Kimppaopetus

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Viime lauantaina Mielikuvituskoulun väki kokoontui vaihtamaan kuulumisia ja innostumaan uudesta. Tero Toivanen heitti ilmoille termin Etäyhteisopetus, ja tuosta lähti liikkeelle villi ideointi. Opettajien yhteistyö, yhteisopettaminen, etäopetus, pedagoginen pari, opetusystävä, eliittiopekumppani...
Jotkut jo tietävätkin, mitä ideoinnista seurasi. Upouusi Kimppaopetus-ryhmä, johon kaikki opetuksesta kiinnostuneet ovat erittäin tervetulleita!

Ensiaskeleet...

Olen itse opettanut, ideoinut, ja sunnitellut kursseja ja materiaalia kollegan kanssa, ja kutsun usein vierailijoita luennoilleni ja oppitunneilleni. Vierailijat ovat olleet asiantuntijoita, entisiä oppilaitani, lapsia... Vain mielikuvitus on rajana. Oppilaat ja opiskelijat pitävät vierailuista, ja niiden aikana tunnelma ryhmässä usein muuttuu toisenlaiseksi. Opettajan roolikin muuttuu tämän istuessa yhtenä vastaanottajana ryhmänsä keskuudessa. Menen myös mielelläni itse vierailemaan toisten tunneille. Itse asiassa hyvin monet tulevat mieluusti vierailijoiksi tai jopa lyhytaikaisiksi apuopettajiksi, kunhan vain keksii pyytää. Vierailijaksi tulisi varmasti mielellään myös opeopiskelija tai opeksi opiskelemisesta haaveileva. Oman opettajan tehdessä yhteistyötä noviisin tai muun ulkopuolisen kanssa ei tarvitse vastuukysymyksiäkään murehtia. Ilmaista, hyödyllistä ja kaikkia osapuolia inspiroivaa toimintaa!

Suosittelen lämpimästi jokaiselle kimppaopetusta. Se voi olla lyhytkestoista yhdessä suunnittelua, pidempiaikaista pedagogista tukea, yhteisesti opettamista livenä tai etänä, mitä vain onnistuukaan keksimään. Kimppaopetus-ryhmään on muutamassa vuorokaudessa liittynyt yli 180 aktiivista jäsentä, ja useita "kimppoja" on jo sovittu iloisin fiiliksin. Nyt siis kaikki deittailemaan! Liity ryhmään, tarjoa apuasi tai kerro mitä kaipaat. Muovataan yhdessä uudenlaista opettamisen tulevaisuutta!

Suvaitsevaisuus ei ole määränpää

Kirjoittanut Antti Värtö

"On raskasta olla aina suvaittu"
- Pirkko Saisio.

I.

Monikulttuurisessa koulussa työskentely vaatii opettajalta taitoja, joihin ei monokultturisessa koulussa ole tarvetta. Miten toimia, jos oppilaan huoltajat eivät osaa sanaakaan suomea, mutta oppilaalle pitäisi tehdä pedagoginen suunnitelma? Mitä vastata isälle, joka ei halua tyttärensä esiintyvän joulujuhlassa, vaikka tyttö on innoissaan harjoitellut rooliaan jo kuukauden ajan? Miten puuttua asiaan, jos oppilaat haukkuvat toisiaan rasistisilla ilmauksilla - ja kaikki kyseiset oppilaat ovat maahanmuuttajataustaisia?

Viime tekstissäni kirjoitin monikulttuurisuudesta ja siitä, kuinka me kaikki syyllistymme syrjintään. Yleensä tällaisessa yhteydessä pitäisi jatkoksi kirjoittaa pitkä teksti suvaitsevaisuuden puolesta.

Tämä ei ole se teksti. Suvaitsevaisuuden asettaminen tavoitteeksi on vähän kuin laittaisi peruskoulun tavoitteeksi sen, että jokainen oppilas osaa lukea 9. luokan loppuun mennessä. Ihan hyvä, että edes tuo taitotaso varmistetaan, mutta silti hiipii sellainen tunne mieleen, että tavoitteet asetetaan tässä turhan matalalle.

Suvaitsevaisuus on pahimmillaan sitä, että erilaisuutta siedetään. Parhaimmillaan se tarkoittaa, että erilaisuus hyväksytään. Mutta molemmissa tapauksissa valtakulttuuri vie ja vähemmistö vikisee. Suvaitun ryhmän osaksi jää ilmeisesti vain olla kiitollinen siitä, että heitä armollisesti suvaitaan.

Ongelmana "suvaitsevaisuudessa" on se, että vastakkainasettelun korostaminen vahvistaa vähemmistöryhmien leimaamista valtakulttuurista poikkeaviksi. Mannermainen filosofi mainitsisi tässä yhteydessä termin "toiseus". Korostamalla vastakkainasettelua suvaitsevaiston toiminta ylläpitää ennakkoluuloja.

Suvaitsevaisuuteen sitoutuneet koulut usein järjestävät teemapäiviä tai -viikkoja, joissa tutustutaan esimerkiksi eri kulttuureihin ja vastustetaan syrjintää. Näiden tarkoituksena on yleensä vaikuttaa ihmisten asenteisiin, mutta tulokset eivät ole rohkaisevia. Muutamia esimerkkejä:

• Yritysmaailmassa järjestetään monikulttuurisuusseminaareja, ja näiden tehoa on tutkittu paljonkin. Tyypillisen seminaarin tuloksena vähemmistöjen edustajia palkataan yrityksiin vähemmän kuin ennen. ( Dobbin, Kalev & Kelly 2007 [PDF]).
• Syömishäiriöiden vastaiset kampanjat toisinaan heikentävät syömishäiriöistä kärsivien tilaa entisestään ja voivat jopa lisätä syömishäiriöitä.
• EU:n teemavuosi vuonna 1997 keskittyi rasismin vastaiseen kampanjointiin. Eurobarometrissa kysytään aika ajoin, kokevatko kansalaiset toisiin rotuihin kuuluvien ihmisten läsnäolon "häiritsevänä". Alkuvuodesta 1997 15% EU-kansalaisista vastasi kysymykseen "kyllä". Seuraavan kerran sama kysymys esitettiin vuonna 2000: täsmälleen sama 15% edelleen häiriintyi toisiin rotuihin kuuluvista ihmisistä (EU-barometrit 48 & 53). Kyselyiden välissä oli järjestetty miljoonia euroja maksava suvaitsevaisuuskampanja, jolla ilmeisesti ei ollut mitään vaikutusta - tai parhaassakin tapauksessa vaikutus oli haihtunut parissa vuodessa.
• Suvaitsevaisuuspäivien teemana on usein johonkin kulttuuriin tutustuminen. Voi olla, että sen myötä päästään eroon joistain ennakkoluuloista, mutta ihmisten jakaminen kategorioihin väistämättä vahvistaa ajatusta eri kategorioista (Psychology Today 2012). Jos vietämme koko päivän pohtien, miten muslimikulttuuri eroaa kristitystä kulttuurista, ei liene yllätys, että vastakkainasettely "muslimien" ja "kristittyjen" välillä vain vahvistuu ihmisten mielissä.

Suvaitsevaisuuden apostoli on siis pirullisen dilemman äärellä: Jos kulttuurien välisistä eroista ei puhuta mitään, toimivat ihmiset vain aiempien ennakkoluulojensa mukaan. Muiden kulttuurien edustajien tavat tuntuvat oudoilta ja vierailta, mikä kasvattaa epäluuloa. Mutta jos kulttuurien välisistä eroista taas puhutaan, vahvistaa se ajatusta, että tietyt ihmiset kuuluvat tiettyyn kulttuuriin. Sen jälkeen ihmiset nähdään ennemminkin kulttuurinsa stereotyyppisinä edustajina ja vähemmän yksilöinä.

II.

Lauran edellinen kirjoitus käsitteli ilmiötä, jossa kaikki kielletään varmuuden vuoksi. Valitettavasti samalla tavalla jotkut tuntuvat ajattelevan, että suvaitsevaisuuden nimissä pitää kieltää kaikki, mikä voisi loukata jonkun tunteita. Surullisenkuuluisa esimerkki tästä oli vuodelta 2001, kun Espoon kaupunki päätti poistaa sianmuotoiset betoniporsaat katukuvasta, jottei kaupunki tulisi loukanneeksi muslimiasukkaitaan. Kukaan ei kuitenkaan muistanut kysyä muslimien itsensä mielipidettä asiasta.

Tästä asenteesta kuulee koulumaailmassakin. Suvivirsikeskustelu alkaa nykyisin olla kevään merkki siinä kuin valkovuokot tai koiranjätösten haju. Huhut joulujuhlan kieltämisestä jossain koulussa nousevat säännöllisesti esiin kuin väärä raha.

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa nousi esiin ilmiö, jota voisi kutsua "rasistikortiksi". Lyhyesti sanottuna kyse on ilmiöstä, jossa esimerkiksi maahanmuuton vastustajaa syytetään automaattisesti rasismista, vaikka tämä ei millään tavalla lietsoisi vihaa eri rotuja vastaan tai kannattaisi syrjintää etnisen alkuperän perusteella.

Rasistikortin liiallinen heiluttelu voi saada ihmiset ylivarovaisiksi tilanteissa, joissa voi tulla syytetyksi rasistiksi. Jos puutun oppilaiden nahisteluun ja sen tuloksena minua syytetään rasistiksi, voin olla pulassa, mikäli rehtori ottaa oppilaiden syytökset vakavasti. Varovaisempi luonne voi siis jättää kokonaan puuttumatta oppilaiden tappeluihin, mikäli osapuolet ovat mamutaustaisia.

Tämä ei ole mikään teoreettinen riski. Britanniassa paljastui loppukesällä karmea tapaus, jossa sosiaalityöntekijät ja poliisit eivät puuttuneet epäiltyihin lasten hyväksikäyttötapauksiin, koska pelkäsivät tulevansa leimatuiksi rasisteiksi.

Maahanmuuttovastaisessa keskustelussa käytetään usein Fundamentti-blogin lanseeraamaa termiä "suvakki" kuvaamaan ihmisiä, jotka ovat monikulttuurisuuteen vedoten kieltämässä asioita kaikilta. En ole aivan varma, kuinka paljon näitä "suvakkeja" oikeasti on olemassa, mutta joka tapauksessa mielestäni Fundamentti ja muut maahanmuuttovastaiset ovat tulkinneet heidän motiivinsa väärin. Eivät "suvakit" ole pahoja tai naiiveja; he vain pelkäävät rasistiksi leimautumista, ja siksi he tekevät yli-tai alilyöntejä.

III.

Suvaitsevaisuus on siis hyvä ensimmäinen askel, mutta se ei ole määränpää. Määränpäistä ollaan jonkin verran eri mieltä, mutta minä heilutan avoimesti lippua integraation puolesta.¹ Integraatiossa enemmistö- ja vähemmistökulttuurit katsotaan samanarvoisiksi ja ne molemmat vaikuttavat toisiinsa. Suomen sosiaalipsykologit ry:n sivuilla sanotaan integraatiosta seuraavasti: Molemminpuolinen mukautuminen ja erilaisuuden arvostaminen vuorovaikutuksessa on välttämätöntä, jotta integraatio on mahdollista saavuttaa.

Kulttuurien vuorovaikutuksessa kulttuurit eivät sulaudu keskenään, mutta ne muuttuvat, eikä tässä muutoksessa ole mitään vikaa. Molemmat kulttuurit mukautuvat jonkin verran, kunnes rauhanomainen rinnakkainelo on mahdollista. Erilaisuutta ei vain suvaita, vaan arvostetaan.

Tämä ei ole sama asia kuin se, että kantasuomalainen kulttuuri joutuisi ahtaalle vieraitten kulttuurien puristuksessa. Integraation ideaan kuuluu se, että jokainen arvostaa sekä omaa kulttuuriaan että muiden kulttuureita. Se ei myöskään tarkoita, että muita kulttuureita tulisi aina kohdella varovaisen kunnioittavasti: päinvastoin todellinen integraatio saavutetaan vasta sitten, kun vieraisiin kulttuureihin suhtaudutaan yhtä luontevasti kuin omaankin. Jos oppilaat haukkuvat toisiaan rasistisilla sanoilla, suhtaudutaan tilanteeseen ihan yhtä vakavasti, olivat haukkujat sitten kantasuomalaisia tai mamuja.

Homoseksuaalisten tv-hahmojen historia toimii erinomaisena esimerkkinä siirtymästä suvaitsevaisuudesta integraatioon. Kun ensimmäiset homohahmot ilmestyivät TV-ohjelmiin, käsiteltiin heitä aluksi silkkihansikkain: hahmot esiintyivät jaksoissa harvoin, heidät esitettiin tylsyyteen asti hyvinä ihmisinä eivätkä he tehneet mitään paheksuttavaa. Pikkuhiljaa hahmoihin alkoi ilmestyä särmää: homohahmot saattoivat myös olla ilkeitä tai tehdä epäilyttäviä tekoja. Nyt 2010-luvulla TV-sarjan päähenkilö tai pääpahis voi olla homo siinä missä heterokin.

Tieto vähentää tuskaa. Mitä paremmin opettaja tuntee oppilaittensa kulttuuritaustan, sitä todennäköisemmin hän osaa luovia kulttuurien välisessä kivikossa. Koraanin lukemiseen käyttämäni tunnit ovat ehkä työelämäni kannalta parhaiten sijoittamaani aikaa. En enää edes muista, kuinka monta kertaa oppilas on yrittänyt saada erivapauksia vedoten siihen, että "Koraani kieltää sen-ja-sen". On aina yhtä herkullista voida sanoa varmalla äänenpainolla, ettei Koraanissa lue mitään sen tapaistakaan, mutta kyseinen teos kieltää kyllä väärän valan tekemisen.

Jos kaikesta huolimatta ongelmia edelleen riittää, on yleensä aika keskustella huoltajien kanssa. Jos huoltajat eivät osaa suomea, pitää luonnollisesti tilata tulkki. Tulkin kautta keskustelu vaatii oman taitonsa, mutta kunhan on miettinyt etukäteen, mitä haluaa sanoa ja pitää lauseet lyhyinä, ei tulkki ole minkäänlainen este. Koulujen usein käyttämät tulkit osaavat selittää sellaisetkin termit kuin "pedagoginen selvitys". Isommissa kaupungeissa löytyy usein myös kulttuuritulkkeja, jotka osaavat auttaa kompromissien etsimisessä: jos tyttö haluaa joulujuhlaan mutta isä kieltää, voi kulttuuritulkki olla suurena apuna sen selittämisessä, ettei joulujuhlassa ole lainkaan uskonnollista sisältöä.

Välillä kulttuurit oikeasti törmäävät. Opettajan on hyvä miettiä etukäteen, mitkä asiat ovat neuvoteltavissa ja mitkä eivät. Integraatioon ei kuulu se, että kulttuuritaustaan vedoten voi saada etuoikeuksia niin paljon kuin keksii pyytää. Nyrkkisääntönä voi miettiä vanhojen vähemmistöjemme asemaa: jos vaikka suomenruotsalainen pyytäisi jotain vastaavaa, mitä vastaisit? Jos saamelainen sanoisi, ettei hän voi opiskella Suomen historiaa, sillä se on täynnä imperialistista propagandaa ja loukkaa hänen kulttuuriaan, antaisitko hänen jättää historian opiskelun väliin? Vai vaatisitko häntä opiskelemaan aiheen, mutta antaisit mahdollisuuden pitää esitelmän saamelaisten historiasta, jonka aikana hän voi kertoa koko luokalle suomalaisten harjoittamasta sorrosta alkuperäisväestöä kohtaan?

Yhteenvetona:

• Suvaitsevaisuutta on se, että muslimioppilaille annetaan vapaata koulusta Id al-Fitr -juhlan ajaksi.
• "Suvakkiutta" on se, että rasismikortin pelossa suunnitellaan joulujuhlan perumista.
• Integraatiota olisi se, jos koulussa järjestettäisiin Id-juhla auditoriossa samaan tapaan kuin joulujuhla.

---

¹ Muita päämääriä, joilla on merkittävästi kannattajia, ovat ennenkaikkea assimilaatio ja pluralismi. Assimilaatio tarkoittaa prosessia, jossa vähemmistökulttuuri sulautuu osaksi valtakulttuuria. Pluralismi (jota hämäävästi kutsutaan joskus myös "monikulttuurisuudeksi") viittaa tilanteeseen, jossa eri kulttuurit elävät rinnakkain, mutta kaikki säilyttävät omat ominaispiirteensä, eikä valtakulttuurin anneta muokata vähemmistökulttuureita. Integraatio on näiden kahden välimuoto; vähemmistökulttuurin jonkinasteinen muuttuminen katsotaan väistämättömäksi tai jopa toivottavaksi lopputulokseksi, mutta sen ei toivota sulautuvan valtakulttuuriin. Lisää termejä voi tarkistaa monikulttuurisuuden sanastosta (PDF).

Mihin maaliin oppiminen tähtää?

Kirjoittanut Jesse Soininen, digi coach, workflow expert 


"Kaikkihan osaa kuvitella mitä työelämä on - vai osaako?"

Miten selviämme ihmislajina todellisuudessa joka koostuu miljoonista sekä itseemme että keskenään toisiinsa vaikuttavista tekijöistä? Miten poimimme myriadien ilmiöiden joukosta juuri sen mikä meidän kannattaa kertoa tuleville sukupolville? Miten varmistamme että he selviävät perheineen ja jopa ehkä pelastaisivat sivilisaatiomme? Mihin maaliin tähtäämme kaikella sillä mitä kerromme lapsillemme nyt? Pyrimmekö vain menneen konservointiin vai tulevan haltuunottoon?

Nettiajan ylivoimaisesti parhaita puolia on se kun törmää päivittäin joukkoon muita ihmisiä joiden ajattelu on oivaltavaa, rohkeaa ja silmiä avaavaa. Riittää kun raottaa edes hieman silmiään. Virrassa vastaan tulevia syvällisiä näkökulmia riittää pilvin pimein.

Eli juuri päinvastoin kuin yleinen uskomus on, ja vastoin sitä, mitä "mediassa" jaksetaan jatkuvasti muistuttaa: netin mahdollistama vuorovaikutus ja oppimisverkostot ovat itse asiassa vastakohtia sille paljon puhutulle informaatiokuplalle. Kupla ei olekaan välineestä ja netistä kiinni vaan kyseessä on nimenomaan kunkin oma henkiökohtainen alttius toiseudelle ja erilaisuudelle.

Kaikki eivät silti avoimuudesta tai muutoksen olemuksesta paljoa perusta. Joukossa on aina laumoittain niitä jotka keräävät omaa sosiaalista ja ammatillista muropakettiaan postaus, twiitti ja ajatus kerrallaan kunnes koko muovihahmokokoelma on lukittu täydelliseen ojennukseen.

Näillä nykyisen media-ajan muroihmisilla tarkoitan ihmisiä, jotka tunnistaa helposti siitä, että he käyttävät oman nettiläsnäoloaikansa muiden tekemisten ihmettelyyn ja tekemisistä ja tekemättä jättämisistä kommentointiin. Jos asiaa vertaa aikaan vähän ennen nettiä, niin kyseessä on tutun kyläyhteisön ahdasmielisyyden ilmentymä. Se sama jonka peruskäyttövoima on muista juoruaminen ja ennen kaikkea muutoksen torjunta.

Ja onhan se tietenkin ymmärrettävää, sillä ensisijainen sosiaalisen käyttäytymisen viitekehyksemme on ryhmään kuuluminen, ei suinkaan siitä erottuminen, etenkin silloin kun kyseessä ovat yhteiset ajatusmallimme. Juoruamalla kerromme muille, että ajattelumme muropaketti koostuu yhtäläisistä oletuksista. Oletuksilla itsellään ei nyt niin väliä ole. Mehän osataan jo tää homma.

Monilla näyttääkin olevan lähes raivoisa tarve harmonisoida oma "ajattelunsa" ja ryhmäytymisen pakettinsa niin että voisi olla samaa mieltä sen oletetun oikeamielisten enemmistön kanssa. Eli käytännössä iso osa porukasta onkin niin sanotusti vahvasti kuplahakuisia. (Ja kukahan sitä junaa muuten mediassa vetää?)

Tämänkaltaisen kuplahakuisuuden hämmentävin puoli on siinä että se aniharvoin perustuu tietoon siitä, miten asiat oikeasti ovat. Ihmisaivot kun ovat muotoutuneet miljoonien vuosien kehityksen seurauksena myös ryhmäytymisen ehdoilla. Sosiaalisen evoluution seurauksena lähes jokainen meistä luulee kykenevänsä arvioimaan kanssaihmistemme olemusta, toimintaa, elämää, ajattelua tai työtä ilman että varsinaisesti tietää asiasta yhtään mitään. Tutkimusten mukaan aivomme eivät edes kykene panemaan sivuun triviaalia ensivaikutelmaa, vaan me muodostamme vastaan kävelevistä kanssaihmisistämme täydellisen kokonaiskuvan ohi vilahtavien tiedonmurusten perusteella. Malli joka saattoi sopia aikoinaan savannin metsästäjäkeräilijöille elää vahvana sosiaalisen käyttäytymisemme keskellä yhä nytkin.

Voi kuitenkin hyvällä syyllä kysyä onko tuo malli enää kovin käyttökelpoinen osana nykyaikaamme, jossa emme edes näe kanssaviestijöitämme fyysisesti, ja jossa mielikuvat muodostuvat pitkälti netissä ja mediassa jaettujen murusten avulla?

Ja kuitenkin keskinäinen viestintämme on täynnä "varmaa tietoa". Nykyihmisenhän täytyy twiitata miten asiat ovat, eikä pohtia ääneen ilmiön monia ulottuvuuksia tai harmaasävyjä, puhumattakaan että myöntäisi, ettei tiedä.

Se, että elämme vasta kehkeytymässä olevan uuden viestintäkulttuurin alkuaikoja, näkyy juuri tässä. Suurin osa viestinnästämme on edelleen "julistamista", joka tähtää pikemmin reviirin ja keskustelun naulaamiseen kuin vuoropuhelun käynnistämiseen tai ruokkimiseen.

Karrikoiduimmillaan tämän kaltainen syvätieto asuu ammattikuntien ja kollegiaalisuuden sisällä:

- "Vain rakennusinsinöörin koulutus antaa parhaat eväät hyvän hometalon suunnitteluun"

- "Vain me asiantuntijalääkärit tiedämme miten sairaaloiden tietotekniikkaa ostetaan"

- "Kirjanpitäjäthän ne vasta parhaita myyntimiehiä onkin"

- "Suomessa on maailman parhaiten koulutetut stereomyyjät" (Harmi vaan että ne on nykyään it-hommissa).

Tämänkaltaisten totuuksien valossa tiedämme että juuri oma ammatimme, oli se sitten mikä tahansa, avaa parhaiten kaikki universumin salat? Miten kummassa kävikin niin, että juuri minä ymmärrän asiat niin kuin ne ovat? Tämän "syväfilosofisen" ajattelun kiteymä on tässä: - ”Tarttee olla vaan niin kuin mä.”

Vaan entäpä jos onkin niin, että kun pintaa vähän naarmuttaa, pinnan alta paljastuu, että muiden ihmisten elämän ja toimeliaisuuden syväluotaava tuntemus perustuukin lähes sataprosenttisesti peukalosta imettyyn "ajatuksenjuoksuun", jonka tukipilarina toimii vain se kuuluisa kesätöissä opittu maalais- tai kaupunkilaisjärki.

Se sama, jota Albert Einstein kuvasi osuvasti joukoksi noin kahdeksantoista vuoden iässä hankittuja ja lukittuja harhaluuloja. Myöhemmällä iällä saamme toki vielä pultattua nuo samat harhaluulomme lattiaan niin sanotun ammatillisen "kokemuksen" myötä, eli insinööri "vaihtaa" insinöörin hommiin ja niin edelleen, kunnes uraputki onkin katkeamaton eläköitymiseen asti.

Moni ei koko elämänsä aikana kohtaa sitä, millainen todellisuus oikeasti mahtaa olla tuon kesätyömuropakettiajattelun ja kollegiaalisuuden ulkopuolella.

Entä jos tuossa paketissa olisikin jotain radikaalisti muuta? Entä jos todellisen työelämän palikat ovatkin parhaimmillaan ihan sulassa sovussa juuri, kun ne ovat sekaisin. Entä jos yhteiskunta ei olekaan kone, jossa kukin ratas raksuttaa omaa erinomaisuuttaan? Entä jos yhteiskunnallinen työnjako on suurimmalta osaltaan yksinkertaistettu idiotismi, johon uskovat vain ne, joille ei koskaan avaudu muiden näkökulmien ja hahmotustapojen rikkaus?

Ehkä olisi paikallaan pohtia mistä asioista mahtaakaan koostua laajempi todellisuus. Mitä ovat arjen ja yhteiskunnan kompleksisuus ja monimuotoisuus? Miten selviämme ja saamme otteen omasta elämästämme, kun kiiltokuvan yksinkertaistettu malli lakkaakin olemasta ja saamamme koulutus menettää parasta ennen päivänsä kesken kaiken?

Millainen ihminen ja oppija mahtaa rakentaa parhaan huomisen? Muropakettinsa harmonisoinut monokulttuurinen hylkypuhuja, vai erilaisuuden hyödyntämiseen pohjaava moniammatillisessa ja verkostomaisessa yhteisössä toimiva osaaja?

Mikä mahtaa olla hyvä kasvualusta luovuudelle, innovoinnille ja unelmoinnille, jos todellisuus ei olekaan vakio, vaan elää ja muuttuu koko ajan?

Millaista voisi olla tulevaisuuden verkostoajan työ ja sitä myöten myös oppiminen?

Alla oleva malli sopii loistavasti tähän yhteyteen. Oppimaan oppimisen yksi tavoite voisi olla erilaisten ajatustyökalujen, kuten tämänkaltaisten kehikkojen käytön harjoittelu. Malli ei tähtää asioiden kategorisointiin vaan niiden haltuunottoon.

Dave Snowdenin Cynefin-malli jakaa ympäristöt viiteen pääluokkaan:

• Yksinkertaisessa ympäristössä syyn ja seurauksen väliset suhteet ovat kaikille itsestään selvät. Kategorisoimalla  voidaan hyödyntää parhaita käytäntöjä.  Vrt. koe, tehtäväkirja, luokkaopetus; kuvamme työelämästä perustuu edelleen pitkälle tähän viitekehykseen.

• Monimutkaisessa ympäristössä syyn ja seurauksen välisten suhteiden ymmärtäminen vaatii analysointia tai ammattiosaamista.  Ei ole yhtä oikeaa tapaa vaan monta erilaista hyviä käytäntöjä, joilla tavoite voidaan saavuttaa. Pedagogia, oppiaineet ja jälkiteollisena tunnettu työnkuva jäsentyy tähän ryhmään.

• Kompleksisessa ympäristössä syyn ja seurauksen suhteet voidaan yleensä havaita vasta jälkeenpäin. Kolleketiivisesti tutkimalla ja kokeilemalla  voidaan tunnistaa uusia käytäntöjä. OPS, laboratoriot, systeeminen ajattelu.

• Kaoottisessa ympäristössä ei ole syyn ja seuraksen välisiä selkeitä vuorovaikutuksia. Lainalaisuudet eivät toimi, täytyy vain toimia, sammuttaa kriisin tulipalo. Kaaoksen/kriisin kautta voi löytyä ainutlaatuisia käytäntöjä.

• Viides ympäristö on epäjärjestys, jossa olemme suurimman osan ajasta. Tällöin emme tunne syyn ja seurauksen välistä suhdetta, emmekä siksi ympäristöä jossa olemme. Teemme päätöksen omassa mukavuustilassamme, vaikka toisenlainen ajattelua ja lähestymistapa olisivat parempia.
  
  
  http://youtu.be/5mqNcs8mp74
  
  

Tehoa täydennyskoulutukseen

Vaikka ovatkin korkeasti koulutettuja, suomalaisopettajat täydennyskouluttavat itseään kansainvälisesti verrattuna poikkeuksellisen vähän. Tämä on nähty ongelmana, sillä pedagogisten opintojen anti painuu herkästi taka-alalle käytännön työtä tehdessä. Koulun perinne on kovin raskas, mitä edellinen blogikirjoituskin käsitteli.

Tarvitaan siis piristysruiskeita muistuttamaan mieleen, mitä opettajantyössä voisi tehdä toisin. Täydennyskoulutuksista saa kaivattuja vinkkejä ja erityisesti rohkaisua uudistaa opetusmenetelmiään. Kuitenkin täydennyskoulutukseen liittyy sama ongelma kuin alkuperäisiin opiskeluaikaisiin opintoihin: piristysruiske jää pelkäksi ruiskeeksi, jonka teho laimenee päivittäisten selkäytimestä tulevien arkirutiinien alle.

Uudistusten esteenä on useita seikkoja. Opettajan itse on paljon helpompaa ja nopeampaa toimia koulutuksen jälkeenkin kuten tavallisesti. Opettajan hyvä tarkoitus voi olla uuden lähestymistavan hyödyntäminen, mutta sitten hän kuuleekin, että dokumenttikameran lampun polttimo on palanut, ja samanaikaisesti Lassen äiti soittaa kysyäkseen varmistusta uusintakokeen alueesta, minkä jälkeen opettaja onkin jo kolme minuuttia myöhässä oppitunniltaan.

Oppilaiden on paljon helpompi ottaa vastaan totutunlaista opetusta. On nimittäin hankalaa hoitaa mobiilikontaktejaan tai vaihtaa viikonloppukuulumisiaan jos yhtäkkiä pitääkin orientoitua johonkin aidosti aktivoivaan ja keskittymistä vaativaan.

Uusia menetelmiä kokeileva kohtaa kysymyksiä vanhemmilta, jotka ihmettelevät muun muassa, miten oppilasta voidaan arvioida jollei kriteerinä käytetä summatiivista koetta. Opettaja on altis tuntemaan epävarmuutta selittäessään vanhemmalle, että hän pystyy kyllä oikeudenmukaiseen arviointiin muun havainnointinsa pohjalta - niin mille perustuvan, ja kuinka yksiselitteisen ja kuinka tarkasti ylös kirjatun havainnoinnin? Opettajaa kalvaa lisäksi huono omatunto kallisarvoisten kirjojen vajaakäytöstä hypätessään 17 tarpeettoman sivun ohi ja käyttäessään yli jäävän ajan ongelmanratkaisuprojektiin.

Erään tutkimuksen mukaan (Palmer, 2013) suurin este koulun uudistumiseen löytyy juuri tältä arkipäivän tasolta. Opettaja jää yksin, ja kohtaa pikemminkin vastustusta kuin saa tukea yrityksilleen. Niinkin tavanomainen asia kuin kahvipöytäkeskustelut jättävät uudistusta yrittävän opettajan omilleen, sillä näissä keskusteluissa käsitellään tavallisesti yleisiä käytännön asioita, kuten välituntien valvontavastuita tai joulujuhlan järjestämistä.

Opettajien olisikin erinomaisen hyvä järjestäytyä omissa kouluissaan ja tietoisesti työstää yhdessä oppisisältöjä, tuntisuunnitelmia ja uusia ideoita. Kouluihin tulisi syntyä massoittain pedagogista puhetta siinä missä siellä käydään kasvatukseen ja hallinnointiin liittyviä keskusteluja. Suomalainen opettaja on suljetun luokanoven takana kovin yksin, olivatpa ajatukset sitten briljantteja tai jälleen kerran niitä samoja vanhoja.

Sen lisäksi, että opettajien voidaan toivoa itsenäisesti järjestäytyvän, tulisi kuitenkin keksiä muutakin. Muutaman päivän takaisessa täydennyskoulutuksessa, jossa pidin lyhyen osion positiivisten opiskeluasenteiden säilyttämiseen liittyen, sain mainioin idean eräältä koulutukseen osallistuneelta. Into ja motivaatio voisi kenties säilyä paremmin, jos jonkinlainen yleisverkosto täydennyskoulutuksessa käyneille olisi olemassa. Tarvitaan vertaistukea, mahdollisuus jakaa kokemuksia, antaa ja saada tsemppausta!

Nopea ideamme oli näin ensi hätään perustaa asiaa palveleva Facebook-ryhmä. Tähän ryhmään ovat tervetulleita kaikki teemasta vähänkin kiinnostuneet, siis myös ne, jotka haluavat ylipäätään uudistaa opetusta, säilyttää innokkuutensa tai saada vertaistukea opettamisen haasteisiin. Ajan kanssa kenties muotoutuu muitakin hyviä tapoja verkostoitua inspiraationsa säilymistä toivovien kesken, näin alkuun keskustelua voidaan käydä sekä tuossa Facebook-ryhmässä että tämän blogin kautta. Yhteydenottoja asiaan liittyen voi lähettää myös sähköpostitse laura.tuohilampi'at'helsinki.fi.

Kaikenlaiset ideat ovat tervetulleita! Miten sinä säilytit täydennyskoulutuksesta saamasi uuden innon? Tai mitä olisi vaatinut, jotta se olisi säilynyt? Millaisia toimia voimme tehdä asian hyväksi?

Täydennyskoulutuksessa syntyi myös muutamia konkreettisia opetustuokioita. Nämä ideat tullaan julkaisemaan tässä blogissa seuraavien viikkojen aikana kenen tahansa adoptoitaviksi. Ohjeet näihin pedagogisiin tuokioihin talletetaan myös aiemmin mainitun facebook-ryhmän (jonka nimi on kekseliäästi Täydennyskoulutuksesta inspiroituneet!) dokumentteihin.


Lähde:

Palmer, H. (2013). Tutkimusraportti tullaan julkaisemaan syksyllä 2013 teoksessa  
Proceedings of the 18th Conference of the Mathematical Views. Helsinki, Finland: MAVI.
Viittaus päivittyy, kun raportti on julkaistu.