnoksen järjestyssäännöistä koko Suomeen. OPH:ssa koettiin ongelmaksi, että säännöt vaihtelevat koulusta toiseen niin paljon, eivätkä kaikkien koulujen säännöt noudata edes lakia.

OAJ antoi omat kommenttinsa järjestyssääntöluonnokseen (PDF). Yleisesti ottaen OAJ piti OPH:n sääntöideoita ihan hyvinä mutta halusi laajentaa opettajien valtaa oppilaiden suhteen. Tätähän OAJ tekee: yrittää saada opettajille niin paljon valtaa kuin mahdollista. Tähän asti siis kaikki menee odotusten mukaan.

Ja sitten päästiin kohtaan "Tietokoneen, matkapuhelinten ja muiden mobiililaitteiden käyttö". Siinä kohdassa OPH oli kirjannut, ettei ole koulun asia, mitä laitteita oppilaat käyttävät välitunneilla. OAJ oli eri mieltä:

Asetuksen mukaan oppitunti on siis 60 minuuttia, josta vähintään 45 minuuttia on käytettävä opetukseen. Enintään 15 minuutin pituinen sisällöllisesti määrittämätön osa oppituntia, jota yleisesti nimitetään välitunniksi, ei ole oppilaan vapaa-aikaa.

Näin ollen koulu voi kieltää oppilailta kännykän käytön myös välitunnilla eikun siis "enintään 15 minuutin sisällöllisesti määrittelemättömänä aikana oppituntia".

OAJ on varmaan oikeassa. Niin epäilemättä voikin. Paperilla.


II.

Neuvostoliitossa ei ollut työttömyyttä. Työttömyys oli erikseen kielletty. Näin ollen kaikki, jotka eivät olleet jostain syystä töissä, olivat vain irtolaisia. Ongelma ratkaistu.

Monia ongelmia voi näennäisesti ratkaista antamalla määräys, että ongelmaa ei ole olemassa.

Huippuvuorten Longyearbyenissä kuoleminen on kielletty. Kansanedustajat! Miten saatoitte unohtaa näin olennaisen säädöksen Suomen rikoslaista?



III.

Tunnen tavallaan sympatiaa OAJ:n lausuntojen kanssa. Elämä opettajana olisi niin monella tavalla  helpompaa, jos oppilailla ei olisi kännyköitä. NIIN MONELLA TAVALLA.

Kännykät aiheuttavat jatkuvaa häiriötä tunneilla. Niistä on myös haittaa tuntien ulkopuolella. Kiusaaminen on siirtynyt kännyköiden myötä ihan uudelle tasolle, ilmeisimmän esimerkin mainitakseni. Jos kännykät voisi oikeasti saada pois koulusta, olisi se ihanaa.

Mutta on turha potkia tutkainta vastaan. Kännykät eivät katoa sillä, että määräämme ne pois. Ei nykyisinkään kännyköitä saisi käyttää oppitunnilla, mutta jotenkin kummasti niitä silti räplätään jatkuvasti.

Jos koulussa olisi kännykkäkielto myös välituntisin, eivät oppilaat jättäisi kännyköitään kotiin. He käyttäisivät niitä salaa. Opettajat joutuisivat sitten valvomaan silmä kovana, ettei välitunnilla vain pelata Clash of Clansia, vaikka ehkä muutakin tekemistä olisi. Aina välillä rankaisisimme satunnaisesti kiellon rikkomisesta kiinnijääneitä ja opettaisimme oppilaat suhtautumaan opettajiin vihollisina. Tämä olisi lose-lose-tilanne: kaikkien olosuhteet vain huonontuisivat, ilman mitään mainittavaa hyötyä.

Hävittyjen taisteluiden jatkaminen ei ole ainoastaan turhaa: se on haitallista.

Meidän on vain parempi hyväksyä, että oppilailla on kännyköitä. Voimme yrittää opettaa heitä käyttämään laitteitaan myös hyödyllisesti. Tunneilla oppilaita voi patistaa etsimään tietoa netistä, ottamaan kuvia kamerallaan erilaisista opetukseen liittyvistä ilmiöistä ja jakamaan ideoitaan somessa. Ja niin edelleen. FB-ryhmä TVT opetuskäytössä on täynnä ideoita, miten oppilaiden mobiililaitteita voi hyödyntää oppitunneilla.

Eivät ongelmat siitä katoa. Itse yritän hyödyntää oppilaiden omia laitteita tunneillani niin paljon kuin mahdollista, mutta samalla hyväksyn sen, että viihdekäyttöä tulee aina olemaan enemmän kuin hyötykäyttöä. Koska viihde on, no, viihdyttävämpää kuin opetus. Mutta eivät ongelmat katoa sanomalla, etteivät oppilaat saa käyttää kännyköitä koulussa.

Karannutta henkeä ei saa takaisin pulloon.

Sen kanssa pitää vain oppia elämään.

Armon ja oikeuden köydenveto

Kirjoittanut Antti Värtö 

I.

Miten pitää suhtautua siihen, jos koulun sääntöjä rikotaan? Usein vastakkain on kaksi näkemystä:

1. nollatoleranssi
2. se, että arvioidaan asia tilannekohtaisesti ja annetaan tarvittaessa armon käydä oikeudesta.

Näistä näkemyksistä käydään usein ideologista köydenvetoa ja juupas-eipäs-väittelyitä.

Mutta ovatko nämä oikeasti ainoat vaihtoehdot? Koska ne ovat molemmat omalla tavallaan huonoja ratkaisuja.


II.

Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut erot ovat synnynnäisiä, toiset taas ympäristön aiheuttamia.

Kirjoitin viime kerralla, että koska ihmiset eivät voi sille mitään, että he ovat erilaisia, meidän pitäisi yrittää tasata tilannetta. Meidän pitäisi yrittää tehdä elämästä helpompaa niille, joiden lähtökohdat ovat vaikeammat.

Nollatoleranssi ei ota tällaista huomioon. Nolla on nolla: kaikille tulee aina sama rangaistus samoista teoista. Ajatus siitä, että rikkeisiin puututaan joka kerta ja vieläpä aina samalla tavalla kuulostaa selkeältä ja tasapuoliselta, mutta onko se oikeudenmukaista?

Me siis annamme aina jälki-istuntoa siitä, kun oppilas myöhästyy. Vähät siitä, että lukihäiriöisten ihmisten on yleensä vaikea arvioida ajankulua (esim. Nicolson, Fawcett & Dean 1995).

Tai oppilasta rangaistaan, jos hän tappelee toisten kanssa. Vähät siitä, että väkivallan uhrit tappelevat keskimääräistä enemmän koulussa (esim. Brockenbrough et al 2002).

Ja niin edespäin. Nollatoleranssi on selkeää, mutta se päätyy toistuvasti lyömään lyötyjä. Se kohdistuu erityisesti oppilaisiin, joilla menee jo valmiiksi huonosti.

Kuten Anatole France tokaisi: "Laki rankaisee majesteetillisen tasapuolisesti sekä rikkaita että köyhiä, jotka kerjäävät kadulla ja nukkuvat siltojen alla"


III.

Nollatoleranssissa on siis ongelmansa. Olisiko siis parempi aina arvioida tilannekohtaisesti, rangaistaanko oppilaita vai ei?

Selkeiden sääntöjen puolustajilla on tähän monta hyvää vasta-argumenttia. Tilannekohtainen arviointi on ongelmallista ainakin kolmesta syystä:

1. Jos säännöt eivät ole samoja kaikille, johtaa se mielivaltaan. Oppilaat eivät koskaan tiedä, saako jostain asiasta rangaistuksen vai ei. Säännöt tuntuvat satunnaisilta, eivätkä oppilaat ymmärrettävästi kunnioita niitä.
2. Se tarkoittaa helposti pärstäkertoimen mukaan arviointia. Opettajatkin ovat ihmisiä, ja myönsimme sitä tai emme, suhtaudumme usein tietynlaisiin oppilaisiin positiivisemmin ja toisenlaisiin negatiivisemmin. Pahimmassa tapauksessa oppilaan rangaistukseen vaikuttaa enemmän se, kuka hän on kuin se, mitä hän on tehnyt.
3. Se tarkoittaa myös, että jos oppilas on hyvä kertomaan nyyhkytarinoita, hän voi aina päästä kuin koira veräjästä. "Uhriutumisen kulttuuri" on ilmiö, jossa ihminen palkitaan siitä, että hän onnistuu esittämään itsensä uhrina. Tällaisen kulttuurin edistäminen ei olisi hyvä asia.

Kuten G. K. Chesterton tokaisi: "Ennen kaikkea, jos haluamme suojella köyhiä, meidän tulee kannattaa pysyviä sääntöjä. Klubin säännöt ovat toisinaan köyhän jäsenen puolella. Klubinn sympatiat ovat aina rikkaan puolella."

IV.

Eli... mitä? Emme voi rangaista kaikkia samalla tavalla olematta epäoikeudenmukaisia; jos emme rankaise kaikkia samalla tavalla, olemme mielivaltaisia. Suo siellä, vetelä täällä.

Emmekö voi siis rangaista oppilaita lainkaan?

Ehkä emme.

Olemme käyttäneet sanaa "rangaistus", mutta jälki-istunto on lopulta melko mitätön rangaistus. Se ei ole kovin kummoinen pelote. Sen arvo on lähinnä symbolinen: sääntöjen rikkomisesta tulee seuraus.

Symbolinen seuraus ei ole sama asia kuin ei seurausta lainkaan. Ihmiset muuttavat käytöstään puhtaan symbolisten asioiden ansiosta: jos nätistä vihosta saa kultatähden, panostavat oppilaat vihkotyöhön, vaikka kultatähdellä ei oikeastaan tee mitään.

Koulu ei pysty asettamaan niin kovaa rangaistusta, että se toimisi oikeana pelotteena. Me voimme siis halutessamme luopua jälki-istunnon kaltaisista rangaistuksista kokonaan ja keksiä tilalle jonkin toisen seurauksen.

Monissa kouluissa näin onkin tehty. Niissä on luovuttu jälki-istunnoista ja siirrytty kasvatuskeskusteluihin. Kasvatuskeskustelussa voidaan toivon mukaan myös kuunnella oppilasta ja auttaa häntä toimimaan koulun sääntöjen mukaan.

Tämä yhdistää sekä nollatoleranssin että tilannekohtaisuuden parhaat puolet ja välttää niiden ongelmat. Seuraus tulee yhtä varmasti kuin nollatoleranssissa: jos rikot sääntöjä, seuraa siitä kasvatuskeskustelu. Mutta keskustelu ei ole samanlainen kaikille: siinä yritetään keksiä keinoja, jolla oppilas voisi vastaisuudessa välttää ongelmia ja noudattaa sääntöjä paremmin. Nämä keinot ovat tietysti erilaisia eri oppilaille.

Kuten Robin Hanson tokaisi: "Jos haluat oikeasti parantaa toimintatapoja, älä tartu köydenvedossa kumpaankaan päähän, vaan vedä köyttä sivusuuntaan"

Huvikumpupedagogiikkaa - Kaikki on vinksin vonksin ja kuinkas sitten kävikään?

Kirjoittanut Suvi Puronsuu

Irronnut viemäriputki, lauennut palohälytin, vapamuotoiset hajuvesikokeilut, pulpetittomat päivät, jolloin luokassa ei näkynyt kuin muutama lattialla loikoileva oppilas muiden ollessa piilossa rakentamissaan majoissa; lukuisat projektit, joissa luokkamme muistutti vuoroin luovaa tilaa, vuoroin kaatopaikkaa. Onko siis aihetta hämmästyä siitä, että opetiimin arviointituokiossa lanseerattiin käytävämme profiiliksi: "Täällä on meno välillä kuin Huvikummussa". Arvioita pohdittuani totesin, että Huvikummun anarkia on jotain, joka voisi olla tervetullutta kouluun.

Muun muassa koska Huvikummussa piilee toisin tekemisen ja ajattelun taito aidossa mielessä, mistä puolestaan seuraa kiistämätöntä luovuutta sekä iloa, vaikkakin myös kaaosta ja väkisinkin "rapatessa roiskuu" -ilmiöitä eli vähemmän onnekkaita sattumia.

Mikä erottaa Huvikumpu-pedagogiikan pelkästä hillumisesta ja puuhastelusta?

Huvikumpu-pedagogiikan käyttöteoreettiseksi validioimiseksi valotan hieman taustoja, joilla luokkani on päätynyt jokseenkin luovan, yrittämisen ja epäonnistumisten kautta oppimisen ympäristöksi:

1) Mitä enemmän oppilaat saavat rytmittää omaa työtään ja työskentelyään, sitä suuremmaksi kasvaa suurimman osan halu työskennellä. Pieneen osaan oppilaita voimakas pakote on ainoa keino synnyttää motivaatiota, jos heidän valintojensa määrä on rajattu. Heillekin toki saattaisi löytyä mielekäs polku, jos koulu olisi mahdollista järjestää vielä radikaalimmin vapaasti. Saattaisi.

2) Kun oppilas lunastaa subjektiutta omassa oppimisessa, näyttäisi siitä seuraavan seuraavia siirtovaikutteita:

- Motivaation kasvamisen seurauksena oppilaat eriyttävät itse itsensä ylöspäin.

- Oppilaat joutuvat kohtaamaan tiedon tuottamisen ja soveltamisen raskauden. Opiskelu ei ole suorittamista.

3) Oppilaat vaikuttavat voimaantuvan tilanteessa, jossa sekä heidän kuulemisensa että oppimisen haltuunotto, vaikka työläälläkin tavalla, toteutuu. Tämä näyttäytyy muun muassa seuraavasti:

- Oppilaat eivät vastaa annettuihin ohjeisiin automaattisen kuuliaisesti. Argumenttien tarve kasvaa.

- Oppilaat odottavat kuulemista ja kohtaamista, eivät tottelemisen kohteena olemista. Heidän on vaikea asettua auktoriteetin johdettavaksi, jos perusteena on ainoastaan asema. He tuntuvat tarvitsevan merkityksiä. Tunnustukseen perustuva johtajuus nojaa merkityksen kokemukselle ja sen saatuaan oppilaat ovat lojaaleja, jos kanssakäyminen yhteisössä, jossa he kasvavat perustuu dialogisuuteen.

- Oppilaiden kokeilun halu ja into lisääntyy. Heidän epäonnistumisensa pelko pienenee. 

4) Kohtaaminen, tunnustuksen antaminen ja saaminen sekä valtaistuminen eivät ole koululle vieraita ilmiöitä, mutta usein vaikeita. Kohtaamisen puute perustellaan ajan ja resurssien puutteella. Tunnustuksen tarpeettomuus kumotaan annetulla auktoriteetilla, instituution perinteillä sekä viime kädessä pelotteilla. Valtaistuminen tyrmätään huonona kasvatuksena. Polku Huvikumpuun kulkee autoritaarisuuden uudelleen tarkastelun kautta. 

Huvikumpu-pedagogiikassa on kyse ehkä eniten siitä, että lapsilla on mahdollisuus määritellä ja vaikuttaa toiminnan ehtoihin ja raameihin. Ja lapsilla jos keillä on riemastuttava kyky määritellä toisin! Kuka sanoo, ettei pöydän alla opi? Tuhahditko tai huokaisitko? Miksi?

Varo palloa!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Arvoisa opettaja! Onko luokassasi piano? Vanha nojatuoli? Ikkunat verhoissa? Huonekasveja? Katsohan, ovatko kaikki luokkasi asiat (kyllä, aivan joka ainoa vanha legopalikka, kukkaruukku, koristekartta sekä pöydän laatikossa lojuvat kirjat) turvalliseksi varmistettuja?

Kun kirjoitan tätä tekstiä, eräs luokkansa yhteishenkeä ja viihtyisyyttä pitkään rakentanut opettaja purkaa tilannetta, joka on saanut alkunsa jumppapalloista ja päättynyt rehtorin sekä sivistystoimenjohtajan puhuttelun kautta vanhempien ihmetteleviin Wilma-viesteihin jälkikasvun kotiutuessa pahoilla mielin: jumppapallot ovat nyt poissa, ja kärjistynyt tilanne on aiheuttanut oppilaissa hämmennystä jopa niin, että osa on palannut koulusta kotiin itkun kanssa.

Kyse on siitä, että jokin taho on katsonut jumppapallot luokassa epäsopivaksi asiaksi. Tilannetta on käsitelty kokouksessa, jossa on todettu, että ”palloista haihtuvat yhdisteet aiheuttavat oireita”. Yhdisteiden haihtumista tai niiden haitallisuutta ei kuitenkaan ole todennettu. Palloissa ei ole CE-merkintää, ja tämä on ilmeisesti ollut yksi peruste sille, että ne eivät voi olla turvallisia (sillä, että merkintä takaa turvallisuuden, mutta sen puuttuminen ei takaa päinvastaista ei mitä ilmeisimmin ole ollut merkitystä).

Onko kyse aidosta huolesta oppilaiden terveydentilan suhteen? Jos on, miksei yhdisteiden haihtumista ole asianmukaisesti tutkittu? Entä kuka vielä tänä päivänä uskoo hyvinvoinnin typistyvän tiettyihin pitoisuuksiin positiivisen ilmapiirin, kivan opiskeluympäristön, yhteishengen, ongelmien yhdessä ratkomisen ynnä muun sijasta? 

Onko kyseessä ajojahti? Opettajan, joka toimii innovatiivisesti konservatiivisessa koulussa saa ennen pitkää luopumaan ajatuksistaan väsytystaistelulla. Kenen hyvinvointia tällainen ajaisi takaa?

Mitä opettaja voi tehdä, mikäli pyrkii vilpittömästi ja muita rasittamattomin resurssein parantamaan omaa ja oppilaidensa viihtyvyyttä, ja kohtaa mielivaltaa hallinnon taholta? Eikö hallinnolla ole todistusvelvoitetta haitallisuuden osoittamiseksi? Millä perusteella opettajaa voidaan puhutella jumppapallojen käyttämisestä luokassaan? Onko opettajan ainoa keino väsyttää itsensä vääntämällä kättä henkilöiden kanssa, jotka vallankahvaa käyttäen saavat taistoon tarpeetonta ylivoimaa? Vai tuleeko opettajan nöyrtyä suorittamaan työtään lähihallinnon hyväksymällä tavalla silloinkin, kun se sotii kokonaissuosituksia vastaan? Uusi OPS nimittäin vaatii liikettä luokkiin, oppilaiden osallistamista sekä oppimisympäristön viihtyisyyden parantamista. 

Liikkuva koulu suosittelee!

Lopuksi: Mikä on koulun rooli kriitiisen ajattelun opettamisessa, jos "oireita" uskotaan sen enempiä miettimättä tulevan asioista, joita kotimme on usein sullottu komeroita myöten täyteen?

http://yle.fi/uutiset/koulun_kokeilu_sisailman_parantamiseksi_jumppapallot_poistoon/7946857

Talossa ei ole sammutuspeittoa!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Taannoisilla Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (12.10.2104) Harvardissa tällä hetkellä vieraileva professori Pasi Sahlberg, jonka näkemyksiä suuresti kunnioitan, murehti suomalaisen koulutusosaamisen heikkenemistä. Sahlberg on ansiokkaasti painottanut muun muassa seuraavia asioita:

• Voisimme unohtaa oppiaineiden välisen kinastelun ja keskittyä oppimiseen sekä oppilaaseen "Titanicin kansituoleista taistelemisen" sijaan
• Oppilaan hyvinvointi, oman paikan löytäminen, oppimisen ilo ja uteliaisuus on nostettava korkeimmaksi tavoitteeksi nykyiseltä "no voishan näitäkin joskus miettiä jos ehtis ja viitsis" -paikaltaan
• Pakollisia läpikäytäviä sisältöjä kannataisi karsia kovalla kädellä, jotta tilaa löytyisi myös omaehtoiselle tekemiselle
• Hyviin PISA*-tuloksiin tai hohdokkaaseen menneisyyteen ei voi jäädä uinumaan
• Suomalaisen koulujärjestelmän kirkkaus piilee "pehmeydessä": opettajat ja oppilaat voivat vaikuttaa tekemisiinsä, löytää tekemiselleen merkitystä, kyseenalaistaa ja hyödyntää osaamistaan. Toinen suuntaus olisi Aasian maiden tiukka ja kontrolloitu "pänttäämiskulttuuri", joka sekin tosin tuottaa hyviä oppimistuloksia, eikä kyseisissä kulttuureissa välttämättä ole ristiriidassa hyvinvointitavoitteiden kanssa. Toisenlaisiin, erityisesti autonomisiin ja yksilölllisiin kulttuureihin kopioituna "pänttäämismalli" voi sen sijaan olla varsin vahingollinen.

Satuin kuulemaan Sahlbergin luennon Turussa muutama vuosi sitten. Pidin luennosta ja toki myös Sahlbergin viestistä, tosin jäin pohtimaan, miksi hän jatkuvasti vetoaa kriisitunnelmista puhuessaan PISA-tuloksiin, jotka kuitenkin edustavat sellaisen asian mittaamista, joiden oppimista hän ei itse peräänkuuluta. No, ehkäpä tarkoitus pyhittää keinot. Ja eihän se PISA tietenkään mikään aivan turha mittari ole. Oli miten oli, Sahlberg on myös varoittanut menemästä mukaan kontrolliin perustuviin reformeihin, joissa mihin tahansa kulttuuriin yritetään soveltaa joissakin Aasian maissa hyvin toimivaa "pänttäämismallia". Tätä monien valtioiden suuntaamista kohti kontrollia ja kilpailua on kutsuttu nimityksellä Global Education Reform Movement, joka enteellisesti lyhenee sanaksi GERM (englanniksi loinen, parasiitti).

Meillä Suomessa koulutus perustuu vapaudelle ja luottamukselle. On väitetty, että opettajat eivät riittävästi käytä vapauttaan opetuksensa kehittämisessä, ja spekuloitu, josko kuitenkin saataisiin parempia tuloksia hieman "remmiä kiristämällä". Olen itsekin pähkäillyt samaa. Mutta on muistettava, että juuri vapaus ja luovuus eli "pehmeys" on meidän järjestelmämme vahvuus. Helsingin Sanomien haastattelussa Sahlberg nosti kuitenkin suureksi tämänhetkiseksi ongelmaksi johtajuuden puutteen suomalaisen koulujärjestelmän kehityksessä. Ja siinä Sahlberg on paitsi väärässä, myös ristiriidassa itsensä kanssa. 

Ihminen, tuo syvästi psykologinen olento, kokee asioiden olevan jollakin tavalla. Hän esimerkiksi uskoo käytänteidensä olevan hyviä. Näin ei kenties ole, mutta totuudella ei ole paljonkaan tekemistä ihmisen oman uskomuksen kanssa. Ihminen voi hyvillä mielin nähdä vakuuttavan esityksen siitä, kuinka hänen uskomuksensa on virheellinen - ja säilyttää tämän uskomuksensa tästä huolimatta. Ihminen uskoo asioiden olevan jollakin tavalla, ja tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota uskomustaan vahvistaviin merkkeihin kuin niiden kanssa ristiriidassa oleviin, ja näin vakuuttuu kokoajan yhä vahvemmin oman käsityksensä oikeellisuudesta (olethan jo lukenut myös Antin tekstin vahvistusvinoumista).

Peter Watts kirjoittaa uskomattomassa kirjassaan Sokeanäkö, että aivojamme ei kiinnosta totuus vaan eloon jääminen. Uskomusjärjestelmämme pystyy mainiosti hyväksymään täysin ristiriitaista tietoa, tyypillisesti esimerkiksi vähentämällä jomman kumman keskenään ristiriidassa olevan tiedon merkitystä. Vielä toisin sanoen: jos oma käytäntö tuntuu hyvältä, ja joku tulee kertomaan, että kyllä joku toinen käytäntö olisi parempi perustellen tämän paremmin kuin mitä pystyy itse perustelemaan omaa käytäntöään, ratkaisuna on ajatella, että uusi tieto on tyhjänpäiväistä höpönlöpöä tai liittyy johonkin ihan toisenlaiseen tilanteeseen.

Mitä tästä kaikesta sitten seuraa? Pitäisikö meidän muuttua roboteiksi? Ei suinkaan. Täytyy vain ymmärtää, että ihmisiä ei itse asiassa kannata perinteisessä mielessä johtaa, vaan pikemminkin kuunnella. Ihminen haluaa nimittäin tehdä oivalluksensa itse. Ylhäältä päin ohjattu reformi on usein tuomittu epäonnistumaan, sillä hyvinkään perusteltuna se harvoin onnistuu muuttamaan olemassaolevia syviä uskomuksia omien käytänteiden toimivuudesta.
Onko ylhäältä johtaminen siis toimiva ratkaisu? Ei ole.  
 

Muistan muutaman vuoden takaa mieleeni painuneen konferenssiesityksen, jossa tutkija oli havainnut suurimmaksi tekijäksi pedagogisten muutosten hitauteen sen, että opettajilta puuttuu tuki, esimerkki ja keskusteluyhteys. Opettajien todettiin puurtavan liiaksi yksin, ja luontevan pedagogisen puheen huomattiin jäävän helposti muun kouluarjen jalkoihin. Tuon jälkeen olen seurannut lukemattomia opettajien sosiaalisen median välityksellä käymiä keskusteluja, yhteyksien syntymisiä, esimerkkien seuraamisia, omaan käyttöön kopioimisia ja niin edelleen. Eivät opettajat, ainakaan enää, puurra yksin ja tuetta. Eivät ainakaan kaikki.
Onko ylhäältä johtaminen siis tarpeellinen ratkaisu? Ei ole!

Johtaminen saa pahimmassa tapauksessa hapen loppumaan. Johdettava on tilanteessa, jossa joku kertoo, kuinka hänen tulisi ajatella, ja koska nämä ylhäältä annetut ajatukset ovat harvoin yhdenmukaisia omien ajatusten kanssa, on sekä annetujen, että pahimmassa tapauksessa myös omien ideoiden kohtalona muussaantua mitättömiksi. Erisuuntaisten ajatusten kanssa painiskeleminen vie näin energiaa omien ideoiden kehittelyltä. Onko siis juuri Sahlbergin surema johtamattomuus aikaansaanut sen, että luovuus on päässyt kukkaansa, sillä juuri tällä hetkellä suomalaisella koulutuskentällä tapahtuu päätä huimaavia innovaatioita. Innovaatioita, joita kukaan ei johda: eikä niitä kenenkään tarvitsekaan johtaa! On nimittäin aivan viimeisin ja kekseliäin asia ymmärtää, että vahvin ja pysyvin muutos tapahtuu vain sitä kautta, että vahvistetaan jo olemassaolevia rakenteita. Ei kuvitella yksittäisen, ylhäältä johdetun ratkaisun hoitavan kuntoon kaikkien tarpeita ja ongelmia, vaan annetaan jokaisen etsiä parhaat mahdolliset ratkaisut ja annetaan paras mahdollinen tuki näiden ratkaisujen etsimiseen.

Yksi tällainen esimerkki on Kimppaopetus, josta kerroinkin jo edellisessa tekstissäni. Vielä paljon suurempaa on tulossa, sillä lähdimme mukaan Mielikuvituskoulun (kilpailussa The Imaginary School) tiimillä Helsinki Challenge -kilpailuun tavoitteenamme alkaa rakentaa systeemaattista tukiverkostoa kaiken kouluissa jo olemassaolevan  ja vielä kehittymässä olevan vahvistamiseksi. Tiimi koostuu tutkijoiden lisäksi kentällä työskentelevistä, ja kilpailuehdotus pohjautuu tavallisessa kouluarjessa kehiteltyihin ideoihin (mm. Peuran polku, Yksilöllinen oppiminen alakoulussa, Matematiikan yksilöllisen oppimisen menetelmä alakoulussa), jotka ovat versoneet opettajien innovatiivisuudesta luovuuden ja vapauden sallivassa koulujärjestelmässämme. Kilpailuehdotuksen työstämisen myötä pääsimme alkuun työssä, joka  pitää sisällään muun muassa virtuaalisten ja fyysisten kohtaamispaikkojen ja -tapojen lisäämistä, materiaalin valmistamista ja jakamista sekä täydennyskoulutuksen ylösalaisin kääntämistä siten, että uusia ideoita ja tutkimustietoa työstetään opettajien kanssa luokkatilanteessa irrallisen luennoinnin sijaan. Jos johtamattomuus on nyt helpottanut happivajetta, Mielikuvituskoulun tiimin missio on lisätä lämpöä: näin saadaan nykyinen muutosliikehdintä kunnolliseen roihuun, ja tämä työ tulee jatkumaan riippumatta siitä, kuinka tässä yksittäisessä kilpailussa käy.

Sahlberg peräänkuuluttaa pehmeän koulujärjestelmän säilyttämistä. Mutta on ristiriitaista puhua luottamuksen puolesta, ja kaivata kuitenkin jotakuta kertomaan, mitä sittenkin tulisi tehdä. Sahlbergin luulisi ymmärtävän, että alhaalta versova, jo käynnissä oleva  reformi on suoraa seurausta vapaudesta ja luottamuksesta koulutusjärjestelmässämme, joka ei kaipaa omia ajatuksia tukahduttavaa johtajaa.

Paras koulujärjestelmä koostuu yksilöistä ja yhteisöistä, jotka osaavat tehdä oivalluksensa itse. Me olemme matkalla kohti sellaista!   

*Mainittakoon tässä yhteydessä, että PISA-tulokset ovat eri asia kuin Pisa-tulokset. PISA on lyhenne sanoista Program for International Student Assessment, Pisa puolestaan kaupunki Italiassa. Korjatkaa, jos tiedätte Suomessa sovitun poikkeuksen tästä lyhennesäännöstä tämän koulutuskeskustelun kullannupun kohdalla.

Kieltäminen on kiellettävä!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Juttelin taannoin lasteni kanssa päivällispöydässä oikein vastaamisesta arvaamalla. Heitin enempiä miettimättä ilmoille seuraavan ajatusleikin:

Onko parempi palkata siltaa rakentamaan henkilö, joka on aivan todella uskomattoman hyvä suunnittelija ja todella taitava laskemaan, että sillasta tulee hyvä eikä se sorru, jos tämän YHDEN AINOAN kerran hän tekee virheen ja silta sortuu, VAI henkilö, joka ei tajua sillanrakentamisesta mitään eikä osaa ollenkaan laskea sortuuko silta, jos tämän YHDEN AINOAN kerran hän vahingossa onnistuu ja sillasta tuleekin kestävä?

En itse ehtinyt miettiä kumpi vastaus olisi hyvä, enkä tiennyt kumman puolelle lapset olisivat kallistuneet. Oletin ehkä että tumpelon.

10-vuotias: Se toinen tyyppi. Se tumpelo.

8-vuotias: Ei kun se ensimmäinen.

Jahas, kumpikin sai kannatusta! Kysyin perusteluita.

10-vuotias: No tietenkin koska sitten se siltä kestää.

8-vuotias: Mutta kun tumpelo onnistuu, se saa mainetta ja se palkataan rakentamaan lisää siltoja. Ja sitten ne kaikki muut sortuu. Ja vahingosta tulee sit isompi!

Olin todella yllättynyt. En edes itse osannut ajatella asiaa niin laajasti, en ainakaan sekuntien sisällä. Lapset ovat niin viisaita!

Tämä blogi on olemassa juuri tuon lasten viisauden tähden. Itse asiassa ajan myötä olen enemmän ja enemmän huomannut, miten tärkeä juuri tuo näkökulma minulle on. Jos välillä olen kokenutkin syyllisyydentuntoa osoitellessani sormella milloin ketäkin tahoa lasten mahdollisuuksien vähentämisestä, olen kuitenkin kärsinyt tunnontuskat mielihyvin, sillä voin seistä ylpeydellä tavoitteeni takana. Lapsille mahdollisuuksia, esteet vek!

Ja niitä esteitähän todella riittää.

Eräässä Facebook-ryhmässä kyseltiin ”hardcore-apua”: Miten saada selville, mitä luokassa SAA olla? Taustalla oli halu tehdä ”korhoset”eli kiikuttaa pulpetit pois ja hankkia oppilaiden kanssa yhteistyössä tilalle mm. kierrätyskalusteita. Ongelmaksi muodostui kuitenkin jo ennen alkuun pääsyä se, ettei tällainen tietenkään lähtökohtaisesti voi olla sallittua. Huonekasveista tulee homeita, paloturvallisuus on huomioitava, samoin allergiat, siivous ja niin edelleen. Toisin sanoen ympäristö, joka vastaisi suurin piirtein sitä, millaisessa kukin oppilas kotonaan asuu, muodostuisi koulukontekstissa viralliselle taholle uhkia täynnä olevaksi, ja niin viranomaistahojen tuleekin jo etukäteen kontrolloida pois kaikki viihtyisyys ja inhimillisyys.

Missä määrin kieltäminen on välttämätöntä? Missä määrin se on tarpeellista? Seuraavassa muutamia lainauksia käydystä keskustelusta:

Äsken pöytään heitettiin kunnan sisäilmaryhmä ja palomiehet eli paloturvallisuus... Ja pahoin pelkään, että en ole vielä nähnyt kaikkea. Mutta itse siis haluaisin ensin tietää, mitä on kunnan rajojen ulkopuolella. Eli onko kunnan pakko kieltää kaikki, vai onko se ihan itse valinnut kieltämisen tien. Kuka tietää?

Kielletään kaikki varmuuden vuoksi meininkiä on erittäin paljon ja se on ymmärrettävää kieltäjien näkökulmasta, mutta ei oppimisen, oppilaiden hyvinvoinnin, motivaation, viihtyvyyden ja osallisuuden näkökulmasta.

Mulla ei ole pulpetteja ollenkaan. Mulla on pöytäryhmiä, mattoja, verhoja, tyynyjä karsea vuori, sohva ja keinutuoli. Kukaan ei ole kieltänyt. Minusta kaikki toimii ihan hyvin.

Sivuhuomautus: en ole kyllä keneltäkään edes kysynyt.

Mä kyllästyin pulpetteihin jo joskus 90-luvun alussa. Muistaakseni mitään sohvia tms meillä ei ollut. Hommattiin vain kunnon pöydät kierrätyskeskuksesta. Kunnostettiin ne itse. Tein luokasta sellaisen freinetläisen työpajan. Viihdyttiin kyllä siellä todella hyvin. Mattoja oli myös, sen muistan. Ei ollut ongelmaa, koska siivooja oli yksi äideistä. Ja oppilaat kävi itse puistelemassa matot. Itse asiassa me siivottiinkin itse. Oppimista, oikeaa työtä, innostusta. Ja helpoin tapa muuttaa koulun toimintaa on muuttaa fyysistä ympäristöä. Ehkä ainoa tapa.

Kieltäjät unohtavat usein sen, että Suomen kaltaisessa "hyvinvointiyhteiskunnassa" (lainausmerkit siksi, että kuten tekstistäkin käy ilmi, hyvinvointiyhteiskunnan näennäinen huolenpito on joskus kaukana hyvinvoinnin mahdollistamisesta) varmistukset ovat siksikin turhia, että monipuolinen viranomaistoimikuntamme on jo varmistamalla varmistanut, ja varmistuksetkin on ehkä jo varmistettu: 

Yhdessä VTT:n tiedotteessa esim. sanotaan, että julkisissa tiloissa SUOSITELLAAN käytettäväksi SL2 ja SL1 luokan tuotteita. Samassa tiedotteessa todetaan, että monista tuotteista on vaikea arvioida, että kumpaan luokkaan kuuluvat ja että Suomessa ei saa edes myydä kuin vähintään SL2 luokan tuotteita (nyt siis puhutaan pehmusteista yms. ja niiden syttyvyysluokasta).  

Kerroin itse keskustelun lomassa omakohtaisen ja ajankohtaisen esimerkin kieltämispolitiikasta. Omien lasteni koulussa aloitti tänä syksynä uusi luokka, jossa kaikki lapset eivät ole lähikoululaisia. Uudet oppilaat ovat kolmasluokkalaisia, mikä herätti varmaankin huolta koulun vastuullisissa aikuisissa. Niinpä tehtiin uljas päätös ja kiellettiin pyöräily kouluun: kaikki kauempaa tulevat lapset kun eivät ehkä ole tottuneita kouluun kulkijoita. Varmuuden vuoksi, tasapuolisuuden nimissä (kuten vain voi vastuullisilta aikuisilta odottaa) pyöräily kiellettiin saman tien kaikilta. Poikkeuksia ei tietenkään voida tehdä edes vanhempien luvalla (sillä poikkeukset ovat vastoin tasapuolisuutta, ja tasapuolisuus onkin sitten sellainen hyvinvoinnin tae ja kuuma peruna, että sen varjolla voi perustella mitä tahansa mielivaltaa). Lopputulos on tietenkin varsin surkuhupaisa. Esimerkiksi viidesluokkalainen, joka on pyöräillyt 1,5 kilometrin koulumatkansa neljän lukuvuoden ajan, ei saa enää tehdä niin. Autossa kaikki saavat kyllä istua, se ei ole kenellekään vaarallista!

Tähän kuitenkin erään koulun rehtori kommentoi seuraavaa:

Pyöräilystä: Koulu _EI_ voi kieltää pyöräilemistä, koska se on tieliikennelainsäädännön alaista eikä koululla ole siihen päätösvaltaa. Kerron ihan kokemuksesta, koska ensimmäisessä reksikoulussani edellinen reksi oli teettänyt järjestyssäännöt, joissa vaadittiin pyöräilykypärän käyttöä. Yksi isä valitti lääninhallitukseen. Sääntö oli poistettava.
Kaikki olimme sitä mieltä, että kypärää kannattaa käyttää. Myös tuo isä. Silti se ei ollut koulun päätösvallassa.

No jaa, rohkaiseva esimerkki, mutta myös esimerkki siitä, että jollei yksi taho kiellä, on aina valmiina jokin toinen taho, jolla on vähintäänkin mahdollisuus kieltää. Tätäkö me haluamme? Meillähän on kuitenkin esimerkiksi ravintolapäivä, eikä ruokamyrkytysten määrä tietääkseni ole räjähtänyt käsiin. Siivouspäiväkin meillä on, minkä seurauksena ihmiset toimivat yhdessä, kierrättävät tavaroitaan ja siivoavat nurkkansa ilman ainuttakaan lomaketta, viitearvoa tai viranomaismääräystä. Kuinkahan moni allerginen siinäkin tapahtumassa koskettaa pölyistä asiaa? 

Olisiko koulunkin aika muuttaa varmuuden vuoksi, tasapuolisuuden nimissä -kieltämisperiaatteitaan? 

Piposota

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Kouluissa väännetään kättä paitsi oppimisesta, myös kasvatuksesta. Kasvatukseen liittyen Lapin Kansassa julkaistiin 27.2.2014 Julia Pääkkölän kolumni Pipojen puolesta. Jo nimi kertoo, mistä kasvatuspulmasta oli kolumnissa kysymys: pipon käytöstä. Pääkkölä kirjoitti fiksusti perustellun, kiihkottoman ehdotuksen siitä, että pipon kieltokäytäntöä saattaisi jo olla aika höllentää.

Kuuluuko pipohuomauttelu tarpeelliseen osaan kasvatuskeskustelua vai ei?

Facebookissa kolumnin innoittama keskustelu asiasta lähti niin sanotusti lapasesta, tai siis piposta. 

"Mun luokkaani ei kyllä KUKAAN tuu pipo päässä tai lähtee samantien pellolle."

Keskustelussa tuli selväksi, että pipon käyttö ahdistaa käsittämättömän paljon osaa opettajista. Perusteluissa ei paljoa logiikkaa näkynyt: pipoa ei voi käyttää, koska se hauduttaa päätä ja haisee, ja tämä koskee siis myös ohutta ja sievää trikoomyssyä, muttei tietenkään uskonnollista huivia, sillä kaikkihan ymmärtävät, että uskonto ja tavat ovat kuitenkin eri asia - jolloin ilmeisesti ei siis enää olekaan kyse hauduttamisesta ja hajusta. 

Kaikkein olennaisin perustelu pipojen sietämättömyydelle näytti olevan se, että ilman pipovääntöä oppilasparat eivät opi, kuinka heidän oletetaan käyttäytyvän. Tämän perustelun hienoinen ongelma on se, että toisilta odotettu käytös ei ole muuttumaton käsite, vaan elää ajassa ja on jatkuvassa sosiaalisessa arvioinnissa (on todella mahdollista, että tulevaisuudessa pankkivirkailijalla on päässään päähine, eikä asiakas tästä ymmärrä loukkaantua). Juuri sosiaalista arviointia käyty keskustelukin on. Pääkkölän kannanotto lähtee nimittäin todellisesta tarpeesta ja asioiden merkityksen muutoksesta, ei nuorten hukassaolemisesta, vaikka jotkut opettajat näin haluaisivat ajatellakin.

Eräs keskustelija esitti vastakysymyksen: mikä siinä pipon päästä ottamisessa on niin vaikeaa? Retoriikka haastoi lukemaan kysymyksen hassunhauskana huomautuksena siitä, ettei asiassa voi oikeasti olla oppilaalle mitään merkityksellistä. Juuri tässä kohtaa ollaan väärässä. Nuorelle, etenkin tämän päivän nuorelle, oma ulkonäkö on varsin kriittinen asia. Jos siihen kuuluu pipo, se kuuluu siihen, piste. Pääkkölän kolumnissa esitettiin toinenkin tärkeä seikka: niin sanottu bad hair day, eli se, että hiukset ovat huonosti tai niiden laittamiseen ei ole ollut aikaa, on nuorten keskuudessa aivan arkinen käsite. Pipo siis paitsi kuuluu tyyliin, myös helpottaa elämää. Ajassa elävän on hyvin vaikea edes ymmärtää, että vielä on olemassa ihmisiä, joille pipo merkitsee hikistä ja paksua potentiaalista täipesäkettä tai jonkinlaista kanssaihmisen (tai kirkollisen pyhyyden) loukkaamisyritystä.

Hyi hitto kun on huonosti käyttäytyviä nuoria!

Keskustelussa siteerattiin myös kuvottavuuteen saakka Putous-sketsihahmoa Ymmi Hinaajaa: "Ei se yhteiskunta toimi niin, että kaikki saavat päättää kuinka se toimii", "Ei se yhteiskunta toimi niin, että kukaan ei tiedä, kuinka se toimii". Kuinka nokkelaa! Näin saatiin karrikoidun rasisti-sovinisti-oikeistolais-suvaitsemattoman sketsikauhuhahmon avulla oikeutettua oppilaisiin kohdistuva mielivalta, mikä kertookin aika paljon niin meistä opettajista, keskustelun tasosta kuin sen olennaisuudestakin.

Suurena huolenaiheena esiintyi myös opettajien ilmeinen erimielisyys. Koska sentään joidenkin mielestä ihmisten välistä vuorovaikutusta ei voisi turhempaan käyttää kuin pikku kankaanpalan paikasta kinasteluun, ja toisaalta jotkut käsittivät aivan oikein perinteiden olevan ihmisten luomia, ja näin ollen päivittämiseen soveltuvia, oli pipon intomielisten kammoksujien joukon antauduttava syyllistämiseen. He kun eivät voineet luottaa siihen, että me kaikki opettajat YHTENÄ RINTAMANA seisoisimme pipoasian takana, mikä näin ollen tekee heidän sankarillisesta tehtävästään haavoittuvamman. Onneksi urhoolisuutta keskustelussa saatiin korostettua: "Hyvä me!" (Ja nyt lukija, puserra silmäkulmaasi kyynel.)

Kuulostaa käsittämättömältä, että on opettajia, jotka uskovat maailman vielä tänä päivänä olevan niin yksituumainen, että jokaikinen meistä voisi sitoutua yhteen ja samaan ajattelumalliin, tai että ainakin jokaisen meistä voisi tuohon ajattelumalliin pakottaa. Tai ehkä se ei ole niin käsittämätöntä, ehkäpä joitakin opettajien porukoita kuskataan pieneen mutta sitäkin ainutkertaisempaan aasialaiseen maahan ihan siinä Kiinan tuntumassa ottamaan mallia perinteiden, muuttumattomuuden, dialogiin antautumattomuuden, mielivallan, poikkeuksettomuuden ja yksisuuntaiseen päätöksentekoon ja käskemiseen perustuvan auktoriteetin ihanuudesta.

Kuten huomaatte, aloin itsekin hiiltyä keskustelua lukiessani. Viimeinen lukemani kommentti palauttikin virkistävästi asioita oikeisiin mittasuhteisiin:

"Juttelin äitini kanssa, 75 vee, tästä ja hän nauroi, että jo on pikkusieluista porukkaa, jos pipo tunnilla saa opettajat näin hiiltymään. Kyllä nuoriso osaa käyttäytyä halutessaan ja jos ei niin oppivat kantapään kautta.  Veltto Virtanen ilman baskeriaan linnanbileissä olisi orpo näky."

Ihmettelenkin enää seuraavaa: Miksi ihmiset, jotka suureen ääneen julistavat perinteiden, menneisyyden tapojen ja historian ymmärtämisen tärkeyttä, julistavat vielä suurempaan ääneen olevan täydellisen pihalla nykypäivästä? Ymmärtääkö tällainen henkilö kuulostavansa piposotaa käydessään yhtä täyspäiseltä keskustelukumppanilta kuin henkilö, joka toteaisi et emt, joku talvisota mitä se oli joskus 1700-luvulla, give me a break (ja huom! tällä en viittaa Silver Gynisen oikeutettuun pohdintaan siitä, etteivät menneisyyden tapahtumat ole loputtomiin uusille sukupolville jokapäiväistä ihmettelyn aihetta, vaikka eivät merkitystään menettäisikään).

Mikäs tää oli! Kättelee presidenttiä myssy päässä! Olipas piittaamaton vanhus!

Kuvat: Laura Tuohilampi

Keksit pyörän? Mutta varastommehan on neliskanttinen!

Koulutussosiologian  ja -politiikan professori Hannu Simola suomi taannoisessa Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan (HS 31.8.2013) ”Kannattaisiko yliopistolla kokeilla luottamusta?” yliopistolla käytettyä säätelyyn ja ylhäältä ohjailuun perustuvaa toimintamallia.

Tämän autoritaarisen politiikan ongelmat on helppo osoittaa. Esimerkiksi Pasi Sahlberg, tuleva Harvardin vieraileva professori, on osoittanut, että luottamukseen ja toimijoiden (kuten opettajien) autonomisuuteen perustuvassa koulutuskulttuurissa tulokset ovat huomattavasti parempia kuin ylhäältä ohjaamiseen perustuvissa. Sama tiedetään oppimistutkimuksista: oppilaille suotu luottamus ja itsenäisyyteen kannustaminen lisäävät aktiivisuutta ja autonomiaa ja sitä kautta opiskeluun sitoutumista, motivaatiota ja kyllä, ennen kaikkea tuloksia.

Kun johtaminen, tai toimintakulttuuri yleensä, perustuu luottamuksen sijaan säätelyyn ja määräämiseen, kohdataan maailman monimuotoisuuden ongelma. Vaihtelevia tilanteita on elämän kompleksisuudesta johtuen mahdotonta ennustaa, joten niiden kirjaaminen toimintaohjeisiin on yhtä lailla tuhoon tuomittua. Kuitenkin ylhäältä ohjatussa mallissa lähdetään siitä, että alaiset tekevät niin kuin on suunniteltu (määrätty?). Mutta jos, ja kun, asia ei sovi mihinkään tarjolla olevaan malliin, seuraa stressiä ja asian tarpeeton seisahtuminen. Onkin vaikea ymmärtää miksi yliopistolla, jossa autoritaarisen mallin problematiikka ja suoranainen typeryys pitäisi olla hyvin tiedostettu, yhä vain lisätään alustoja, raportointipohjia ynnä muita formaatteja, joihin mitä erilaisimpia toimintoja on usein toivotonta yrittää sovittaa.

Viimeisimpänä kokemuksena itselläni oli ongelma TUHAT-tutkimustietokannan kanssa, jonne jokaisen yliopistolla tutkimuksia tehneen tulisi päivittää julkaisunsa. Päivitystä tehdessäni turhauduin järjestelmän loputtomiin herjauksiin koskien sitä, ettei yksi artikkelin kirjoittajista ollut määritelty tavalla, joka olisi järjestelmälle kelvannut. Jos alustaa voisi käyttää vapaamuotoisemmin, olisi päivityksen tekeminen näppärää. Mutta tällöin sen yksiselitteinen seuranta olisikin vaikeaa.

Tästä päästään siihen, miksi näinkin itsestään selvä asia ei parane: meillä on pakkomielle seurannasta. Seuranta itsessään on ilmiönä osoitettu varsin tehottomaksi. Seurannalla saadaan parannettua seurattavaa asiaa, mutta samalla varsinainen sisältö köyhtyy. Ensinnäkin siksi, että uudet innovaatiot tulevat epätodennäköisiksi, sillä kenenkään ei kannata (eikä kukaan ehdi) käyttää aikaansa mihinkään muuhun kuin sellaiseen, jota seurataan ja jota edellytetään (ja josta yleensä tavalla tai toisella palkitaan). Toisaalta uuden ennustaminen siten, että jotakin ennalta tuntematonta osattaisiin päällikkötasolla asettaa etukäteen toiminnan kriteeriksi on täysin paradoksaalinen ajatus. Autoritaarinen, luottamusta väheksyvä malli ei tuota. Osaamme toki ohjeistaa ihmisen siinä missä koneenkin, mutta kuten ei kone, ei tuolloin myöskään ihminen sitten tuota yllätyksiä.

Autonomia on paratiisi. Ajatuksena erinomainen, ja toimii. Tai toimisi, jos vain uskaltaisimme luottaa siihen. Se on kuitenkin liian hyvää voidakseen tulla todeksi. Esimerkkinä kerrottakoon, kuinka taannoin ohjaamassani pro-seminaarityössä kartoitettiin opettajaopiskelijoiden käsityksiä eriasteista autonomiaa sisältävistä toimintatavoista opetuksessa. Autonomiaa kannatettiin periaatteessa, mutta pidettiin sen mahdollistavia työskentelytapoja kuitenkin huonompina opettajan ohjaamiin (eli autoritaarisiin) työskentelytapoihin verrattuna: ”Miten ne asiat muka sitten hoituisivat?”

Niin, miten? Itsenäisesti?  Kuin itsestään?

Lue myös

Sopivalla lusikalla

Sopivalla lusikalla

Tuomas Enbuske kirjoitti taannoisessa Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä samanpalkkaisuuden järjettömyydestä (http://nyt.fi/20130620-enbuske-saisimmeko-suuremmat-tuloerot-kiitos/).

Enbuske totesi esimerkiksi olevan mieletöntä, että Ruben Stiller tienaa saman verran kuin "Kainuun radion laiskin toimittaja". Jutun luettuaan on vaikea olla eri mieltä - tottakai paremmin työnsä tekevä ansaitsee paremman korvauksen. Vai ansaitseeko sittenkään? Sillä vastaavasti tuolloin myös huonommin työnsä tekevä ansaitsee huonomman korvauksen.
Ja tässä astutaan heikoille jäille.

Ensinnäkään tuloerojen ei ole havaittu luotettavasti ja yksiselitteisesti ainakaan parantavan yhteiskuntia. Toisaalta nimenomaan luottamuksen ja ei-arviointiin perustuvan tasa-arvon on todettu tuottavan tulosta koulutuksessa (katso esim. http://pasisahlberg.com/wp-content/uploads/2012/12/FinnFest-Talk-2013.pdf). Ongelma lieneekin lähinnä siinä, kuinka motivoiva bonustyyppinen järjestelmä on niille, jotka eivät ole ihan niin välkkyjä, eivät niin kunnianhimoisia, tai ovat kenties kenkussa elämäntilanteessa?

Itse saan eräässä työsuhteessani osan palkastani oppilasarviointiin perustuen. Suhtaudun tuohon työhön kunnianhimoisesti ja pidän siitä paljon (sama tosin koskee kaikkia muitakin työtehtäviäni...). Olen joka kerta saanut korkeimmat mahdolliset arvioinnit ja näin ollen korkeimman mahdollisen palkkauksen, mutta tiedän itse, että olisin pitänyt kurssit tismalleen samalla tavalla myös matalammalla palkalla, ja toisaalta siinäkin tapauksessa, että palkka olisi ollut automaattisesti korkeampi, riippumatta oppilaspalautteesta. Toisaalta samassa tilanteessa jotkut kollegani viis veisaavat oppilastyytyväisyydestä: he opettavat niillä valmiuksilla mitä heillä on, tuloksista viis. Bonuksen olemassaolo ei vaikuta silloin, jos ei ole tietoa, intoa, kiinnostusta, jaksamista, aikaa ja niin edelleen.

Joten Enbusken ensilukemalta aukottomalta kuulostavat perustelut menevät metsään lähtökohdan virheellisyyden vuoksi. Toki jos kerätään vain sinisiä kukkia, voidaan todeta kaikkien kimppujen muodostuvan sinisiksi. Toisin sanoen: jos kaikilla on halua, edellytyksiä ja aina optimaalinen tilanne, on ansioista järkevää palkita. Mutta kun näin ei ole. Siksi uhka tulojen huononemisesta harvoin onnistuu muuta kuin lannistamaan ja ahdistamaan.

Mitä mieltä lukijat ovat bonusjärjestelmien hyödyllisyydestä opetuksessa?