torstai 24. maaliskuuta 2016

Ohjaksissa vai universumin uhri?

Kirjoittanut Aki Luostarinen, opettaja, täydennyskouluttaja

Koulun ja oppimisen muutos, uudet opetussuunnitelmat ja opettajan ammatti puhuttavat mediassa nyt erityisen paljon. Ei yhtään hullumpi tilanne, että yhteiskunnalle niinkin tärkeää asiaa kuin koulutusta ja kasvatusta käsitellään julkisestikin paljon. Samalla keskusteluun nousevat myös monet ammatin varjopuolet. Ruodimme sitä, että työ on kuormittavaa “siksi että” ja “koska”. Työn kuormittavuudesta kannattaa ja täytyy puhua, mutta puheeseen pesiytyy toisinaan ongelman suhteen epäolennaisia asioita. Tai jos ei täysin epäolennaisia, niin ainakin olennaisuuden liepeiltä. Näin saatamme huomaamattamme synnyttää eräänlaisen kollektiivisen voivottelun kierteen sen sijaan, että tunnistaisimme ongelman ytimen ja puuttuisimme siihen. Pahimmillaan tämä saattaa johtaa uhriutumiseen. Kun juuri minun työssäni on niin raskasta. Kun juuri minun pitää muuttua ja kehittyä koko ajan. Kun juuri minulla on niin paljon niitä haastavia oppilaita. Entäpä jos ajattelisimme toisin? Kun juuri kaikissa ammateissa resurssit kiristyvät. Kun muuttuva maailmaa edellyttää työn vaatimusten muuttamista ja työssä kehittymistä kaikilla aloilla. Kun asiakaspalvelutyössä kohtaa aina hankalia asiakkaita. 

Jukka Ruukki toteaa Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 24.3.2016, ettei opettaja voi vaikuttaa omaan työhönsä. Esimerkiksi resursseihin ja usein lukujärjestyksiinkään ei voi, mutta aika moneen muuhun asiaan kyllä. Opettajan autonomia ei tarkoita vastuuvapautusta, vaan nimenomaan vastuun ottamista omasta työstä ja työajan käytöstä. Yhtäältä voin valita, mihin käytän sen ajan, mitä minulle oppilaiden kanssa on annettu. Voin valita teenkö tuntien etu- ja jälkikäteistyön koululla vai kotona. Voin valita, kysynkö kollegalta apua johonkin akuuttiin pulmaan tai jopa aikaa yhteissuunnittelulle, ideoinnille ja vinkkien jakamiselle. Toisaalta voin samaan aikaan kieltäytyä noudattamasta kaikkia opsin vaatimuksia. Voin kieltäytyä yhteissuunnittelusta ”vapaa-ajalla”. Voin kieltäytyä käyttämästä tiettyjä oppimisympäristöjä tai -välineitä. Voin kieltäytyä osallistumasta myyjäisiin, joulujuhliin, retkiin ja rientoihin. Voin kieltäytyä yhteisestä koulun kehittämisestä. Ehkä minusta ei tällöin pidetä, mutta haittaako se, kun “täytän” edelleen työnkuvani tai virkavelvollisuuteni. Toki voimisen ja kieltäytymisen mahdollisuuksien ohessa opettajankin työssä on myös joutumista, pitämistä ja pakkoa. Sekään ei kuitenkaan ole opettajan työn erityispiirre. Se vain on työn erityispiirre (ellei ole taloudellisesti tai aseman puolesta tilanteessa, jossa ei aidosti työn puolesta joudu ja ole pakko).

Erityisyyden harha syntyy siitä, että se mikä minulle ihmisenä on läheistä, on lähtökohtaisesti usein myös tärkeämpää kuin minua koskemattomat asiat, sekä siitä, että se mikä liittyy minun ammattiini, on erityisen tärkeää, koska se on osa identiteettiäni. Tämä harha voi kuitenkin synnyttää kuplan, jossa huomaammekin kirkkaasti enää vain sen itselle läheisen. Miltä tuntuisi, jos kesäkeskeytys olisikin vain 4 viikkoa tai siirtyisimme kokonaistyöaikaan? Osa näkee kokonaistyöajan lisäkuormana pikemmin kuin mahdollisuutena ulottaa työaika yksinkertaisemmalla tavalla kattamaan kaikki se työ, mitä jo nykyisinkin teemme oppitunneilla ja niiden ulkopuolella. Samaan saattaisimme saada ekstrana vähän lisäaikaa kouluttautumiselle ja enemmän kollegiaalistakin tukea ammatissa kehittymiseen. Työstään innostunut, perfektionismiin taipuva ja vastuuntuntoinen opettaja ei tee liikaa työtä työaikajärjestelyjen, vaan ihan muiden syiden vuoksi. Ja kuinka hyisevältä monesta meistä tuntuisi ajatus, että kesäkeskeytyksestä leikattaisiin vaikkapa 2-4 viikkoa tulevan lukuvuoden suunnitteluun, kouluttautumiseen, kehittämiseen ja ideointiin sekä yhdessä tekemiseen? Kun se kesä on palautumisen aikaa! Miksi henkisesti (ja erikoisalasta riippuen myös fyysisesti) raskasta työtä tekevä lääkäri ei ansaitse samaa palautumisaikaa? Tai se vastuuntuntoinen kaupan työntekijä, joka yhtä lailla hoitaa ne muidenkin työt, kun ei kukaan muukaan? Tai yksityisyrittäjä, jonka työmäärä voi helposti tuplaantua suhteessa siihen, mitä keskiverto opettaja tekee? Ammatinvalintakysymys, todetaan yksin tein jostain. Niin on opettajuuskin. Ja opettajuutta, kuten muitakin töitä, voi hoitaa vastuullisesti, tiukalla osaamisella ja ammattitaidolla ja hyvin. Tai sitten ottamalla rennosti ja tekemällä vain välttämättömän. Tai uhriutumalla.
Meidän tulee lopettaa itsemme piiskaaminen, silloin kun se on tarpeetonta. Muuten meille ei jää voimia piiskata itseämme, silloin kun sitä tarvitsisimme kehittyäksemme ja oppiaksemme uutta.
Lähes alasta riippumatta resurssit kiristyvät ja työn vaatimuksen muuttuvat, kun maailma ympärillä muuttuu. Miten pääsisimme kaikilla aloilla eroon siitä ajatuksesta, että oma ammattikuntamme on erityistapaus? Että me opettajat emme olekaan universumin uhreja sen enempää kuin muidenkaan alojen ammattilaiset. Me voimme kuitenkin itse vaikuttaa siihen (a) miten suhtaudumme omaan työhömme, työyhteisöömme, oppilaisiimme, huoltajiin ja erilaisiin sidosryhmiin, (b) miten käyttäydymme erilaisissa tilanteissa ja käsittelemme tunnereaktioitamme (meillä kaikilla on myös lapsenomaiset reaktiomme, mutta aikuisuus on sitä, että osaamme elää ja toimia niiden kanssa – nähdä niiden yli tai läpi), (c) miten ja mihin käytämme sen ajan, minkä vietämme oppilaidemme kanssa, ja (d) haluammeko oppia uutta ja kehittyä omassa ammatissamme. Meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten kanavoimme mahdollisen perfektionismimme, vastuuntuntoisuutemme ja virheenpelkomme. Meidän tulee lopettaa itsemme piiskaaminen, silloin kun se on tarpeetonta. Muuten meille ei jää voimia piiskata itseämme, silloin kun sitä oikeasti tarvitsisimme kehittyäksemme ja oppiaksemme uutta. Koska joskus itseä pitää vähän piiskata. Nähdä vaivaa oman itsemme ja meitä ympäröivien asioiden muuttamiseen. Perfektionistina ja ylisuorittajana voin todeta, ettei ole helppo homma. Mutta aikuisuus ja ihmisiksi oleminen eivät lähes missään asiassa ole helppoja hommia. Ihmisen perusvika kuitenkin onneksemme on se, ettemme tule koskaan valmiiksi – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Valmiina voisi oleminen käydä tylsäksi.

Ruukki summaa kirjoituksessaan myös opettajan uupumisen johtuvan osittain siitä, että valintakokeen kautta opettajaksi opiskeleviksi valikoituu nykyisin erityisen paljon huomionkipeitä sosiaalisetiä- ja tätejä, kun opettajan työ ei kuitenkaan ole seurustelua. Mitä kasvattaminen ja huolenpito (sekä myös oppiminen) ovat, jos eivät “seurustelua”? Ihmiseksi ei voi kasvaa ja kasvattaa läpikäymisen pedagogiikalla: luennoimalla massalle, miten kuuluisi olla ja elää. Ihmiseksi kasvetaan vuorovaikutuksessa, eli opettajan kuuluukin olla sosiaalisesti taitava. Mutta onko sosiaalinen taitavuus sama asia kuin huomionkipeys? Kenenkään henkilökohtaisen tai ammatillisen identiteetin ei tulisi kokonaan rakentua sen varaan, kuinka paljon saa kiitosta ja kuinka paljon muut tykkäävät. Osittain nämä toki vaikuttavat meihin kaikkiin. Toisiin enemmän ja toisiin vähemmän. Sosiaalinen taitavuus ja vuorovaikutusosaaminen ovat kuitenkin eri asia kuin huomionkipeys. Ne (ja aikuisena oleminen ylipäänsä) ovat sitä, että osaamme myös tulkita omia ja toisten tunnereaktioita sekä säädellä käyttäytymistämme tilanteeseen sopivalla tavalla. Ja että osaamme rakentaa itsellemme minäkuvaa ja identeettiä, joiden perustaa ei ole muurattu vain yksittäisten tekijöiden varaan.
Sosiaalinen taitavuus ja vuorovaikutusosaaminen ovat kuitenkin eri asia kuin huomionkipeys.
Sen sijaan, että opettajaopinnot keskeyttävien ja alaa vaihtavien (tai tätä haluavien) määrää tarkastellaan vain suhteessa yksittäisiin persoonallisuuden piirteisiin, olisi syytä pohtia enemmin sitä, millainen käsitys tulevilla tai jo olevilla opettajilla on opettajuudesta ja muuttuuko tämä käsitys lainkaan opettajankoulutuksen tai työuran aikana? Haastaako opettajankoulutus oikeasti kyseenalaistamaan omia käsityksiämme koulusta, oppimisesta ja opettajuudesta? Ohjaako se määrätietoisesti analysoimaan, mitä 2010-luvun opettajuus on tutkimustiedon tai vaikkapa opetussuunnitelmien vaatimusten valossa? Jos käsitys opettajuudesta on kovin kapea ja joustamaton, ja työn todellisen luonteen ja vaatimukset kohtaa ensimmäistä kertaa vasta valmistumisen jälkeen, alkaa taatusti ahdistaa. Kun kapeaan ja joustamattomaan ammatilliseen identiteettiin ynnätään virheelliset odotukset käytännön työstä, yksintekemisen kulttuuri, etäinen ja hallintoon keskittyvä johtajuus ja kokemus oman persoonan sopimattomuuden työn vaatimuksiin, on pettymys väistämätön. Alan vaihtamisen halukkuuden taustalla ei enää olekaan sosiaalisedän ja -tädin huomionkipeys, vaan yksinkertaisesti ammatillinen identiteettiristiriita. 

Entä jos työelämässä kohdatun ristiriidan myötä päädynkin toteamaan, etten sovi alalle lainkaan? Saako sen myöntää? Onko havaintoa seuraava ratkaisu se, että omaa työtä painetaan hampaat irvessä jotenkuten eläkeikään saakka, ja perustellaan puolitehoisuutta ja pahaa oloa itselle toteamalla, että se on vain työtä? Voisiko ratkaisu pikemmin olla, että pyrimme kehittymään ja löytämään työstä oman paikkamme? Sen paikan, missä voimme kehittämiskohteinemme kaikkinemme tehdä täydellä teholla ja toivottavasti usein jopa omasta työstä innostuen? (Huom. Täydellä teholla ei tarkoita 24/7 itseään piiskaten ja aina valmiina siihen saakka, että romahtaa. Tämä on yliteholla, ylikuormitettuna, ei täydellä teholla). Tai jollekulle ratkaisu ehkä onkin etsiä itselleen työ, johon kokee sopivansa, josta saa nautintoa ja jonka haasteet ovat mahdollisuuksia ennemmin kuin uhkia? Niin pelottavalta kuin alan vaihtaminen ehkä tuntuukin. Kyllähän me aikuiset ymmärrämme, kun 18-vuotias kertoo lähteneensä opiskelemaan väärää alaa ja aikoo hakee itselleen paremmin sopivalle alalle heti, kun mahdollista. Miksi emme ymmärrä myös itseämme, jos huomaamme saman asian vähän myöhemmin? Toki tiedämme, ettei kaikilla ole varaa uudelleenkouluttautumiseen taloudellisista tai käytännön syistä ja että on ahdistavaa huomata, kuinka osa eletystä elämästä tuntuu näennäisesti hukkaan heitetyltä. Suomessa on kuitenkin ainakin toistaiseksi verrattain hyvät mahdollisuudet alan vaihtamiselle myös myöhemmällä iällä. Kyseessä ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen, vaan oman elämän ohjaksissa pysyminen. Mitä menetämme, jos aikuinen vaihtaa alaa? Yhteen koulutettuun käytetty resurssi on mennyt laskennallisesti ”hukkaan”. Samaan laskimennapaukseen voisi kuitenkin pysähtyä hetkeksi muistelemaan tulevaisuutta ja siellä tehtäviä laskennallisia arvioita alanvaihdoksen hyödyistä – niin yksilölle, tämän työyhteisölle kuin alalle itselleen.
Miten kirpeää meille olisikaan tunnustaa uhriutuminen, kääriä hihat ja alkaa hommiin asioiden parantamiseksi? Etsiä ratkaisuja ja alkaa muuttaa asioita, joihin voimme vaikuttaa ja jotka muutosta kaipaavat?
Kouluissa puolestaan edellä käsitellyt kysymykset linkittyvät toimintakulttuuriin ja johtamiseen. Toimintakulttuuri muuttuu hitaasti, ja siksipä sen eteen onkin tehtävä paljon töitä. Melko perinteikkään ja (yksintekemisen) autonomiaa korostaneen instituution toimintakulttuurin muuttaminen vaatii panosta meiltä kaikilta. Turvallisesta ilmapiiristä ja taitavasta pedagogisesta johtajuudesta puhumattakaan. Pystyisimmekö siirtymään kollektiivisesta epäkohtien passiivisesta osoittamisesta aktiiviseen ratkaisujen etsimiseen? Pystymmekö myöntämään, ettemme ehkä itsekään hallitse niin hyvin niitä ajattelun, aidon reflektion, yhteistyön, vuorovaikutuksen, joustavuuden sekä innovoinnin, innostuksen ja tiedon soveltamisen taitoja, joita oppilailtamme edellytämme? Miten kirpeää meille olisikaan tunnustaa uhriutuminen (me kaikki uhriudumme joskus), kääriä hihat ja alkaa hommiin asioiden parantamiseksi? Etsiä ratkaisuja ja alkaa muuttaa asioita, joihin voimme vaikuttaa ja jotka muutosta kaipaavat? 

Miten paljon sinussa on universumin uhria? Minussa ainakin on. Mutta onneksi voin pysähtyä tunnereaktioineni vaikeankin asian ääreen. Lähkökohtaisesti epämukavalta tuntuvan asian kanssa ei ole helppoa malttaa ja olla sinnikäs. Samalla minä voin taistella ongelmaan olennaisesti liittyvien epäkohtien korjaamiseksi, kunhan taistelun lähtökohtana eivät ole ainoastaan mukavuudenhalu ja helppous tai se, että sattuu olemaan täysin sopimaton alalle. Ensinnä mainittuja me kaikki tarvitsemme sopivina annoksina jaksaaksemme kokea myös työnimua ja positiivista stressiä. Jälkimmäisen myöntäminen ei ole synti tai henkilökohtainen epäonnistuminen. Se on mahdollisuus.

______________
Kiitos aamuisesta ajatustenvaihdosta #SOKF-ryhmän FB-keskusteluun ja Twitter-keskusteluihin osallistuneille. Kiitos Iida-Maria ja Laura ajatusten pallottelusta ja avusta tekstin hiomisessa.

Teksti julkaistu alun perin Proedugon sivulla https://proedugo.fi/2016/03/24/ohjaksissa-vai-universumin-uhri/




torstai 3. maaliskuuta 2016

Keitä ne on ne kiusaajat?

I.

Osa ihmisistä kuvittelee, että kuu on taivaalla vain öisin. He ajattelevat, että kuu nousee vasta sen jälkeen kun aurinko laskee.

Todellisuudessa kuu on yhtä usein taivaalla myös päiväsaikaan. Sitä on vain hankala huomata sinistä kirkasta taivasta vasten. Sitä vastoin yöaikaan pilvettömältä taivaalta kuu erottuu oikein hyvin. Siksi ei ole ihme, että toisille syntyy väärä mielikuva.

Samalla tavalla monilla on mielikuva, että kiusaajat ovat lähinnä ressukoita, jotka purkavat kiusaamisella omaa pahaa oloaan.

Tämäkään mielikuva ei ole totta, mutta se syntyy hyvin samanlaisen prosessin kautta kuin yllä oleva "kuu näkyy vain öisin" -harha: pahaa oloaan purkavien "ressukka-kiusaajien" harrastama kiusaaminen on hyvin näkyvää, ja se erottuu hyvin normaalista koulutoiminnasta.

Mutta kuu näkyy myös päivätaivaalla, vaikka sen havaitseminen onkin vaikeampaa. Samoin suurin osa kiusaamisesta on hankala huomata. Jos ei ole tarkkaavainen, voi päätyä kuvittelemaan, että vain kaikkein näkyvin osa ilmiöstä on koko totuus.

II.

Eri tutkimusten mukaan kiusaajista vain pieni vähemmistö on "ressukka-kiusaajia" (esim. Olweus 1993, Salmivalli 2009). Yleensä kiusaajat ovat sosiaalisesti taitavia ja menestyneitä oppilaita, joille kiusaaminen on strateginen tapa kohota statushierarkiassa.

Kenestä tahansa ei tule kiusaajaa. Kiusaajat ovat aggressiivisia ja heillä on heikko empatiakyky. Heillä on suuri tarve saada statusta ja dominoida muita.

Dominanssikäytös osoittaa statusta simpanssien keskuudessa: sama koskee myös ihmisiä. Jos pystyn näyttämään, että muut alistuvat minulle, niin oma arvoni hierarkiassa nousee. Tämä on valitettavaa, mutta totta. Aikuisten maailmassa dominanssi- ja statuspelit ovat hienovaraisia. Koulujen, vankiloiden ja armeijan kaltaisissa paikoissa, joihin mennään pakolla ja joissa seuraansa ei voi valita, nämä pelit näyttäytyvät kaikkein raadollisimpina.

III.

Koska kiusaajat ovat usein sosiaalisesti taitavia, he osaavat myös kiusata tavoilla, joista on vaikea jäädä kiinni. Naureskelu, jonka voi väittää olleen vain viatonta; pilkkaaminen keskellä ryhmää; töniminen silloin, kun näkemässä on vain omia kavereita. Tällaisissa tilanteissa on lopulta vain sana sanaa vastaan, eikä siitä jää helposti kiinni.

Siksi systemaattinen puuttuminen onkin niin tärkeää. Ja siksi on tärkeää, että opettajat osaavat havaita myös hienovaraisemman kiusaamisen.

Kuten aiemmin kirjoitin, KiVa koulu ja vastaavat kiusaamisen vastaiset ohjelmat toimivat, vaikkakin rajallisesti. Mutta ne toimivat huomattavasti heikommin, mikäli opettajilla on väärä käsitys kiusaamisesta ja kiusaajista.

Kun ymmärrämme, että kiusaajat haluavan ennen kaikkea statusta, voimme kehittää uusia keinoja kiusaamista vastaan. Jo aiemmin tässä jutussa linkitetyssä artikkelissa kerrottiin kokeilusta, jossa kouluun luotiin oppilaille tärkeitä tehtäviä, kuten välituntivalvoja tai vastaava, ja annettiin näitä tehtäviä nimenomaan potentiaalisille kiusaajille. Ajatuksena on, että jos oppilaat saavat statusta muutenkin, niin heidän ei tarvitse kiusata. Toinen vaihtoehto olisi järjestää urheilukilpailuita, joissa oppilaat voivat osoittaa dominanssinsa hallitulla tavalla.

En tiedä, ovatko yllä mainitut keinot oikeasti tehokkaita, mutta niitä kannattanee ainakin tutkia.