Kuka on kurjuuden kuninkaallinen?

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Kuuden vuoden sitkeän puurtamisen ja tämäkin kesäloman väliin jättämisen jälkeen onnistuin pari viikkoa sitten jättämään väitöskirjani esitarkastukseen. Tutkin aihetta, joka on kiinnostanut minua lapsesta saakka: miksi jotkut eivät kiinnostu oppimisesta? Koska itse olen taustaltani matematiikan opettaja ja olen aina pitänyt valtavasti matematiikan ihmeellisestä maailmasta, koski väitöskirjatutkimuksenikin matematiikkaa. Kuinka asennoituminen matematiikkaa kohtaan kehittyy kouluvuosien aikana? Entä osaammeko arvioida asiaa luotettavasti - jos kysymme, pitääkö oppilas matematiikasta, onko kielteisellä vastausta mitään tekemistä oppimistulosten tai oppimisen mielekkyyden kanssa? Seuraavaksi selvitin, millaisena suomalaisoppilaat kokevat matematiikan tuntinsa. Koska tein tutkimusta yhteistyössä kahden suuren projektin, Opetushallituksen kansallisen pitkittäisarvioinnin sekä Helsingin yliopiston Chile-Suomi interventioprojektin yhteydessä, sain lisäksi tietoa kulttuurien välisistä eroista sekä aktiivisemman oppimisympäristön vaikutuksista matematiikan oppimiseen sekä siihen asennoitumiseen. 

Vuosien tutkimustyön, kymmenien konferenssien sekä tieteellisten artikkelien, loputtomien luettujen artikkelien, aineistonkeruiden, analyysien ja tilastollisten testien jälkeen kirjoitin loppupäätelmiini muun muassa seuraavaa:

Based on the results of this thesis, it is suggested to give more emphasis on students’ control over their learning, to allow students to engage social interaction and to increase students’ possibilities to work with open-ended problems in mathematics. *

Kuulostaako tutulta? Syytä ainakin olisi. Vastaavia suosituksia on nimittäin annettu jo pian vuosikymmenien ajan. Loputtomat tutkimukset ympäri maailman vahvistavat yhä uudelleen, että oppimistulokset ovat korkeampia, sitoutuminen opiskeluun vahvempaa, halu hyödyntää oppimaansa tulevassa elämässä suurempi ja suhtautuminen oppimiseen positiivisempi, jos oppilaiden annetaan vaikuttaa oppimiseensa, jos heidän annetaan työstää oppisisältöjä omista lähtökohdistaan ja jos heille annetaan tilaisuus työskennellä yhdessä.

Hypätkäämme nyt hetkeksi ulos koulun ikuisesti samanlaisina pysyviltä käytäviltä. Kun kirjapaino keksittiin, ei enää käytetty savitauluja. Harmittaako meitä nyt? Kun antibiootit keksittiin, lääkärit alkoivat määrätä niitä, ja kuolleisuus laski käsittämättömän pieneksi aiempaan verrattuna. Olisikohan kannattanut jättää käyttöönottamatta? Nyt kun meillä on tekniikka matkapuhelimille, sinunkin taskustasi löytyy kännykkä. Ettei vaan se lankapuhelin kuitenkin olisi ollut parempi?

Kuvittele sitten, että sinulta katkeaa sääriluu. Menet sairaalaan. Hoitaja kieltäytyy antamasta kipulääkettä, koska ”ei niitä ole ennenkään käyttänyt”. Saat sen sijaan pullollisen vodkaa. Lääkäri tarttuu sahaan ja amputoi jalkasi. Yrität epätoivoissasi kertoa, että muitakin konsteja on, mutta lääkäri kertoo, että ”ne on niitä tukijoiden kammioissaan kehittelemiä teoreettisia hölynpölyjuttuja, ei niillä ole mitään tekemistä tosielämän kanssa”. Kivaa, eikös vain!

Halusin sinun kuvittelevan nämä asiat siksi, että samana iltana kun sain valtaisan puurtamiseni tuloksen valmiiksi, kohtasin asian, jota ilman olisin voinut elää. Yhteiskuntamme pahoinvoinnin vauhdittajaksi on ilmoittautunut anonyymi opettaja, joka jakaa mielipahaansa niin sanotulla sarkasmilla höystettynä jonkinlaisessa vuodatusblogissaan. Opettaja käsittelee ajankohtaisia kouluun liittyviä aiheita kertomalla, että joka ikinen asia, jota hän itse ei ole tähän saakka tullut ymmärtäneeksi, on paskaa.  Kirjoituksessa, jonka luin sattuvasti juuri työni valmistumisiltana (http://open-paivyri.blogspot.fi/2015/08/vitun-suunnittelupaivat.html?m=1 )  opettaja kertoo meille kaikille, että oppilaiden yhteistyö on perseestä, kaikenlainen kehittäminen on perseestä ja opettajien täydennyskoulutus on perseestä. Kaikki jotka ovat positiivisia tai yrittävät jotain, ovat myöskin perseestä. Opettaja on päätellyt, varmasti tietäen enemmän kuin kaikki muut ihmiset koko maailmassa, että kaikki tutkimustulokset ovat vääriä, ja että hän ainoana ymmärtää, miten kuuluu opettaa. Kaikki muut tavat ajatella ovat vääriä ja perseestä. Se, että hänen tulee opettajana käyttää joskus aivojaan, on mitä ilmeisimmin erityisen perseestä ja henkilökohtainen loukkaus hänen kaikkitietävyyttään kohtaan. 

Ehkä vielä kestäisin tämän. Mutta en kestä sitä, että meillä Suomessa on lukuisia opettajia, jotka jakavat tämän näkökulman. Tässä kanssaopettajien kommentteja vuodatukseen: 

Tosi piristävää tekstiä. Opetkin on ihmisiä joita vituttaa. Luultavasti hän hoitaa työnsä hyvin, ja purkaus tuli täällä. Opettajien (ja varhaiskasvattajien ) työ tulee kokoajan haastavammaksi, joten tehdään parhaamma töissä ja annetaan vitutuksen tulla ulos vaikka näin. :/

Osui suoraan tunteisiin tuo teksti. Loistava kirjoitus ja täysin totta.

Ihan vitun ihana teksti!

Asiaa! Rohkea veto, joka varmasti saa julkisuutta. Arvostan!

Harmi, etten voi omalla nimelläni kommentoida, mutta niin vitun totta joka sana. Jäi varmasti vielä moni asia sanomattakin, joten liityn seuraajaksi. Kerran olen koko pitkän urani aikana opettajahuoneessa huutanut, että "Haistakaa vittu saatana koko porukka". Ja ihan aiheesta.

Kyllä minä niin ymmärrän. Yhtään en epäile ammattitaitoasi tai työmoraaliasi. Tuossa puhuu ihminen, joka haluaisi tehdä sitä työtä, mihin on koulutettu ja palkattu eikä käyttää aikaansa tyhjänpäiväisyyksiin. Ehkäpä osa teemapäivistä on oppilaille hyväksi, jaksavat paremmin koulunkäyntiä. Saattaa sinullakin tulla yllättäviä kivoja hetkiä. Mulle ainaskin, alan seurata tätä blogia.

Ihannnn MAHtavan terapeuttista tekstiä! Jos tällaista olisi voinut lukea kolme vuotta sitten, burn outini olisi ehkä ollut lievempi. No toisaalta pääsin lopulta eläkkeelle, onneksi, ja pikku hiljaa vapaudessa palohaavat paranevat, varsinkin jos sinä ope jaksat yhtä raikkaasti tuulettaa alkanutta vuottasi. Oppilaiden kanssa tosiaan vielä pärjää, mutta tuo opehuoneiden iiik-ihqu teeskentely ja porvariston hillitön (!) charmi (!) nostaa vitutuskäyrän loppuunpolttolukemiin.

Opettajat eivät sitten ilmeisesti ole kouluissa oppilaita varten. Tähän väliin voisi todeta, että luojan kiitos useimmat muut ammattikunnat kykenevät vastaanottamaan uutta tietoa ilman, että heitä alkaa vituttaa ja että heille tulee burn out.

Koska väitökirjatutkimukseni yksi aspekti oli kulttuurienvälinen vertailu, voin tähän heittää muutaman vertailukohdan (nämä ovat tutkimustuloksia, joten lukija voi toki vapaasti lähteä siitä, ettei mikään esitetty pidä tietenkään paikkaansa - että oikeasti suomalaisilla on kaikkein vaikeinta ja kurjinta, minkä voi kätevästi todistaa sillä, että siltä musta tuntuu).

• Suomalaisoppilailla on parempi osaaminen matematiikassa kuin chileläisillä.
• Suomalaisoppilailla on parempi matemaattinen itsetunto kuin chileläisillä.
• Suomalaisoppilailla on korkeampi sisäinen motivaatio kuin chileläisllä.
• Suomalaisoppilaiden matematiikka-ahdistus on kansainvälisesti matala.
• Suomessa koulujen väliset erot ovat pienet, toisin kuin Chilessä, jossa varallisuus on kaiken kaikkiaan erittäin epätasaisesti jakautunutta ja koulujen välisissä resursseissa ja oppilasaineksessa on huimia eroja.
• Suomalaisopettajat opettavat noin 23 oppituntia viikossa, chileläisopettajat noin 38 tuntia viikossa.
• Suomalaisopettajilla on hyvä ja korkea koulutus, chileläisopettajilla keskimäärin hyvin matala koulutustausta. 
• Suomalaisopettaja valitsee koulunsa, chileläisopettaja sijoitetaan minne hyvänsä tuhansien kilometrien mittaiseen maahan opettamaan. Paikka on pakko vastaanottaa.
• Suomalaisopettajan työ on arvostettua, chieläisopettajan ei. 
• Suomalaisopettajan itsenäisyys ja vapaus toteuttaa opetus haluamallaan tavalla on kenties maailman korkeinta. Chileläisopettaja kirjaa etukäteen monisivuisen minuttisuunnitelman jokaisesta oppitunnistaan. Viranomainen tekee yllätystarkastuksia varmistaakseen suunnitelman pikkutarkan toteuttamisen. Jos opettaja ei pysy sisällössä tai aikataulussa, hän saa sanktioita tai potkut. Raportit paisuvat valtaviksi kansioiksi. Opettaja-arviot esitetään julkisesti.
• Suomalaisopettajalla on käytössään oppikirjat, luokkatilat, tvt-välineistöä ja hän saa ilmaiseksi täydennyskoulutusta. Miten luulet asian olevan Chilessä?
• Suomalaiset luokat ovat maailmanlaajuisesti pienimpien joukossa (keskimäärin 19 oppilasta alakoulutasolla). Chilessä luokkakoko alakouluikäisillä on keskimäärin 40.

Kaiken tämän jälkeen on ihmeellistä todeta, että Chilessä oppilaat pitävät koulunkäynnstä enemmän ja kokevat oppimisympäristönsä positiivisempana. Suomalaisoppilaat sen sijaan olivat aivan hännillä, kun heiltä viimeksi kysyttiin kouluviihtyvyydestä. Oppilaat tulevat kouluihin kuitenkin yhtä positiivisesti asennoituneina kummassakin maassa. Oppilaissako se vika siis on? Kunpa ymmärtäisin mistä mieleeni nousee ajatus: asuuko Suomessa maailman pilalle hemmotelluimmat opettajat?

Tällä hetkellä tuhannet tutkijat käyttävät loputtomia työtunteja sen selvittämiseen, kuinka arjen myllytyksessä puristuva opettaja voisi saada sellaista tukea ja ohjausta, että hänen toimintansa muuttuminen olisi mahdollisimman todennäköistä. Tutkijat kyseenalaistavat ajatteluaan, kritisoivat toisiaan, testaavat hypoteesejaan aidoissa tilanteissa, ymmärtävät virheellisten tulkintojen mahdollisuudet, matkustavat ympäri maailmaa arvioimassa löydöksiään ja menettävät silti yöunensa ennen kuin uskaltavat luottavaisin mielin kirjoittaa esimerkiksi:

Finland has been on top in the mathematics performance assessments, but without promoting positive emotional bond to learn and use mathematics in addition to the performance the good results remain superficial and useless. The cultural aspect makes Finnish students to follow their individual level of affect more than the interindividual one. This is why it matters especially in Finland that students themselves feel the desire to include mathematics in their lives.* 

Mutta vaikka tutkijat kasvattaisivat siivet ja kaksi päätä, mikään ei muutu, elleivät opettajat korkeimman omakäisesti muuta jotakin omassa toiminnassaan. Opetukseen huudetaan resursseja, mutta kyllä niitä kuluukin, kun täydennyskoulutukseen vuodesta toiseen joudutaan pumppaamaan rahaa samojen asioiden läpikäymiseksi. 

Luettuani vuodattajan blogitekstin pulssini nousi: voin myöntää provosoituneeni. Onneksi, luojalle kiitos, tiedän että kyseessä on vähemmistön edustaja. Suurin osa opettajista tekee mielettömän hienoa työtä. Vaikka arki on kovaa ja kiire painaa, panostatte kuitenkin, mietitte mitä uudistaa, miten kohdata ongelmallisia tilanteita, miten tehdä suomalaisesta mahtavalta pohjalta ponnistavasta koulujärjestelmästä aina vain parempi. Ja ennen kaikkea, olette työssänne oppilaan hyvinvoinnin vuoksi. Kiitos muun muassa teille, jotka kommentoitte vuodattajan tekstiä palauttaen väitökirjaväsymyksen vuoksi blogivuodatuksesta notkahtaneen uskoni opettajuuteen:

Ahdistavaa tekstiä, jota en pysty kunnolla lukemaan. Tulee vaan todella paha ja ahdistunut olo. Miten jaksat työsi tuolla asenteella? Toivon sinulle paljon onnistumisen kokemuksia ja positiivista mieltä.

Kun ei itse pysy alansa kehityksen perässä, varmasti sitä turhautuu ja sitten jotkut eivät osaa muuta kuin juuttua kiroilemaan. Varsinkin kun alalle ilmaantuu myös niitä joilla on ammattitaito kunnossa. Kiroilukaan ei kuitenkaan estä opetusalan ja koulun uudistumista.
http://www.hs.fi/kotimaa/a1387680652942

Onko muuten opettajan työssä mitään, mistä he eivät valita? Tunnen muutamia opettajia ja kova on itku ja parku joka pienestä asiasta. Niin on raskasta että voihan kyynel. Tervetuloa kokeilemaan siipiänne nettomaksajaksi yksityiselle sektorille tulos-tai-ulos -periaatteella. Vittu.

Mistähän ihmeestä koululaiset oppii niin ikävän asenteen? Alanvaihtoa suosittelisin minäkin, ihan jokaiselle joka on näin vittuuntunut ihan mihin tahansa työhön. Työssä VOI olla kivaakin. Itelleni maistuu hyvinkin kyyninen huumori työn suhteen, mutta tämä teksti ei ollut hauska (vaikka siinä monta kohtaa olikin, joiden lähtökohdan kyllä tajuan ja joista olisi voinut hyvääkin läppää heittää).
Tiedoksi: opettajana VOI olla toisenlaisellakin asenteella.
T: Opettaja

Positiivista syksyä kaikille!

*Lainaukset väitöskirjakäsikirjoituksestani

Saada ja antaa

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Vuosi 2014 oli minulle suurten muutosten vuosi. Yksityiselämässäni meni lähes kaikki uusiksi, ja joulun pyhinä tulin pohtineeksi poikkeuksellisen syvällisiä. Erityisesti mieltäni jäi kaihertamaan lukemani postaus Elämäni diipein vuorokausi. Tekstissä ihmeteltiin, ei ensimmäistä eikä viimeistä kertaa, kuinka epätasaisesti ja sattumanvaraisesti resurssit ovat tässä maailmassa jakautuneet. Teksti kosketti, erityisesti siinä esitetty epätasa-arvoisuuden näyttäytyminen lasten näkökulmasta. Kaikkein eniten jäi häiritsemään lopussa oleva lainaus J. Karjalaiselta: 

Mitä hyvää olet tehnyt

Mitä olet aikaansaanut, joo
Et juuri mitään
Mitä suurta olet tehnyt
Mistä maailma sut muistais, joo
Et yhtään mitään

Hei muukalainen anna sun nimes

Riisinjyvään kaivertaa. 

Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni sen, että suurimmat murheeni ovat mitättömiä todelliseen hätään verrattuna? Vastaus on luonnollisesti, etten mitään. Olen vain sattunut syntymään tilanteeseen, jossa muun muassa puhdas vesi, jokapäiväiset herkulliset ja ravitsevat ateriat, sosiaalisuus, kauneus, sivistys ja osallisuus ovat itsestäänselvän mahdollisia. En osaa oikein selittääkään sitä, miten paljon tämä on viimeisten päivien aikana minua vaivannut. Koska en ole saanut tilannettani ansaitusti, voisinko edes jälkikäteen yrittää ansaita paikkaani? Voisinko millään toimilla maksaa elämäni aikana sitä epäoikeutettua hyvinvoinnin ja turvan lahjaa jonka olen sattumalta saanut? Tulin läpikäyneeksi lähivuosien tapahtumia, erityisesti henkilökohtaista elämääni. Tähän taas kytkeytyy olennaisesti myös työminäni kehittyminen. Millainen tarina se on? 

Joitakin vuosia sitten tunsin usein epämääräisyyttä ja turhautuneisuutta. Olin työskennellyt opettajana jokusen vuoden, valmistunut ja ryhtynyt jatko-opiskelijaksi. Mielestäni koulua piti päivittää, ja koin tarvetta tuoda esiin omia näkemyksiäni - mutta kenelle? Viranomaiset sekä muut koulutusprojekteja pyörittävät olivat kiinni omissa toteutuksissaan. Kuka ideoita kaipaisi? Ja kuka varsinkaan kaipaisi niitä työuransa alussa olevalta matikan opettajalta? Minua vaivasi lisäksi se, että kiinnostavaa tietoa oppimiseen ja kouluun liittyvistä asioista oli vaikea löytää. Yhtäällä saattoi olla hieno blogikirjoitus, toisaalla video, mutta tuntui sattumanvaraiselta, kenen käsiin nämä löysivät. Erityistä ärtymystä herätti myös se, että koulua käsiteltiin usein joko ryppyotsaisesti tai leväperäisesti. Siis virallisesti ja vakavasti, tai sitten hutaisten ja epäkiinnostavalla tavalla. Kaiken lisäksi koin epäselvyyttä siitä, kuka itse olin ja mihin kuuluin. Olinko opettaja? Koska aineyhdistelmäni on matematiikka-tilastotiede, olin tullut käännytetyksi pois monesta "matikistin" työhaastattelusta. Olinko tutkija? Tuolloin minulla ei ollut tutkimusrahoitusta, ei julkaistuja artikkeleita, ei tutkijaverkostoa. Olinko asiantuntija? Muutaman vuoden kokemuksella? Ei, olin korkeintaan ideoija ja kyseenalaistaja. Halusinko ääneni kuuluville? Kyllä, muttei ollut oikeastaan ketään, joka olisi ollut toiveestani millään tavoin tietoinen.

Halusin muutosta. Koska minulla on aina ollut uskoa elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin, ajattelin, että vähä vähältä alan ratkaisemaan kokemiani ongelmia. Halusin ensinnäkin viestiä oppimisesta kivasti ja niin, että se koskettaisi muitakin kuin opettajia. Halusin raikastaa käsitystä oppimisesta. Halusin koota yhteen hajanaisia voimia ja tietotaitoa. Ja halusin saada itselleni äänen, paikan ja olemassaolon.

Kun perustin Peruskoulupesulan, oli se yksi askel haaveideni toteuttamiseksi. Hermoilin ensimmäisen tekstin kirjoittamista valtavasti, ja tuntui todella epämiellyttävältä painaa julkaisunappulaa. Seuraavina viikkoina hermoiluni muuttui huvittuneisuudeksi, sillä eihän tekstiä käyty klikkaamassa kuin pari-kolme kertaa. Tajusin samantien jotakin olennaista: ihmisten ajasta saa olla todella kiitollinen. Päätin, etten ikinä tuhlaisi kenenkään aikaa jaarittelemalla, roiskaisemalla ajatukseni esiin miten sattuu tai laukomalla tyhjänpäiväisyyksiä. Helpommin tietenkin sanottu kuin tehty, mutta pyrkimys ja halu viestiä kiinnostavasti on vuosien varrella veistänyt pois lukemattomia turhia sanoja ja vaatinut jäsentämään ajatuksia. Ajattelen näin myös opettajana: vaikka oppilas vihaisi matikkaa eikä oppisi sitä koskaan pätkän vertaa, on hänellä oikeus olla vihaamatta tunnillani viettämäänsä aikaa elämässään. Toisin sanoen minulle on tärkeämpää, että oppilas kokee edes jotakin itselleen merkityksellistä tuntieni aikana, jollei matikkaa, sitten vaikka urasuunnittelukeskustelun, kuulumisten vaihdon tai tähtihetkensä vitsinkertojana.

Peruskoulupesulan kävijämäärät kasvoivat pikkuhiljaa. Tein tarkoituksellisesti ja vähän väen vängälläkin töitä näkyvyyden kasvattamiseksi hyödyntäen kaikkia löytämiäni vinkkejä. Noin puolentoista vuoden jälkeen alkoi vihdoin tuntua, että blogi oli alkanut elää elämäänsä, lukijoiden ja mahtavan Antin mukaan saamisen myötä. Kuinka kiitollinen olenkaan ollut kaikista kommenteista ja keskusteluista! Tosin, ja nythän tämä jo naurattaa, ensimmäinen kommentti, joka blogiin postattiin, ja jota jouduin odottamaan muistaakseni yli vuoden, meni suunnilleen näin: "Vaihda hyvä ihminen blogisi tausta. Meinaa oksennus lentää kun yrittää lukea." Taidan itse asiassa muistaa kommentin melko sanatarkasti... Tässä sitä taas nähdään, että muistiin uppoaa mainiosti se, mikä koskettaa - hyvässä tai pahassa.

Näiden vuosien aikana on moni muukin asia edistynyt ja kehittynyt. Olen löytänyt yhteisöjä, joiden kautta toimia, tärkeimpinä mielikuvituskoululaiset sekä eduhakkeroijat. Olen toteuttanut joitakin ideoitani, kuten uusia Facebook-yhteisöjä (Kimppaopetus, Täydennyskoulutuksesta inspiroituneet), Youtube-videon matikan selväsanaistamiseen liittyen LUMA-keskuksen videon inspiroimana,  Matematiikan päivän, kouluvierailuja, sekä alkuunpannut käänteisen opettankoulutuksen ideaa (tästä lisää jäljempänä). Olen kirjoittanut erilaisille foorumeille, osallistunut lukuisiin tapaamisiin, seminaareihin, paneeleihin ja vastaaviin, päässyt ilokseni esille mediaan, pitänyt täydennyskoulutuksia. Väitöskirjatyöni on edennyt, ja tutkimusartikkeleita on syntynyt parisenkymmentä.  

On myös asioita, jotka eivät ole onnistuneet. Mielikuvituskoululaisten kesken suunnittelimme pop up -oppimistapahtumia yhteistyössä partiolaisten kanssa, mutta asia on jäänyt toistaiseksi toteuttamatta resurssien puutteen vuoksi. Inspiroiduin myös Aatos Lahtisen ideasta varoittaa matikasta ja kirjoitin lasteni kanssa käsikirjoituksia ideasta ammentaviin sketseihin. Koekuvasimmekin muutaman, mutta asia on sittemmin unohtunut, ainakin toistaiseksi. Oppimisen käsitteen raikastamiseksi halusin haastaa sopivasti valittuja julkisuuden henkilöitä "Matikkahaaste 2014" :ään: haasteessa matematiikkaa olisi opittu täysin koulumaailmasta poikkeavalla tavalla. Sain hankkeeseen tausta-avuksi LUMA-keskuksen, ja verkostojeni kautta alustavia lupauksia mahtavien tyyppien mukaan saamisesta, mutta lopulta kuitenkin asiat tyssäsivät ja haaste jäi toteuttamatta. Toivon tosin edelleen, että jonakin tulevana vuonna haaste saadaan toteutettua. Suuri haave on ollut myös "Koulut kuntoon" -tyyppinen tosi-tv -projekti, joka jo ideatasolla kuitenkin kaatuu helposti anonymiteettiongelmaan. Koululaisia ei voi kuvata eikä ongelmilla retostella ihan samoin kuin voi tehdä kuppiloiden tai hotellien kohdalla.

Miksi minua ovat kutkuttaneet tämäntyyppiset ajatukset? Siksi, että kuten eräs rehtori taannoin pitämässäni koulutuksessa sanoi, koulu ei muutu, ennen kuin kodeissa aletaan kaivata muutosta. Kouluhan nimittäin muuttuu koko ajan, mutta jonkinlainen yleiskäsitys koulusta suurella yleisöllä on yhä vanhanaikainen "opettaja puhuu ja antaa läksyt, ja jakaa fiksuille hyvät numerot ja aivottomille neloset". Koulua ja oppimista kuvitetaan liitutauluilla ja kirjoilla, nykyään ehkä läppäreillä. Toki koulu on oma maailmansa, mutta oppiminen on kuitenkin täysin erottamaton osa meidän kaikkien elämää kokonaisuudessaan, ja tämän haluaisin tulevan paremmin sisäistetyksi. No, onneksi ensi vuodeksi on suunnitteilla uusia avauksia, entistäkin kiinnostavampia. Toivon mukaan niistä ainakin jotkut toteutuvat.

Yksi taannoisista haaveistani oli koota yhteen hajanaisia osaajia, projekteja ja tietoa. Tämä on ollut ehkä hankalin asia, sillä mitä enemmän olen oppinut, vuorovaikuttanut ja verkostoitunut, sitä selvemmäksi on käynyt, että vastaavia kokoamisyrityksiä on jo olemassa runsaasti. Jokaisella on sama ongelma: mikään ei onnistu keräämään yhteen kaikkea kiinnostavaa, eikä mikään onnistu tavoittamaan kaikkia kiinnostuneita. Lisäksi ongelmana on se, että moni projekti, hanke tai osaaminen ei ole oikeastaan olemassa itsenään, vaan on täysin sidokissa johonkin yksittäiseen toteuttajaan, siis henkilöön. Onkin hyödyllisempää tietää, ketkä ovat tekijöitä, kuin mitkä ovat tuotokset. Ja tällainen on puolestaan ristiriidassa sen kanssa, että kiinnostavien asioiden, ideoiden ja tiedon toivoisi olevan helposti kaikkien ulottuvilla. Kenties tässä on asia, joka ei ratkea. Ainakaan vielä.

Mikä minä itse olen nyt? Tunnen olevani opettaja, ehdottomasti. Olen opettanut kaikki nämä vuodet, pian vuosikymmenen. Tunnen hyvin vahvasti olevani tutkija. Vielä nuori sellainen, mutta kun väitöskirjani toivon mukaan tänä vuonna valmistuu, on yksi suurimmista toiveistani saada jatkaa tätä mielestäni ehdottoman tärkeää työtä, jonka tunnen osaaani ja josta pidän ja nautin. Olen pitänyt myös kouluttamisesta, mutta kokenut nykymuotoisen täydennyskoulutuksen hieman vanhanaikaiseksi. Siinä missä oppimiseen peräänkuulutetaan oppilaskeskeisyyttä, tulisi opettajankoulutukseenkin tuoda osallistujakeskeisyyttä eli "opettajakeskeisyyttä". Esimerkin voima on mahtava: jos kouluttaja luennoi oppilaskeskeisyydestä kouluttajakeskeisesti, jää opettajille paremmin mieleen kouluttajan tapa toimia kuin hänen sanomansa. Samaa asiaa ovat käsitelleet monet muutkin, muun muassa pedagogi Martti Hellström suositussa blogissaan. Eräässä pitämässäni koulutuksessani opettaja toivoikin "jotakin ihan muuta". Jotakin, joka tulee kouluun asti, arkeen. Oma ehdotukseni, sama jonka puolesta on puhunut myös esimerkiksi Koulu kaikkialla -hanke, on käänteinen täydennyskoulutus. Kouluttaja, ja vielä mieluummin kouluttajaryhmä, menisikin kouluun paikan päälle olemaan käytettävissä, mitkä ikinä olisivatkaan opettajien tarpeet. Olen saanut tästä jo hiukan esimakua vierailemalla muutamien opettajien luona (tästä lisää tulevissa postauksissa). Käänteinen koulutus voi sisältää tuntien suunnittelua yhdessä opettajan kanssa, opettajan toiminnan seuraamista ja palautteenantoa, ryhmädynamiikan havainnointia ja siihen liittyvää ratkaisujen etsintää, apua tiedonhankinnassa tai mitä milloinkin. Räätälöityä tukea siis. Tai yhtä hyvin vain kannustamista: monet tekevät mahtavaa työtä, ja tästä olisi kiva saada joskus kooste palautteen muodossa sekä tietenkin kuulla kiitosta. Käänteisen täydennyskoulutuksen rinnalla perinteinenkin täydennyskoulutus puoltaisi paikkkaansa uuden tiedon ja näkemyksen tuojana. 

Olen tuonut käänteisen opettajankoulutuksen ideaa esiin myös virallisille toimijoille, mutta kuten tunnettua, viralliset toimintatavat eivät ole kovin alttiita muutokselle. Eduhakkeriporukan kesken olemme suunnitelleet rahoituksen hakemista tämäntyyppisen koulutuksen mahdollistamiseksi, mutta vielä ei ole tullut sopivaa rahoitushakua vastaan. Koska olen toiminnan ystävä, haluaisin nyt jo aloittaa käänteisenä opettajankouluttajana toimimisen vapaaehtoispohjalta. Jos kaipaat luokkaasi vierailijaa, laita sähköpostia niin tulen paikalle! Vierailun tarkoitus ei luonnollisestikaan ole kaivelemalla kaivella ongelmia, vaan olla opettajan tarpeiden mukainen kohtaaminen, josta varmasti itsekin oppisin uutta. Käänteinen opettajankoulutus ei itse asiassa olisikaan koulutusta siinä mielessä, että kouluttaja tyrkyttäisi omia näkemyksiään, vaan kuten oppilaskeskeisyyteenkin kuuluu, sitä, että kouluttaja tukisi opettajaa tämän omissa pyrkimyksissä.

Vuosi 2015. Mitä tästä eteenpäin? Tutkijarahoitustani on reilu vuosi jäljellä. Aineyhdistelmäni on edelleen perinteisen opettajantyön vaikeuttaja, mutta muuta opetustyötä riittänee myös tulevaisuudessa. Tutkijantyön jatkamiseen tarvitsen uuden rahoituksen: tähän täytyy ladata kaikki osaaminen, ja tuuriakin tarvitaan. Näiden vuosien aikana kaikki koulutuspuuhasteluni on tullut minulle kolmanneksi työksi opetus- ja tutkijantyöni rinnalle. En haluaisi luopua siitä, enkä tulekaan tekemään niin. Haluaisin ajatella tekeväni tärkeitä asioita kolmannella työlläni, maksavani velkaa siitä, mitä olen sattunut ansaitsematta saamaan. Haluaisin olla hyödyksi, antaa sen minkä tässä elämässä pystyn. Ei kuitenkaan ole olemassa työpaikkaa nimeltä "koulutusräyhääjä ja kaikenlaisen sälän ideoija". Mahtaakohan tuollainen olla niin hyödyksikään kuin kuvittelen? Nähtäväksi jää, miten onnistun yhdistämään haluni ideoida ja osallistua, resurssini, tarpeellisuuden toiveeni sekä toimeentulotarpeeni. Ideoita otetaan vastaan!

Miten sinä näet viimeisimmät vuotesi? Ammatillisen kehittymisesi? Mistä haaveilit, mitä olet saavuttanut? Oletko tyytyväinen, oletko tyytymätön, mitä yhä voisit tehdä itsesi hyväksi? Entä koetko ansainneesi paremman elämän kuin ylivoimainen enemmistö koskaan tähän maailmaan syntyneistä tai syntyvistä? Jos koet, miksi näin? Jos et, koetko tarvetta hyvittää asiaa? Miten voisit sen tehdä?

Tulevaisuutta odottaen, uteliain tunnelmin, meille kaikille hyvää uutta vuotta 2015!

Ensimmäinen askel on myöntää, että muutos on vaikeaa

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Edellisessä kirjoituksessani esittelin vertauksen ojankaivajista, jotka syystä tai toisesta eivät halua muuttaa tapojaan, vaikka ulkopuolisen silmistä uusi tapa olisi paljon helpompi ja parempi.

Tämän blogin kirjoittajat ovat sitä mieltä, että koulua pitäisi muuttaa ja uudistaa. Mutta "koulu" on aika abstrakti käsite. Peruskoulun muuttaminen ei onnistu niin, että joku suuri visionääri tai johtaja tulee kääntämään koulujärjestelmän suunnan kuin kapteeni laivansa kurssia. Koulu koostuu opettajista ja oppilaista. Jos koulua halutaan muuttaa, pitää opettajien muuttaa omaa opetustaan.

Osittain muutosta voi toki tehdä ylhäältä käsin, vaikkapa opetussuunnitelmaa muokkaamalla. En kuitenkaan usko, että ylätasolta määräämällä voi saada aikaan kovin syvällistä muutosta. Päivittäisessä työssä opetussuunnitelma on yleensä aika kaukainen. Abstraktit oppimisen teoriat voivat tarjota opettajalle mallin, jota kohti tähdätä, mutta ne eivät vielä kerro, mitä käytännössä pitäisi tehdä oppitunnilla. Ja käytännön ongelmat ovat niitä kaikkein visaisimpia ongelmia.

Moni opettaja haluaisi kehittää omaa työtään, mutta jostain syystä kehittäminen ei tunnu onnistuvan. Moni syyttää kiireitä, mutta mikäli uusi tapa olisi lopulta helpompi kuin nykyinen, palautuu sille nyt uhrattu aika myöhemmin takaisin. Vanhaa vitsiä mukaillen:
Opettaja juoksi kovaa vauhtia taluttaen polkupyörää. Ohi kulkeva rehtori kysyi häneltä: "Jos sinulla on noin kova kiire, mikset hyppää pyöräsi selkään?"
Opettaja vastasi: "Pyörän selkään kiipeäminen vaatisi, että pysähdyn, enkä minä ehdi pysähtyä, sillä minulla on niin kova kiire".

Kaikki eivät syytä kiireitään, mutta eivät silti jostain syystä pysty muuttamaan opetustaan. Ehkä olet joskus ollut innostavassa täydennyskoulutuksessa, mutta et syystä tai toisesta olekaan ottanut oppimiasi uusia metodeita käyttöön. Ehkä olet peräti joskus kokeillut uutta tapaa opettaa, mutta luovuit siitä heti muutamien oppituntien jälkeen. Hyvin mahdollisesti ajattelet aika ajoin lievää syyllisyyttä tuntien, että sinun pitäisi kokeilla uusia asioita, mutta aina kun uusi oppitunti alkaa, turvaudutkin vanhaan tuttuun tyyliisi.

Mitä tässä tapahtuu?

II.

Aloitetaan aivan opettajan uran alusta. Opettajankoulutuksessa käydään läpi erilaisia oppimisteorioita ja hyvän opettajan malleja. Näistä muodostuu "kannatettu teoria": sellainen malli opettamisesta ja oppimisesta, jota opettajakoulutettavat pitävät hyvänä ja hyödyllisenä. Sitten auskultantit siirtyvät luokkahuoneeseen ja kohtaavat käytännön ongelmat. Freireläinen dialogi ei vaikutakaan enää kovin toteuttamiskelpoiselta, kun puolet oppilaista tappelevat keskenään heti kun silmä välttää ja puolet keskittyvät haukkumaan uutta opettajaansa mielikuvituksettomilla mutta silti loukkaavilla tavoilla. Tätä kutsutaan "todellisuusshokiksi". Kannatettu teoria korvautuu "käyttöteorialla": opettajan ja oppimisen malleilla, joita opettaja oikeasti käyttää tunneillaan. Käyttöteoria on tyypillisesti huomattavasti konservatiivisempi kuin kannatettu teoria (Segal 2010).

Epävarmuuden tilassa opettaja unohtaa opettajankoulutuksessa kuulemansa oppimisteoriat ja hyvän opettajan mallit. Selviytyminen uhkaavassa tilanteessa nousee tunnin tärkeimmäksi päämääräksi. Opettajilla on monta eri selviytymisstrategiaa.

• Toiset luottavat kurinpidon ja auktoriteetin voimaan. Esimerkkejä olisi oppilaille huutaminen, ehdottoman hiljaisuuden vaatiminen, oppilaiden heittäminen ulos luokasta ja/tai rehtorin puhutteluun.
• Toiset taas pyrkivät kaveeraamaan oppilaiden kanssa. Opettaja voi antaa oppilaille erivapauksia, esimerkiksi luvan syödä karkkia tunnilla (vaikka se olisi yleisesti koulussa kielletty), päästää oppilaat tavallista aiemmin tunneilta, näyttää aineeseen liittymättömiä elokuvia jne.
• Osa pyrkii pitämään tunnin mahdollisimman lyhyenä aloittamalla myöhässä ja lopettamalla etuajassa. Opettaja saattaa myös häipyä luokasta kesken tunnin ottamaan monisteita tai vastaavaa.
• Toiset kyllä pitävät tuntinsa ajallaan, mutta he eivät enää pyri kehittämään omaa opetustaan. Päinvastoin he taantuvat. Kutsutaan tätä vaihtoehtoa "leipääntymiseksi".

  Leipääntynyt opettaja pitää tuntinsa, mutta hän ei nauti siitä. Hän pyrkii vain kaatamaan tietoa oppilaiden päähän, vaikka hän tietää, ettei se ole hyvä tapa opettaa. Leipääntynyt opettaja on rakentanut korkeat muurit itsensä ja oppilaittensa väliin. Hän ei halua välittää oppilaiden ongelmista.

Segal huomauttaa, että leipääntyminen on suurimpana vaarana juuri niille opettajille, jotka luonnostaan välittävät oppilaistaan eniten. Parhaat opettajat ovat haavoittuvaisimpia. Oppilaista välittäminen on rankkaa, sillä joka koulusta löytyy oppilaita, joiden tarina on hyvin traaginen tai jotka suhtautuvat opettajiin vihamielisesti, jopa väkivaltaisesti. Näiden oppilaiden kohtaaminen stressaa syvemmin niitä opettajia, jotka tuntevat paljon empatiaa oppilaita kohtaan. Selviytymiskeinona nämä opettajat usein lakkaavat tarkoituksellisesti välittämästä. He luovat muurin itsensä ja oppilaittensa väliin, jotta eivät polttaisi itseään loppuun.

Leipääntyminen lienee suurimpana syynä sille hieman yllättävälle ja hälyttävälle tiedolle, että opettajat eivät keskimäärin enää kehity työssään ensimmäisen kolmen vuoden jälkeen (Rivkin, Hanushek & Kain 2005 [PDF]). Ensimmäisenä vuonna opettajat kehittyvät paljonkin, toisen ja kolmannen vuoden aikana vielä jonkin verran, mutta sitten kehitys pysähtyy. Opettaja on löytänyt itselleen sopivat selviytymisstrategiat. Tämän jälkeen kaikki muutos uhkaisi tasapainoa. Lisääntyvä kokemus ei tarkoitakaan lisääntyvää opetustaitoa, vaan lisääntyvää selviytymistaitoa.

III.

Tämän vuoksi uusien asioiden kokeileminen on niin vaikeaa. Oppitunteja ei voi suunnitella täydellisesti. Tunnilla tapahtuu kaikkea yllättävää, johon pitää reagoida välittömästi, ja tämä reagoiminen voi heittää koko tuntisuunnitelman aivan sekaisin. Preussin sotamarsalkka Helmuth von Moltkea lainatakseni: "Mikään sotasuunnitelma ei selviä ensimmäisestä vihollisen kohtaamisesta".

Vihollisista puhuminen on sinänsä soveliasta, sillä suuri osa opettajien puheesta viittaa uhan alla olemiseen: kurin ja järjestyksen korostaminen, auktoriteetin vaaliminen, rangaistusten käyttäminen järjestyksenpidon apukeinona. Tällainen puhe saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta: nykyisen oppimiskäsityksen mukaan haluamme vahvistaa oppilaiden osallistumista ja kriittisyyttä. Ei kuitenkaan pidä väheksyä todellisuusshokin ja käyttöteorioiden voimaa. Vuorovaikutteisuus ja itsenäisyys johtavat aina jonkin verran jännitteisiin ja epävarmuuteen. Oppilaathan saattavat kysyä asioita, joihin opettaja ei osaa vastata. Vielä pahempaa: oppilaat saattavat kyseenalaistaa koko opeteltavan asian hyödyllisyyden.

Kun teet tunnilla asioita, jotka ovat itsellesi tuttuja, mutta oppilaille uusia, on homma melko selvä. Oppilaat voivat olla hämmentyneitä ja epävarmoja, mutta koska opettaja on niin rauhallinen ja varma asiastaan, rauhoittuvat myös oppilaat nopeasti. He eivät välttämättä pidä siitä, mitä tehdään, mutta ainakin he ovat rauhallisia. Opettaja selviää mukavasti tunnista ja hänelle jää tunne, että kaikki sujui "hyvin", oppivat sitten oppilaat mitään tai eivät.

Jos taas kokeilet itsellesikin uusia asioita, et ole niin sanotusti mukavuusalueellasi. Tämän takia olet enemmän tai vähemmän epävarma. Oppilaat ovat varmasti vielä hämmentyneempiä, ja rauhattomassa tilassaan he etsivät sinusta varmuutta. Kun he huomaavat, että sinäkin olet epävarma, syvenee heidän jännityksensä ja ahdistuksensa. Oppilaiden lisääntyvä hermostuneisuus lisää puolestaan omaa epävarmuuttasi ja koko uuden asian kokeilu alkaa tuntua karmealta virheeltä. Kuin huomaamattasi saatat turvautua tuttuihin selviytymisstrategioihisi ja hylätä kaikki uudet kokeilut.

IV.

Tämän kirjoituksen otsikko on muokattu AA-kerhojen käyttämästä "12 askeleen ohjelman" ensimmäisestä askeleesta. Muokkaamattomana ensimmäinen askel kuuluu kokonaisuudessaan näin: "Myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden, ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään".

Alkoholismista selviytymisestä en tiedä paljoakaan, mutta opetuksen muuttamisen suhteen olen luottavaisempi. Ominkin voimin kykenee selviytymään, mikäli hahmottaa tilanteensa oikein. Muutos on hankalaa, mutta jos sitä oikeasti haluaa, on puolet työstä jo tehty. Seuraava vaihe on eritellä, mitkä esteet ovat muutoksen tiellä, ja tehdä suunnitelma näiden esteiden ohittamiseksi. Muutos ei tapahdu hammasta purren eikä millään, mitä voisi kutsua "tahdonvoimaksi". Se tapahtuu muokkaamalla tilanteen sellaiseksi, että uudella tavalla toimiminen tuntuu helpommalta. Muutos tapahtuu yksi askel kerrallaan.

Yllä mainittujen esteiden tunnistaminen vaatii itsetutkiskelua. Charles Duhigg suosittelee loistavassa kirjassaan The Power of Habit jokaista pitämään aluksi kirjaa omista tavoistaan, jotta myöhemmin merkintöjä tutkiessa olisi helpompi havaita, millaisissa tilanteissa erityisesti sortuu pahojen tapojen valtaan. Merkintöjä voi tehdä vaikka seuraavasti:

• Hanki vihko, kalenteri tai vastaava, johon voit helposti tehdä merkintöjä vaikka kesken oppitunnin.
• Kertaa erilaiset selviytymisstrategiat, jotka mainittiin tässä kirjoituksessa:
  • Auktoriteettiin nojaaminen
  • Kaveeraus
  • Myöhästely
  • Leipääntyminen
• Kun ensi viikolla pidät oppitunteja, merkitse joka tuntia varten vihkoosi, kalenteriisi tms. pieni merkki aina kun huomaat toimivasi tavalla, joka sinusta vaikuttaa enemmän selviytymisstrategialta kuin sellaiselta opetukselta, johon olisit tyytyväinen.
• Kun olet tehnyt merkintöjä viikon ajan, kiinnitä erityistä huomiota siihen, millaisissa tilanteissa piirrät merkkejä. Kirjoita merkin viereen aina lyhyt kuvaus tilanteesta (esim. "kännykkä" tarkottaisi, että oppilaat räpläävät kännyköitään; "hälyä" tarkoittaa, että oppilaat puhuvat keskenään liian lujalla äänellä tms.).
• Kahden-kolmen viikon kuluttua tarkista, millaiset tilanteet erityisesti saavat sinut turvautumaan selviytymisstrategioihin. Jos haluat muuttaa opetustyyliäsi, ovat nämä tilanteet suurimpia kompastuskiviä.

Jos merkinnöistä löytyy selkeitä kompastuskiviä, voi niitä pyrkiä vähentämään: jos vaikka oppilaiden kännykkäpelaaminen saa sinut turvautumaan kurinpitoon ja auktoriteettiin, on sinun helpompi muuttaa opetustasi, mikäli kännykkäpelit eivät ole riesana. Voit tällaisessa tilanteessa esimerkiksi yrittää ottaa kännykät hyötykäyttöön BYOD-periaatteen mukaisesti. Voit tehdä oppilaille listan omaan aineeseesi sopivista opetuspeleistä, joiden pelaaminen tunnilla on luvallista. Tai jos ehdottomasti et voi sietää kännyköiden näkemistä tunnilla, voit ottaa käyttöön jonkinlaisen kännykkäparkin tai vastaavan, johon oppilaiden tulee jättää kännykkänsä ennen tunnin aloitusta.

Yksi askel kerrallaan. Kun olet saanut vähennettyä esteitä tarpeeksi, saatatkin kuin huomaamattomasti olla jo pisteessä, jossa voit pikkuhiljaa siirtyä poispäin selviytymisestä ja kohti sellaista opetusta, josta olet haaveillut.

Seuraavaksi: On muutoksen aika.

Yhteisöllisyyden ankea laakso

Kirjoittanut Antti Värtö.

I.

Kouluvuosi on päässyt hyvään alkuun ja ensimmäinen opettajankokous on pidetty. En usko veikkaavani hirveästi pieleen, mikäli arvioin, että ainakin 80% Suomen kouluista on jo ehditty mainita sanat "yhteisöllisyys" tai "osallistaminen".

Huomasin kesällä Aamulehdessä (6.7.2014) jutun siitä, jossa mainittiin:
Suomalaisnuorten tiedot yhteiskunnallisista asioista ovat kansainvälisen vertailun kärkipäässä. Mitä taas tulee yhteiskunnallisen vaikuttamisen haluun, suomalaisnuoret ovat pohjasakkaa.

Lainauksen takana on Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen varajohtaja Matti Rautiainen. Hän oli mukana kolmihenkisessä työryhmässä, joka selvitti demokratia- ja ihmisoikeuskasvatuksen kehittämistä opettajankoulutuksessa. Työryhmän raportin voi ladata PDF-muodossa opetusministeriön sivuilta.

Työryhmän ajatuksena selvästi oli, että jos opettajankoulutuksessa parannetaan opiskelijoiden vaikutusmahdollisuuksia, osaavat tulevat opettajat vastaavasti antaa omille oppilailleen paremmat mahdollisuudet osallistua koulun toimintaan. Olen itse hieman skeptinen ajatuksen suhteen. Opettajan vaikutusmahdollisuudet ovat aika rajalliset, mikäli rehtori ei ole kiinnostunut oppilaiden osallisuuden lisäämisestä. Lisäksi opettajat usein todellisuuden kohdatessaan unohtavat opettajankoulutuksessa kuulemansa ihanteet ja ryhtyvät opettamaan samaan tapaan kuin heitäkin oli opetettu (kts. aiempi kirjoitukseni Miten hyvä opettaja toimii?).

Merkittävin syy skeptisyyteeni on kuitenkin kyynisyys sen suhteen, kuinka paljon opettajat oikeasti haluavat oppilaiden päättävän koulun asioista. Rautiainen itse on aikanaan väitöskirjassaan todennut, että opettajat eivät juurikaan halua jakaa valtaa oppilaille. Kuulostaa hienolta sanoa, että koulun arvot ovat "yhteisöllisyys" ja "oppilaiden osallisuus", mutta kuinka moni opettaja olisi edes valmis antamaan oppilaiden päättää, mitä oppikirjaa tunnilla käytetään?

II.

Pieni anekdootti tähän väliin. Useita vuosia sitten eräässä koulussa päätettiin päivittää koulun sääntöjä, ja hyvän yhteisöllisen periaatteen mukaisesti myös oppilaat haluttiin ottaa prosessiin mukaan. Oppilaskunnan hallitus teki listan sääntömuutosideoista, jotka vaihtelivat "kohtuullisesta" "lainvastaiseen".

Opettajista koottu sääntötyöryhmä kävi läpi oppilaskunnan hallituksen ideat. Työryhmä poisti ne ideat, joiden toteuttaminen olisi rikkonut lakia tai yleistä säädyllisyyttä ja muokkasi loput sellaiseen muotoon, että ne voitaisiin ottaa käyttöön heti seuraavana vuonna. Karsinnan jälkeenkin sääntömuutosehdotuksia jäi jäljelle kymmenisen kappaletta. Työryhmä esitteli sääntömuutokset opettajainkokouksessa ja niistä äänestettiin.

JOKA IKINEN oppilaskunnan ehdotus äänestettiin nurin. Yksi kerrallaan. Monta kertaa "ei"-huudot alkoivat jo ennen kuin koko sääntöä oli ehditty esitellä loppuun saakka. Ainoa uusi sääntö, joka kokouksessa hyväksyttiin, tuli opettajilta. Se koski oppilaiden puhelimien käytön kieltämistä ja takavarikoimista tunnin aikana.

Sen koulun oppilaat saivat harvinaisen selkeän oppitunnin osallisuudesta ja demokratiasta.

III.

Yhteisöllisyys ei ole pelkkä trendisana - se oikeasti tarkoittaa jotain. Rauno Haapaniemi kirjoitti Yhteisöllinen pedagogia -blogissaan muutamia reunaehtoja yhteisöllisyydelle. Se tarkoittaa, että oppilaat päästetään päättämään asioista, joilla on merkitystä koulun arjessa. Se tarkoittaa, että oppilaat saavat valtaa päättää itseään koskevista asioista.

Yhteisöllisyys voi tarkoittaa jotain hyvin radikaalia: sitä, että koulun työryhmissä on sekä oppilas- että opettajajäseniä, joilla on yhtäläinen äänivalta. Sitä, että oppilaskunnan hallitus pääsee käyttämään todellista budjettivaltaa. Sitä, että joka kurssin ensimmäisellä tunnilla oppilaat saavat päättää, mihin asioihin kurssilla keskitytään - tai että he voivat kokonaan päättää kurssin sisällöstä. Sitä, että opettajankokouksen sijaan pidetäänkin koulukokous, jonka puheenjohtajana toimii joku oppilaista.

Jos ylläolevan listan lukeminen aiheutti kylmiä väreitä tai hikeä, niin älä huolestu. Ei joka koulun tarvitse olla Turun vapaakoulu. Yhteisöllisyyden voi toteuttaa paljon kevyemmälläkin kädellä: esimerkiksi antamalla oppilaiden suunnitella ja toteuttaa koulun juhlia.

Mutta ikinä ei saisi toteuttaa kevyttä yhteisöllisyyttä ja väittää oppilaille, että heillä on todellista valtaa koulun käytäntöjen suhteen. On ihan ok, jos opettajat haluavat pitää kaikki langat kädessään, mutta silloin ei pidä leikkiä, että oppilaidenkin ääntä kuunnellaan yhtäläisesti. Mikään ei vähennä ihmisten osallistumisenhalua niinkuin se, että he käyttävät aikaa ja vaivaa osallistuakseen, mutta heidän panoksensa jätetään huomiotta.

Kirjoitin alkukesällä, että jotkut asiat on parempi tehdä joko täysillä tai ei lainkaan: joskus keskitie on huonompi kuin ääripäät. Yhteisöllisyys on mielestäni myös esimerkki tällaisesta ankeasta laaksosta. Jos oppilaille annetaan paljon valtaa vaikuttaa koulun asioihin, kasvaa heistä oletettavasti yhteiskunnallisesti aktiivisia nuoria. Jos taas heille ei anneta mitään valtaa vaan tehdään selväksi, että koulussa päättävät aikuiset, oppivat he ainakin sen, että aikuisena voi vaikuttaa asioihin. Mutta jos oppilailta kysytään paljon mielipiteitä ja pyydetään osallistumaan, eikä heidän ehdotuksiaan oteta vakavasti, menettävät he uskonsa vaikutusmahdollisuuksiinsa. Sellaiset nuoret oppivat, ettei heidän mielipiteillään ole mitään väliä.

Miten hyvä opettaja toimii?

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Opettajiin kohdistuu kovia odotuksia, jotka ovat osin ristiriitaisia. Pitää säilyttää hyvä kuri luokassa - mutta samalla osata kuunnella oppilaita. Kaikki oppilaat pitää saada oppimaan samat asiat - mutta pitää osata huomioida oppilaiden erilaisuus. Oppilaille pitää olla läheinen ja luotettava - mutta samalla kunnioitettava auktoriteetti. Ei ihme, että opettajilla on usein vastarintaa koulun muutoksia kohtaan: taas uusia odotuksia opettajille, vaikkei vanhojakaan ole täytetty!

Täydellisestä opettajasta puhumista vältellään kouluissa, sillä käsitteeseen yhdistetään paljon negatiivisia asioita. Täydellisyyden tavoittelun katsotaan johtavan vain pettymyksiin ja burn outiin.

Mutta tämä keskustelu perustuu väärälle kysymyksenasettelulle. Ei ole kysymys siitä, millainen hyvä opettaja "on". Kysymys on siitä, mitä hyvä opettaja tekee.

Nämä eivät ole lainkaan sama asia. Kaikki opettajat tietävät, ettei oppilaita saa arvostella heidän ominaisuuksiensa mukaan: ei pidä sanoa, että oppilas on älykäs tai äänekäs, vaan että hän on tehnyt hyvän työn tai häirinnyt tuntia. "Olla" on vaarallinen sana. Englanninkielisessä maailmassa on kehitetty uusi kieli, e-prime, joka on muuten identtinen tavallisen englannin kanssa, mutta siinä ei ole sanaa "to be". E-primen taustalla on sama filosofia kuin yllä mainitussa oppilaiden arvostelussa: ihmisiä ei tulisi ajatella ominaisuuksien, vaan tekojen kautta.

II.

Olen ammatiltani oppilaanohjaaja, mutta aloitin urani aineenopettajana. Suoritin vasta muutama vuosi sitten opinto-ohjaajan erilliset opinnot, ja tämän kokemuksen avulla havaitsin usean asian opettajuudesta ja opettajankoulutuksesta, joita en aiemmin tajunnut.

Ohjaajankoulutusta voisi kutsua eräänlaiseksi aivopesuksi. Opintoihin osallistujista suurin osa oli taustaltaan opettajia, joten meistä piti saada pois opettajan identiteetti ja luoda tilalle ohjaajan malli. Ohjaajankoulutuksessa kulutettiin paljon aikaa miettimällä, miten hyvä ohjaaja toimii. Pohdimme tätä itsenäisesti, pienryhmissä ja isommissa ryhmissä. Meille toistettiin mantraa "aikaa, huomiota ja kunnioitusta" lähes kyllästymiseen asti.  Samalla meille luennoitiin ohjauksen teorioita, joiden mukana saimme selvän käsityksen, millainen on hyvä ohjaaja kulloisenkin teorian näkökulmasta.

Useimmissa tapauksissa teorioiden maalaama kuva ideaalisesta ohjaajasta oli mahdoton saavuttaa. Todellisessa työssä kenelläkään ei vain ole tarpeeksi aikaa kyetäkseen antamaan oppilaille niin paljon huomiota kuin mitä sosiodynaamisen ohjauksen ihanne edellyttäisi. Monikulttuurisen ohjauksen (linkki johtaa PDF-tiedostoon) tapauksessa teoria jopa sanoo suoraan, että ihanne ennakkoluulottomasta ohjaajasta on mahdoton: kaikilla on väistämättä ennakkoluuloja, eikä niistä voi päästä eroon. Osa kurssilaisista piti tätä mallien heikkoutena: jos tavoitetta ei voi saavuttaa, on se typerä tavoite. Mutta minä, kuten monet muut, koin nämä mahdottomat ihanteet erittäin hyödylliseksi.

Ihanne antaa suunnan, jota kohti tähdätä. Vaikka täydellisyyteen ei voi päästä, voi ihanteen avulla arvioida, kuinka hyvin tai huonosti on onnistunut. Kun tiedän, millainen on "täydellinen" ohjaaja, kykenen reflektoimaan omaa onnistumistani paremmin ja kehittämään omaa työtäni kohti tuota tavoitetta. Tavoittamattoman ihanteen ei tarvitse luoda paineita. Antiikin merenkävijät eivät stressanneet siitä, etteivät he koskaan saavuttaneet Pohjantähteä, vaikka he navigoivatkin sitä kohti. Piiritason pikajuoksijat eivät masennu Usain Boltin maailmanmestaruusajoista.

Pikajuoksija eroaa toki selvästi opettajasta: hän tietää kehittyvänsä, kun hänen juoksuaikansa lyhenevät. Opettajilla ei valitettavasti ole mitään selvää mittaria, josta he voisivat tarkistaa, kuinka hyvin he ovat työssään onnistuneet. Ainoa keino olisi verrata omaa työskentelyään johonkin malliin siitä, miten hyvä opettaja toimii.

Käytännössä kaikilla opettajilla on malli hyvästä - ehkä jopa täydellisestä - opettajasta päässään. Ongelmana on,  ettei tätä mallia ole luotu harkiten, vaan se usein perustuu vain omiin kokemuksiin ja muistoihin peruskoulusta.

III.

Opettajankoulutusta haukutaan usein siitä, että se on liian teoreettista eikä keskity tarpeeksi opettajan kohtaamiin käytännön tilanteisiin. Minä haukun opettajankoulutusta siitä, ettei se ollut tarpeeksi teoreettista oikeissa paikoissa. Jos opettajuutta opetellaan normaalikouluissa oppilaiden edessä, synnyttävät auskultantit oman päänsisäinen ihanneopettajan mallinsa hyvin sattumanvaraisen prosessin kautta (Nuthall 2005). Yleensä tämä tapahtuu ottamalla mallia niistä omista opettajistaan, jotka olivat tehneet heihin aikanaan vaikutuksen (Zeichner & Gore 1990 [PDF]). Näitä malleja ei sen enempää pohdita, eikä aloittelevalla opettajalla välttämättä ole välineitäkään pohtia omaa opettajuuttaan. Ristiriitaiset odotukset voivat kasvaa ja muuttua ahdistaviksi.

Teoriapohjan puutteen vuoksi opettajilla ei ole mallia vaan identiteetti - ja identiteettiin liittyviä asioita ei haluta muuttaa. Riis et al. kysyivät tutkimuksessaan (PDF) ihmisiltä, millaisia piirteitä he olisivat valmiit muuttamaan itsessään, mikäli keksittäisiin pilleri näiden piirteiden muuttamiseen. Tulos oli selkeä: mitä vahvemmin piirteet koettiin osaksi identiteettiä, sitä vähemmän niitä haluttiin muuttaa. Vain 9% kyselyyn vastanneista oli valmis ottamaan pillerin, joka tekisi kiltimmäksi.

Kiltteyspilleri kuulostaisi aika mukavalta. Kaikki varmasti haluaisimme elää maailmassa, jossa ihmiset ovat kilttejä. Mutta ihmiset eivät itse halua tulla muutetuksi kiltimmäksi. Sama ongelma kohtaa opettajia: kun puhutaan vaikka oppilaslähtöisestä koulusta, nyökyttelevät yleensä kaikki kuulijat yhteisymmärryksessä: opettajien pitäisi olla oppilaslähtöisempiä. Mutta he eivät itse voi muuttaa omaa opetustaan, sillä heidän opetustyylinsä on osa heidän ammatillista identiteettiään.

Mikä siis avuksi?

Ensinnäkin toivoisin opettajankoulutuksen tarjoavan opettajiksi kouluttautuville työkalut, joiden avulla he voivat luoda itselleen harkitun mallin opettajuudesta. Siihen tarvitaan vahva teoriapohja, mutta myös muistutus, ettei teoriaa voi toteuttaa täydellisesti luokkahuoneessa. Todellisuuden asettamat rajoitteet eivät kuitenkaan tee teoriaa turhaksi. Fyysikoilla on vitsi pyöreistä lehmistä tyhjiössä¹, millä korostetaan sitä, ettei todellisuus ole yhtä siisti kuin yksinkertaistetut mallit. Silti mallit ovat hyödyllisiä todellisuuden hahmottamisessa. Hyvä aika opettajan mallista puhumiselle olisi auskultoinnin jälkeen, jolloin koulutettavilla on jo jotain käsityksiä työn käytännön reunaehdoista.

Lisäksi jokaisen opettajan olisi varmasti hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään omaa opettajuuttaan. Sen pitäisi olla kuin mittatilaustakki: itselle sopivaksi räätälöity ja mukava, mutta pois otettava. Jos takki ei ole enää tarkoituksenmukainen, pitää sitä voida muokata - tai kokonaan vaihtaa toiseen. Jos ajatus oman opettamisen muuttamisesta tuntuu väärältä tai epämukavalta, voi vetää johtopäätöksen, että opettajan mallin sijaan kyseessä on identiteetti.  Tällöin asialle pitäisi ehkä omalla kohdalla tehdä jotain. Lisää tästä aiheesta tulevissa kirjoituksissani, mutta pelkkä aiheen reflektointi voi jo saada muutoksen aluilleen.

Mielikuvituskoulun hengessä haaveilenpa vielä siitä, että koulut voisivat järjestää vaikka VESO-iltapäivän opettajiin kohdistuvista paineista ja harkituista opettajuuden malleista. Aiheesta voisi joku kasvatustieteen ammattilainen pitää lyhyen luennon², jonka jälkeen opettajat voisivat järkevästi jaetuissa ryhmissä pohtia asiaa.

---

¹Maanviljelijä oli pulassa, sillä hänen lehmänsä eivät lypsäneet. Hän pyysi fyysikkoystävältään apua. Tämä pohti ongelmaa viikon, ja palasi sitten maanviljelijän luokse. "Olen keksinyt ratkaisun", fyysikko julisti, "mutta se toimii vain pyöreillä lehmillä tyhjiössä".

² Kirjoittaja on saatavissa luennoitsijaksi normaaleilla konsulttipalkkioilla.³

³ Kunhan vitsailen (paitsi siis jos kiinnostusta on; siinä tapauksessa olenkin täysin tosissani).

Mielikuvitusreksi

Tässä maailmassa on kaikenlaisia ihmisiä, ja lisäksi on Mikko Jordman.

Mikko on Nurmijärven yhteiskoulun rehtori, taukoja pitämätön some-hyperventilaattori ja visiogeneraattori, jonka näkemyksiä ovat muun muassa seuraavat:

Toiminta muuttuu, kun rakenteet muutetaan. 
Kun Mikko piti opettaessaan mielestään liikaa yksinpuhelua oppilasparkojen opiskelemista häiriten, keksi hän asennuttaa opettajanpöytänsä eteen kolmimetrisen sermin. Seuraus oli kaksivaiheinen: Monologin alkaessa se tyrehtyi nopeasti, sillä tuntui tyhmältä puhua sermille. Jos kuitenkin tuli noustua kävelemään sermin toiselle puolen kontaktia oppilaisiin hakien, ehti miettiä, oliko asia sittenkään niin olennainen että sen takia olisi kannattanut keskeyttää oppilaiden hommat.

(Sanomattakin lienee selvää, että Mikon opetusideologiaan kuuluu se, että oppilaat oppivat, ei se, että opettaja opettaa. Oppilaat aktivoidaan työskentelemään itse, opettaja on työn ohjaaja eikä faktapapukaija.)

Oppilaat saadaan viihtymään kouluissa ja oppimaan, kun opettajille määrätään pakollinen luontoretki näin alkuun vaikkapa lukuvuoden jokaiselle päivälle. 
Vaihtoehtoisesti opettajat voivat aina koulupäivän alkaessa lähteä kävelylle haluamaansa suuntaan – suuntaan on edettävä vähintään kolme tuntia, ennen kuin saa kääntyä takaisin. Ja mitä tulee opettajankoulutukseen, on Mikon resepti yksinkertainen, halpa ja heti toteutettavissa. Jokaiselta opettajaksi pyrkivältä kysytään haastattelussa yksi kysymys: ”Viihdyitkö koulussa?” Jos vastaus on kyllä, hakija hylätään. Vain kielteisesti vastanneet voidaan ottaa koulutukseen.

(Vitsikkyydestään huolimatta näkemyksen taustalla on todellinen huoli. Opettajankoulutukseen pyrkii usein sellainen henkilö, joka on sopeutunut opettajakeskeiseen faktojen toistoon perustuvaan oppimiseen mainiosti, menestynyt asioiden toistamiskykyä mittaavissa kokeissa hyvin ja korkeita arvosanoja saaden, ja kokee saamansa yksinäiseen ja hiljaiseen työskentelyyn perustuvan työskentelytavan itselleen sopivana ja tämän myötä ainoana oikeana. Tällainen henkilö toistaa tulevana opettajana laajalti samaa menetelmää, ja hänen on usein vaikea käsittää, kuinka suuri on se joukko, joka oikeutetusti tarvitsisi toisenlaista otetta. Sen ymmärtäminen, että oppimista voi tapahtua monenlaisin menetelmin tuottaa hankaluuksia, ja opettajaidentiteetti saattaa rakentua koulun modernisoinnin vastustamisen ympärille.)

Viimeisimpänä kiinnostukseni herättäneenä problematisointina Mikko heitti ilmoille seuraavan: Miksi opettaja kysyy? Miksi se kysyy, joka tietää? Miksi se, joka ainoana tietää, kysyy?  

”Miten derivoisit tämän?”

”Milloin oli talvisota?”

”Mitä tarkoittaa välillinen vero?”  

Normaalissa ihmisten välisessä kommunikaatiossa se kysyy, joka ei tiedä. En itse esimerkiksi koskaan kysy puolisoltani päivän päätteeksi seuraavia kysymyksiä:

”Miksi menin tänään töihin bussilla kävelyn sijasta?”

”Olenko laittanut jalkoihini villasukat?”

”Minä vuonna osallistuin ensimmäiselle ratsastuskurssilleni? ”

En myöskään useimmiten velvoita puolisoani selvittämään seuraavia asioita (vaikka parisuhdeterapeutit voisivat siihen kannustaakin toisen paremman tuntemisen nimissä):

”Luettele värit, joihin yleensä pukeudun.”

”Arvioi, missä määrin pidän valkoisesta suklaasta.”

”Analysoi hartiahieronnan vaikutusta parisuhteemme onnellisuuteen.”

Vaan entäpä, jos puolisoni haluaisi omaehtoisesti ilahduttaa minua? Ehkä hän silloin kysyisi minulta, millaisesta hemmottelusta tykkään. Tosin asian voisi selvittää muillakin tavoilla. Ehkä hän kysyisi asiasta siskoltani. Tai ehkä hän menisi nettiin lueskelemaan, millaisia asioita naiset useimmiten haluavat. Tai selvittäisi, millaisia ideoita muut miehet ovat keksineet taatakseen jotakin sellaista, jota en ole edes osannut kaivata.

Tai voi olla, ettei häntä kiinnostaisi ilahduttamiseni tuon taivaallisen verran. Millaistakohan hyötyä mahtaisi tuossa tapauksessa olla esitetyistä keskusteluista?

Koulutuksen tehtävä pitäisi olla kiinnostuksen herättäminen. Miten saisimme oppilaat kysymään kysymyksensä itse? Eikö ole aivan varmaa, että johonkin hekin haluavat vastauksia? Pitäisikö heidät ensin opettaa kysymään, ja pohtia vastausten sisältöjä lisää sitten, kun on joku, joka noita vastauksia kaipaa?

Seuraa Mikon visioita vaikkapa tämän välityksellä: http://www.scoop.it/t/mielikuvituskoulu

Lue lisäksi Mikon jälkikasvun Paavon huikea visio tulevaisuuden koulusta: http://protokoulu.fi/uncategorized/vierasblogi-kouluvisioni/


--------

Peruskoulupesulassa aloittaa uutena vakiokirjoittajana kommenteista ja aiemmasta kirjoituksestaan tutuksi tullut oppilaanohjaaja Antti Värtö. Luvassa on innostavia ja perusteltuja uusia näkökulmia pistävän tasokkaasti kirjoitettuna. Seuraavassa postauksessa Antin käsittelyä yllä mainitusta opettajaidentiteetistä ja sen problematiikasta.

Huudetaan lujempaa!

Eilisillä (18.12.2013) Ylen Suora linjan nettijatkoilla keskusteltiin opettajan auktoriteetista, kurista ja molemminpuolisesta kunnioituksesta tai sen puutteesta. Tallenne kannattaa katsoa niin kauan kuin se vielä Areenasta löytyy (linkki tässä). Samalla voi pohtia kahta asiaa:

1. Millaista olisi mennä joka päivä töihin (ja kritiikittä aina totella) jos vastassa olisi pomo/työkaveri joka ajattelisi aina sinut nähdessään: "Mikä idiootti nulikka, ton sais heittää ulos täältä työpaikalta johonkin valvottuun tilaan. Se ei osaa mitään eikä kunnioita mua. Hitto. Ei voi kuin huutaa. Voispa lyödä."

2. Jos jollakulla isolla aikuisella henkilöllä on suuria vaikeuksia oppilaista jopa neljänneksen kanssa, ja jollakin toisella ei juuri kenenkään kanssa, kannattaa ensin mainitun varmaan kuunnella omia neuvojaan (huuda, ellet siis voi heittää ulos tai lyödä, ja syytä vastaanottajaa) ja vähätellä oppilaiden lisäksi ongelmat selättäneitä kollegojaan, joiden ajatukset ovat luonnollisesti utopistista päänsilittelyä (vaikka siis toimivatkin).

 

Tässä tekstiversio siitä, mitä itse peräänkuulutin ko. lähetyksessä:

Auktoriteetti on perinteisessä muodossaan kadonnut koska…

                            

• Asioita ei oteta annettuina (luojan kiitos).
• Perinteiset lupaukset eivät ole voimassa (koulutus kannattaa, saat työtä eläkeikään asti…), minkä vuoksi myöskään...
• Epärehellisyys ei mene läpi (Tarvitset tätä matikkaa! Mihin? …No sitä tarvitsee! Se on tärkeää!).
• Tiedon luonne ymmärretään paremmin (myös opettajien puolelta). On turha opettaa, että hauki on kala, jos samalla kiistellään siitä, kenen mielestä hauki on kala ja miten kala oikeastaan määritellään.
• Vuorovaikutuksen määrä ja saatavuus on täysin eri tasolla kuin jopa vain vuosikymmen sitten.

Tätä on turha murehtia sillä…

• Nuoret tekevät maailmasta omanlaisensa. Me emme ole täällä määräämässä tai rajoittamassa heitä tulevaisuudessa.
• Yhtä hyvin voisin murehtia sitä, ettei karhu viihdy linnunpöntössä. Tai jos puoliso vihaa vessanpesua, voin riidellä asiasta 50 v tai pestä useammin itse (mikä on tietenkin valintakysymys, elämänsä saa toki kuluttaa voivotteluun ja riitelemiseen mikäli näin haluaa. Kannattaa kuitenkin ehkä miettiä, mitä tapahtuu 50 v riitelyn jälkeen. Peseekö puoliso vihdoin yhtä usein? Ollaanko vielä kimpassa? Onko oppinut tykkäämään? Vai alkaisiko tykätä jos huomaisi esimerkistäni ettei se niin kamalaa ole, ja kanssani on kivaa muutenkin?).
• Jos ”nuorison” ja opettajien välillä on konflikti, on syytä astua taakse ja katsella kriittisesti käyttämiään menetelmiä. Nämä menetelmät on luotu tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi, ne eivät ole itsetarkoitus. Mitkä olivatkaan ne tavoitteet? Eikö niitä todella voi saavuttaa millään toisenlaisella keinolla?

Auktoriteetin voi kuitenkin yhä ansaita…

• Luottamalla oppilaisiin (vastuunanto, kunnioitus, rehellisyys).
• Ymmärtämällä oppilaiden tarpeita 
• sosiaalisuus -> kavereiden kanssa tekeminen 
• elämän moniulotteisuus -> sallimalla omassa tahdissa opiskelu 
• nykymaailman yksilökeskeisyys -> arvostamalla yksilöllisiä vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita
• työntekoon oppiminen -> mielenkiinnon kohteiden kautta, tarkoituksenmukaisella etenemistahdilla) (paksunnetut ajattomia).
• Ehkäisemällä pitämisen vähentyminen ja pois sulkeminen oppimisesta!

KONKREETTISIA KEINOJA

• EI tasoryhmiä: ope ei ole ennustaja, vaan toteuttaa vain omaa visiotaan. Luotettavia tunnistusmenetelmiä ei ole. Identiteetti sen sijaan sementoituu näissä valintatalkoissa. 
• Kaikki oppivat yhdessä, toisiaan auttaen. Open kiire vähenee, kun hän tajuaa, että luokassa on parikymmentä apuopettajaa. Open täytyy päästää irti auktoriteetistaan, sallia omatahtinen opiskelu ja lakata vaatimasta hiljaisuutta ja paikallaan istumista. Kuinka moni aikuinen jaksaa istua liikkumatta tuntikaupalla joka päivä, hiljaa ja kuunnellen vaikka mikä tulisi?
• Työnteko opetellaan, sitä ei tarvitse osata valmiiksi. Ensin on houkuteltava kiinnostumaan, ja kun motivaatio on olemassa, voi vaatimustaso työnteon suhteen kasvaa. Sinnikkyyslihakset kasvatetaan mielekkään homman parissa. Kuinka moni ratsastaa toisen kerran, jos ekalla kerralla lentää hevosen selästä ja katkaisee koipensa? Aloittelijaa ei saa säikyttää liioilla vaatimuksilla. Konkari kestää jo sitten vähän enemmän.
• On täysin mielipuolista olla huolissaan siitä, että oppilaiden ”tottuessa viihtymään” he eivät enää kestäisi vastoinkäymisiä. Kuten edellä sanottu, sinnikkyyslihakset kasvatetaan mielekkään homman parissa. Jos lapsi viihtyy jääkiekossa, tuleeko harrastus lopettaa, koska lapsi ei sitten enää kestä jotakin abstraktia ”talvisodan perinnön vaatimusta”? Opettajan on tajuttava, että se jaksaminen, sitoutuminen, omien rajojen tunnistaminen ja vastoinkäymisten sietäminen, mitä vaikkapa rakkaan jääkiekkoharrastuksen parissa saa, on otettavissa hyötykäyttöön myös kaikessa muussa. Oletko nähnyt huippu-urheilijaa, joka ei jaksa opetella integrointia sellaista tarvitessaan? Vaikka olisi pitänyt matikkaa aiemmin elämässään epäkiinnostavana? Urheilija tietää, että pystyy voittamaan vastemielisyytensä ja tekemään vaadittavat hommat. Lakatkaa olemasta huolissanne siitä, että oppilaat keksivät asioita joista pitävät!

HUOM! Viihteellisyyttä pelkäävät ja sen hyväksyvät tavoittelevat samaa asiaa, oppimista, sinnikkyyttä, motivaatiota, tylsyyden sietokykyä jne. Tavoitteet eivät ole vastakkaiset. Ensin mainitut haluavat kaikkien sietävän mitä tahansa epämukavuutta lähestulkoon synnyinlahjana (ja ehkä jotkut heistä itse asiassa pitävät kuria, kritiikitöntä tottelemista ja niin sanottua turvan kiinni pitämistä varsinaisena oppimistavoitteena). Vaikka olisi miten hieno ajatus, ei tämä kuitenkaan ole realistista. Jälkimmäiset haluavat rakentaa tämän kyvyn yhdessä oppilaiden kanssa, ja onnistuvatkin siinä.

Tervetuloa rakentajien matkaan! Lisää konkretiaa ja mullistuksia on luvassa tässä blogissa sekä vähän suuremmassa mittakaavassa Mielikuvituskoulun (josta lisää tässä blogissa myöhemmin) aloittaessa kevään aikana vimmaisen koulukulttuurin uudistamisen! Uusi vuosi, uudet kujeet!

Näissä tunnelmissa Peruskoulupesula toivottaa rauhaisaa ja rakentavaa joulua kaikille koululaisille!