perjantai 3. kesäkuuta 2016

Ruohonkorsia maalaamassa

Kirjoittanut Antti Värtö 

I.

Uuden OPSin myötä on syntynyt keskustelua siitä, kuinka hidasta koulun muuttuminen on. Ilmiöoppimisesta puhuttiin jo 60-luvulla, mutta se ei ottanut tulta. Oppilaiden valinnanvapaus oman oppimisensa suhteen oli tapetilla jo 100 vuotta sitten, mutta ei siitäkään mitään tullut. Mikseivät uudistukset leviä yleiseen käyttöön?

Everett Rogers esitteli kirjassaan Diffusion of Innovations monille tutun käyrän, joka kuvaa innovaatioiden leviämistä:

Salla Lindström, CC BY-SA 3.0
Ensimmäisenä innovaattorit kehittävät uuden idean. Varhaiset omaksujat tarttuvat ideaan, ja jos se osoittautuu toimivaksi, leviää idea myös enemmistön pariin. Kun enemmistön jälkijoukko tarttuu ajatukseen, on se levinnyt jo melkein koko väestön piiriin. Viimeinen joukko eli "vitkastelijat" saattaa vielä hangoitella vastaan pitkänkin aikaa, mutta lopulta hekin luovuttavat.

Esimerkiksi matkapuhelimien tapauksessa 80-luvun jupit olivat varhaisia omaksujia, 90-luvun aikana enemmistön etujoukko osti nokialaisensa ja vuonna 2010 oli jäljellä enää muutama tervaskanto, joilla ei ollut kännykkää.

Opetusalalla syntyy paljon innovaatioita, joihin varhaiset omaksujat tarttuvat nopeasti. Nämä uudistukset eivät kuitenkaan oikein leviä enemmistön pariin.

Olisi helppoa syyttää "muutosvastarintaa", mutta ehkä vikaa on myös innovaattoreissa itsessään.

II.



Innovaattorien näkökulmasta kaikki muut kuin varhaiset omaksujat ovat hidasteita. Innovaattorien ja varhaisten omaksujien on usein hyvin vaikea käsittää, miksi muut eivät intomielisinä tartu uuteen ideaan kiinni.Varsinkin enemmistön jälkijoukko vaikuttaa vastustavan muutosta itseisarvoisesti.

Enemmistön jälkijoukon näkökulmasta innovaattorit ovat rasittavia. He ovat kuin Dilbertin pomoja, jotka suoltavat suustaan tämän hetken trendisanoja ja ovat ensi viikolla siirtyneet seuraavaan asiaan. Innovaattorit tuntuvat kärsivän ADHD:sta. He intoilevat hetken uudesta kiiltävästä jutusta - ja sitten unohtavat koko asian kun uusi trendikkäämpi asia ilmestyy näköpiiriin. Uudistuspuhe alkaa jossain vaiheessa kuulostaa kärpäsen surinalta: jos siihen ei kiinnitä huomiota, ei sillä ole mitään vaikutusta omaan elämään.


Tässä on aika iso kuilu, ja veikkaisin, että tämä on yksi  syy siihen, mikseivät uudistukset leviä laajemmin.


III.

Varhaiset omaksujat tulevat mukaan vasta, kun innovaattorit ovat jo olleet pitkään vauhdissa - ja etujoukko mukaan vasta sitten, kun käytännössä kaikki omaksujat ovat jo vauhdissa. Innovaatioiden diffuusio on HIDASTA. Kännyköidenkin tapauksessa kesti n. 20-30 vuotta, ennenkuin diffuusio oli levinnyt enemmistön jälkijoukkoon asti.

Jos uusia juttuja tulee liian nopeasti, ei diffuusioprosessi toimi. MiniDiskit eivät ottaneet tulta, sillä ne esiteltiin liian nopeasti CD-levyjen jälkeen. Edellinen uudistus  ei ollut ehtinyt levitä enemmistön etujoukkoon asti, joten enemmistö ei ollut vastaanottavainen uudelle idealle. Jos jokin idea ei ole levinnyt edes varhaisten omaksujien porukkaan kokonaan, ennen kuin uusi innovaatio jo puskee päälle, ei enemmistö koskaan tartu mihinkään ideaan. Tahti on liian kova.

Jos ilmiöopetuksen rumpua hakataan muutamia vuosia, mutta sitten siirrytäänkin puhumaan vain yksilöllisestä oppimisesta ja sen jälkeen pelkästä digiloikasta, eivät innovaatiot koskaan leviä koko opettajakuntaan.

Jos haluaisimme oikeasti uudistaa, pitäisi olla kärsivällisempi. Valita muutama hyvä uudistus, ja levittää niiden ilosanomaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Mutta tämä ei tietysti sovi uudistajien luonteeseen. Et pidä yllä mainettasi "innovaattorina", jos toistat samaa sanomaa 20 vuotta. Innovaattoreilla on suuri houkutus keksiä uusia asioita melko usein. Turhan usein.

G.K.Chesterton kirjoitti: "Jos maalaat joka päivä yhden ruohonkorren lempivärilläsi, etenet hitaasti. Mutta jos muutat lempiväriäsi joka päivä, et etene lainkaan".

maanantai 16. toukokuuta 2016

Hyödyttömintä palautetta aiheuttaa tietämättömyys

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Helsingin Sanomissa julkaistiin viikonloppuna mielenkiintoinen kirjoitus. Toimituspäällikkö Erja Yläjärvi kirjoitti otsikolla "Surkea käytös myös maksaa" (HS 14.5.2016) työssä kohdattavasta huonosta käytöksestä, joka tarkemmin ajateltuna aiheuttaa jopa kansantaloudellisen ongelman. Luokaton palautteenanto, vihapuhe tai panettelu saa aikaiseksi lujimmassakin pakertajassa pahaa mieltä, väsyneisyyttä, pahimmillaan masennusta ja aivan vähimmilläänkin energian kulumista. Energian, joka tarvittaisiin kipeästi maan nousukiitoon nostamiseen toisillemme puolustautumisen sijasta.

Kirjoitus toi mieleeni palautteen, jonka itse sain Aamulehdessä julkaistuun väitöstäni käsittelleeseen artikkeliin liittyen. Sain mukaviakin kommentteja ja kiintoisaa keskustelua, mutta eräässä kommentissa tutkimustani kuvailtiin sanalla nollatutkimus, kerrottiin opetussuunnitelman olevan niin täysi, ettei esittämiini pelleilyihin ole aikaa, ja kehotettiin  tohtoria menemään ihan itse kouluun ymmärtämään, mistä siellä oikeasti on kyse. Tämä lähinnä huvitti ja muistutti pidättäytymästä keskusteluista, joissa ei ole päätä eikä häntää.



Yläjärven kirjoitus sai minut miettimään kommenttia uudelta kannalta. Kommentoija halusi ehkä nimenomaan tehostaa työtäni. Ehkä hän halusi vilpittömästi antaa hyviä vinkkejä minulle, ja toisaalta muille lukijoille siitä, mikä olisi oikeastaan tärkeämpää. Sanamuodot hän olisi kai voinut valita kauniimmin, mutta lähdetään hetkeksi siitä, että kommentoijalla oli relevantti tavoite. Olisi siis tärkeää, ettei tutkimusta tehtäisi tuntematta samalla koulun todellisuutta ja esimerkiksi opetussuunnitelman asettamia vaatimuksia. Miten voisin hyötyä tästä vinkistä? Vinkin hyödyllisyyttä nakertaa se, että olen koko tutkimustyöni ajan toiminut aktiivisessa opetustyössä ja täydennyskouluttanut opettajia opetussuunnitelman todellisesta sisällöstä. Suuren yleisön suurimpia virhekäsityksiä on juuri opetussuunnitelman vaatimusten valtavuus, joka oikeasti estäisi pedagogiikan uudistumisen. Koska kommentoijani kantoi tätä samaa virhekäsitystä, antoi hän tämän väärinkäsityksen rajoittamana minulle ohjeen, josta ei ollut minkäänlaista hyötyä. Kommentoija myös kehotti menemään kouluun ihan oikeasti tietämättä, kuinka paljon siellä olen toiminut, ja kuinka monin tavoin olen työskennellyt konkreettisten opetuskäytänteiden ja -materiaalien rakentamiseksi ja niiden jakamiseksi vapaaehtoistyönä kenelle hyvänsä. 

Hyvää tarkoittava vinkki paitsi kulutti energiaani hyvän mielen tuottamisen sijaan, oli myös täysin hyödytön. Tuo hyödyttömyys johtui siitä, ettei kommentoija ollut perehtynyt ohjeistettavaansa lainkaan. Tällaisia reittejä pitkin tietämättömyys kuluttaa yksilöiden voimavaroja ja koko kansantaloutemme resursseja. Mitäpä, jos esittäisimme toisillemme kysymyksiä väitteiden ja mielipiteiden heittelyn sijaan? Entä, jos minultakin olisi kysytty, olenko miettinyt missä määrin opetussuunnitelman vaatimukset vaikeuttavat uutta pedagogiikkaa? Keskustelua olisi ollut mahtava käydä, ja olisin saanut hienon tilaisuuden kertoa lisää siitä, minkä parissa olen työskennellyt. Olisin myös itse voinut jatkaa keskustelua kysmyksin: mikä koulumaailmassa on antanut ymmärtää, että vaatimusten takana on juuri opetussuunnitelma? Mikä keskustelijoita uudessa pedagogiikassa oikeasti huolettaa? Millaisia muutoksia he itse kaipaisivat?


Olen ollut kevään ajan harvinaisen kiireinen. Väittelin, aloitin uudessa työssä Jyväskylän yliopistossa, taloni remontti jatkuu, uusia pedagogisia innovaatioita on työn alla. Myös FLUSH-tapahtumakonsepti on ollut kovan kehityksen alla ja muovautunut yhä paremmaksi (ja on vihdoin tilattavissa!). Lupailin kirjoittaa blogiin ahkerammin kuin mitä sittenkään pystyin, mutta onneksi Antti on kunnostautunut mainioilla teksteillä koko kevään ajan. Tämän tekstin aiheeseen liittyen haluan kertoa, kuinka FLUSHin tehtävistä yksi tavoittelee nimenomaan keskustelukulttuurin parantamista. On helppoa todeta Yläjärven tavoin, että luokaton palautteenanto on luokatonta palautteenantoa, mutta monesti palautteenantaja luultavasti kuvittelee (kuten esimerkissäni) itse olevansa hyvällä asialla. Tämän dilemman ratkaiseminen on tärkeämpää kuin pelkkä tilanteen pahoittelu. FLUSH-tehtävässä oppilaat saavat vastaansa konkreettisisa tilanteita, joissa on tarvetta antaa palautetta, ja joissa ennakkoluulojen varassa toimiminen vaarantaa tarkoituksenmukaisuuden. He saavat ohjeistetusti harjoitella kuinka tunnistaa oma ennakkokäsitys tunteita herättävässä tilanteessa, ja kuinka kysymysten ja kuuntelun avulla voi päästä selvittämään tilannetta kaikkien kannalta asianmukaisella tavalla. 

Pian koittavat kesälomat - tsemppiä ja jaksamista jokaiselle koulussa ahkeroivalle! Kysellään lisää toisiltamme, selvitetään asiat, jotka mietityttävät. Näin päästään antamaan paremmin osuvaa palautetta. Oikein hyvää kesän alkua!

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Mitä tekisit, jos taivas olisi rajana?

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

"Miten järjestäisit opetuksesi, jos resursseja olisi rajattomasti?"

"Mitä tekisit, jos saisit täyden vapauden opetuksesi toteuttamisessa?"

Nämä eivät ole turhia kysymyksiä. Äkisti voi käydä niin, että saa tilaisuuden toteuttaa haaveensa. Silloin on parempi, että on haaveita valmiina.


II.

Opoilla on hyvin vähän oppitunteja. Luin kiinnostavista ohjaukseen liittyvistä opetuskokonaisuuksista, kuten vaikka yrittäjyyskasvatuksesta, mutta ajattelin aina: "Kuulostaa kivalta, mutta millä ajalla?"

Sitten yllättäen sain itselleni valinnaiskurssin. Vain muut opot voivat ymmärtää, kuinka hämmästyttävä tilanne tämä oli: yhtäkkiä minulla oli kymmenen oppilasta, joilla oli ylimääräisiä opon tunteja viisi tuntia viikossa! Tämä on opolle suunnilleen yhtä epätodennäköinen tilanne kuin se, että rehtori antaisi joulubonuksena Rolls Roycen lahjaksi.

Vihdoin minulla olisi mahdollisuus vetää kaikki ne kivalta kuulostaneet kokonaisuudet! Vain yksi ongelma: en enää edes muistanut, mistä olin aikanani innostunut. En ollut laittanut ideoita mitenkään muistiin. Miksi olisin, kun en uskonut koskaan voivani käyttää niitä?

Sain toteuttaa unelmani, mutten enää muistanut, mitkä ne olivat.

Se oli ensimmäinen huti.


III.

Jokainen opettaja on joskus varmaan törmännyt ihanaan pedagogiseen ideaan, jonka haluaisi ehdottomasti toteuttaa - mutta joka vaatisi kaksi opettajaa. Ja koska avustajaresurssia ei liikene ilman edistyneiden voodoo-taikojen osaamista, jäävät nämä tunnit vain haaveiksi.

Ja koska niitä ei kuitenkaan voi koskaan toteuttaa, niin ei niitä vaivaudu ajattelemaan sen enempää.

Ja sitten saattaa käydä niinkuin minulle viime viikolla. Yhtäkkiä minulla oli mahdollisuus saada samanaikaisopettaja muutamalle tunnille. Jos olisin todella halunnut, se olisi järjestynyt.

Mutta en ollut oikeastaan ikinä suunnitellut kunnolla, mitä voisin tehdä, jos minulla olisi toinen opettaja apuna. Turha haaveilla mahdottomasta.

Kun mahdoton yllättäen toteutui, minulla ei ollutkaan haaveita valmiina.

Toinen huti.


IV.

Osallistuin pari kuukautta sitten Sitran järjestämään tapahtumaan, jossa näytettiin elokuva "Most Likely to Succeed". Leffa kertoi High Tech High -koulusta, jossa opetus toteutetaan kokonaan erinäisten projektien kautta.

Minut pysäytti erityisesti kohtaus, jossa kerrottiin koulun erikoisesta rekrytointitavasta. Opettajat palkataan vain vuodeksi kerrallaan, mutta vastineeksi he saavat täyden vapauden toteuttaa opetuksensa aivan miten haluavat. Siksi kouluun hakee lähinnä opettajia, joilla on visio. Jotka vihdoin pääsevät toteuttamaan sellaista opetusta, josta he ovat haaveilleet jo vuosia.

Katsoessani elokuvaa tajusin kauhukseni, ettei minulla ole visiota.

En osannut sanoa, mitä tekisin, jos saisin täyden vapauden. En ollut miettinyt, mitä haluaisin, jos taivas olisi rajana.

Tajusin, että kolmas huti on vain ajan kysymys.


V.

Joskus haaveet voivat toteutua, joten on parempi olla haaveita valmiina. Ja TV-Shopia lainatakseni: eikä tässäkään vielä kaikki. Jos on avoin tilaisuuksille, niitä tuppaa myös huomaamaan.

Richard Wiseman on tutkinut onnekkuutta. Hän teki kokeen, jossa ihmiset saivat ensin arvioida, ovatko he onnekkaita vai epäonnisia. Sen jälkeen hän antoi koehenkilöille käteen sanomalehden. Heidän tehtävänään oli kertoa, kuinka monta kuvaa lehdessä on.

Epäonnisilla kului tehtävän suorittamiseen pari minuuttia. Onnekkailla vain muutama sekunti. Lehden toisella sivulla oli nimittäin koko sivun ilmoitus: "Lopeta laskeminen. Tässä lehdessä on 43 kuvaa". Lähes kaikki onnekkaat huomasivat ilmoituksen; lähes kukaan epäonnekkaista ei huomannut. (Wiseman 2003 [PDF]).

Wiseman päätteli tästä, että suuri osa siitä, mitä kutsumme "onnekkuudeksi", on vain kyky pitää silmät auki, havaita hyviä tilaisuuksia  - ja uskallusta tarttua tilaisuuksiin.


VI.

Voi tuntua turhalta käyttää aikaa miettien, mitä tekisi rajattomalla budjetilla. Budjetti kun tuppaa olemaan erittäin rajallinen. Mutta unelmointi on hyödyllistä. Silloin selkeyttää itselleen, millaista opetusta oikeasti haluaisi pitää.

Ja silloin voi saada ideoita, joita voi toteuttaa rajallisellakin budjetilla.

Ehkä haaveissasi kaikilla oppilailla olisi omat iPadit, jotta he voisivat esimerkiksi tehdä elokuvia. Tähän ei useimmissa paikoissa ole rahaa - mutta ehkä oppilaat voivatkin käyttää omia kännyköitään kamerakynämenetelmällä? Leikkaus ei ehkä onnistu yhtä siististi, mutta ainakin ajatuksen voi toteuttaa heti.

Tai ehkä haaveilet siitä, että oppilaat voisivat käydä useammin teatterissa. Teatterilippuihin ei välttämättä ole varaa - mutta monilla paikkakunnilla on olemassa ilmaisia kulttuuritapahtumia, joihin luokan kanssa voisi mennä. Kenties oppilaat voivat itse tehdä näytelmän?

Ehkä haluat avustajan, jotta voisit eriyttää tunteja paremmin. Avustajaresurssia ei ole jaossa - mutta eriyttämiseen voisi kokeilla yksilöllisen opiskelun menetelmää.

Ja niin edespäin.

Yritän itse parhaillaan selkeyttää itselleni, mikä on minun visioni oppilaanohjaukseen. Jo lyhyen pohtimisen jälkeen olen saanut monta ajatusta oman työni kehittämisestä - mutten vielä tiedä, ovatko ajatukset hyviä vai huonoja. Se selvinnee vain kokeilemalla.

Mutta olen huomannut, että ideoita tulee paljon enemmän, mikäli tietää, mitä oikeastaan haluaa.