Ruohonkorsia maalaamassa

Kirjoittanut Antti Värtö 

I.

Uuden OPSin myötä on syntynyt keskustelua siitä, kuinka hidasta koulun muuttuminen on. Ilmiöoppimisesta puhuttiin jo 60-luvulla, mutta se ei ottanut tulta. Oppilaiden valinnanvapaus oman oppimisensa suhteen oli tapetilla jo 100 vuotta sitten, mutta ei siitäkään mitään tullut. Mikseivät uudistukset leviä yleiseen käyttöön?

Everett Rogers esitteli kirjassaan Diffusion of Innovations monille tutun käyrän, joka kuvaa innovaatioiden leviämistä:

Salla Lindström, CC BY-SA 3.0

Ensimmäisenä innovaattorit kehittävät uuden idean. Varhaiset omaksujat tarttuvat ideaan, ja jos se osoittautuu toimivaksi, leviää idea myös enemmistön pariin. Kun enemmistön jälkijoukko tarttuu ajatukseen, on se levinnyt jo melkein koko väestön piiriin. Viimeinen joukko eli "vitkastelijat" saattaa vielä hangoitella vastaan pitkänkin aikaa, mutta lopulta hekin luovuttavat.

Esimerkiksi matkapuhelimien tapauksessa 80-luvun jupit olivat varhaisia omaksujia, 90-luvun aikana enemmistön etujoukko osti nokialaisensa ja vuonna 2010 oli jäljellä enää muutama tervaskanto, joilla ei ollut kännykkää.

Opetusalalla syntyy paljon innovaatioita, joihin varhaiset omaksujat tarttuvat nopeasti. Nämä uudistukset eivät kuitenkaan oikein leviä enemmistön pariin.

Olisi helppoa syyttää "muutosvastarintaa", mutta ehkä vikaa on myös innovaattoreissa itsessään.

II.



Innovaattorien näkökulmasta kaikki muut kuin varhaiset omaksujat ovat hidasteita. Innovaattorien ja varhaisten omaksujien on usein hyvin vaikea käsittää, miksi muut eivät intomielisinä tartu uuteen ideaan kiinni.Varsinkin enemmistön jälkijoukko vaikuttaa vastustavan muutosta itseisarvoisesti.

Enemmistön jälkijoukon näkökulmasta innovaattorit ovat rasittavia. He ovat kuin Dilbertin pomoja, jotka suoltavat suustaan tämän hetken trendisanoja ja ovat ensi viikolla siirtyneet seuraavaan asiaan. Innovaattorit tuntuvat kärsivän ADHD:sta. He intoilevat hetken uudesta kiiltävästä jutusta - ja sitten unohtavat koko asian kun uusi trendikkäämpi asia ilmestyy näköpiiriin. Uudistuspuhe alkaa jossain vaiheessa kuulostaa kärpäsen surinalta: jos siihen ei kiinnitä huomiota, ei sillä ole mitään vaikutusta omaan elämään.

Tässä on aika iso kuilu, ja veikkaisin, että tämä on yksi  syy siihen, mikseivät uudistukset leviä laajemmin.


III.

Varhaiset omaksujat tulevat mukaan vasta, kun innovaattorit ovat jo olleet pitkään vauhdissa - ja etujoukko mukaan vasta sitten, kun käytännössä kaikki omaksujat ovat jo vauhdissa. Innovaatioiden diffuusio on HIDASTA. Kännyköidenkin tapauksessa kesti n. 20-30 vuotta, ennenkuin diffuusio oli levinnyt enemmistön jälkijoukkoon asti.

Jos uusia juttuja tulee liian nopeasti, ei diffuusioprosessi toimi. MiniDiskit eivät ottaneet tulta, sillä ne esiteltiin liian nopeasti CD-levyjen jälkeen. Edellinen uudistus  ei ollut ehtinyt levitä enemmistön etujoukkoon asti, joten enemmistö ei ollut vastaanottavainen uudelle idealle. Jos jokin idea ei ole levinnyt edes varhaisten omaksujien porukkaan kokonaan, ennen kuin uusi innovaatio jo puskee päälle, ei enemmistö koskaan tartu mihinkään ideaan. Tahti on liian kova.

Jos ilmiöopetuksen rumpua hakataan muutamia vuosia, mutta sitten siirrytäänkin puhumaan vain yksilöllisestä oppimisesta ja sen jälkeen pelkästä digiloikasta, eivät innovaatiot koskaan leviä koko opettajakuntaan.

Jos haluaisimme oikeasti uudistaa, pitäisi olla kärsivällisempi. Valita muutama hyvä uudistus, ja levittää niiden ilosanomaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Mutta tämä ei tietysti sovi uudistajien luonteeseen. Et pidä yllä mainettasi "innovaattorina", jos toistat samaa sanomaa 20 vuotta. Innovaattoreilla on suuri houkutus keksiä uusia asioita melko usein. Turhan usein.

G.K.Chesterton kirjoitti: "Jos maalaat joka päivä yhden ruohonkorren lempivärilläsi, etenet hitaasti. Mutta jos muutat lempiväriäsi joka päivä, et etene lainkaan".

Emme seiso jättiläisten harteilla

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

@akiluos @aino_maaria @valkeajarvi @jsivonen Kulttuuri muuttuu yhdet hautajaiset kerrallaan?

— Antti Värtö (@AnttiVarto) 25. tammikuuta 2016

Jokin aika sitten Twitterissä käytiin keskustelua siitä, kuinka koulu muuttuu niin hitaasti. Leukailin silloin, että kenties edistyminen tapahtuu samalla tavalla kuin tieteessäkin: yhdet hautajaiset kerrallaan.

Melkein välittömästi twiitin lähettämisen jälkeen aloin katua sitä. On liian helppoa olettaa, että koulun muutoksen tiellä ovat pölyyntyneet vanhemmat lehtorit, jotka yhä uudelleen käyttävät 30 vuotta vanhoja piirtoheitinkalvojaan. On myös suuri virhe olettaa, että nuoret opettajat olisivat energisiä panttereita, jotka tarttuvat ketterästi ja ennakkoluulottomasti uusiin pedagogisiin välineisiin.

Joo, jotkut vanhemmat opettajat eivät enää kehitä opetustaan, mutta monet kehittävät. He eivät ole aloittaneet välttämättä mitenkään matalalta tasolta. Ja he ovat saattaneet edistyä huomattavan pitkälle vuosien mittaan.

Ja usein virkaiältään nuorimmat opettajat pitävät kaikkein konservatiivisimmat tunnit.

II.

Monien opettajien tavoin minäkin olen kehittänyt omaa opetustani pikku hiljaa. Tutustuin yksilölliseen opetukseen, yhteistoiminnalliseen oppimiseen, ilmiöoppimiseen, projektioppimiseen, positiiviseen pedagogiikkaan ja niin edelleen. Sain askel askeleelta kehitettyä opetustani eteenpäin, ja vaikken ole vieläkään tyytyväinen, olen ainakin tyytyväisempi kuin muutama vuosi sitten.

Tällä polulla huomasin, kuinka vähän mitään todella uusia oivalluksia pedagogiikassa tai didaktiikassa on lähivuosina esitetty. Tai edes lähivuosikymmeninä. Käytännössä mitä tahansa yllä mainitsemaani "uudistusta" on kokeiltu jo sata vuotta sitten.

Miksi nämä uudistukset eivät sitten ole laajemmassa käytössä? Tähän en ole täysin pätevä vastaamaan (ja kehoitan aiheesta kiinnostuneita tutustumaan Martti Hellströmin ajatuksiin Uuden koululiikkeen epäonnistumisesta), mutta ainakin yksi ajatus tuli mieleeni:

Koulukulttuuri ei muutu yhdet hautajaiset kerrallaan: se aina palaa alkuun. Jokainen opettaja aloittaa nollasta.

Kuvitellaan uunituore opettaja, joka ei ehkä ikinä ole opiskellut pedagogiikkaa kovinkaan huolellisesti. Hänellä ehkä on ajatuksia uudenlaisesta opetuksesta, mutta ei itsevarmuutta niiden toteuttamiseen. Hän kokeilee vaikkapa projektioppimista, mutta uudet opettajat ovat arkoja: jos homma ei toimi, he helposti perääntyvät liian kauas. Jos heidän ensimmäinen kokeilunsa on epäonnistunut, he päätyvät hylkäämään koko metodin. Muutaman kokeilun jälkeen opettaja olisi voinut löytää keinon saada metodi toimimaan, mutta nyt hän ottaa vuosiksi takapakkia.

Uunituoreesta opettajasta tulee vähän kokeneempi opettaja. Hän saa varmuutta ja luottamusta ryhmänhallintataitoihinsa. Hän ehkä jossain vaiheessa toteaa, etteivät hänen oppilaansa oikein tunnu oppivan kunnolla, ja hän miettii, olisiko aika kokeilla jotain uutta. Hän kaivaa vanhat pedagogiikan muistiinpanonsa esille ja testaa, josko sieltä löytyisi uutta virtaa. Pikkuhiljaa opettaja saattaa saada oppilaansa kiinnostumaan oppimisesta.

Ja sitten hän jää eläkkeelle.

Hänen tilalleen tulee uunituore opettaja, joka ei ikinä opiskellut pedagogiikkaa kovinkaan huolellisesti: hänellä on ehkä ideoita, mutta ei itsevarmuutta niiden toteuttamiseen.

Ja niin edelleen ja niin edespäin.

III.

Jostain syystä päädymme koulussa aina keksimään pyörän uudestaan. Hyvin suuri osa toimivasta opetuksesta on hiljaista tietoa: sen siirtäminen ihmiseltä toiselle ei ole helppoa. Mutta me emme kunnolla edes yritä.

Kyllä, osana opettajankoulutusta on auskultointi, mutta siinä vaiheessa opettajakoulutettavalla on niin paljon muutakin mielessä. Ainakin minulla (ja monilla muilla, joiden kanssa olen asiasta puhunut) auskultointi kului pitkälti ryhmänhallinta- ja esiintymistaitoja hioessa. Lisäksi minulle jäi auskultoinnin jälkeen päähäni ajatus, että didaktiikan tunneilla esitellyt projektioppimiset ja vastaavat ovat kivoja ajatuksia, mutta "eihän niitä voi käytännössä toteuttaa". En ole varma, mistä tämä asenne syntyi, mutta jostain se tuli, enkä ole tässä yksin.

Opettajien autonomia on mahtava asia, mutta sen kääntöpuolena on opettajien eristäytyminen toisistaan. Opettajat eivät välttämättä tiedä lainkaan, mitä kaikkea hienoa heidän omassa koulussaan tehdään! Leena Pöntynen kehottikin tekemään hyvän näkyväksi - koulussa voisi esim. järjestää VESOn, jossa opettajat paitsi kertovat omista kokeiluistaan ja onnistumisistaan, myös miettisivät tapoja kertoa näistä asioista koteihin.

Jos minä saisin päättää asioista, niin laittaisin kaikki uudet opettajat vuodeksi samanaikais- tai resurssiopettajiksi. Silloin he saisivat nähdä pitemmän aikaa käytännössä, millä eri tavoilla tunteja voi pitää - ilman että heidän tarvitsisi huolehtia työrauhan ylläpitämisestä yksinään. Kokeneemmilla opettajilla olisi tietenkin vastuu pitää hyvin monipuolisia tunteja, jotta uusi opettaja näkisi monenlaisia didaktisia ratkaisuja todellisessa luokassa.

Mutta minä en saa näistä asioista päättää, joten täytyy tyytyä pienempiin muutoksiin. Kehottaisin ainakin kaikkia rehtoreita valitsemaan uusille opettajille mentorin, jota tuore ope voisi seurata esimerkiksi vuoden ajan. Uusi opettaja toimisi toisinaan mentorinsa samanaikaisopettajana, mikäli budjetti antaa tämän myöten. Mentorin tehtävänä olisi auttaa opettajaa tuntisuunnittelussa ja kannustaa opettajaa kokeilemaan uusia asioita.

Opettajien välillä on nykyisin sanaton sopimus siitä, että kaikki olemme tasavertaisia kollegoita, jotka eivät ala viisastelemaan toisilleen. Tämä on monella tavalla hyvä asia, mutta uusille opettajille kollegiaalinen tasaveroisuus on karhunpalvelus. He eivät pääse hyötymään kokeneempien opettajien viisaudesta. He eivät pääse seisomaan jättiläisten harteilla.

Mihin tätä kynää oikein kuuluu käyttää?

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Lukaisin tänä aamuna Hesarista kiinnostavan artikkelin koulun digiloikasta ja siitä, millaisena se näyttäytyy parhaansa yrittävän opettajan silmin: nyt on läppäreitä ja pädejä, mutta mihin niitä on tarkoitus käyttää? Jaoin linkin ja tulin jälleen kerran pohtineeksi digimuutokseen liittyvää takkuilua. Itse olen lähtenyt toimiin digipedagogiatyhjiön täyttämiseksi luomalla FLUSH-kokonaisuuden kollegoideni kanssa. Samoin koulutusvaikuttajat Pasi Sahlbergista lähtien ovat peräänkuuluttaneet suunnannäyttämistä koulu-uudistuksessa. Näemmä Liisa Keltikangas-Järvinenkin oli havahtunut huomaamaan, etteivät kaikki pedagogit purematta niele digitalisaation heittämistä kouluihin opettajien kylmiltään jäsennettäväksi (eivät edes Suomessa, kuten Keltikangas-Järvisen tekstiin liittyen Facebookissa kommentoitiin).

Sitten lähdin sienimetsälle.

Vietin iltapäivän Argentiinasta saapuneen jatko-opiskelijan kanssa suomalaisessa metsässä. Keskustelut kuljeskelivat maiden vertailusta vaarallisiin eläimiin, politiikkaan, kieltenopiskeluun ja lopulta koulutusjärjestelmien käsittelyyn. Puhuimme digiloikasta ja pedagogisesta hämmennyksestä. Seuralaiseni kertoi maassaan käytävän samanlaista kädenvääntöä, mikä tuntui hänen mielestään hassulta. Laitteethan oli hankittu hyvässä tahdossa siksi, ettei niiden puuttuminen estäisi sähköisen materiaalin, tekniikan tai verkon mahdollisuuksien hyödyntämistä.

Siinä se! Vaikka ymmärsinkin keskusteluun liittyvän huolen pedagogisesta epäselvyydestä ja johtajuuden puutteesta, oli nyt todettava seuraavaa: Meillähän on suunnannäyttäjä, opetussuunnitelma. Opettajat ovat Suomessa itsenäisiä korkeasti koulutettuja asiantuntijoita, joille ei kenties tarvitsekaan vääntää jokaista asiaa rautalangasta. Mahdollisuus toteuttaa opetuksensa joustavasti on Suomen suurimpia vahvuuksia kansainvälisesti vertailtuna.

Rautainen opetusalan kouluttaja ja vaikuttaja Anne Rongas jakoi sopivasti Facebook-seinällään kuvan arkistoistaan, jossa muistutetaan paitsi laitekritiikin tärkeydestä, myös siitä, että ilman laitteita ja yhteyksiä muutos on hidasta. Aloin metsäretkelläni todella miettiä, onko sittenkin turhaa nurista nyt, kun meillä vihdoinkin on noita laitteita. Miksi ylipäänsä aloimme ajatella, että jonkun tulisi nyt kertoa, mitä noilla laitteilla tehdään? Miksemme yksinkertaisesti hyödynnä sitä mahdollisuutta, että mitä ikinä keksimmekään opetussuunnitelman tavoitteiden saavuttamiseksi, meillä on nyt aiempaa suurempi vapaus erilaisten menetelmien ja työskentelytapojen suhteen? Jos minä haluaisin opettaa käsinkirjoitusta, olisi hienoa, jos käytössäni olisi paperia ja kyniä. Kun sitten saisin niitä, alkaisinko murehtia? Mitäs nämä tällaiset ovat, luokkaan tuotiin laatikollinen kyniä ja papereita, eikä kukaan kertonut, mihin niitä oikein kuuluu käyttää?

Olisiko aika alkaa suhtautua laitteisiin laitteina?


PS. Kävimme eilen esittelemässä ensimmäistä kertaa virallisesti FLUSHia Net Forum Finlandissa. Laitteet olivat tälläkin kertaa vain laitteita - tekniikan kieltäytyminen yhteistyöstä johti spontaaniin esityksen pitämiseen ilman dioja. Onneksi yleisö oli joustavaa ja seuraili esitystä omilta mobiililaitteiltaan. Hienoa, ettei kaiken tarvitse olla yhdestä toteutustavasta kiinni! Tilaisuudessa hitiksi nousseen FLUSH-kestorätin voi muuten tilata ilmaiseksi täältä.

Kuka on kurjuuden kuninkaallinen?

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Kuuden vuoden sitkeän puurtamisen ja tämäkin kesäloman väliin jättämisen jälkeen onnistuin pari viikkoa sitten jättämään väitöskirjani esitarkastukseen. Tutkin aihetta, joka on kiinnostanut minua lapsesta saakka: miksi jotkut eivät kiinnostu oppimisesta? Koska itse olen taustaltani matematiikan opettaja ja olen aina pitänyt valtavasti matematiikan ihmeellisestä maailmasta, koski väitöskirjatutkimuksenikin matematiikkaa. Kuinka asennoituminen matematiikkaa kohtaan kehittyy kouluvuosien aikana? Entä osaammeko arvioida asiaa luotettavasti - jos kysymme, pitääkö oppilas matematiikasta, onko kielteisellä vastausta mitään tekemistä oppimistulosten tai oppimisen mielekkyyden kanssa? Seuraavaksi selvitin, millaisena suomalaisoppilaat kokevat matematiikan tuntinsa. Koska tein tutkimusta yhteistyössä kahden suuren projektin, Opetushallituksen kansallisen pitkittäisarvioinnin sekä Helsingin yliopiston Chile-Suomi interventioprojektin yhteydessä, sain lisäksi tietoa kulttuurien välisistä eroista sekä aktiivisemman oppimisympäristön vaikutuksista matematiikan oppimiseen sekä siihen asennoitumiseen. 

Vuosien tutkimustyön, kymmenien konferenssien sekä tieteellisten artikkelien, loputtomien luettujen artikkelien, aineistonkeruiden, analyysien ja tilastollisten testien jälkeen kirjoitin loppupäätelmiini muun muassa seuraavaa:

Based on the results of this thesis, it is suggested to give more emphasis on students’ control over their learning, to allow students to engage social interaction and to increase students’ possibilities to work with open-ended problems in mathematics. *

Kuulostaako tutulta? Syytä ainakin olisi. Vastaavia suosituksia on nimittäin annettu jo pian vuosikymmenien ajan. Loputtomat tutkimukset ympäri maailman vahvistavat yhä uudelleen, että oppimistulokset ovat korkeampia, sitoutuminen opiskeluun vahvempaa, halu hyödyntää oppimaansa tulevassa elämässä suurempi ja suhtautuminen oppimiseen positiivisempi, jos oppilaiden annetaan vaikuttaa oppimiseensa, jos heidän annetaan työstää oppisisältöjä omista lähtökohdistaan ja jos heille annetaan tilaisuus työskennellä yhdessä.

Hypätkäämme nyt hetkeksi ulos koulun ikuisesti samanlaisina pysyviltä käytäviltä. Kun kirjapaino keksittiin, ei enää käytetty savitauluja. Harmittaako meitä nyt? Kun antibiootit keksittiin, lääkärit alkoivat määrätä niitä, ja kuolleisuus laski käsittämättömän pieneksi aiempaan verrattuna. Olisikohan kannattanut jättää käyttöönottamatta? Nyt kun meillä on tekniikka matkapuhelimille, sinunkin taskustasi löytyy kännykkä. Ettei vaan se lankapuhelin kuitenkin olisi ollut parempi?

Kuvittele sitten, että sinulta katkeaa sääriluu. Menet sairaalaan. Hoitaja kieltäytyy antamasta kipulääkettä, koska ”ei niitä ole ennenkään käyttänyt”. Saat sen sijaan pullollisen vodkaa. Lääkäri tarttuu sahaan ja amputoi jalkasi. Yrität epätoivoissasi kertoa, että muitakin konsteja on, mutta lääkäri kertoo, että ”ne on niitä tukijoiden kammioissaan kehittelemiä teoreettisia hölynpölyjuttuja, ei niillä ole mitään tekemistä tosielämän kanssa”. Kivaa, eikös vain!

Halusin sinun kuvittelevan nämä asiat siksi, että samana iltana kun sain valtaisan puurtamiseni tuloksen valmiiksi, kohtasin asian, jota ilman olisin voinut elää. Yhteiskuntamme pahoinvoinnin vauhdittajaksi on ilmoittautunut anonyymi opettaja, joka jakaa mielipahaansa niin sanotulla sarkasmilla höystettynä jonkinlaisessa vuodatusblogissaan. Opettaja käsittelee ajankohtaisia kouluun liittyviä aiheita kertomalla, että joka ikinen asia, jota hän itse ei ole tähän saakka tullut ymmärtäneeksi, on paskaa.  Kirjoituksessa, jonka luin sattuvasti juuri työni valmistumisiltana (http://open-paivyri.blogspot.fi/2015/08/vitun-suunnittelupaivat.html?m=1 )  opettaja kertoo meille kaikille, että oppilaiden yhteistyö on perseestä, kaikenlainen kehittäminen on perseestä ja opettajien täydennyskoulutus on perseestä. Kaikki jotka ovat positiivisia tai yrittävät jotain, ovat myöskin perseestä. Opettaja on päätellyt, varmasti tietäen enemmän kuin kaikki muut ihmiset koko maailmassa, että kaikki tutkimustulokset ovat vääriä, ja että hän ainoana ymmärtää, miten kuuluu opettaa. Kaikki muut tavat ajatella ovat vääriä ja perseestä. Se, että hänen tulee opettajana käyttää joskus aivojaan, on mitä ilmeisimmin erityisen perseestä ja henkilökohtainen loukkaus hänen kaikkitietävyyttään kohtaan. 

Ehkä vielä kestäisin tämän. Mutta en kestä sitä, että meillä Suomessa on lukuisia opettajia, jotka jakavat tämän näkökulman. Tässä kanssaopettajien kommentteja vuodatukseen: 

Tosi piristävää tekstiä. Opetkin on ihmisiä joita vituttaa. Luultavasti hän hoitaa työnsä hyvin, ja purkaus tuli täällä. Opettajien (ja varhaiskasvattajien ) työ tulee kokoajan haastavammaksi, joten tehdään parhaamma töissä ja annetaan vitutuksen tulla ulos vaikka näin. :/

Osui suoraan tunteisiin tuo teksti. Loistava kirjoitus ja täysin totta.

Ihan vitun ihana teksti!

Asiaa! Rohkea veto, joka varmasti saa julkisuutta. Arvostan!

Harmi, etten voi omalla nimelläni kommentoida, mutta niin vitun totta joka sana. Jäi varmasti vielä moni asia sanomattakin, joten liityn seuraajaksi. Kerran olen koko pitkän urani aikana opettajahuoneessa huutanut, että "Haistakaa vittu saatana koko porukka". Ja ihan aiheesta.

Kyllä minä niin ymmärrän. Yhtään en epäile ammattitaitoasi tai työmoraaliasi. Tuossa puhuu ihminen, joka haluaisi tehdä sitä työtä, mihin on koulutettu ja palkattu eikä käyttää aikaansa tyhjänpäiväisyyksiin. Ehkäpä osa teemapäivistä on oppilaille hyväksi, jaksavat paremmin koulunkäyntiä. Saattaa sinullakin tulla yllättäviä kivoja hetkiä. Mulle ainaskin, alan seurata tätä blogia.

Ihannnn MAHtavan terapeuttista tekstiä! Jos tällaista olisi voinut lukea kolme vuotta sitten, burn outini olisi ehkä ollut lievempi. No toisaalta pääsin lopulta eläkkeelle, onneksi, ja pikku hiljaa vapaudessa palohaavat paranevat, varsinkin jos sinä ope jaksat yhtä raikkaasti tuulettaa alkanutta vuottasi. Oppilaiden kanssa tosiaan vielä pärjää, mutta tuo opehuoneiden iiik-ihqu teeskentely ja porvariston hillitön (!) charmi (!) nostaa vitutuskäyrän loppuunpolttolukemiin.

Opettajat eivät sitten ilmeisesti ole kouluissa oppilaita varten. Tähän väliin voisi todeta, että luojan kiitos useimmat muut ammattikunnat kykenevät vastaanottamaan uutta tietoa ilman, että heitä alkaa vituttaa ja että heille tulee burn out.

Koska väitökirjatutkimukseni yksi aspekti oli kulttuurienvälinen vertailu, voin tähän heittää muutaman vertailukohdan (nämä ovat tutkimustuloksia, joten lukija voi toki vapaasti lähteä siitä, ettei mikään esitetty pidä tietenkään paikkaansa - että oikeasti suomalaisilla on kaikkein vaikeinta ja kurjinta, minkä voi kätevästi todistaa sillä, että siltä musta tuntuu).

• Suomalaisoppilailla on parempi osaaminen matematiikassa kuin chileläisillä.
• Suomalaisoppilailla on parempi matemaattinen itsetunto kuin chileläisillä.
• Suomalaisoppilailla on korkeampi sisäinen motivaatio kuin chileläisllä.
• Suomalaisoppilaiden matematiikka-ahdistus on kansainvälisesti matala.
• Suomessa koulujen väliset erot ovat pienet, toisin kuin Chilessä, jossa varallisuus on kaiken kaikkiaan erittäin epätasaisesti jakautunutta ja koulujen välisissä resursseissa ja oppilasaineksessa on huimia eroja.
• Suomalaisopettajat opettavat noin 23 oppituntia viikossa, chileläisopettajat noin 38 tuntia viikossa.
• Suomalaisopettajilla on hyvä ja korkea koulutus, chileläisopettajilla keskimäärin hyvin matala koulutustausta. 
• Suomalaisopettaja valitsee koulunsa, chileläisopettaja sijoitetaan minne hyvänsä tuhansien kilometrien mittaiseen maahan opettamaan. Paikka on pakko vastaanottaa.
• Suomalaisopettajan työ on arvostettua, chieläisopettajan ei. 
• Suomalaisopettajan itsenäisyys ja vapaus toteuttaa opetus haluamallaan tavalla on kenties maailman korkeinta. Chileläisopettaja kirjaa etukäteen monisivuisen minuttisuunnitelman jokaisesta oppitunnistaan. Viranomainen tekee yllätystarkastuksia varmistaakseen suunnitelman pikkutarkan toteuttamisen. Jos opettaja ei pysy sisällössä tai aikataulussa, hän saa sanktioita tai potkut. Raportit paisuvat valtaviksi kansioiksi. Opettaja-arviot esitetään julkisesti.
• Suomalaisopettajalla on käytössään oppikirjat, luokkatilat, tvt-välineistöä ja hän saa ilmaiseksi täydennyskoulutusta. Miten luulet asian olevan Chilessä?
• Suomalaiset luokat ovat maailmanlaajuisesti pienimpien joukossa (keskimäärin 19 oppilasta alakoulutasolla). Chilessä luokkakoko alakouluikäisillä on keskimäärin 40.

Kaiken tämän jälkeen on ihmeellistä todeta, että Chilessä oppilaat pitävät koulunkäynnstä enemmän ja kokevat oppimisympäristönsä positiivisempana. Suomalaisoppilaat sen sijaan olivat aivan hännillä, kun heiltä viimeksi kysyttiin kouluviihtyvyydestä. Oppilaat tulevat kouluihin kuitenkin yhtä positiivisesti asennoituneina kummassakin maassa. Oppilaissako se vika siis on? Kunpa ymmärtäisin mistä mieleeni nousee ajatus: asuuko Suomessa maailman pilalle hemmotelluimmat opettajat?

Tällä hetkellä tuhannet tutkijat käyttävät loputtomia työtunteja sen selvittämiseen, kuinka arjen myllytyksessä puristuva opettaja voisi saada sellaista tukea ja ohjausta, että hänen toimintansa muuttuminen olisi mahdollisimman todennäköistä. Tutkijat kyseenalaistavat ajatteluaan, kritisoivat toisiaan, testaavat hypoteesejaan aidoissa tilanteissa, ymmärtävät virheellisten tulkintojen mahdollisuudet, matkustavat ympäri maailmaa arvioimassa löydöksiään ja menettävät silti yöunensa ennen kuin uskaltavat luottavaisin mielin kirjoittaa esimerkiksi:

Finland has been on top in the mathematics performance assessments, but without promoting positive emotional bond to learn and use mathematics in addition to the performance the good results remain superficial and useless. The cultural aspect makes Finnish students to follow their individual level of affect more than the interindividual one. This is why it matters especially in Finland that students themselves feel the desire to include mathematics in their lives.* 

Mutta vaikka tutkijat kasvattaisivat siivet ja kaksi päätä, mikään ei muutu, elleivät opettajat korkeimman omakäisesti muuta jotakin omassa toiminnassaan. Opetukseen huudetaan resursseja, mutta kyllä niitä kuluukin, kun täydennyskoulutukseen vuodesta toiseen joudutaan pumppaamaan rahaa samojen asioiden läpikäymiseksi. 

Luettuani vuodattajan blogitekstin pulssini nousi: voin myöntää provosoituneeni. Onneksi, luojalle kiitos, tiedän että kyseessä on vähemmistön edustaja. Suurin osa opettajista tekee mielettömän hienoa työtä. Vaikka arki on kovaa ja kiire painaa, panostatte kuitenkin, mietitte mitä uudistaa, miten kohdata ongelmallisia tilanteita, miten tehdä suomalaisesta mahtavalta pohjalta ponnistavasta koulujärjestelmästä aina vain parempi. Ja ennen kaikkea, olette työssänne oppilaan hyvinvoinnin vuoksi. Kiitos muun muassa teille, jotka kommentoitte vuodattajan tekstiä palauttaen väitökirjaväsymyksen vuoksi blogivuodatuksesta notkahtaneen uskoni opettajuuteen:

Ahdistavaa tekstiä, jota en pysty kunnolla lukemaan. Tulee vaan todella paha ja ahdistunut olo. Miten jaksat työsi tuolla asenteella? Toivon sinulle paljon onnistumisen kokemuksia ja positiivista mieltä.

Kun ei itse pysy alansa kehityksen perässä, varmasti sitä turhautuu ja sitten jotkut eivät osaa muuta kuin juuttua kiroilemaan. Varsinkin kun alalle ilmaantuu myös niitä joilla on ammattitaito kunnossa. Kiroilukaan ei kuitenkaan estä opetusalan ja koulun uudistumista.
http://www.hs.fi/kotimaa/a1387680652942

Onko muuten opettajan työssä mitään, mistä he eivät valita? Tunnen muutamia opettajia ja kova on itku ja parku joka pienestä asiasta. Niin on raskasta että voihan kyynel. Tervetuloa kokeilemaan siipiänne nettomaksajaksi yksityiselle sektorille tulos-tai-ulos -periaatteella. Vittu.

Mistähän ihmeestä koululaiset oppii niin ikävän asenteen? Alanvaihtoa suosittelisin minäkin, ihan jokaiselle joka on näin vittuuntunut ihan mihin tahansa työhön. Työssä VOI olla kivaakin. Itelleni maistuu hyvinkin kyyninen huumori työn suhteen, mutta tämä teksti ei ollut hauska (vaikka siinä monta kohtaa olikin, joiden lähtökohdan kyllä tajuan ja joista olisi voinut hyvääkin läppää heittää).
Tiedoksi: opettajana VOI olla toisenlaisellakin asenteella.
T: Opettaja

Positiivista syksyä kaikille!

*Lainaukset väitöskirjakäsikirjoituksestani

Tuntuva oppimäärä

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kirjoitti muutama viikko sitten (16.4.2015) nimimerkki Asiantuntija ja kolme tutkintoa, mutta turhaan työttömäksi joutumisesta ja sen mukana tulleesta musertavasta ulkopuolisuuden ja tarpeettomuuden kokemuksesta. Kohtalo on koskettava ja ikävä, ja tänä päivänä myös yhä useammalle tosi: lukeneisuus, itsensä kehittäminen tai aiempi ahkeruus ei enää takaa sitä, että asiat säilyisivät turvattuina niin sanotusti loppuun saakka. 

Vaikka ymmärrän ne monet mekanismit, joiden vuoksi hankalassa tilanteessa elävän voimavarat hupenevat tilanteesta selviämiseen tulevaisuuteen positiivisesti suhtaumisen sijasta (ks. esim tämä Jani Kaaron kolumni), ajoi kirjoitus minut pohtimaan kahta asiaa. Ensinnäkin, jos elämäntilanne kääntyy ikäväksi, miksi siitä oikeastaan täytyy seurata tila, joka ”raatelee pysyvät arvet henkiseen hyvinvointiin”, ja jossa ”stressaa, ahdistaa tai tuntuu siltä, että tarpeettomuuden tunne räjäyttää pään”? Ottaen huomioon ihmiskunnan historian sekä ne miljoonat nykyaikanakin elävät ihmiset, jotka elävät absoluuttisessa köyhyydessä, voisi kai ajatella, että valtavalle osalle kaikista koskaan eläneistä ihmisistä elämä on tarkoittanut alusta loppuun saakka puhdasta selviytymistaistelua. Tätä suurta kuviota mutu-tuntumalla arvioimalla näkisin, että toivottomuus ei ole vaikuttanut olevan ihmislajille luontaisin seuraus asioiden hankaloitumisesta. Miksi nykyaikana kuitenkin tuntuu, ettei elämään enää saisi lainkaan kuulua vastoinkäymisiä - että aina täytyy olla olemassa joku muu, jonka kuuluu vastata asioiden kuntoon laittamisesta?

No ei varmaan putoaja itse ainakaan?

Tähän liittyen nimimerkki sitten kysyikin, kenelle kuuluu työttömän hyvinvoinnin ja mielenterveyden hoito, kun työterveyshoitoa ei ole, kunnalliseen hoitoon on kuukausien jono eikä yksityiseen hoitoon ole varaa? Koska ensimmäinen mieleeni tullut vastaus kysymykseen kuului: ”henkilölle itselleen”, jäin pohtimaan, millä perustein saatoin ajatella näin huolimatta siitä, että olen itsekin kokenut usein, kuinka voimattomaksi itsensä voi kokea vastoinkäymisten edessä.

Apua ja tukea toivottomassa tilanteessa kuuluu saada ympäristöstä. Kuitenkaan kaikkia ongelmia ei voi ratkaista, eikä niitä ainakaan voi aina ratkaista ”joku toinen”. Vaikeuksia kohdatessaan selviämisen elinehto tuen lisäksi onkin se, että vaikeuksia kohtaava itse vastaa selvitymisestä omalta osaltaan. Nimimerkin tapaus tuo esiin sen, ettei laaja kouluttautuminen suojaa minäkuvaa vaikeilta affektiivisilta kokemuksilta. Koska kouluttautuminen ei enää suojaa myöskään työttömäksi joutumiselta, on koulutuksen alettava vahvistaa kognitiivisen osaamisen lisäksi affektiivistakin puolta aivan uudella tasolla kuin ennen. 

Uusi OPS tuo mukanaan aiempaa vahvemman painotuksen ihmisenä kasvamiseen, yhdessä toimimiseen, oman tien etsimiseen ja mielekkyyden löytämiseen. Mitä se vaatii kouluilta? Se vaatii suurta muutosta niiden toimintakuttuuriin. Tällä hetkellä suomalaiset luokkahuoneet ovat huolestuttavan epäaktivoivia ja tunneköyhiä. Taannoisessa tutkimuksessani havaitsin matematiikan tunneilla vallitsevimmaksi tunnetilaksi tylsistyneisyyden. Hyvä uutinen on se, että asiaan voidaan vaikuttaa. Toiminnallisuutta, yhteistyötä, keskustelua ja avoimia tehtäviä lisäämällä aktiivisuustaso voi parantua ja tylsistyneisyys huomattavasti vähentyä: tutkimuksessani sain vahvistusta asiaan vertaamalla ”tavallista opetusta” sellaiseen opetukseen, jossa oppilaiden yhteistyötä lisättiin ja tehtäviä muutettiin avoimiksi.

Uusi ops tähtää näihin samoihin muutoksiin. Kollegoideni kanssa edistämme muutosta myös Flush-tapahtumapäivän kautta. Flushille kuuluu muutenkin hyvää: ensi lukuvuodelle on ilmoittautunut mukaan lukuisia kouluja, rahoitusta on järjestynyt ja yhteistyökumppani tiedossa. Lisäinfoa ensi vuoden FLUSH ON THE ROAD -kiertueesta tulossa myöhemmin. Kiinnostuneille kuitenkin tiedoksi, että Flushia käsitellään seuraavan kerran jo tänään Sitran Uuden koulutuksen ideapajassa sekä sen verkko-osuudessa. Tervetuloa kaikki etäsparraamaan tänään tiistaina 19.5. klo 17-40 - 18.10. 

Takamus edellä pelitalon muovipalmuun vai jotain ihan muuta? – Ohjelmointi peruskouluihin 2016

Kirjoittajat: Eero Antila, Tytti Järvinen, Juho Kettunen, Salla Kilpinen

Viime syksynä tietojenkäsittelytieteen ainedidaktiikan opiskelijoiden ryhmämme järjesti ohjelmointikoulutusta luokanopettajaopiskelijoille. Ajatus tällaisesta koulutuksesta kumpusi tulevan uuden opetussuunnitelman perusteista [1], joissa ohjelmointi tuodaan osaksi matematiikan opetusta jo alakouluikäisille. Ensimmäisen kahden luokan kohdalla OPS:n [1] perusteissa sanotaan mm. seuraavaa:

Oppilaat saavat ja jakavat keskenään kokemuksia digitaalisen median parissa työskentelystä sekä ikäkaudelle sopivasta ohjelmoinnista. 

Tutustuminen ohjelmoinnin alkeisiin alkaa laatimalla vaiheittaisia toimintaohjeita, joita myös testataan.

Meidän omassa koulutuksessamme me ”opettajat” heiluimme luokan edessä milloin ”oppilaiden” ohjaamina robotteina, milloin oppilaita hetkuttavina jumppaohjaajina. Tarkoituksena oli tutustuttaa luokanopettajat ja heidän kauttaan lopulta lapset ohjelmoinnin loogiseen ajattelutapaan ja sen yksinkertaisimpiin rakenteisiin.

Myöhemmille alaluokille OPS [1] ohjeistaa:

Suunnitellaan ja toteutetaan ohjelmia graafisessa ohjelmointiympäristössä. 

Ohjelmointia kokeillessaan oppilaat saavat kokemuksia siitä, miten teknologian toiminta riippuu ihmisen tekemistä ratkaisuista.

Koulutuksessamme tutustuttiin yksinkertaiseen ohjelmointipeliin nimeltä Lightbot [2], jolla pääsee kokeilemaan pelin kautta komentojen ja näin pienten ohjelmien tuottamista. Kehittyneimpänä asteena esittelimme MIT:n kehittämän graafisen Scratch-ohjelmointiympäristön [3], jolla pystyy hyvin helposti tuottamaan omia pieniä ohjelmia. Tätä ohjelmaa käytetään yleisesti Yhdysvalloissa ohjelmointiopetuksessa.

Yläluokilla opetus siirtyy kohti vielä syvempiä sisältöjä [1]:

Oppilas osaa soveltaa algoritmisen ajattelun periaatteita ja osaa ohjelmoida yksinkertaisia ohjelmia. 

Ohjelmointia harjoitellaan osana eri oppiaineiden opintoja. 

Syvennetään algoritmista ajattelua. Ohjelmoidaan ja samalla harjoitellaan hyviä ohjelmointikäytäntöjä. Sovelletaan itse tehtyjä tai valmiita tietokoneohjelmia osana matematiikan opiskelua.

Mitä iloa tällaisesta koulutuksesta on? Pitääkö ohjelmointia todella opettaa jo alakouluissa? Ehdotus ohjelmoinnin tuonnista jo alakoulun oppisisältöihin osana tieto- ja viestintätekniikan osaamisen kehittämistä nousi esiin vuonna 2013 [4, 5], jolloin siihen reagoitiin enemmän ja vähemmän älykkäästi [6]. Kommentoineiden puolustukseksi sanottakoon, ettei asian tarkempi sisältö ollut silloin vielä selvillä. Vastustajien mielipiteet eivät kuitenkaan ole muuttuneet perustellumpaan suuntaan senkään jälkeen, vaan argumentointi on yleisesti linjoilla: ohjelmoinnista ei ole hyötyä, luokanopettajat eivät ole päteviä sitä opettamaan ja päättäjät eivät ymmärrä tietotekniikasta tai ainakaan sen opettamisesta mitään. Valitettavasti tällaisia perusteluja voi esittää melkein mistä tahansa kouluaineesta.

Joidenkin kommentaattoreiden mielestä tässä mennään jälleen yhden hypen ja talouselämän virtauksen perässä, suomalaisten pelitalojen nosteessa: puhutaan tuhansien ICT-alan työpaikkojen vajeesta [5], ja saihan Nokiakin insinöörinsä, kun niitä tarvitsi. Mutta Rovion kiukkuisten pulujen lento on alkanut jo vahvasti hiipua, eivätkä välttämättä muutkaan tämän päivän pelijätit ole enää maisemissa silloin vuosien päästä kun nuo syksyn 2016 koululaiset siirtyvät työelämään. Suomen peliteollisuus voi olla silloin pelkkä kaunis muisto. Kilpailukykyyn vaikuttava elementti tässä OPS-muutoksessa on siis hidas, eikä sitä pidäkään nähdä kehityksen ainoana motivaattorina.

Tietotekniikka alkaa kuitenkin nykyään olla jokaisen suomalaisen elämässä mukana, ja ilman merkittäviä muutoksia huikean innovatiivisiin tai kammottavan katastrofaalisiin suuntiin se tulee olemaan sitä enenevässä määrin myös vajaan parinkymmenen vuoden kuluttua. Tietotekniikkaosaamisesta saatetaan puhua jo osana yleissivistystä. On siis merkittävää pysyä tässä kehityksessä laajemmin mukana, koska pelkällä sosiaalisen median osaamisella ei välttämättä työllisty. Tästä voi vastahankainen kysyä, että miksi sitten juuri ohjelmointia pitää opettaa? Eikö sekin vanhene uusien ohjelmointikielien ja vastaavien kehittyessä? Tähän vastaamme, ettei looginen ajattelu vanhene mihinkään. Luovuus ei kuole, vaikka toiminta-alusta päivittyy. Ongelmanratkaisutaidoista on hyötyä aina. Ohjelmointi on vain yksi osa TVT-osaamista, jota nyt kouluihin ajetaan, ja opetettuna matematiikan yhteydessä tuo aineeseen uuden käytännön sovellutuksen.

Uudistuksen tarkoitus ei ole tehdä kaikista koodareita [7]. Kuten em. OPS-lainauksista nähdään, alakoulussa opetettavat sisällöt vasta tutustuttavat lapsia ohjelmoinnilliseen ajatteluun helpoin leikin- ja pelinomaisin keinoin. Meidän pitämämme ohjelmointikoulutus sai luokanopettajaopiskelijoilta hyvää palautetta, ja onnistuimme jopa poistamaan joidenkin pelkoja uudistusta kohtaan. Ainoana selvänä heikkoutena koulutuksessa nähtiin sen vähyys. Jokaiselle opiskelijalle oli tarjolla vain kaksi tuntia koulutusta, koska valitettavasti meillä ei ollut enempään resursseja. Esimerkiksi Turun yliopistossa opetetaan ohjelmoinnin käyttöä matematiikan opetuksessa ihan omalla kurssillaan [8].

Jos ohjelmointiuudistukseen haluaa perehtyä vielä lisää, mikä on ainakin kaikille nykyisille ja tuleville opettajille ihan suositeltavaa, niin hyvä ja kokoava teos aiheesta on Koodi2016-opas ja siihen liittyvä verkkosivusto [5]. Hankkeen takana ovat ohjelmoinnin opetukseen perehtynyt lastenkirjailija Linda Liukas sekä vapaa toimittaja Juhani Mykkänen, ja tukijoiden joukko on laaja: Liikenne- ja viestintäministeriö, Ohjelmistoyrittäjät ry, Sitra, Tekniikan akateemiset TEK, Teknologiateollisuus ry, Startup-säätiö, Diacor, Eficode, Futurice, Reaktor, Rovio ja Supercell. Eli tukea tulee niin valtiolta, järjestöiltä kuin teollisuudeltakin. Asia selvästi nähdään tärkeäksi laajalla rintamalla. Oma lehmä ojassa, huudetaan jälleen keskustelupalstoilla. Kehotamme kuitenkin kaikkia Kamelinvarpaita [6] ja muita vastaavia tutustumaan uuden OPS:n [1] ja Koodi2016-sivuston [5] sisältöihin ja muodostamaan mielipiteensä vasta asiaan perehdyttyään. Ilman perustelujahan voi vastustaa mitä vaan. 

Onko se ohjelmointi sittenkään niin kamala ja pelättävä asia?

[1]	Opetushallitus, 2014. [Online]. Available: http://www.oph.fi/download/163777_perusopetuksen_opetussuunnitelman_perusteet_2014.pdf.
[2]	”Lightbot.com,” 2014. [Online]. Available: http://lightbot.com/.
[3]	Lifelong Kindergarden Group MIT Media Lab, ”Scratch,” 2003. [Online]. Available: http://scratch.mit.edu/.
[4]	Uusi Suomi, 2013. [Online]. Available: http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/63287-uusi-oppiaine-lisattava-peruskouluun-ohjelmointi.
[5]	L. Liukas ja J. Mykkänen, ”KOODI2016.fi,” 2014. [Online]. Available: www.koodi2016.fi.
[6]	Nimimerkki kamelinvarvas, ”MuroBBS,” 17 10 2013. [Online]. Available: http://murobbs.muropaketti.com/threads/ohjelmointi-osaksi-opetussuunnitelmaa-ajatuksena-kaunis.1054041/.
[7]	O. Hartig, ”Tivi.fi,” Talentum, 2013. [Online]. Available: http://www.tivi.fi/Uutiset/2013-11-16/Ministeri-Ohjelmointi-tulee-peruskouluihin-3205685.html.
[8]	Turun yliopisto, 2015. [Online]. Available: https://nettiopsu.utu.fi/opas/opetusohjelma/marjapuuro.htm?id=8200.
[9]	V. Vimpari, ”Kaleva.fi,” 2015. [Online]. Available: http://www.kaleva.fi/blogit/kampus-kaleva/opiskelijan-aani/161/ohjelmointi-saatava-peruskoulun-opetukseen/4501/.

On muutoksen aika

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Kirjoitin viimeksi siitä, kuinka uusien asioiden kokeileminen on pelottavaa, sillä silloin olet itsekin epävarma tuloksesta, ja tämä epävarmuutesi tarttuu herkästi myös oppilaisiin.

Samasta aiheesta innostuin kirjoittamaan myös toiseen blogiini "Yksilöllinen opo", jossa kuvasin tunnetta näin:

Olin vakuuttunut yksilöllisen oppimisen menetelmän toimivuudesta. Niinpä tietenkin välittömästi jätin ottamatta sen käyttöön omalla kohdallani.

Niin. Ajattelin toki usein, että minunkin pitäisi kokeilla yksilöllisen oppimisen menetelmään omilla opon ryhmätunneillani, mutta... muutos on vaikeaa. Uuden menetelmän käyttöön ottaminen vaatisi suuren määrän pohjatyötä: minun pitäisi suunnitella kaikki tuntini uudelleen. Homma vaikutti todella raskaalta. Lisäksi näin jälkikäteen voin myöntää, että minua yksinkertaisesti pelotti ajatus muutoksesta. Minulla ei ollut varsinaista pakottavaa tarvetta kokeilla uutta: saan luokan pidettyä melko hyvin hallinnassa ja oppilaat tuntuvat toisinaan oppivankin jotain. Jos siirtyisin uuteen menetelmään, olisin täysin oudossa tilanteessa. Alussa tulee väistämättä tehtyä virheitä.

Vaikka ajan armollinen verho alkaa jo heikentää muistojani ensimmäisestä opetusvuodestani, muistan silti tarpeeksi paljon niistä ajoista, että kavahdan vaistomaisesti niiden ajattelemista. Muistan tunnit, jotka puolessavälissä degeneroituivat täydeksi kaaokseksi. Pahus, muistan tunteja, jotka olivat kaaosta jo sillä sekunnilla, kun avasin luokan oven. Muistan sen pettymyksen ja halveksunnan sekaisen ilmeen oppilaiden kasvoilla, kun jokin yksittäinen tunti ei mennyt lainkaan suunnitelmieni mukaan. Muistan edelleen erittäin hyvin sen oppilaan, joka kolmannen tuntini jälkeen katsoi minua silmiin ja sanoi vakavana: "Sä olet huono opettaja"

No, kokemus teki tehtävänsä ja opin pikkuhiljaa olemaan vähemmän huono. Nykyisin oppilaat eivät enää valita ja tunneilla on suhteellisen rauhallinen, mutta kuitenkin keskusteleva ilmapiiri. Jos nyt vaihtaisin menetelmiä, olisin taas samassa tilanteessa kuin ensimmäisenä vuonna. Olisi taas mahdollista, että tunnit vajoaisivat anarkiaan ja oppilaat turhautuisivat ja/tai kyllästyisivät tuntieni aikana. Voisi jälleen tapahtua niin, että joku katsoisi minua silmiin ja toteaisi synkästi ne karmeimmat sanat, jota opettaja voi oppilaaltaan kuulla.

Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu: edellisessä jaksossa toteutin yksilöllisen oppimisen menetelmää kolmelle eri oppilasryhmälleni. Onnistuin selättämään pelkoni ja kokeilemaan uusia menetelmiä. Tämä ei johdu siitä, että olen niin mahtava tyyppi, jolla on rautainen tahdonvoima. Päinvastoin, olen laiska ja mukavuudenhaluinen. Mutta minä seison ahkerien jättiläisten harteilla.

II.

PJ Eby ja Heidi Grant Halvorson ovat molemmat tutkineet käytöksen muuttamista. Heidän lähtökohtansa ovat hyvin erilaiset: Halvorson on tutkija ja professori, Eby taas self-help-kirjailija. Erilaisista lähtökohdistaan huolimatta heidän neuvonsa ovat huomattavan samanlaisia, mikä on hyvä merkki. Self-help-gurun neuvot on oletettavasti testattu käytännössä, professorin uskoisi nojaavan vahvasti teoreettiseen tutkimukseen. Jos molemmat antavat samoja neuvoja, voimme olla suhteellisen luottavaisia, että nämä neuvot ovat sekä tutkimuksiin perustuvia että myös käytännössä toimiviksi havaittuja.

Sekä Halvorson että Eby korostavat ennakkosuunnittelun merkitystä. Tee hyvä tuntisuunnitelmat ja valmista tarpeeksi erilaisia tehtäviä erilaisille oppilaille. Mieti jo etukäteen, millaiset tilanteet aiheuttavat sinulle ongelmia ja tee selkeitä suunnitelmia niiden varalle. Käytä erityisesti "jos - niin" -suunnitelmia:

• JOS oppilaat eivät itsenäisesti osaa aloittaa tehtävien tekoa NIIN SILLOIN jaan jokaiselle yhden tehtävän, josta heidän tulee aloittaa.
• JOS tehtävästä toiseen siirtyminen ei tunnu onnistuvan NIIN SILLOIN jaan oppilaille materiaalin, jossa kaikki tehtävät muodostavan selkeän lineaarisen reitin.
• JOS oppilas vain pelaa koneilla työnteon sijaan NIIN SILLOIN varoitan kerran
  • JOS oppilas edelleen jatkaa pelaamista NIIN SILLOIN siirrän hänet tekemään tehtäviä kirjasta lopputunnin ajaksi.
• JOS tunnen itseni turhan pantiksi tunnin aikana NIIN SILLOIN valitsen yhden oppilaan, menen hänen luokseen ja kyselen hänen edistymisestään ja eteen tulleista kysymyksistä.

Jos teet tarpeeksi tarkan suunnitelman, olet jo poistanut suuren osan epävarmuuttasi etukäteen.

Hyvät ennakkosuunnitelmat usein estävät ongelmia, mutta pahimmassa tapauksessa suuret suunnitelmat voivat kääntyä itseään vastaan. Mikäli sinulla on korkeita tavoitteita, voi epäonnistumisen pelko tuntua ahdistavalta. Jos kurotat pitkälle, voit myös pudota korkealta. Suunnitelmien teko on yksi asia, mutta kun suunnitelmat pitäisi ottaa käyttöön, nousevat pelot etualalle. Tämän pelon vuoksi voi tuntua paremmalta idealta olla tekemättä mitään.

Valitettavasti meillä ei ole ikinä mahdollisuutta olla tekemättä mitään. Meillä on joka tapauksessa valinta edessämme: joko kokeilemme uusia asioita tai sitten teemme vanhoja tuttuja asioita. Kumman tahansa reitin valitsetkin, olet joka tapauksessa tehnyt valinnan. Vanhalla tavalla jatkaminen voi tuntua turvalliselta, mutta siinä on paljon huonoja puolia. Jos olisit täysin tyytyväinen opetustilanteisiisi, et edes miettisi uusien asioiden kokeilemista. Mieti siis, mitä kaikkea nykyisin menee tunneilla pieleen. Oppilaat eivät kuuntele opetusta vaan höpöttävät keskenään? Osa oppilaista ei tunnu oppivat yhtään mitään tunneilla opetettua asiaa? Nopeammat oppilaat turhautuvat ja alkavat häiriköidä? Muista sitten, että kaikki nämä asiat ovat seurausta sinun tekemästäsi valinnasta opettaa vanhalla tavalla.

Älä pelkää epäonnistumista: pelkää sitä, mitä tapahtuu, jos et edes yritä.

Älä myöskään turhaan häpeä myöntää epäonnistuneesi! Mokien kautta voimme hyvin tehokkaasti oppia uusia asioita. Jatkan taas lainaamalla omia tekstejäni toisesta blogista:

Uusien kokeilujen innossa tulee helposti kertoneeksi vain onnistuneista kokemuksista. Tämä ilmiö tunnetaan tiedemaailmassa nimellä julkaisuharha: tiedejulkaisuihin ei useinkaan lähetetä tutkimuksia, joiden lopputuloksena oli se, ettei testatulla menetelmällä / lääkkeellä / yhteiskunnallisella kokeella ollutkaan mitään vaikutuksia.

Ymmärrän hyvin, miksi julkaisuharha on olemassa. Jos vaikka uusi lääke ei toimi, tuntuu koko sen testaus ajan haaskuulta. "Teimme pitkän testin, mutta emme saaneetkaan mitään aikaan" ei ole tulos, jolla haluaa retostella. Se tuntuu jopa vähän nololta. Mutta negatiivisetkin tulokset ovat tärkeitä ja niistä pitää raportoida, sillä muuten ihmisille jää vääristynyt kuva todellisuudesta. On tärkeä tietää, että kaikki kokeelliset lääkeet eivät toimikaan. Samoin on hyvä tietää, missä olosuhteissa erilaiset opetuskokeilut ovat menneet pieleen.

Jos olet joskus yrittänyt muuttaa opetusmetodeitasi ja epäonnistunut, onneksi olkoon! Epäonnistuminen ei johdu luonteen heikkoudesta tai siitä, että olisit "huono opettaja". Jo se, että olet kokeillut tai suunnitellut kokeilevasi jotain uutta, tekee sinusta hyvän opettajan, sillä olet halukas kehittämään omaa työtäsi.

III.

Käytöksen muuttamisesta kiinnostuneille suosittelen ehdottomasti Charles Duhiggin kirjaa The Power of Habit. Duhiggin teesi on, että suurin osa toiminnastamme on rutiineja ja tapoja. Näemme tietyn ympäristön tai tilanteen ja meissä käynnistyy tietynlainen rutiini, jolla selviämme tilanteesta. Hän kuvaa tapojen voimaa kertomalla täydellisen muistinmenetyksen kokeneesta miehestä, joka osasi kävellä jääkaapille tekemään voileivän, mutta jos häneltä kysyttiin, missä päin taloa keittiö sijaitsi, ei hän osannut vastata. Tapa oli edelleen voimissaan, vaikka tietoinen muisti olikin kadonnut.

Duhigg erottaa tavan muodostumisessa kolme vaihetta:

1. Laukaisin on tilanne, joka käynnistää tavan. Laukaisin voi olla esimerkiksi tietty kellonaika (aamulla menen suihkuun), paikka (kun istun sohvalle, avaan television) tai tunne (kun olen väsynyt, alan napostella karkkia).
2. Rutiini on toimintamalli, jonka toteutamme laukaisimen jälkeen: yllä mainitut suihkussa käyminen, television ääreen juuttuminen ja napostelu.
3. Palkinto on jokin hyvä tunne, jonka saamme rutiinista. Palkinto vahvistaa rutiiniamme ja saa tavan iskostumaan. Yllä mainituista rutiineista saa erilaisia palkintoja: suihkussa käynti virkistää, televisiosta tulee hauskaa ohjelmaa, karkki maistuu hyvältä.

Kuten kaikki, jotka ovat yrittäneet vaikka aloittaa lenkkeilyn tai lopettaa tupakoinnin tietävät, ovat vanhat tavat juurtuneet syvälle. Duhigg vaittääkin, ettei vanhaa tapaa voi koskaan poistaa: voimme ainoastaan luoda uuden tavan vanhaa korvaamaan. Tämä tapahtuu muuttamalla rutiinia: sama laukaisin käynnistääkin eri rutiinin kuin aikaisemmin. Jos uudesta rutiinista saa säännöllisesti palkkion, muodostuu uusi tapa.

Miten se sitten käytännössä tehdään? Ylläolevista esimerkeistä television ääreen juuttuminen ja napostelu ovat tapoja, joista moni voisi haluta päästä eroon. Niistä pääsisi siis eroon luomalla uuden rutiinin samaan laukaisimeen.

• Essi Esimerkkihenkilö haluaisi vaikkapa mielummin lukea iltaisin kirjaa kuin tuijottaa telkkaria. Tällöin hänen täytyy saada sohvalle istumisen käynnistämään uusi rutiini ja samalla estää vanhan rutiinin käynnistyminen. Hän voisi esimerkiksi laittaa sohvapöydälle jo valmiiksi muutaman kiinnostavan kirjan ja vetää aamulla television töpselin irti seinästä. Nyt Essi ei voikaan ajattelemattaan laittaa televisiota päälle, ja kun kirjatkin ovat siinä nenän edessä, tarttuu hän herkemmin kirjaan. Kirjan lukemisesta tulee hyvä mieli, joten palkintokin on valmis. Parin kuukauden kuluttua "sohvalle istuminen" käynnistääkin automaattisesti rutiinin "kirjan lukeminen", joten Essin ei enää tarvitse nykiä television johtoa irti seinästä tämän jälkeen.
• Napostelun lopettaminen ei ole yhtä helppoa, koska uutta rutiinia ei ole helppo keksiä tilalle. Essin pitäisi nyt keksiä jotain, joka on yhtä helppoa ja välittömän palkinnon antavaa kuin karkin napostelu. Hänen luultavasti pitää kokeilla useampaa asiaa, ennen kuin sopiva uusi rutiini löytyy: sanotaan, että hän päättää kokeilla vaikka teen juontia. Tällöin hänen pitäisi taas tehdä uuden rutiinin aloittaminen mahdollisimman helpoksi: hänen pitäisi laittaa teepussi jo valmiiksi kuppiin ja täyttää vedenkeitin ENNEN kuin hän tuntee olonsa väsyneeksi. Samalla hänen pitäisi myös heittää kaikki karkit talosta menemään, jotta hänellä ei ole mahdollisuutta tarttua vanhaan rutiiniin. Kun illalla sitten Essi tuntee olonsa väsyneeksi, hän suuntaa kohti karkkipussia. Kun karkkia ei löydykään, huomaa hän pöydällä valmiiksi asettamansa teevälineistön, jolloin hän muistaa laittaa itselleen iltateen. Tee lämmittää ja virkistää, joten siitäkin saa palkinnon, tosin erilaisen kuin karkista. Muutaman kuukauden, ehkä puolen vuoden jälkeen Essi voi taas tuoda halutessaan karkkia kotiinsa, sillä uusi rutiini on jo korvannut vanhan, eikä hän välttämättä sorru niin herkästi enää napsimaan karkkia jatkuvasti ollessaan väsynyt.

Koulukontekstissa meillä on useita laukaisijoita rutiineille. Kehotin edellisessä kirjoituksessani jokaista pitämään kirjaa niistä tilanteista, jotka laukaisevat sellaisen rutiinin, jonka haluaisi muuttaa. Käytetään esimerkkinä tällä kertaa tilannetta, jossa oppilaiden keskinäinen lörpöttely kesken tunnin saa sinut raivoamaan ja vaatimaan ehdotonta hiljaisuutta. Laukaisin on siis oppilaiden juttelu ja rutiini on auktoriteetin ylikorostaminen. Uusi rutiini voisi olla vaikka paritöiden teettäminen: jos oppilaat kerran haluavat jutella keskenään, voivat he sitten jutella produktiivisesti. Ennakkovalmistelu on taas tärkeää, jotta rutiinin noudattaminen olisi mahdollisimman helppoa. Valmistele ennen tuntia neljä-viisi erilaista parityötä, joita voit teettää oppilailla sekuntien varoitusajalla.

Tämän jälkeen sinun pitää enää estää itseäsi tarttumasta automaattisesti vanhaan rutiiniisi. Tämä ei olekaan yhtä helppoa kuin karkkipussien heittäminen roskikseen. Miten estää itseään vaatimasta täyttä hiljaisuutta tunnilla? Tässä tapauksessa ennaltasitoutuminen voi auttaa. Voit esimerkiksi sanoa tunnin alussa oppilaille, että tästä eteenpäin "Nyt hiljaa!"-huuto opettajalta tarkoittaa, että kaikkien luokassa pitää olla minuutin ajan hiljaa, myös opettajan. Tällöin et enää saa hiljaisuuden vaatimisesta sitä palkkiota, että voit luennoida ilman keskeytyksiä: voit kyllä vaatia hiljaisuutta, mutta se ei enää olekaan yhtä mukavaa. Muutaman mokauksen jälkeen opit kyllä, että "Nyt hiljaa!"-huutoja ei kannatakaan viljellä niin vapaasti. Ja kun sinulla sitten on siinä nenän edessä ne neljä-viisi paritehtävää, niin oppilaiden höpöttäessä muistatkin kokeilla mielummin paritöiden teettämistä. Ei tämä helppoa ole, mutta askel kerrallaan se alkaa sujua vähän vaivattomammin.

IV.

Askel kerrallaan. Pieni askel kerrallaan. Klassinen virhe oman käytöksen muuttamisyrityksissä on haukata liian iso pala kerralla. Hyperbole and a Half-sarjakuva tiivisti erittäin hyvin ne ongelmat, joita seuraa, mikäli yrittää tehdä liian isoja muutoksia liian nopeasti. Alkuinnostuksessa jaksaa kyllä kokeilla kaikkea uutta, mutta kun arki tulee päälle eivätkä kaikki uudet kokeilut olekaan vielä muuttuneet rutiineiksi, tuntuvat ne työläiltä. Sarjakuvan päähenkilön piti lopulta pakottaa itsensä tekemään näitä uusia asioita, jolloin ne eivät enää antaneetkaan nautintoa. Eikä ihminen voi pakottaa itseään tekemään epämiellyttäviä asioita päivästä toiseen. Lainaan taas PJ Ebyä:

It's like they climb into an airtight box and insist that they'll be fine, because breathing is something that only evil and weak people need! Then, a short time later, they find themselves "compelled" to leap out of the box and gasp for breath, and curse their weak-willed nature for letting them down again... surely next time, they will succeed in making that change!

Tee yksi muutos kerrallaan ja anna itsellesi aikaa. Vasta kun uusi kokeilu on muuttunut tavaksi, on aika ottaa seuraava askel. Jos yrittää muuttaa koko elämänsä tai opetustyylinsä kerralla, väsyttää vain itsensä. Silloin uudet rutiinit eivät tartukaan, sillä niistä ei saa enää palkkiota: uusien kokeiluiden seurauksena tuntee olonsa väsyneeksi ja uupuneeksi, mikä ei ole kaksinen palkkio. Tämän seurauksena uusia tapoja ei muodostu vanhojen päälle, jolloin kuin huomaamattaan turvautuukin taas vanhoihin mukavilta tuntuviin tapoihin.

Tuhannen kilometrin matka alkaa yhdestä askeleesta. Tee siitä siis vaivaton ja mukava, niin viheltelet koko matkan iloisena ja olet perillä ennen kuin huomaatkaan.

Ensimmäinen askel on myöntää, että muutos on vaikeaa

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Edellisessä kirjoituksessani esittelin vertauksen ojankaivajista, jotka syystä tai toisesta eivät halua muuttaa tapojaan, vaikka ulkopuolisen silmistä uusi tapa olisi paljon helpompi ja parempi.

Tämän blogin kirjoittajat ovat sitä mieltä, että koulua pitäisi muuttaa ja uudistaa. Mutta "koulu" on aika abstrakti käsite. Peruskoulun muuttaminen ei onnistu niin, että joku suuri visionääri tai johtaja tulee kääntämään koulujärjestelmän suunnan kuin kapteeni laivansa kurssia. Koulu koostuu opettajista ja oppilaista. Jos koulua halutaan muuttaa, pitää opettajien muuttaa omaa opetustaan.

Osittain muutosta voi toki tehdä ylhäältä käsin, vaikkapa opetussuunnitelmaa muokkaamalla. En kuitenkaan usko, että ylätasolta määräämällä voi saada aikaan kovin syvällistä muutosta. Päivittäisessä työssä opetussuunnitelma on yleensä aika kaukainen. Abstraktit oppimisen teoriat voivat tarjota opettajalle mallin, jota kohti tähdätä, mutta ne eivät vielä kerro, mitä käytännössä pitäisi tehdä oppitunnilla. Ja käytännön ongelmat ovat niitä kaikkein visaisimpia ongelmia.

Moni opettaja haluaisi kehittää omaa työtään, mutta jostain syystä kehittäminen ei tunnu onnistuvan. Moni syyttää kiireitä, mutta mikäli uusi tapa olisi lopulta helpompi kuin nykyinen, palautuu sille nyt uhrattu aika myöhemmin takaisin. Vanhaa vitsiä mukaillen:
Opettaja juoksi kovaa vauhtia taluttaen polkupyörää. Ohi kulkeva rehtori kysyi häneltä: "Jos sinulla on noin kova kiire, mikset hyppää pyöräsi selkään?"
Opettaja vastasi: "Pyörän selkään kiipeäminen vaatisi, että pysähdyn, enkä minä ehdi pysähtyä, sillä minulla on niin kova kiire".

Kaikki eivät syytä kiireitään, mutta eivät silti jostain syystä pysty muuttamaan opetustaan. Ehkä olet joskus ollut innostavassa täydennyskoulutuksessa, mutta et syystä tai toisesta olekaan ottanut oppimiasi uusia metodeita käyttöön. Ehkä olet peräti joskus kokeillut uutta tapaa opettaa, mutta luovuit siitä heti muutamien oppituntien jälkeen. Hyvin mahdollisesti ajattelet aika ajoin lievää syyllisyyttä tuntien, että sinun pitäisi kokeilla uusia asioita, mutta aina kun uusi oppitunti alkaa, turvaudutkin vanhaan tuttuun tyyliisi.

Mitä tässä tapahtuu?

II.

Aloitetaan aivan opettajan uran alusta. Opettajankoulutuksessa käydään läpi erilaisia oppimisteorioita ja hyvän opettajan malleja. Näistä muodostuu "kannatettu teoria": sellainen malli opettamisesta ja oppimisesta, jota opettajakoulutettavat pitävät hyvänä ja hyödyllisenä. Sitten auskultantit siirtyvät luokkahuoneeseen ja kohtaavat käytännön ongelmat. Freireläinen dialogi ei vaikutakaan enää kovin toteuttamiskelpoiselta, kun puolet oppilaista tappelevat keskenään heti kun silmä välttää ja puolet keskittyvät haukkumaan uutta opettajaansa mielikuvituksettomilla mutta silti loukkaavilla tavoilla. Tätä kutsutaan "todellisuusshokiksi". Kannatettu teoria korvautuu "käyttöteorialla": opettajan ja oppimisen malleilla, joita opettaja oikeasti käyttää tunneillaan. Käyttöteoria on tyypillisesti huomattavasti konservatiivisempi kuin kannatettu teoria (Segal 2010).

Epävarmuuden tilassa opettaja unohtaa opettajankoulutuksessa kuulemansa oppimisteoriat ja hyvän opettajan mallit. Selviytyminen uhkaavassa tilanteessa nousee tunnin tärkeimmäksi päämääräksi. Opettajilla on monta eri selviytymisstrategiaa.

• Toiset luottavat kurinpidon ja auktoriteetin voimaan. Esimerkkejä olisi oppilaille huutaminen, ehdottoman hiljaisuuden vaatiminen, oppilaiden heittäminen ulos luokasta ja/tai rehtorin puhutteluun.
• Toiset taas pyrkivät kaveeraamaan oppilaiden kanssa. Opettaja voi antaa oppilaille erivapauksia, esimerkiksi luvan syödä karkkia tunnilla (vaikka se olisi yleisesti koulussa kielletty), päästää oppilaat tavallista aiemmin tunneilta, näyttää aineeseen liittymättömiä elokuvia jne.
• Osa pyrkii pitämään tunnin mahdollisimman lyhyenä aloittamalla myöhässä ja lopettamalla etuajassa. Opettaja saattaa myös häipyä luokasta kesken tunnin ottamaan monisteita tai vastaavaa.
• Toiset kyllä pitävät tuntinsa ajallaan, mutta he eivät enää pyri kehittämään omaa opetustaan. Päinvastoin he taantuvat. Kutsutaan tätä vaihtoehtoa "leipääntymiseksi".

  Leipääntynyt opettaja pitää tuntinsa, mutta hän ei nauti siitä. Hän pyrkii vain kaatamaan tietoa oppilaiden päähän, vaikka hän tietää, ettei se ole hyvä tapa opettaa. Leipääntynyt opettaja on rakentanut korkeat muurit itsensä ja oppilaittensa väliin. Hän ei halua välittää oppilaiden ongelmista.

Segal huomauttaa, että leipääntyminen on suurimpana vaarana juuri niille opettajille, jotka luonnostaan välittävät oppilaistaan eniten. Parhaat opettajat ovat haavoittuvaisimpia. Oppilaista välittäminen on rankkaa, sillä joka koulusta löytyy oppilaita, joiden tarina on hyvin traaginen tai jotka suhtautuvat opettajiin vihamielisesti, jopa väkivaltaisesti. Näiden oppilaiden kohtaaminen stressaa syvemmin niitä opettajia, jotka tuntevat paljon empatiaa oppilaita kohtaan. Selviytymiskeinona nämä opettajat usein lakkaavat tarkoituksellisesti välittämästä. He luovat muurin itsensä ja oppilaittensa väliin, jotta eivät polttaisi itseään loppuun.

Leipääntyminen lienee suurimpana syynä sille hieman yllättävälle ja hälyttävälle tiedolle, että opettajat eivät keskimäärin enää kehity työssään ensimmäisen kolmen vuoden jälkeen (Rivkin, Hanushek & Kain 2005 [PDF]). Ensimmäisenä vuonna opettajat kehittyvät paljonkin, toisen ja kolmannen vuoden aikana vielä jonkin verran, mutta sitten kehitys pysähtyy. Opettaja on löytänyt itselleen sopivat selviytymisstrategiat. Tämän jälkeen kaikki muutos uhkaisi tasapainoa. Lisääntyvä kokemus ei tarkoitakaan lisääntyvää opetustaitoa, vaan lisääntyvää selviytymistaitoa.

III.

Tämän vuoksi uusien asioiden kokeileminen on niin vaikeaa. Oppitunteja ei voi suunnitella täydellisesti. Tunnilla tapahtuu kaikkea yllättävää, johon pitää reagoida välittömästi, ja tämä reagoiminen voi heittää koko tuntisuunnitelman aivan sekaisin. Preussin sotamarsalkka Helmuth von Moltkea lainatakseni: "Mikään sotasuunnitelma ei selviä ensimmäisestä vihollisen kohtaamisesta".

Vihollisista puhuminen on sinänsä soveliasta, sillä suuri osa opettajien puheesta viittaa uhan alla olemiseen: kurin ja järjestyksen korostaminen, auktoriteetin vaaliminen, rangaistusten käyttäminen järjestyksenpidon apukeinona. Tällainen puhe saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta: nykyisen oppimiskäsityksen mukaan haluamme vahvistaa oppilaiden osallistumista ja kriittisyyttä. Ei kuitenkaan pidä väheksyä todellisuusshokin ja käyttöteorioiden voimaa. Vuorovaikutteisuus ja itsenäisyys johtavat aina jonkin verran jännitteisiin ja epävarmuuteen. Oppilaathan saattavat kysyä asioita, joihin opettaja ei osaa vastata. Vielä pahempaa: oppilaat saattavat kyseenalaistaa koko opeteltavan asian hyödyllisyyden.

Kun teet tunnilla asioita, jotka ovat itsellesi tuttuja, mutta oppilaille uusia, on homma melko selvä. Oppilaat voivat olla hämmentyneitä ja epävarmoja, mutta koska opettaja on niin rauhallinen ja varma asiastaan, rauhoittuvat myös oppilaat nopeasti. He eivät välttämättä pidä siitä, mitä tehdään, mutta ainakin he ovat rauhallisia. Opettaja selviää mukavasti tunnista ja hänelle jää tunne, että kaikki sujui "hyvin", oppivat sitten oppilaat mitään tai eivät.

Jos taas kokeilet itsellesikin uusia asioita, et ole niin sanotusti mukavuusalueellasi. Tämän takia olet enemmän tai vähemmän epävarma. Oppilaat ovat varmasti vielä hämmentyneempiä, ja rauhattomassa tilassaan he etsivät sinusta varmuutta. Kun he huomaavat, että sinäkin olet epävarma, syvenee heidän jännityksensä ja ahdistuksensa. Oppilaiden lisääntyvä hermostuneisuus lisää puolestaan omaa epävarmuuttasi ja koko uuden asian kokeilu alkaa tuntua karmealta virheeltä. Kuin huomaamattasi saatat turvautua tuttuihin selviytymisstrategioihisi ja hylätä kaikki uudet kokeilut.

IV.

Tämän kirjoituksen otsikko on muokattu AA-kerhojen käyttämästä "12 askeleen ohjelman" ensimmäisestä askeleesta. Muokkaamattomana ensimmäinen askel kuuluu kokonaisuudessaan näin: "Myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden, ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään".

Alkoholismista selviytymisestä en tiedä paljoakaan, mutta opetuksen muuttamisen suhteen olen luottavaisempi. Ominkin voimin kykenee selviytymään, mikäli hahmottaa tilanteensa oikein. Muutos on hankalaa, mutta jos sitä oikeasti haluaa, on puolet työstä jo tehty. Seuraava vaihe on eritellä, mitkä esteet ovat muutoksen tiellä, ja tehdä suunnitelma näiden esteiden ohittamiseksi. Muutos ei tapahdu hammasta purren eikä millään, mitä voisi kutsua "tahdonvoimaksi". Se tapahtuu muokkaamalla tilanteen sellaiseksi, että uudella tavalla toimiminen tuntuu helpommalta. Muutos tapahtuu yksi askel kerrallaan.

Yllä mainittujen esteiden tunnistaminen vaatii itsetutkiskelua. Charles Duhigg suosittelee loistavassa kirjassaan The Power of Habit jokaista pitämään aluksi kirjaa omista tavoistaan, jotta myöhemmin merkintöjä tutkiessa olisi helpompi havaita, millaisissa tilanteissa erityisesti sortuu pahojen tapojen valtaan. Merkintöjä voi tehdä vaikka seuraavasti:

• Hanki vihko, kalenteri tai vastaava, johon voit helposti tehdä merkintöjä vaikka kesken oppitunnin.
• Kertaa erilaiset selviytymisstrategiat, jotka mainittiin tässä kirjoituksessa:
  • Auktoriteettiin nojaaminen
  • Kaveeraus
  • Myöhästely
  • Leipääntyminen
• Kun ensi viikolla pidät oppitunteja, merkitse joka tuntia varten vihkoosi, kalenteriisi tms. pieni merkki aina kun huomaat toimivasi tavalla, joka sinusta vaikuttaa enemmän selviytymisstrategialta kuin sellaiselta opetukselta, johon olisit tyytyväinen.
• Kun olet tehnyt merkintöjä viikon ajan, kiinnitä erityistä huomiota siihen, millaisissa tilanteissa piirrät merkkejä. Kirjoita merkin viereen aina lyhyt kuvaus tilanteesta (esim. "kännykkä" tarkottaisi, että oppilaat räpläävät kännyköitään; "hälyä" tarkoittaa, että oppilaat puhuvat keskenään liian lujalla äänellä tms.).
• Kahden-kolmen viikon kuluttua tarkista, millaiset tilanteet erityisesti saavat sinut turvautumaan selviytymisstrategioihin. Jos haluat muuttaa opetustyyliäsi, ovat nämä tilanteet suurimpia kompastuskiviä.

Jos merkinnöistä löytyy selkeitä kompastuskiviä, voi niitä pyrkiä vähentämään: jos vaikka oppilaiden kännykkäpelaaminen saa sinut turvautumaan kurinpitoon ja auktoriteettiin, on sinun helpompi muuttaa opetustasi, mikäli kännykkäpelit eivät ole riesana. Voit tällaisessa tilanteessa esimerkiksi yrittää ottaa kännykät hyötykäyttöön BYOD-periaatteen mukaisesti. Voit tehdä oppilaille listan omaan aineeseesi sopivista opetuspeleistä, joiden pelaaminen tunnilla on luvallista. Tai jos ehdottomasti et voi sietää kännyköiden näkemistä tunnilla, voit ottaa käyttöön jonkinlaisen kännykkäparkin tai vastaavan, johon oppilaiden tulee jättää kännykkänsä ennen tunnin aloitusta.

Yksi askel kerrallaan. Kun olet saanut vähennettyä esteitä tarpeeksi, saatatkin kuin huomaamattomasti olla jo pisteessä, jossa voit pikkuhiljaa siirtyä poispäin selviytymisestä ja kohti sellaista opetusta, josta olet haaveillut.

Seuraavaksi: On muutoksen aika.

Vertaus ojankaivajasta

Kirjoittanut Antti Värtö

Ojankaivaja raataa tärkeässä työssään. Ojan avulla kasvimaa saa vettä, vaikkakin se jakautuu epätasaisesti: osa kasveista saa liikaa vettä ja kärsii, osa jää lähes kokonaan ilman vettä ja kuihtuu. Tarpeeksi moni kasveista kuitenkin saa vettä riittävästi tuottaakseen satoa.

Kesken kiireisen kaivuupäivän ojankaivaja saa vieraan. Tämä vieras on uudistaja. Hän kertoo, ettei oja olekaan ainoa tai edes paras vaihtoehto kasvimaan kasteluun. Pitkän puutarhaletkun ja käsipumpun avulla kasvimaalle voi saada vettä ilman raskasta ojan kaivamista. Mikä vielä parempaa, letkun avulla kasveja voi kastella niiden yksilöllisen tarpeen mukaan. Ei enää kuihtuvia ja kärsiviä kasveja, vaan kokonaisuudessaan hyvinvoiva puutarha ja parempi sato!

Eri ojankaivajat reagoivat uutiseen eri tavoilla:

1. Suurin osa ilahtuu kuullessaan asiasta, mutta suhtautuu uutiseen myös epäilevästi: Oja tuntuu tutulta ajatukselta, letku taas vieraalta. Miten kasveja oikein kastellaan "yksilöllisesti"? Pitäisi ottaa selvää eri kasvien vedentarpeesta. Ja mistä niitä letkuja edes saa? Entä pumppuja? Ja sitten pitäisi vielä opetella pumpun käyttö. Entä jos pumppu meneekin rikki? Pitää myös opetella korjaamaan se. Koko homma alkaa kuulostaa liian suurelta työltä. Ojankaivuu jo osataan. Parempi pysyä vanhassa.
2. Osa suhtautuu ajatukseen pilkallisesti: Vai vielä yksilöllistä kastelua! Jos kasveja tuolla tavalla hyysätään, eivät ne pian enää tuota satoa lainkaan. Ojan varassa kasvit oppivat tulemaan toimeen sillä vedellä, jonka saavat, ja pulinat pois. Jos joku kasvi ei tuota satoa saamallaan vedellä, on vikaa kasvissa, ei ojassa.
3. Osa suhtautuu vihamielisesti: Mikä oikeus uudistajalla on tulla haukkumaan ojankaivajien työtä turhaksi! Ojankaivuu on kuulkaa todella vaativaa ja rankkaa työtä. Vai vihjaako uudistaja, etteivät ojankaivajat osaa hommiaan? Kaikki kaivajat tekevät erittäin laadukkaita ojia, joita parempia ei löydy mistään! "Puutarhaletkujen" esittely on vain tapa loukata kunniallisia ojankaivajia.
4. Osa ymmärtää väärin: Pitäisikö nyt vielä ehtiä kastelemaan kasveja yksilöllisestikin? Mutta kaikki aikahan kuluu ojankaivuuseen! Missä välissä oikein pitäisi ehtiä letkun kanssa hääriä? Vapaa-ajallako? Ei käy päinsä! Jos halutaan tuoda myös letkut kasteluun, niin selvä homma, mutta sitten pitää saada lisää resurssia: yksi tyyppi voi kastella letkulla ja toinen saa keskittyä ojan kaivamiseen.
5. Osa innostuu, tiputtaa lapionsa saman tien ja lähtee ostamaan letkua. He kastelevat puutarhaa uudella metodilla, mutta alku on hankalaa. On vaikea arvioida, kuinka paljon vettä kasvit tarvitsevat, ja tuore letkukastelija tekee paljon virhearvioita. Vaikka kasvit menestyvätkin paremmin kuin ojan varassa, eivät ne silti tuota niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Kastelija alkaa epäillä. Osa kasveista, jotka olisivat pärjänneet hyvin ojan varassa, ovatkin nyt kastelijan virhearvioiden vuoksi saaneet liikaa vettä ja kärsivät. Eri kasvien huomioiminen tuntuu rasittavalta. Ennen oja piti vain kaivaa, ja kastelu tapahtui itsestään. Kun pumppuun sitten tulee vika, ei kastelija korjaa sitä vaan palaa ojan kaivamiseen. Kasvit eivät ehkä enää menesty niin hyvin kuin aiemmin, mutta eiväthän ne omia kasveja olekaan.

Seuraavaksi: Ensimmäinen askel on myöntää, että muutos on vaikeaa.

Onko oppiminen kivaa silloin kun opettaminen on kivaa?

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Helsingin Sanomien yleisönosastopalstalla (31.8. 2014) kirjoitettiin aiheesta, jonka voisin sanoa olevan Peruskoulupesulan olemassaolon perusta. Äiti kuvaili kahta tytärtään, joista toinen oli ”ihanneoppilas”, toinen vähän särmikkäämpi tapaus. Äidin näkökulmasta oli helppo huomata kummankin tyttären vahvuudet. Koulu oli kuitenkin arvottanut tyttäriä toisin. 

Koulun rakenteet suosivat tunnollisia ja temperamentiltaan rauhallisia suorittajia, jotka eivät kysele eivätkä varsinkaan kyseenalaista liikoja, eivät tuota liiaksi omaa, ja ennen kaikkea omaksuvat asioita mutkattomasti ja mielellään nopeasti. ”Ihanneoppilaat” kuuntelevat ohjeet rauhallisesti keskittyen, tekevät tehtävät sovitusti ja aikataulussa ja kantavat vastuun opiskelustaan. Koulun rakenteet eivät suosi oppilaita, joille tuottaa vaikeuksia pitää omat ajatuksensa kurissa, joilla on suuri tarve sosiaalisuuteen, joiden on vaikea keskittyä pitkään, joiden suoritukset alkavat rönsyillä, ja joille paikallaan olo tuottaa hankaluuksia. Koulussa on kuitenkin käytävä muidenkin kuin ihanneoppilaiden. Onko heidänkin sopeuduttava koulun rakenteisiin?

Mietitäänpä ensin haittoja ja hyötyjä.

Jos oppilaan on sopeuduttava kouluun, haittana on:

• Oppilaan identiteetti kasvaa sen ajatuksen ympärille, että hänen olemassolonsa on ongelmallinen, ja hänen tulee ponnistella jatkuvasti sovittaakseen itsensä toisenlaiseen muottiin (jossain määrin meistä jokaisen tulee ponnistella tullaksemme toimeen keskenämme, mutta koulun vaatimus on monelle vasta kasvuvaiheessa olevalle liian suuri haaste)
• Oppilas menettää kiinnostuksensa koulunkäyntiä kohtaan
• Oppilas alkaa etsiä elämänpolkuaan epävirallisia reittejä pitkin (menestystarinana se voi tarkoittaa vaikkapa jotakin tällaista, vaihtoehtoisesti se voi tarkoittaa yhteiskunnan ulkopuolelle hakeutumista tai ajautumista) 
• Koulussa on jatkuvasti konfliktitilanne, sillä osaa porukasta vaaditaan käyttäytymään luonteensa vastaisesti, mihin kaikki eivät kykene
• Opettajan aika kuluu asioista murehtimiseen, huoleen ja väsymiseen
• ”Hankalien” oppilaiden kyvyt ja vahvuudet jäävät hyödyntämättä.

Erityisesti viimeinen kohta on turmiollinen, sillä koulu voi toimia vain menneisyyteen peilaten. Koulussa voidaan painottaa asioita, joiden on todettu olevan hyödyllisiä - harmi vain, ettei kukaan tiedä, ovatko nuo asiat hyödyllisiä myös jatkossa. Koulu voi painottaa niitäkin asioita, joiden voimme sivistyneesti arvata olevan tulevaisuudessa hyödyllisiä - vaan menneisyyden kokemuksiin ja siitä karttuneeseen tietoon pohjautuvat sivistyneet arvauksetkin. Epäsuotuisten ajatusten rajoittaminen ehkäisee siis pahimmassa tapauksessa myös uusien innovaatioiden kehittymisen.  

Jos oppilas sopeutuu kouluun, hyötynä on:

• Koulun käytänteet toimivat sujuvasti
• Oppilas on oppinut hallitsemaan itseään
• Kaikki oppilaat kykenevät samantyyppiseen toimintaan
• Opettajan työ on helppoa 

Olenko aivan liian kyyninen, jos kuvittelen, että koko soppa on olemassa juuri viimeksi mainitun takia?

Olen todistanut mieleenpainuvan monta kertaa tilanteita, joissa asioita tehdään (huonosti) vain siksi, että opettaja on tottunut käytäntöönsä. Olen nähnyt opettajan astelevan tunnilleen valmistautumatta minuuttiakaan vain moittiakseen oppilaita siitä, kuinka huonosti he ovat valmistautuneet hänen tuntiinsa. Olen kuunnellut keskusteluita, joissa varsinainen ongelma ratkeaisi hetkessä, jos vain opettaja hyväksyisi toisenlaisen tavan toimia. Opettaja saattaa surkutella, ettei voi tehdä luokkansa kanssa sitä tai tätä, koska hänen oppilaansa eivät käyttäydy kunnolla. Mutta kenen näkökulmasta tuota kunnollisuutta katsotaan? Opettajanko, jonka kannalta on ärsyttävää, kun joutuu komentamaan; kun asioita joutuu toistamaan tai kun joutuu ”palvelemaan” oppilasta, kuten olen kuullut asian muotoiltavan? Jos oppilas ei omaksu asiaa kerrasta, muista palauttaa tehtäväänsä tai hälisee, eikö opettajan tehtävä ole auttaa häntä omaksumaan, muistamaan tai fokusoimaan energiaansa? Jos läksyt jäävät tekemättä, kannattaisiko ahkeruutta harjoitella jonkinlaisen muun toiminnan parissa? Opettaja hyväksyköön oppilaidensa kehitysvaiheen ja lähteköön siitä liikkeelle ihanneoppilaiden peräänkuuluttamisen sijaan: jos jokin ei kerta kaikkiaan toimi, eikö asiaa kannattaisi järjestää toisin?

Oppilailta itseltään kannattaisi kysyä, millaisia taitoja he pitävät tärkeinä, ja kuinka ne voisi saavuttaa. Monet lapset huomaavat itse hiljaisuuden tärkeyden silloin kun jotakin täytyisi oikeasti kuulla - lapset saattavat piankin haluta säännön, jossa puhujaa kuunnellaan hiljaa. Oppilaille täytyy kuitenkin antaa mahdollisuus olla lapsia tai nuoria. Kuten tuore vanhempi, joka toivon mukaan ymmärtää, että hetken aikaa keittiön lattia on pysyvästi kuorritettu omenahillolla tai että yöaika kuluu vartin nukkumispätkillä, tulisi opettajankin hyväksyä ajatus siitä, että hyvä käytös tai oppimistulokset ovat ennen kaikkea tavoite jota kohti kulkea. Tavoitetta tuskin koskaan saavutetaan täydellisesti, olennaista on sitä kohti kulkeminen luokan omasta lähtökohdasta käsin. 

Tutustuin taannoin luokkaan, jossa oli menoa ja meininkiä. Oppilaat saivat paljon vapauksia (joskin myös vastuuta), luokassa oli normaalista poikkeva kalustus, ja tunnit olivat pääasiassa varsin kovaäänisiä ("tunnit" kuulostaa jopa hieman harhaanjohtavalta, sillä luokassa ei ollut mitään 45 minuutin sessioita, jotka olisivat koostuneet opettajan organisoimasta opetuksesta, vaan luokassa oleminen sisälsi monenlaista puuhaa, jossa oppilaat toimivat aktiivisesti - välillä joku kävi liitutaulullakin, ja joskus tuo liitutaululla olija saattoi olla jopa opettaja). Oppilaita tuli ja meni, ja luokan ovi oli aina auki: monella oli kaikenlaisia toimia ja tehtäviä koulun sisällä. Luokka näytti hiukan kaoottiselta jopa minun näkökulmastani, ja sai hetkellisesti pohtimaan, voiko vapautta ja touhua olla luokassa jopa liikaa. Pohdintani osoittautuivat turhiksi. Luokassa kouluviihtyminen oli huikealla tasolla useamman vuoden opiskelun jälkeen tavallisiin luokkiin verrattuna. Juju oli siinä, että koska touhu oli oppilaista lähtöisin, ei se ylittänyt heidän sietokykynsä rajoja (oletteko nähneet lapsia, jotka haluavat ennen kaikkea, että jokainen istuisi hiljaa, että asioissa olisi selkeä rakenne, ja että joku muu päättäisi kaikesta, mitä tehdään?). Luokka oppi puhaltamaan yhteen hiileen ja toimimaan siten, että erilaiset persoonat otettiin huomioon. Opettajan rooliksi jäi ohjaaminen, ei määrääminen.

Opettajan tulee kestää epämääräisyyttä ja inhimillistä keskeneräisyyttä. Opettaja ei voi syyttää oppilaitaan siitä, ettei hänen opetuksensa ole helppoa. Opettaja ei voi myöskään vaatia pienempää ryhmää sen nojalla, että silloin hänen työnsä tulisi helpommaksi - oppilaat viihtyvät hyvin suurissakin ryhmissä, kunhan opetus ei ole pelkkää hiljaa istumista ja opettajan kuuntelua. 

Opettaja ohjailkoon, mutta ei ainoastaan siihen suuntaan, joka on itselle mieluisa.