Näytetään tekstit, joissa on tunniste teknologia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste teknologia. Näytä kaikki tekstit

torstai 7. tammikuuta 2016

Turha itkeä, kun kännykkä on jo kädessä

Kirjoittanut Antti Värtö.

I.

On yksi asia vastustaa muutoksia, koska ei ole varma, ovatko muutokset hyviä. Tämä voi olla vain järkevää varovaisuutta.

Mutta on toinen asia sulkea haka, kun hevoset ovat jo karanneet.

Opetushallitus laati luonnoksen järjestyssäännöistä koko Suomeen. OPH:ssa koettiin ongelmaksi, että säännöt vaihtelevat koulusta toiseen niin paljon, eivätkä kaikkien koulujen säännöt noudata edes lakia.

OAJ antoi omat kommenttinsa järjestyssääntöluonnokseen (PDF). Yleisesti ottaen OAJ piti OPH:n sääntöideoita ihan hyvinä mutta halusi laajentaa opettajien valtaa oppilaiden suhteen. Tätähän OAJ tekee: yrittää saada opettajille niin paljon valtaa kuin mahdollista. Tähän asti siis kaikki menee odotusten mukaan.

Ja sitten päästiin kohtaan "Tietokoneen, matkapuhelinten ja muiden mobiililaitteiden käyttö". Siinä kohdassa OPH oli kirjannut, ettei ole koulun asia, mitä laitteita oppilaat käyttävät välitunneilla. OAJ oli eri mieltä:
Asetuksen mukaan oppitunti on siis 60 minuuttia, josta vähintään 45 minuuttia on käytettävä opetukseen. Enintään 15 minuutin pituinen sisällöllisesti määrittämätön osa oppituntia, jota yleisesti nimitetään välitunniksi, ei ole oppilaan vapaa-aikaa.
Näin ollen koulu voi kieltää oppilailta kännykän käytön myös välitunnilla eikun siis "enintään 15 minuutin sisällöllisesti määrittelemättömänä aikana oppituntia".

OAJ on varmaan oikeassa. Niin epäilemättä voikin. Paperilla.


II.


Neuvostoliitossa ei ollut työttömyyttä. Työttömyys oli erikseen kielletty. Näin ollen kaikki, jotka eivät olleet jostain syystä töissä, olivat vain irtolaisia. Ongelma ratkaistu.

Monia ongelmia voi näennäisesti ratkaista antamalla määräys, että ongelmaa ei ole olemassa.

Huippuvuorten Longyearbyenissä kuoleminen on kielletty. Kansanedustajat! Miten saatoitte unohtaa näin olennaisen säädöksen Suomen rikoslaista?



III.

Tunnen tavallaan sympatiaa OAJ:n lausuntojen kanssa. Elämä opettajana olisi niin monella tavalla  helpompaa, jos oppilailla ei olisi kännyköitä. NIIN MONELLA TAVALLA.

Kännykät aiheuttavat jatkuvaa häiriötä tunneilla. Niistä on myös haittaa tuntien ulkopuolella. Kiusaaminen on siirtynyt kännyköiden myötä ihan uudelle tasolle, ilmeisimmän esimerkin mainitakseni. Jos kännykät voisi oikeasti saada pois koulusta, olisi se ihanaa.

Mutta on turha potkia tutkainta vastaan. Kännykät eivät katoa sillä, että määräämme ne pois. Ei nykyisinkään kännyköitä saisi käyttää oppitunnilla, mutta jotenkin kummasti niitä silti räplätään jatkuvasti.

Jos koulussa olisi kännykkäkielto myös välituntisin, eivät oppilaat jättäisi kännyköitään kotiin. He käyttäisivät niitä salaa. Opettajat joutuisivat sitten valvomaan silmä kovana, ettei välitunnilla vain pelata Clash of Clansia, vaikka ehkä muutakin tekemistä olisi. Aina välillä rankaisisimme satunnaisesti kiellon rikkomisesta kiinnijääneitä ja opettaisimme oppilaat suhtautumaan opettajiin vihollisina. Tämä olisi lose-lose-tilanne: kaikkien olosuhteet vain huonontuisivat, ilman mitään mainittavaa hyötyä.

Hävittyjen taisteluiden jatkaminen ei ole ainoastaan turhaa: se on haitallista.

Meidän on vain parempi hyväksyä, että oppilailla on kännyköitä. Voimme yrittää opettaa heitä käyttämään laitteitaan myös hyödyllisesti. Tunneilla oppilaita voi patistaa etsimään tietoa netistä, ottamaan kuvia kamerallaan erilaisista opetukseen liittyvistä ilmiöistä ja jakamaan ideoitaan somessa. Ja niin edelleen. FB-ryhmä TVT opetuskäytössä on täynnä ideoita, miten oppilaiden mobiililaitteita voi hyödyntää oppitunneilla.

Eivät ongelmat siitä katoa. Itse yritän hyödyntää oppilaiden omia laitteita tunneillani niin paljon kuin mahdollista, mutta samalla hyväksyn sen, että viihdekäyttöä tulee aina olemaan enemmän kuin hyötykäyttöä. Koska viihde on, no, viihdyttävämpää kuin opetus. Mutta eivät ongelmat katoa sanomalla, etteivät oppilaat saa käyttää kännyköitä koulussa.

Karannutta henkeä ei saa takaisin pulloon.

Sen kanssa pitää vain oppia elämään.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Mihin tätä kynää oikein kuuluu käyttää?

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Lukaisin tänä aamuna Hesarista kiinnostavan artikkelin koulun digiloikasta ja siitä, millaisena se näyttäytyy parhaansa yrittävän opettajan silmin: nyt on läppäreitä ja pädejä, mutta mihin niitä on tarkoitus käyttää? Jaoin linkin ja tulin jälleen kerran pohtineeksi digimuutokseen liittyvää takkuilua. Itse olen lähtenyt toimiin digipedagogiatyhjiön täyttämiseksi luomalla FLUSH-kokonaisuuden kollegoideni kanssa. Samoin koulutusvaikuttajat Pasi Sahlbergista lähtien ovat peräänkuuluttaneet suunnannäyttämistä koulu-uudistuksessa. Näemmä Liisa Keltikangas-Järvinenkin oli havahtunut huomaamaan, etteivät kaikki pedagogit purematta niele digitalisaation heittämistä kouluihin opettajien kylmiltään jäsennettäväksi (eivät edes Suomessa, kuten Keltikangas-Järvisen tekstiin liittyen Facebookissa kommentoitiin).

Sitten lähdin sienimetsälle.

Vietin iltapäivän Argentiinasta saapuneen jatko-opiskelijan kanssa suomalaisessa metsässä. Keskustelut kuljeskelivat maiden vertailusta vaarallisiin eläimiin, politiikkaan, kieltenopiskeluun ja lopulta koulutusjärjestelmien käsittelyyn. Puhuimme digiloikasta ja pedagogisesta hämmennyksestä. Seuralaiseni kertoi maassaan käytävän samanlaista kädenvääntöä, mikä tuntui hänen mielestään hassulta. Laitteethan oli hankittu hyvässä tahdossa siksi, ettei niiden puuttuminen estäisi sähköisen materiaalin, tekniikan tai verkon mahdollisuuksien hyödyntämistä.

Siinä se! Vaikka ymmärsinkin keskusteluun liittyvän huolen pedagogisesta epäselvyydestä ja johtajuuden puutteesta, oli nyt todettava seuraavaa: Meillähän on suunnannäyttäjä, opetussuunnitelma. Opettajat ovat Suomessa itsenäisiä korkeasti koulutettuja asiantuntijoita, joille ei kenties tarvitsekaan vääntää jokaista asiaa rautalangasta. Mahdollisuus toteuttaa opetuksensa joustavasti on Suomen suurimpia vahvuuksia kansainvälisesti vertailtuna.

Rautainen opetusalan kouluttaja ja vaikuttaja Anne Rongas jakoi sopivasti Facebook-seinällään kuvan arkistoistaan, jossa muistutetaan paitsi laitekritiikin tärkeydestä, myös siitä, että ilman laitteita ja yhteyksiä muutos on hidasta. Aloin metsäretkelläni todella miettiä, onko sittenkin turhaa nurista nyt, kun meillä vihdoinkin on noita laitteita. Miksi ylipäänsä aloimme ajatella, että jonkun tulisi nyt kertoa, mitä noilla laitteilla tehdään? Miksemme yksinkertaisesti hyödynnä sitä mahdollisuutta, että mitä ikinä keksimmekään opetussuunnitelman tavoitteiden saavuttamiseksi, meillä on nyt aiempaa suurempi vapaus erilaisten menetelmien ja työskentelytapojen suhteen? Jos minä haluaisin opettaa käsinkirjoitusta, olisi hienoa, jos käytössäni olisi paperia ja kyniä. Kun sitten saisin niitä, alkaisinko murehtia? Mitäs nämä tällaiset ovat, luokkaan tuotiin laatikollinen kyniä ja papereita, eikä kukaan kertonut, mihin niitä oikein kuuluu käyttää?

Olisiko aika alkaa suhtautua laitteisiin laitteina?


PS. Kävimme eilen esittelemässä ensimmäistä kertaa virallisesti FLUSHia Net Forum Finlandissa. Laitteet olivat tälläkin kertaa vain laitteita - tekniikan kieltäytyminen yhteistyöstä johti spontaaniin esityksen pitämiseen ilman dioja. Onneksi yleisö oli joustavaa ja seuraili esitystä omilta mobiililaitteiltaan. Hienoa, ettei kaiken tarvitse olla yhdestä toteutustavasta kiinni! Tilaisuudessa hitiksi nousseen FLUSH-kestorätin voi muuten tilata ilmaiseksi täältä.






lauantai 28. helmikuuta 2015

Takamus edellä pelitalon muovipalmuun vai jotain ihan muuta? – Ohjelmointi peruskouluihin 2016


Kirjoittajat: Eero Antila, Tytti Järvinen, Juho Kettunen, Salla Kilpinen

Viime syksynä tietojenkäsittelytieteen ainedidaktiikan opiskelijoiden ryhmämme järjesti ohjelmointikoulutusta luokanopettajaopiskelijoille. Ajatus tällaisesta koulutuksesta kumpusi tulevan uuden opetussuunnitelman perusteista [1], joissa ohjelmointi tuodaan osaksi matematiikan opetusta jo alakouluikäisille. Ensimmäisen kahden luokan kohdalla OPS:n [1] perusteissa sanotaan mm. seuraavaa:

Oppilaat saavat ja jakavat keskenään kokemuksia digitaalisen median parissa työskentelystä sekä ikäkaudelle sopivasta ohjelmoinnista. 
Tutustuminen ohjelmoinnin alkeisiin alkaa laatimalla vaiheittaisia toimintaohjeita, joita myös testataan.

Meidän omassa koulutuksessamme me ”opettajat” heiluimme luokan edessä milloin ”oppilaiden” ohjaamina robotteina, milloin oppilaita hetkuttavina jumppaohjaajina. Tarkoituksena oli tutustuttaa luokanopettajat ja heidän kauttaan lopulta lapset ohjelmoinnin loogiseen ajattelutapaan ja sen yksinkertaisimpiin rakenteisiin.

Myöhemmille alaluokille OPS [1] ohjeistaa:

Suunnitellaan ja toteutetaan ohjelmia graafisessa ohjelmointiympäristössä. 
Ohjelmointia kokeillessaan oppilaat saavat kokemuksia siitä, miten teknologian toiminta riippuu ihmisen tekemistä ratkaisuista.

Koulutuksessamme tutustuttiin yksinkertaiseen ohjelmointipeliin nimeltä Lightbot [2], jolla pääsee kokeilemaan pelin kautta komentojen ja näin pienten ohjelmien tuottamista. Kehittyneimpänä asteena esittelimme MIT:n kehittämän graafisen Scratch-ohjelmointiympäristön [3], jolla pystyy hyvin helposti tuottamaan omia pieniä ohjelmia. Tätä ohjelmaa käytetään yleisesti Yhdysvalloissa ohjelmointiopetuksessa.

Yläluokilla opetus siirtyy kohti vielä syvempiä sisältöjä [1]:

Oppilas osaa soveltaa algoritmisen ajattelun periaatteita ja osaa ohjelmoida yksinkertaisia ohjelmia. 
Ohjelmointia harjoitellaan osana eri oppiaineiden opintoja. 
Syvennetään algoritmista ajattelua. Ohjelmoidaan ja samalla harjoitellaan hyviä ohjelmointikäytäntöjä. Sovelletaan itse tehtyjä tai valmiita tietokoneohjelmia osana matematiikan opiskelua.

Mitä iloa tällaisesta koulutuksesta on? Pitääkö ohjelmointia todella opettaa jo alakouluissa? Ehdotus ohjelmoinnin tuonnista jo alakoulun oppisisältöihin osana tieto- ja viestintätekniikan osaamisen kehittämistä nousi esiin vuonna 2013 [4, 5], jolloin siihen reagoitiin enemmän ja vähemmän älykkäästi [6]. Kommentoineiden puolustukseksi sanottakoon, ettei asian tarkempi sisältö ollut silloin vielä selvillä. Vastustajien mielipiteet eivät kuitenkaan ole muuttuneet perustellumpaan suuntaan senkään jälkeen, vaan argumentointi on yleisesti linjoilla: ohjelmoinnista ei ole hyötyä, luokanopettajat eivät ole päteviä sitä opettamaan ja päättäjät eivät ymmärrä tietotekniikasta tai ainakaan sen opettamisesta mitään. Valitettavasti tällaisia perusteluja voi esittää melkein mistä tahansa kouluaineesta.

Joidenkin kommentaattoreiden mielestä tässä mennään jälleen yhden hypen ja talouselämän virtauksen perässä, suomalaisten pelitalojen nosteessa: puhutaan tuhansien ICT-alan työpaikkojen vajeesta [5], ja saihan Nokiakin insinöörinsä, kun niitä tarvitsi. Mutta Rovion kiukkuisten pulujen lento on alkanut jo vahvasti hiipua, eivätkä välttämättä muutkaan tämän päivän pelijätit ole enää maisemissa silloin vuosien päästä kun nuo syksyn 2016 koululaiset siirtyvät työelämään. Suomen peliteollisuus voi olla silloin pelkkä kaunis muisto. Kilpailukykyyn vaikuttava elementti tässä OPS-muutoksessa on siis hidas, eikä sitä pidäkään nähdä kehityksen ainoana motivaattorina.

Tietotekniikka alkaa kuitenkin nykyään olla jokaisen suomalaisen elämässä mukana, ja ilman merkittäviä muutoksia huikean innovatiivisiin tai kammottavan katastrofaalisiin suuntiin se tulee olemaan sitä enenevässä määrin myös vajaan parinkymmenen vuoden kuluttua. Tietotekniikkaosaamisesta saatetaan puhua jo osana yleissivistystä. On siis merkittävää pysyä tässä kehityksessä laajemmin mukana, koska pelkällä sosiaalisen median osaamisella ei välttämättä työllisty. Tästä voi vastahankainen kysyä, että miksi sitten juuri ohjelmointia pitää opettaa? Eikö sekin vanhene uusien ohjelmointikielien ja vastaavien kehittyessä? Tähän vastaamme, ettei looginen ajattelu vanhene mihinkään. Luovuus ei kuole, vaikka toiminta-alusta päivittyy. Ongelmanratkaisutaidoista on hyötyä aina. Ohjelmointi on vain yksi osa TVT-osaamista, jota nyt kouluihin ajetaan, ja opetettuna matematiikan yhteydessä tuo aineeseen uuden käytännön sovellutuksen.

Uudistuksen tarkoitus ei ole tehdä kaikista koodareita [7]. Kuten em. OPS-lainauksista nähdään, alakoulussa opetettavat sisällöt vasta tutustuttavat lapsia ohjelmoinnilliseen ajatteluun helpoin leikin- ja pelinomaisin keinoin. Meidän pitämämme ohjelmointikoulutus sai luokanopettajaopiskelijoilta hyvää palautetta, ja onnistuimme jopa poistamaan joidenkin pelkoja uudistusta kohtaan. Ainoana selvänä heikkoutena koulutuksessa nähtiin sen vähyys. Jokaiselle opiskelijalle oli tarjolla vain kaksi tuntia koulutusta, koska valitettavasti meillä ei ollut enempään resursseja. Esimerkiksi Turun yliopistossa opetetaan ohjelmoinnin käyttöä matematiikan opetuksessa ihan omalla kurssillaan [8].

Jos ohjelmointiuudistukseen haluaa perehtyä vielä lisää, mikä on ainakin kaikille nykyisille ja tuleville opettajille ihan suositeltavaa, niin hyvä ja kokoava teos aiheesta on Koodi2016-opas ja siihen liittyvä verkkosivusto [5]. Hankkeen takana ovat ohjelmoinnin opetukseen perehtynyt lastenkirjailija Linda Liukas sekä vapaa toimittaja Juhani Mykkänen, ja tukijoiden joukko on laaja: Liikenne- ja viestintäministeriö, Ohjelmistoyrittäjät ry, Sitra, Tekniikan akateemiset TEK, Teknologiateollisuus ry, Startup-säätiö, Diacor, Eficode, Futurice, Reaktor, Rovio ja Supercell. Eli tukea tulee niin valtiolta, järjestöiltä kuin teollisuudeltakin. Asia selvästi nähdään tärkeäksi laajalla rintamalla. Oma lehmä ojassa, huudetaan jälleen keskustelupalstoilla. Kehotamme kuitenkin kaikkia Kamelinvarpaita [6] ja muita vastaavia tutustumaan uuden OPS:n [1] ja Koodi2016-sivuston [5] sisältöihin ja muodostamaan mielipiteensä vasta asiaan perehdyttyään. Ilman perustelujahan voi vastustaa mitä vaan. 

Onko se ohjelmointi sittenkään niin kamala ja pelättävä asia?


[1] 
[2] 
”Lightbot.com,” 2014. [Online]. Available: http://lightbot.com/.
[3] 
Lifelong Kindergarden Group MIT Media Lab, ”Scratch,” 2003. [Online]. Available: http://scratch.mit.edu/.
[4] 
[5] 
L. Liukas ja J. Mykkänen, ”KOODI2016.fi,” 2014. [Online]. Available: www.koodi2016.fi.
[6] 
Nimimerkki kamelinvarvas, ”MuroBBS,” 17 10 2013. [Online]. Available: http://murobbs.muropaketti.com/threads/ohjelmointi-osaksi-opetussuunnitelmaa-ajatuksena-kaunis.1054041/.
[7] 
O. Hartig, ”Tivi.fi,” Talentum, 2013. [Online]. Available: http://www.tivi.fi/Uutiset/2013-11-16/Ministeri-Ohjelmointi-tulee-peruskouluihin-3205685.html.
[8] 
Turun yliopisto, 2015. [Online]. Available: https://nettiopsu.utu.fi/opas/opetusohjelma/marjapuuro.htm?id=8200.
[9] 



perjantai 5. joulukuuta 2014

Tosielämän testaaja haussa!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Onnekkaan sattuman kautta päädyin tekemään yhteistyötä muun muassa Innokas-verkoston ohjelmointikouluttajana toimivan Tomi Pieviläisen kanssa. Teemme ohjelmoinnin oppimateriaalia tulevaan OPSiin liittyen: uudessa opetussuunnitelmassa matematiikan opettajien tulee sisällyttää opetukseen ohjelmoinnin perusteita. Ideanamme on helpottaa tätä muutosta tekemällä tehtäväkokonaisuus, jota opettaja käyttää tietyin väliajoin, ja joka kokonaisuutena kattaa sen sisällön, jonka OPS ohjelmoinnista haluaa käytäväksi läpi. Linkitämme tehtävät matematiikkaan siten että ne eivät vie aikaa pois matematiikan opiskelulta. Tarkoitus on itse asiassa saada homma toimimaan päinvastoin. Tavoitteenamme on suunnitella tehtävät niin monipuolisiksi, että ne suoritettuaan oppilas on suorittanut ohjelmointisisältöjen lisäksi matematiikan OPSin olennaisen sisällön. Tämä vapauttaisi opettajan käyttämään muut matematiikan tunnit haluamallaan tavalla, esimerkiksi asioiden syventämiseen ongelmanratkaisun, yhteistyön, tai toiminnallisien menetelmien avulla.

Työnjakomme toimii niin, että uuden OPSin perusteiden pohjalta ideoimme aiheet ja pohdimme, miten koodaaminen saadaan yhdistettyä kyseisiin aiheisiin. Tämä jälkeen Tomi työstää varsinaiset tehtävät ohjeistuksineen sivustolle, jonka hän on tätä tarkoitusta varten rakentanut. Seuraavaksi minä, joka olen täysi kananpoika ohjelmoinnin suhteen, testaan tehtäviä. Tässä vaiheessa pohdimme taas yhdessä, mitä täytyy muuttaa, mitä korostaa, mitä poistaa. Näin toimien olemme päässeet hyvään alkuun; tällä hetkellä valmiina on materiaalia noin viiden oppitunnin ajaksi.

Olemme näin ollen vaiheessa, jossa tarvitsisimme tosielämän testaajia. Etsimme opettajia, jotka kokeilisivat materiaalia ja antaisivat palautetta. Me Tomin kanssa tulisimme myös mielellämme tunneille seuraamaan, miten materiaali toimii (paikalle tulo tosin onnistuu vain kohtuullisen matkan päähän pääkaupunkiseudusta). Palautteen pohjalta työstettäisiin kehittyneempi materiaali, joka jaettaisiin vapaasti. Materiaali on tarkoitettu varsinaisesti yläasteelle, mutta se sopii oikein hyvin myös lukiolaisille, ja varmaan sopisi myös edistyneimmille alakoululaisille. Tässä alkuvaiheen testaamisessa ei olisi kauheasti väliä, minkä ikäisillä oppilailla testattaisiin, pääasia olisi saada opettajan palautetta materiaalin toimivuudesta, johdonmukaisuudesta ja muun muassa ajankäytöstä. 

Kiinnostuitko? Ota heti yhteyttä laura.tuohilampi@helsinki.fi tai tomi.pievilainen@iki.fi ja ryhdy uuden oppimateriaalin kehitystyön mahdollistajaksi!


"Piirrä auto", Lauralle helpommin sanottu kuin tehty . Mutta hieno siitä lopulta tuli!





perjantai 31. tammikuuta 2014

Mihin maaliin oppiminen tähtää?

Kirjoittanut Jesse Soininen, digi coach, workflow expert 


"Kaikkihan osaa kuvitella mitä työelämä on - vai osaako?"

Miten selviämme ihmislajina todellisuudessa joka koostuu miljoonista sekä itseemme että keskenään toisiinsa vaikuttavista tekijöistä? Miten poimimme myriadien ilmiöiden joukosta juuri sen mikä meidän kannattaa kertoa tuleville sukupolville? Miten varmistamme että he selviävät perheineen ja jopa ehkä pelastaisivat sivilisaatiomme? Mihin maaliin tähtäämme kaikella sillä mitä kerromme lapsillemme nyt? Pyrimmekö vain menneen konservointiin vai tulevan haltuunottoon?
Nettiajan ylivoimaisesti parhaita puolia on se kun törmää päivittäin joukkoon muita ihmisiä joiden ajattelu on oivaltavaa, rohkeaa ja silmiä avaavaa. Riittää kun raottaa edes hieman silmiään. Virrassa vastaan tulevia syvällisiä näkökulmia riittää pilvin pimein.
Eli juuri päinvastoin kuin yleinen uskomus on, ja vastoin sitä, mitä "mediassa" jaksetaan jatkuvasti muistuttaa: netin mahdollistama vuorovaikutus ja oppimisverkostot ovat itse asiassa vastakohtia sille paljon puhutulle informaatiokuplalle. Kupla ei olekaan välineestä ja netistä kiinni vaan kyseessä on nimenomaan kunkin oma henkiökohtainen alttius toiseudelle ja erilaisuudelle.

Kaikki eivät silti avoimuudesta tai muutoksen olemuksesta paljoa perusta. Joukossa on aina laumoittain niitä jotka keräävät omaa sosiaalista ja ammatillista muropakettiaan postaus, twiitti ja ajatus kerrallaan kunnes koko muovihahmokokoelma on lukittu täydelliseen ojennukseen.

Näillä nykyisen media-ajan muroihmisilla tarkoitan ihmisiä, jotka tunnistaa helposti siitä, että he käyttävät oman nettiläsnäoloaikansa muiden tekemisten ihmettelyyn ja tekemisistä ja tekemättä jättämisistä kommentointiin. Jos asiaa vertaa aikaan vähän ennen nettiä, niin kyseessä on tutun kyläyhteisön ahdasmielisyyden ilmentymä. Se sama jonka peruskäyttövoima on muista juoruaminen ja ennen kaikkea muutoksen torjunta.
Ja onhan se tietenkin ymmärrettävää, sillä ensisijainen sosiaalisen käyttäytymisen viitekehyksemme on ryhmään kuuluminen, ei suinkaan siitä erottuminen, etenkin silloin kun kyseessä ovat yhteiset ajatusmallimme. Juoruamalla kerromme muille, että ajattelumme muropaketti koostuu yhtäläisistä oletuksista. Oletuksilla itsellään ei nyt niin väliä ole. Mehän osataan jo tää homma.
Monilla näyttääkin olevan lähes raivoisa tarve harmonisoida oma "ajattelunsa" ja ryhmäytymisen pakettinsa niin että voisi olla samaa mieltä sen oletetun oikeamielisten enemmistön kanssa. Eli käytännössä iso osa porukasta onkin niin sanotusti vahvasti kuplahakuisia. (Ja kukahan sitä junaa muuten mediassa vetää?)
Tämänkaltaisen kuplahakuisuuden hämmentävin puoli on siinä että se aniharvoin perustuu tietoon siitä, miten asiat oikeasti ovat. Ihmisaivot kun ovat muotoutuneet miljoonien vuosien kehityksen seurauksena myös ryhmäytymisen ehdoilla. Sosiaalisen evoluution seurauksena lähes jokainen meistä luulee kykenevänsä arvioimaan kanssaihmistemme olemusta, toimintaa, elämää, ajattelua tai työtä ilman että varsinaisesti tietää asiasta yhtään mitään. Tutkimusten mukaan aivomme eivät edes kykene panemaan sivuun triviaalia ensivaikutelmaa, vaan me muodostamme vastaan kävelevistä kanssaihmisistämme täydellisen kokonaiskuvan ohi vilahtavien tiedonmurusten perusteella. Malli joka saattoi sopia aikoinaan savannin metsästäjäkeräilijöille elää vahvana sosiaalisen käyttäytymisemme keskellä yhä nytkin.
Voi kuitenkin hyvällä syyllä kysyä onko tuo malli enää kovin käyttökelpoinen osana nykyaikaamme, jossa emme edes näe kanssaviestijöitämme fyysisesti, ja jossa mielikuvat muodostuvat pitkälti netissä ja mediassa jaettujen murusten avulla?
Ja kuitenkin keskinäinen viestintämme on täynnä "varmaa tietoa". Nykyihmisenhän täytyy twiitata miten asiat ovat, eikä pohtia ääneen ilmiön monia ulottuvuuksia tai harmaasävyjä, puhumattakaan että myöntäisi, ettei tiedä.

Se, että elämme vasta kehkeytymässä olevan uuden viestintäkulttuurin alkuaikoja, näkyy juuri tässä. Suurin osa viestinnästämme on edelleen "julistamista", joka tähtää pikemmin reviirin ja keskustelun naulaamiseen kuin vuoropuhelun käynnistämiseen tai ruokkimiseen.
Karrikoiduimmillaan tämän kaltainen syvätieto asuu ammattikuntien ja kollegiaalisuuden sisällä:
- "Vain rakennusinsinöörin koulutus antaa parhaat eväät hyvän hometalon suunnitteluun"
- "Vain me asiantuntijalääkärit tiedämme miten sairaaloiden tietotekniikkaa ostetaan"
- "Kirjanpitäjäthän ne vasta parhaita myyntimiehiä onkin"
- "Suomessa on maailman parhaiten koulutetut stereomyyjät" (Harmi vaan että ne on nykyään it-hommissa).
Tämänkaltaisten totuuksien valossa tiedämme että juuri oma ammatimme, oli se sitten mikä tahansa, avaa parhaiten kaikki universumin salat? Miten kummassa kävikin niin, että juuri minä ymmärrän asiat niin kuin ne ovat? Tämän "syväfilosofisen" ajattelun kiteymä on tässä: - ”Tarttee olla vaan niin kuin mä.”
Vaan entäpä jos onkin niin, että kun pintaa vähän naarmuttaa, pinnan alta paljastuu, että muiden ihmisten elämän ja toimeliaisuuden syväluotaava tuntemus perustuukin lähes sataprosenttisesti peukalosta imettyyn "ajatuksenjuoksuun", jonka tukipilarina toimii vain se kuuluisa kesätöissä opittu maalais- tai kaupunkilaisjärki.
Se sama, jota Albert Einstein kuvasi osuvasti joukoksi noin kahdeksantoista vuoden iässä hankittuja ja lukittuja harhaluuloja. Myöhemmällä iällä saamme toki vielä pultattua nuo samat harhaluulomme lattiaan niin sanotun ammatillisen "kokemuksen" myötä, eli insinööri "vaihtaa" insinöörin hommiin ja niin edelleen, kunnes uraputki onkin katkeamaton eläköitymiseen asti.
Moni ei koko elämänsä aikana kohtaa sitä, millainen todellisuus oikeasti mahtaa olla tuon kesätyömuropakettiajattelun ja kollegiaalisuuden ulkopuolella.

Entä jos tuossa paketissa olisikin jotain radikaalisti muuta? Entä jos todellisen työelämän palikat ovatkin parhaimmillaan ihan sulassa sovussa juuri, kun ne ovat sekaisin. Entä jos yhteiskunta ei olekaan kone, jossa kukin ratas raksuttaa omaa erinomaisuuttaan? Entä jos yhteiskunnallinen työnjako on suurimmalta osaltaan yksinkertaistettu idiotismi, johon uskovat vain ne, joille ei koskaan avaudu muiden näkökulmien ja hahmotustapojen rikkaus?
Ehkä olisi paikallaan pohtia mistä asioista mahtaakaan koostua laajempi todellisuus. Mitä ovat arjen ja yhteiskunnan kompleksisuus ja monimuotoisuus? Miten selviämme ja saamme otteen omasta elämästämme, kun kiiltokuvan yksinkertaistettu malli lakkaakin olemasta ja saamamme koulutus menettää parasta ennen päivänsä kesken kaiken?
Millainen ihminen ja oppija mahtaa rakentaa parhaan huomisen? Muropakettinsa harmonisoinut monokulttuurinen hylkypuhuja, vai erilaisuuden hyödyntämiseen pohjaava moniammatillisessa ja verkostomaisessa yhteisössä toimiva osaaja?
Mikä mahtaa olla hyvä kasvualusta luovuudelle, innovoinnille ja unelmoinnille, jos todellisuus ei olekaan vakio, vaan elää ja muuttuu koko ajan?

Millaista voisi olla tulevaisuuden verkostoajan työ ja sitä myöten myös oppiminen?

Alla oleva malli sopii loistavasti tähän yhteyteen. Oppimaan oppimisen yksi tavoite voisi olla erilaisten ajatustyökalujen, kuten tämänkaltaisten kehikkojen käytön harjoittelu. Malli ei tähtää asioiden kategorisointiin vaan niiden haltuunottoon.

Dave Snowdenin Cynefin-malli jakaa ympäristöt viiteen pääluokkaan:
  • Yksinkertaisessa ympäristössä syyn ja seurauksen väliset suhteet ovat kaikille itsestään selvät. Kategorisoimalla  voidaan hyödyntää parhaita käytäntöjä.  Vrt. koe, tehtäväkirja, luokkaopetus; kuvamme työelämästä perustuu edelleen pitkälle tähän viitekehykseen.
  • Monimutkaisessa ympäristössä syyn ja seurauksen välisten suhteiden ymmärtäminen vaatii analysointia tai ammattiosaamista.  Ei ole yhtä oikeaa tapaa vaan monta erilaista hyviä käytäntöjä, joilla tavoite voidaan saavuttaa. Pedagogia, oppiaineet ja jälkiteollisena tunnettu työnkuva jäsentyy tähän ryhmään.
  • Kompleksisessa ympäristössä syyn ja seurauksen suhteet voidaan yleensä havaita vasta jälkeenpäin. Kolleketiivisesti tutkimalla ja kokeilemalla  voidaan tunnistaa uusia käytäntöjä. OPS, laboratoriot, systeeminen ajattelu.
  • Kaoottisessa ympäristössä ei ole syyn ja seuraksen välisiä selkeitä vuorovaikutuksia. Lainalaisuudet eivät toimi, täytyy vain toimia, sammuttaa kriisin tulipalo. Kaaoksen/kriisin kautta voi löytyä ainutlaatuisia käytäntöjä.
  • Viides ympäristö on epäjärjestys, jossa olemme suurimman osan ajasta. Tällöin emme tunne syyn ja seurauksen välistä suhdetta, emmekä siksi ympäristöä jossa olemme. Teemme päätöksen omassa mukavuustilassamme, vaikka toisenlainen ajattelua ja lähestymistapa olisivat parempia.


    http://youtu.be/5mqNcs8mp74



keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Oppikirjan tulevaisuus, osa 2: sähköisen materiaalin mukanaan tuomat mahdollisuudet?


Yksi matematiikan opetukseen liittyvistä ongelmista on liiallinen suljettujen, usein mekaanisten tehtävien käyttö. Tällä tarkoitetaan siis tehtäviä, joihin liittyy selkeä ja usein yksiselitteinen ratkaisumenetelmä sekä yksi ainoa oikea lopputulos. Ongelmana tällaisten tehtävien liiallisessa hyödyntämisessä on paitsi tylsistyminen ja matematiikan kokeminen yksiulotteiseksi sääntövarastoksi, myös lisääntynyt luulo siitä, että matematiikan oppiminen vaatii niin kutsuttua kiinteää älykkyyttä. Oppilas, joka uskoo oppimisen määrittyvän kiinteän älykkyyden mukaisesti, kokee, että hänellä täytyy olla valmiiksi annettuna tarvittava määrä osaamista ja lahjakkuutta, kun taas muovautuvaan älykkyyteen uskovat tietävät voivansa vaikuttaa osaamistasoonsa ja näin ollen kokevat opiskelun mielekkäämpänä (ja saavuttavat tutkimusten mukaan parempia tuloksia; ks. myös aiempi postaus http://peruskoulupesula.blogspot.fi/2013/03/kannustettuna-menestykseen-vai-itseen.html).

Suljetut tehtävät ohjaavat ajattelua kiinteän älykkyyden suuntaan antamalla ymmärtää, että matematiikassa pärjätäkseen tulee (aina) osata tiettyjä valmiiksi annettuja menetelmiä. Avointen ongelmien[1], joissa ratkaisumenetelmiä ja oikeita vastauksia voi olla lukuisia, käyttäminen puolestaan tarjoaa onnistumisia ja ajattelun kehittymistä kaikille oppilaille suoritustasosta tai jo omaksutuista menetelmistä riippumatta.

Sähköinen oppikirja saattaisi mahdollistaa suljettujen tehtävätyyppien käytön vähentämisen matematiikan opetuksessa. Vaikkakin Matematiikan opetuksen päivien Oppikirjan tulevaisuus -panelisti, oppikirjailija Jukka Mäkinen katsoi sähköisen oppikirjan sisältävän "samaa tavaraa mutta sähköisenä", toi panelisti, matematiikan opettaja ja tabletkoulu.fi:n edustaja Piia Nissinen myöhemmässä keskustelussa esiin sähköisen oppikirjan mahdollistavan muun muassa GeoGebran käytön, interaktiivisuuden, verkon käytön, yhteistyön, ja niin edelleen. Sähköisyys voisi siis parhaassa tapauksessa todella monipuolistaa nykyistä matematiikan opetuksen vallannutta kaavakokoelmapedagogiikkaa.

Oppikirjan tulevaisuus -paneelissa yleisön joukosta toivottiin sähköisyyden helpottavan opettajan työtä siten, että saataisiin kone tarkistamaan osaamista. Edes oppikirjailija Mäkinen ei pitänyt tätä toivetta kovin mielenkiintoisena, tämä kun on mahdollista vain, mikäli käytetään suljettuja tehtäviä selkeine ratkaisupolkuineen ja ainoine oikeine ratkaisuineen. Avoimia ongelmia ei kone analysoi. Panelisti Nissinen toi esiin, että opettaja itse voi määritellä koneelle arvostelukriteerit. Tämä ei ratkaise suljetun tehtävätyypin ongelmaa, mutta johtaa uuteen ajatukseen: jos oppilaat opettajan sijaan suunnittelisivat tehtäviä ja niille arviointikriteereitä, oltaisiin taas avointen tehtävien piirissä.

Mutta: onko itsenäinen ja hiljainen yksilötyöskentely opettajalle niin mieleinen, ettei siitä tulla luopumaan vaikka materiaalit miten mullistuisivat? Monissa kirjoissa kun on jo nyt varsin kiinnostavia ja monipuolisuuteen ohjaavia tehtäviä. Vaan väliin jäävät, mikäli ovat potentiaalisia hälyn aiheuttajia[2]:

YKSILÖTYÖT, TEHTY!

Kuvien copyright Laura Tuohilampi



[1] Esimerkki avoimesta ongelmasta: Mitkä kaksi lukua yhteen laskemalla saat luvun 11? Entä jos lukuja on kolme? Mikä on suurin määrä luonnollisia lukuja, jotka yhteen laskemalla voita saada luvun 11? Eroaako tämä siitä, jos käytössä ovat kokonaisluvut? Ellet tunne termejä, löydätkö kaverin joka osaa selittää niiden merkityksen? Entä osaatko itse etsiä tiedon verkosta ja sen avulla selittää eteenpäin?
Katso myös
[2] Itse asiassa eräs kustantajan edustaja toi toisaalla Matematiikan opetuksen päivien työpajassa esiin huolen siitä, että avoimet tehtävät voivat temmata oppilaat mukaansa ja näin hankaloittaa opettajan työtä. Pidän tätä todella mielenkiintoisena uhkakuvana: oppilaat saattavat siis kiinnostavien tehtävien edessä innostua, aktivoitua ja ryhtyä omaehtoiseen oppimistoimintaan! 

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Oppikirjan tulevaisuus, osa 1: avoin oppikirja vs. perinteinen?



Matematiikan opetuksen päivillä 4.6.2013 käytiin mielenkiintoinen paneelikeskustelu otsikolla oppikirjan tulevaisuus. Eräs esiin nousseista vastakkainasetteluista koski avointa (sähköistä) sekä perinteistä, siis painettua ja asiantuntijatyönä tehtyä oppikirjaa.

Panelisti, pitkän linjan oppikirjailija Jukka Mäkinen osoitti mitä selkeimmin huolensa avoimen oppikirjaformaatin laadusta. Hänen mukaansa asiantuntijuus (= perinteinen kustannustyö) tuo materiaaliin harkintaa ja laatua. Mäkinen käytti esimerkkinä elokuvan tekijöiden suuhun pantua lausahdusta kill your darlings: editointiprosessissa monet loisteliaat ideat joudutaan sovittamaan kokonaisuuteen, jolloin siis alkuperäisten ideoiden harkittu käyttö on usein seurausta muun muassa johdonmukaisuuden tai selkeyden huomioimisesta.

Kuitenkin asiantuntijatyönä tehty oppikirja pitää sisällään aina yksittäisen (henkilön tai työryhmän) näkemyksen opetettavasta kokonaisuudesta ja siihen liittyvästä pedagogiikasta. Jokainen opettaja, oppilas tai ryhmä on kuitenkin erilainen, eikä parasta mahdollista oppikirjaa tai pedagogiikkaa ole todettu olevan olemassakaan. Näin ollen oppikirjan näkökulman noudattaminen voi monesti johtaa kankeisiin ratkaisuihin opetuksessa. Lisäksi painettuun materiaaliin sattuneita virheitä ei korjata hetkessä: tämä osaltaan johtaa jatkuviin uusintapainoksiin ja houkuttaa samalla kustantajia tekemään pienehköjä muutoksia uuden painoksen myynnin varmistamiseksi - opiskelijoiden kustannuksella.

Avoin oppikirja on usein ”julkaisuvaiheessaan” raakile [1] - Mäkisen mukaan sitä luokkaa, jonka kanssa mennään vasta ensimmäiseen kustantajan kanssa käytävään palaveriin - mutta kuten avoimen oppikirjaformaatin puolestapuhuja, panelisti ja sekä avoin että perinteinen oppikirjailija Vesa Linja-aho totesi, on tämän julkaisuvaiheen jälkeen edessä vastaavaa editointityötä kuin perinteisessäkin kustannustyössä. Avoimessa formaatissa tämä editointityö vain tapahtuu useiden, mahdollisesti jopa kaikkien halukkaiden yhteistyönä. Näin ollen ero ei oikeastaan ole lopputuotteen laadussa, vaan siinä, päästäänkö näkemystä ja laatua kritisoimaan työstövaiheessa vai vasta sitten, kun tuote on jo valmis. Itse asiassa ainakin poliittisessa päätöksenteossa jälkimmäistä menettelyä on vahvasti kritisoitu...

Avoin formaatti takaa myös joustavuuden ja muokattavuuden materiaalin käytössä sekä virheisiin reagoimisen reaaliaikaisesti. Kaiken kaikkiaan lähtisin näillä argumenteilla puoltamaan oppikirjan tulevaisuutta avoimeen suuntaan, vaikkakin panelisti, kustantamon edustaja Jukka Vahtola toi esiin realistisen huolen siitä, että mikäli materiaalikustannukset kuntatasolla olennaisesti pienenevät (pienennetään) sen seurauksena, että avointa materiaalia on saatavilla, on tämän kehityksen jälkeen vastaavia määrärahoja turha haikailla takaisin. Näin ollen kyse olisi siis toisaalta opettajien etujen heikkenemisestä - valmiiksi pohdittua materiaalia ei enää olisikaan saatavilla.

Kuitenkin, valmiiksi pohdittu on myös valmiiksi pureskeltu. Opettajamme ovat korkeakoulutettuja ja yhä vähintäänkin keskipalkkaisia, joten opetuksen suunnitteluun ja siihen liittyvään ajatustyöhön on syytäkin suhtautua kunnianhimoisesti.



[1] Ks. esim. http://linja-aho.blogspot.fi/2012_09_01_archive.html