Vaihtuvat rakennuspalikat

Kevään aikana julkaistaan yhteistyönä Peruskoulupesulassa sekä Oppiminen.fi-sivustolla viisiosainen kirjoitussarja, joka käsittelee oppimisen suuria ajankohtaisia murroksia. Aiheina ovat osaamiset ja uusi yleissivistyskäsitys, oppimisen eksosysteemit, oppimisen henkilökohtaistuminen, yhteisöoppijuus sekä opettajaprofesion muutos. Alla oleva artikkeli on sarjan ensimmäinen osa.

Kirjoittanut Laura Tuohilampi, matematiikan opettaja ja opettajankouluttaja

Mikä se on, joka tukee ihmisenä kasvamista sekä edistää demokraattisen yhteiskunnan jäsenyyden ja kestävän elämäntavan edellyttämää osaamista? Mikä se on, joka rohkaisee oppilaita tunnistamaan oman erityislaatunsa, omat vahvuutensa ja kehittymismahdollisuutensa sekä arvostamaan itseään?

Melkoinen arvoitus. Lainaus on uudesta opetussuunnitelmasta, ja viittaa perusopetuksen tavoitteisiin. Arvoituksellista ei toki ole se, että kyseisiä asioita tavoitellaan - arvoituksellista on se, miten.

Voisi kuvitella, että kukin aika asettaa omat tarpeensa ja päämääränsä. Mutta itse asiassa nuo tarpeet ja päämäärät pysyvät yllättävänkin samoina. Olemme aina asettaneet arvoja ja päämääriä, pohtineet moraaliamme, tavoitelleet sivistystä, ja jokseenkin aina hakeneet suhteellisen samoja yleviä asioita: hyvyyttä, empatiaa, ymmärrystä, ajattelukykyä, uskallusta, kehittymistä. Sen sijaan keinot näiden tarpeiden saavuttamiseen on saatettu nähdä hyvinkin erilaisina. Historiallisesti keinoina on voitu nähdä kunniallisuus ja rohkeus tai yhtä hyvin tottelevaisuus, joskus joutilaisuus ja toisinaan taas tehokkuus. Juuri keinot, päämäärien saavuttamisen rakennuspalikat, ovat se uhri matkalla kohti määränpäätä, joihin kulloinenkin maailmantila tekee jäljen.

Uusi opetussuunnitelma esittelee laaja-alaiset osaamistavoitteet keinoinaan päämäärien saavuttamiseksi. Nämä osaamistavoitteet ovat osittain saaneet pohjansa aiemmista opetussuunnitelmista, mutta ovat osittain uudistetut ja osittain nykyaikaan synnytetyt. Puhutaan siis osaamisista - niistä konkreettisista osa-alueista, joita kannattelemalla perusopetuksen tavoitteisiin päästään tänä päivänä, tässä ajassa ja maailman tällä tavoin nyt toimiessa.

Osaamiset ja uusi yleissivistyskäsitys

Aloitin itse tammikuun alussa uudessa työpaikassa Jyväskylän yliopistossa matematiikan didaktiikan yliopisto-opettajana. Minut palkattiin, koska olin tehtävään riittävän pätevä ja muutoin sopiva. Tarvitsin tehtävään työllistyäkseni tiedollisen (ja osittain taidollisenkin) koulutuksen sekä kokeneisuuden. Siis sisällöllisen osaamisen, jota ilman en selviäisi työtehtävistäni. Mitä muuta olen tarvinnut uudessa työtehtävässäni?

Työhöni kuuluu itsenäinen asioista selvän ottaminen jo aiemman tiedollisen osaamisen täydentämiseksi. Tietynlainen ajan hermolla pysyminen. Tältä pohjalta teen tuntisuunnitelmani ja jatkan tutkimustyötäni. Ei kuitenkaan riitä “tietää” tai “saada lisää tietoa”, tietoa tulee myös käsitellä ja aiempaa ajatteluaan korjailla. Mikä on relevanttia? Mistä ja miten löydän tarvitsemani tiedon? Mikä on tärkeää opettajaopiskelijoideni tulevaisuuden kannalta? Entä mikä on syytä käsitellä “kuumana aiheena”, vaikka turhanakin, ja miten tiedän, mikä milloinkin kuohuntaa aiheuttaa? Miten problematisoin hankkimaani tietoa? Miten saisin opiskelijani problematisoimaan sitä? Ja ennen kaikkea: mistä tiedän, mitä on syytä problematisoida? Ilmiselvästi tarvitsen työssäni tiedollisen osaamiseni lisäksi ajattelua ja oppimaan oppimista (opetussuunnitelman laaja-alainen osaamistavoite L1), mutta kiinteästi lisäksi monilukutaitoa (L4) ja tieto- ja viestintäteknologista osaamista (L5). Ajattelu ja oppimaan oppiminen on pysynyt ihmiskunnan keinovalikoimassa pitkään, kenties aina. Sen sijaan monilukutaito ja tieto- ja viestintäteknologinen osaaminen ovat nykypäivän keinoja, osaamisia, joita ilman ajattelu ja oppimaan oppiminenkaan ei kattavasti kehity.  

Kaikki opiskelijani eivät ole samanlaisia. Jopa yhdeksännen polven keskisuomalaisittain puhuvien tilanteissa ja taustoissa on suuria eroja. Joku väittelee samanaikaisesti tohtoriksi toisesta aineesta, toinen on kotona kahden kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Millaisia eväitä kukin tarvitsee? Asetanko kaikille prikulleen samat raamit, vaatimukset ja aikataulut? Kun en, miten toimin, jotta kaikki kokevat tulleensa kohdelluksi oikeudenmukaisesti? Onko kaikilla samat materiaaliset resurssit? Onko jollakulla vammoja? Pitkäaikaissairauksia, diagnooseja? Entä he, jotka eivät puhu keskisuomalaisittain murtaen, ja joiden keskuudesta löytyy sama varianssi kuin yhdeksännen polven keskisuomalaisten? Kun tarvitsen työssäni kulttuurista osaamista, vuorovaikutusta ja ilmaisua (L2) en tarvitse sitä siksi, että osaisin selittää kielen kanssa kamppailevalle maahanmuuttajalle oppisisältöjä riittävän hitaasti ja kovalla äänellä. Tarvitsen sitä ymmärtääkseni koko ihmisyyden moninaisuuden sekä kohtaamisen todellisen olemuksen. Kulttuurinen vuorovaikutus ja ilmaisu ei korostu keinovalikoimassa tänä päivänä pelkästään sen vuoksi, että maailma on globalisoitunut ja monikulttuuristunut, vaan ennen kaikkea siksi, että olemme alkaneet ymmärtää toisemme yhä enemmän yksilöinä massoina käsittelyn sijasta. Arvoihimme kuuluu vapaus, kohtaaminen sekä tasa-arvoinen mahdollisuuksien takaaminen. Kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutus ja ilmaisu on osaamista, jota tarvitaan tänä päivänä jokaisessa kohtaamisessa.

Kun teen työtäni, olen koko ajan minä. Tämä itsestäänselvyys pitää sisällään sen, etten voi irrottautua työskennellessäni oikeastaan mistään, mitä elämässäni on tuolla hetkellä käynnissä.  Kun aloitin uuden työn, olin yksityiselämässäni suoranaisessa lingossa. Olin juuri saanut väitöstyöni valmiiksi ja valmistelin väitöstilaisuutta, väitöskirjan painoa, tilavarauksia ynnä muuta. Olin myös juuri eronnut pitkästä liitosta - sovittelin lastemme uudenlaisia elämisjärjestelyjä sekä omaa päätäni ja sydäntäni kokonaan uudenlaisille paikoille. Kaikessa tärkeä siskoni oli saanut työn ulkomailta, eikä ollut arjen apuna ja henkisenä tukena muutoin kuin virtuaalisesti. Koska edellinen työsuhteeni oli ollut loppumaisillaan, tuntui uuden työn saanti lähestulkoon lottovoitolta. Työni oli lisäksi juuri sitä, mitä halusin, ja tunsin itseni todella tervetulleeksi uuteen työyhteisöön. Kaiken tämän keskellä tarvitsin kuitenkin enemmän kuin koskaan kykyäni itsestä huolehtimiseen ja arjen taitoihin (laaja-alainen osaamistavoite 3). Miten kaikki organisoidaan? Miten järjestelen asiat hyvässä yhteistyössä kaikkien osapuolien kanssa samanaikaisesti sydäntäni paikkaillen? Millaiseksi rakennan päiväni, miten jaksotan kaiken, miten saan pidettyä huolta itsestäni, mistä saan tarvittaessa apua? Itsestä huolehtiminen ja arjen taidot on osaamisen laji, jota ihmiskunta on tarvinnut keinovalikoimassaan aina. Tänä päivänä se korostuu erityisesti siksi, ettei enää ole tarvetta kaatua vastoinkäymisten alle. Uusia tilaisuuksia tulee, alusta voi aloittaa, menneisyyden ei tarvitse antaa määrätä loppuelämää. Nykyaikana korostuu myös tarjonta, sillä mahdollisuuksia vastoinkäymisistä selviämiseen on enemmän kuin koskaan. Kunhan vain tietää edes suurin piirtein mitä tehdä, löytää ammennettavaa liikkumisen ihmeellisestä voimasta, luonnosta, kulttuurista, ystävistä, perheestä sekä lähes rajattomasta avun, ohjeistusten ja asiantuntija-artikkeleiden tarjonnasta.

Saamani uusi työ on määräaikainen. Määräaikaisuus, jos mikä, on tätä päivää. Vaikka nyt voin useamman vuoden ajan keskittyä juuri tähän työtehtävään, en voi unohtaa seuraavan askeleen hauduttamista. Koska minulla on osaamista työelämätaidoissa ja yrittäjyydessä (L6), voin työni ohella rakennella hiljalleen oman yritykseni perustaa ja juurruttaa omaa työminääni yhä vahvemmaksi ja verkostoituneemmaksi. Tämä pitää sisällään sen, että työnsä tekee hyvin, kehittyy siinä ja lisäksi kehittää sitä. Näin tulisi tosin toimia jokaisen silloinkin, kun mitään seuraavaa askelta uralla ei varsinaisesti tarvitse suunnitella - jokapäiväisen arjen sietäisi sisältää uusien askeleiden orientoimista yleisen kehittymisen ja paremmin tekemisen nimissä. Erityisesti opettajankouluttajana, työssä, jossa rakennetaan perustaa tulevien sukupolvien sivistykselle ja hyvän elämän rakennukselle, koen tarpeelliseksi kehittää jatkuvasti asioita siihen suuntaan, että nykypäivän keinovalikoima juurtuisi uusiin opettajiin, ja näin leviäisi heidän mukanaan yhä laajemmalle. Työelämätaidot ja yrittäjyys on ollut osaamisalueena tarpeen jo pitkään, mutta haluttaessa lisätä soppaan vaikuttavuus ja todellinen kehitys, tarvitaan pariksi osallistuminen, vaikuttaminen ja kestävän tulevaisuuden rakentaminen (L7). Viimeksi mainittuun on tänä päivänä kenellä hyvänsä suuremmat mahdollisuudet kuin koskaan ennen. Linkitetään tähän vielä aiemmin mainitut tieto- ja viestintätekninen osaaminen, monilukutaito, ja jotta osuttaisiin oikeisiin maaleihin, myös ajattelu ja oppimaan oppiminen. Näillä osaamisilla varustettu henkilö tekee halutessaan maailmaan haluamansa muutoksen, kunhan vain muistaa pitää huolen itsestään - osaamiset kiertyvät toisiinsa ja ovat mainio, kokonaisvaltainen paketti ihmiskunnan päämäärien saavuttamiseen tämän päivän vaatimuksiin sovitettuna.

Päämäärä ja konkretia

Opetussuunnitelmassa esitellään konkreettisia oppiainekohtaisia toimenpiteitä, joiden avulla päästään kiinni laaja-alaisiin osaamistavoitteisiin ja sitä kautta varsinaisiin ylempiin päämääriin. Esimerkiksi matematiikan kohdalla tavoitteisiin ei helposti päästä kiinni oppikirjakeskeisellä perinteisellä opetuksella. Oppimiseen on saatava mukaan aiempaa enemmän keskustelua ja yhdessä pähkäilyä. Tällä tavoin sisällöille löytyy muitakin merkityksiä kuin opettajan tai oppikirjojen tarjoamat, ja ymmärrys kehittyy tiedon rakentuessa oman ajattelun avulla.

Harjoittelimme opettajaopiskelijoideni kanssa matematiikan tunnin rakentamista siten, että oppikirjatehtävien toisteisen laskemisen sijasta yhdellä tunnilla käsiteltäisiinkin vain yksi tehtävä, joka olisi riisuttu aivan kaikesta, minkä tehtävästä voi riisua. Esimerkiksi sen sijaan, että oppilas laskisi 30 eri variaatiota tehtävästä “Maija menee kauppaan ja ostaa kahdeksan kynää. Yksi kynä maksaa 1,60 euroa. Maijalla on 20 euroa. Paljonko Maijalle jää rahaa?” opettaja kysyisikin: “Maija ostaa kyniä. Paljonko hänelle jää rahaa?”. Se kysymys tai ne kysymykset, jotka itsellesi nousevat jälkimmäisen kysymyksen luettuasi, ovat ne samat, jotka nousevat oppilaille. Ja oppilaat todella kysyvät ne, passiivisen vastaanottamisen sijaan. Syntyy toivottua keskustelua - kukin voi laskea omilla luvuillaan - tulee variaatioita - tulee kenties puhe oppilaiden viikkorahoista, kotien budjeteista (minkä ei tarvitse olla tabu) tai siitä, millaisia kyniä kukin mieluiten ostaa - oppiminen henkilökohtaistuu, linkittyy todellisuuteen, on innostavampaa, ja tarve mekaaniseen toistoon vaihtelevien lukujen kautta syntyy luonnostaan, ei oppikirjan määräämänä. Kaiken lisäksi ratkaisujen oikeellisuus täytyy päätellä itse. Teknologiaa pääsee hyödyntämään luontevasti kynien hintoja googlaillessa. Ehkä jostain löytyy paljoustarjous - hinta riippuukin ostomäärästä, ja päästään ihan toiseen matematiikan käsitteeseen kiinni. Oppiainerajoja saa kätevästi ylitettyä, ostoksistahan voi laatia vaikka hienosti visualisoidun elektronisen kauppakuitin. Yksi oppitunti kuluu kätevästi yhden kysymyksen taktiikalla ja opettajan työmäärä parhaimmillaan kevenee (kannattaa katsoa aiheeseen liittyvä mainio video, jonka ideaa voi hyödyntää monessakin oppiaineessa).

Opetussuunnitelmaan laadittujen laaja-alaisten osaamistavoitteiden voi hyvällä syyllä uskoa olevan oikea keinovalikoima perusopetuksen tavoitteiden saavuttamiseksi tämän päivän vaatimukset huomioiden. Mukana on niitä ihmisyyteen liittyviä peruselementtejä, joita yksilöt ovat tarvinneet kaikkina aikoina, sekä uudenlaisia elementtejä, joita ilman tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskunnassa eivät voi juurevammatkaan elementit täydellä voimallaan kukoistaa.

Mistä lisätietoa?

Otavan opiston OPS-hautomohanke ja Suunta-tiimi  auttavat ajankohtaisten haasteiden kohtaamisessa. Hankkeiden kautta tulossa aiheeseen liittyen muun muassa:

• Mitä työelämässä oikeasti tehdään ja millaisia osaamisia siellä tarvitaan? Seuraa OpeTET-hanketta http://www.oppiminen.fi/opetet/
• Maaliskuussa tulossa avoin koulutus teemalla “Osaamiset, teemaopinnot ja arviointi”. Lisätietoa kevään mittaan osoitteessa http://www.oppiminen.fi/koulutuksetjatapahtumat/
• Kannattaa seurata myös kokonaisuudessaan sivustoa www.oppiminen.fi, jonne päivittyy kattavaa koulutustarjontaa sekä ajankohtaisia vinkkejä ja asiantuntija-artikkeleita.

Hankkeiden aiempia tuotoksia aiheeseen liittyen:

• Näkökulmaa tulevaisuuden vaikutuksesta oppimiseen http://www.oppiminen.fi/2013/02/tulevaisuus-haastaa-oppimisen/
• OPS-Webinaari opetussuunnitelman uusista tavoitteista https://www.youtube.com/watch?v=iXc2EwaiB_s
• Miten osallistaa vanhempia tavoitteiden ja uusien keinojen hahmottamiseen? http://www.oppiminen.fi/2015/11/koulu-muuttuu-tiedetaanko-kotona/
• Miten ilmiöpohjaisuudella saadan konkretiaa tavoitteiden saavuttamiseen http://www.oppiminen.fi/2015/04/jalansijaa-tulevaisuuden-osaamiselle/
• Kartoitusta tavoista hahmottaa koulun tulevaisuutta http://www.oppiminen.fi/2015/05/kaunokirjalliset-tekstit-taydentavat-tutkimusta-koulun-tulevaisuudesta/

Virkistävää matematiikan päivää!

Vastaukset ja bonustehtävä: https://www.facebook.com/matematiikanpaiva

Matematiikan opetus uusiksi: kaikille oikeus innostukseen!

Matematiikka apuna parinmuodostuksessa: älä tyydy huonompaan vaihtoehtoon!

Matematiikan myytit rikottava: matematiikka kuuluu kaikille!

Muista haastaa perheenjäsenet! 

Matematiikan opettajat voivat ottaa kopin matematiikan päivästä valjastamalla oppilaansa vanhempiensa haastajiksi. Suunnitelkaa ryhmänne kanssa Perheen matikkahaaste, jonka oppilaat vievät kotiiinsa vanhempiaan tai sisaruksiaan testatakseen. Kerrankin siis perheenjäsenet suorittavat oppilaiden laatimat kotitehtävät, ja kodeissa saadaan uudenlaista keskusteltavaa matematiikan oppimisesta. Oppilaiden kanssa on hyvä puhua siitä, kuinka ympäristössä mahdollisesti esiintyvä voivottelu matematikan vaikeudesta ylläpitää käsitystä matematiikasta mahdottomana oppiaineena (tai vain joillekin sopivana). Onko luokassa oppilaita, joilla on käsitys itsestään täysin ei-matemaattisina? Mistä tuo käsitys on syntynyt, ja onko mitään, minkä avulla asiaa voisi muuttaa?

Kom ihåg att utmana hela familjet!

Det går att ta del av matematikdagen även med familjen. Vi utmanar familj och vänner för att få igång ett positivt tänkesätt och positiva attityder gentemot matematiken. En egen familjeutmaning planeras i samarbete mellan mattelärarna och eleverna. I Hela familjens matteutmaning får eleverna möjlighet att testa familjens och sina vänners matematiska kunskaper. Denna gång är det alltså familjemedlemmarna som göra läxorna! Familjeutmaningen ger även möjlighet för hela familjen att diskutera matematik; vad är matematik och hur lär man sig att tänka matematiskt?

Det är bra att på matematiklektionerna diskutera om matematikupplevelser och känslor gentemot matematiken. Har eleverna möjligtvis i sin omgivning stött på negativa känslor när matematiken kommer på tal? Vad kan vara problematiskt med att matematiken upplevs på ett visst sätt, ofta som frusterande och hopplös? Upprätthåller det kanske ett visst tankemönster om att matematiken är omöjlig och endast passar dem som förstår vad det går ut på? Finns det möjligtvis sådana elever i klassen som uppfattar sig själv som omatematiska? Varifrån kommer dessa tankar, och går det att ändra dem?

Väck upp hjärnan: Matematikens dag 22.10.

Skribenter Julia Kilpelä & Laura Tuohilampi

Visste du att vi firar matematikens dag den 22.10? Meningen med denna dag är att göra matematiken till en del av det vardagliga livet. När har du sist självt haft att göra med matematik? Det är ju främst skoleleverna och matematiklärarna som sysslar med matematik regelbundet. Hur är det då med dem som studerar eller redan är i arbetslivet, och möjligtvis dessutom har dåliga erfarenheter av skolmatematiken?

Matematiken präglas ofta av stereotypiska, förutfattade meningar. När man talar om matematik kommer man å ena sidan att tänka procenter, skatter eller räkningar som har att göra med butiksärenden. Kanske man ibland även funderar på frågor som har att göra med geometri eller statistik. Å andra sidan tänker man kanske på väldigt svårtydda och abstrakta matematiska problem. Handen upp den som inte sett matematiken illustreras i form av en förvirrad professor framför en krittavla täckt av ekvationer?

Vad är matematik egentligen? Är matematiken en allemans rätt? Behöver man ha oklanderliga färdigheter i räkning, eller kan man tänka sig en person med starka logiska kunskaper, men som ändå använder räknare för vanliga multiplikationsräkningar, vara bra på matematik? 

Kan matematik vara roligt? Kunde du tänka dig mattegympa som något lika avkopplande och inspirerande som t.ex. korsord, Facebook-test, hantverk eller sudokun? I så fall, vilken slags matematik skulle du uppleva som uppfriskande?

På matematikens dag den 22.10 sprids det ut ett elektroniskt paket för hjärngympa. Var redo för att dela paketet från och med klockan 6.30 på Twitter, Facebook och Instagram med hashtagen #aivothereille och #neuronaktiveringspaket!

Det går att ta del av matematikdagen även med familjen. Vi utmanar familj och vänner för att få igång ett positivt tänkesätt och positiva attityder gentemot matematiken. En egen familjeutmaning planeras i samarbete mellan mattelärarna och eleverna. I Hela familjens matteutmaning får eleverna möjlighet att testa familjens och sina vänners matematiska kunskaper. Denna gång är det alltså familjemedlemmarna som göra läxorna! Familjeutmaningen ger även möjlighet för hela familjen att diskutera matematik; vad är matematik och hur lär man sig att tänka matematiskt?

Det är bra att på matematiklektionerna diskutera om matematikupplevelser och känslor gentemot matematiken. Har eleverna möjligtvis i sin omgivning stött på negativa känslor när matematiken kommer på tal? Vad kan vara problematiskt med att matematiken upplevs på ett visst sätt, ofta som frusterande och hopplös? Upprätthåller det kanske ett visst tankemönster om att matematiken är omöjlig och endast passar dem som förstår vad det går ut på? Finns det möjligtvis sådana elever i klassen som uppfattar sig själv som omatematiska? Varifrån kommer dessa tankar, och går det att ändra dem?

Dela ut era matteutmaningar på Matematikens dag 22.10 i Facebook med hashtag #aivothereille  #neuronaktiveringspaket 

I samarbete med:

Mielikuvituskoulu

Valtakunnallinen Luma-keskus

Helsingin yliopiston Summamutikkakeskus

Helsingin yliopiston matematiikan ja tilastotieteen laitos

Tabletkoulu

Eduhakkerit

Flush

Proedugo

Koulu kaikkialla

Peruskoulupesula

Aivot hereille!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Tiesitkö, että viikon kuluttua 22.10. vietetään Matematiikan päivää? Päivän tarkoituksena on tuoda matematiikkaa tavallisen ihmisen arkipäivään. Milloin sitä on tullut viimeksi käytettyä matemaattista ajatteluaan? Koululaiset ja matematiikan opettajat työskentelevät matematikan parissa säännöllisesti, samoin matemaattiisilla aloilla työskentelevät. Mutta entäpä tavallinen työelämässä oleva aikuinen, jolla pahimmassa tapauksessa on vielä huonot muistot koko aineen opiskelusta?

Matematiikasta puhuttaessa ajatellaan usein laskemista: prosentteja, veroja, kaupassakäyntiä. Joskus ajatellaan geometriaa, joskus tilastomatematiikkaa. Toisaalta saatetaan ajatella hyvinkin abstrakteja asioita. Käsi pystyyn jokainen, joka ei ole joskus nähnyt matematiikkaa kuvitettavan höynähtäneellä professorilla, joka seisoo yhtälöitä täyteen tuherretun liitutaulun edessä?

Mitä matematiikka itse asiassa on? Onko matematiikka jokaisen ihmisen oikeus? Vaatiiko matemaattinen ajattelu virheetöntä laskutaitoa, vai voidaanko esimerkiksi vahvan loogisen ajattelukyvyn omaava henkilö lukea matematiikan osaajaksi, vaikka hän tarvitsisikin laskinta tavallisista kertolaskuista selviämiseen? 

Voiko matematiikka olla hauskaa aivojumppaa? Rentouttavaa tai inspiroivaa puuhaa siinä missä ristikot, facebook-testit, käsityöt tai sudokut? Millaisen matematiikan itse kokisit virkistävänä?  

Matematiikan päivänä lasketaan liikkeelle lyhyt Aivojen herätyssetti. Ole valmiina jakamaan settiä: löydät sen 22.10 klo 6.30 Facebookista, Twitteristä ja Instagramista hashtagilla #aivothereille. 

Matematiikan opettajat voivat ottaa kopin matematiikan päivästä valjastamalla oppilaansa vanhempiensa haastajiksi. Suunnitelkaa ryhmänne kanssa Perheen matikkahaaste, jonka oppilaat vievät kotiiinsa vanhempiaan tai sisaruksiaan testatakseen. Kerrankin siis perheenjäsenet suorittavat oppilaiden laatimat kotitehtävät, ja kodeissa saadaan uudenlaista keskusteltavaa matematiikan oppimisesta. Oppilaiden kanssa on hyvä puhua siitä, kuinka ympäristössä mahdollisesti esiintyvä voivottelu matematikan vaikeudesta ylläpitää käsitystä matematiikasta mahdottomana oppiaineena (tai vain joillekin sopivana). Onko luokassa oppilaita, joilla on käsitys itsestään täysin ei-matemaattisina? Mistä tuo käsitys on syntynyt, ja onko mitään, minkä avulla asiaa voisi muuttaa?

Jakakaa laatimanne matikkahaasteet Matematiikan päivänä 22.10. Facebookissa hashtagilla #aivothereille. 

Matematiikan päivässä mukana

Mielikuvituskoulu

Valtakunnallinen Luma-keskus

Helsingin yliopiston Summamutikkakeskus

Helsingin yliopiston matematiikan ja tilastotieteen laitos

Tabletkoulu

Eduhakkerit

Flush

Proedugo

Koulu kaikkialla

Peruskoulupesula

Pohjantähden alla

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Viime tekstini pakkoruotsista ja pohjoismaisesta identiteetistä käynnisti kiivaan keskustelun kommenteissa. Osa kommenteista kyseenalaisti sen, voiko koulussa määritellä ihmisten identiteettiä. Nimimerkki Kielivapaus totesi:

Totalitarismissa valtio pyrkii muokkaamaan kansalaisen identiteetin palvelemaan valtion identiteettiä, mutta demokratiassa valtiollinen identiteetti rakentuu alhaalta ylös, yksittäisten kansalaisten identiteettien summasta tulee kansakunnan identiteetti.

Ajatus on kaunis: Meidän yksittäiset identiteettimme muodostavat kansallisen identiteetin, kuin pointillistinen maalaus, jossa eri väriläiskät eivät sekoitu toisiinsa, mutta muodostavat silti yhtenäisen kuvan.

Ajatuksen kauneus ei kuitenkaan tee siitä automaattisesti totta¹. Muutama teksti sitten erottelin kouluissa opetettavan "yleissivistyksen" voivan tarkoittaa kolmea asiaa:

• Perustiedot: ne tiedot ja taidot, joita tarvitaan yhteiskunnassa toimimiseen.
• Kulttuurinen hegemonia: sivistystä tarvitaan osoittamaan oma yhteiskunnallinen asema.
• Yhteiskunnallinen kaanon, jonka avulla luodaan ja ylläpidetään käsityksiä omasta valtiosta, kansasta ja yhteiskunnasta.

Viimeisessä kohdassa koulu selvästi pyrkii muokkaamaan oppilaiden identiteettiä "ylhäältä alas". Toisin kuin Kielivapaus, en kuitenkaan pidä tätä totalitarismin merkkinä: päinvastoin väitän, ettei demokraattisinkaan valtio voi pysyä kasassa täysin ilman sitä.

II.

Ennen kuin jatkamme siitä, miten peruskoulussa luodaan kansallista identiteettiä, perehdytään ensin muutamaan aiheen kannalta olennaiseen käsitteeseen.Ferdinand Tönnies kiteytti aikanaan kaksi tärkeää termiä: Gemeinschaft ja Gesellschaft. Gemeinschaft tarkoittaa luonnollista yhteisöä, johon ihmiset ovat sitoutuneet veren (esim. suku), paikan (esim. kyläyhteisö) tai mielen (esim. ystävyyssuhteet tai harrastusseurat) avulla. Gesellschaft puolestaan on laajempi ihmisten yhteiselon muoto, "yhteiskunta", jossa ihmiset eivät ole sitoutuneet toisiinsa millään tavalla.

Kansallisvaltio ei ole Gemeinschaft, sillä se on siihen aivan liian suuri. Gemeinschaftin koolle on raja: Antropologi Robin Dunbar havaitsi, että luonnolliset ihmisyhteisöt tapaavat ympäri maailman olla saman kokoisia, suunnilleen 150 henkeä. Tämä Dunbarin luku pätee niin metsästäjä-keräilijöiden heimoihin kuin World of Warcraftin kiltoihin.

Benedict Anderson käytti termiä kuvitteellinen yhteisö kuvaamaan Dunbarin lukua suurempia yhteisöjä, kuten kansakuntia. Ne eivät pysy kasassa itsestään, vaan hajoavat pienemmiksi Gemeinschafteiksi, mikäli niitä ei pidetä jatkuvasti yllä. Eric Hobsbawm tunnisti yhdeksi tärkeäksi kuvitteellisten yhteisöjen ylläpitäjäksi niin sanotut keksityt perinteet. Kalevalan tyyppinen kansalliseepos on keksitty perinne, mutta niin ovat myös ajatukset "kansanluonteesta", kansallisista sankareista, kirjallisuuskaanonista johon kuuluvat esim. Aleksis Kiven ja Väinö Linnan tuotanto jne.

Kansallisvaltio on suhteellisen uusi keksintö. Ajatus Suomesta kansakuntana on alle 200 vuotta vanha. Se ei syntynyt tyhjästä, vaan se luotiin perinteitä keksimällä. Nämä keksityt perinteet siirtyvät sukupolvelta toiselle osittain kotikasvatuksen myötä, mutta Hobsbawmin mukaan erityisesti peruskoululla on suuri merkitys niiden siirtäjänä.

Äidinkielen tunnilla luetaan edelleen Vänrikki Stoolin tarinoita ja Tuntematonta sotilasta. Historian tunneilla käsitellään Suomen historian merkkipaaluja ja korostetaan kansallista tarinaa. Yhteiskuntaopin koko idea on hakata nuorten päähän ajatus yhtenäisen demokraattisen valtion säännöistä.

Tämä on tietenkin propagandaa, mutta ainakin sen tarkoitus on yleishyödyllinen. Yhtenäisen kansakunnan ajatus estää monia ongelmia. Saamme lukea uutisista joka päivä, mitä käy, jos samassa valtiossa asuvilla ihmisillä ei ole yhteistä käsitystä kansallisesta identiteetistä. Syyriassa ihmiset identifioituvat omaan lahkoonsa, ei "Syyriaan": seurauksena on sisällissota, joka ei tunnu loppuvan koskaan. Ukrainan itäosien separatismi on tietenkin pitkälti Venäjän ylläpitämää, mutta ennen sotaa monilla itäukrainalaisilla oli aidosti ennemminkin venäläinen kuin ukrainalainen identiteetti: he eivät ehkä halunneet osaksi Venäjää, mutta he eivät myöskään kokeneet olevansa "ukrainalaisia". Tämän vuoksi Venäjän oli helppo lietsoa konfliktia Ukrainan itä- ja länsiosien välille.

III.

Nimimerkki Kielivapaus kysyi myös:

Miksi uskonto ei ole pakollinen, vaikka Suomen valtion identiteettin kuuluu kristinusko ja haluamme viestiä olevamme osa kristittyä, luterilaista maailmaa?

Uskonto oli aiemmin merkittävässä roolissa yhteisen identiteetin luojana ja se oli mukana lähes kaikessa kouluopetuksessa, mutta sen merkitys on sittemmin vähentynyt. Väitän, että hyvinvointivaltio korvasi uskonnon. Tietyssä mielessä kirkko ja hyvinvointivaltio ovat kilpailijoita: kirkko on kautta vuosisatojen huolehtinut köyhistä, leskistä ja orvoista, mutta nykyisin kansankoti huolehtii kaikista. Uskonto on joutunut koko ajan enemmän marginaaliin, eikä vastaavasti koulussakaan enää lapsille kasvateta kristillistä identiteettiä.

Toisaalta uskonnon opetus katsotaan edelleen tärkeäksi yhteiskuntarauhan kannalta: Helsingin sanomissa tohtorit Inkeri Rissanen ja Tuula Sakaranaho kannustivat parantamaan islamin opetuksen tasoa, sillä hyvä ymmärrys uskonnosta voi ehkäistä radikalisoitumista.

Ajattelin aikanaan, että "kansallisen kaanonin" opettaminen kouluissa on typerää nationalismia. Kouluissa olisi mieluummin pitänyt opettaa maailmanhistorian moninaisia tapahtumia kuin keskittyä nurkkakuntaisesti Suomen historian yksityiskohtiin. Ajattelin, että kansallismielisyyden kasvattaminen johtaa vain vastenmielisiin ilmiöihin, kuten uusnatsismiin.

Nykyisin ajattelen Rissasen ja Sakaranahon ajatusta mukaillen, että hyvä ymmärrys omasta kansakunnasta ja vahva kansallinen identiteetti nimenomaan ehkäisee väkivaltaista äärinationalismia. Kirjoitin aiemmin integraatiosta seuraavasti:

Integraation ideaan kuuluu se, että jokainen arvostaa sekä omaa kulttuuriaan että muiden kulttuureita. Se ei myöskään tarkoita, että muita kulttuureita tulisi aina kohdella varovaisen kunnioittavasti: päinvastoin todellinen integraatio saavutetaan vasta sitten, kun vieraisiin kulttuureihin suhtaudutaan yhtä luontevasti kuin omaankin.

Monikulttuurinen yhteiskunta vaatii paradoksaalisesti vahvaa kansallista identiteettiä. Eikä tämä identiteetti synny tyhjästä: sen muodostumiseen tarvitaan jatkuvaa työtä, ja siitä työstä tekee peruskoulu suuren osan.

---

¹Tunnearvoefektin vuoksi ihmiset yliarvioivat positiivisten asioiden todennäköisyyden: jos ajatus on kaunis, haluan myös uskoa sen olevan totta. Näin ollen tasapainoisen ajattelijan pitäisi aina olla hieman epäluuloinen kauniita ajatuksia kohtaan: koska tunnearvoefekti ja toiveajattelu vääristävät ajatuksiamme niitä kohtaan liian myönteiseksi, on lievä kyynisyys usein lähempänä totuutta.

Opi perusasiat

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Edellisessä tekstissäni erotin kolme asiaa, jota voidaan tarkoittaa, kun puhutaan yleissivistyksestä:

• Perustiedot (kohdat 1-3): ne tiedot ja taidot, joita tarvitaan yhteiskunnassa toimimiseen.
• Yhteiskunnallinen kaanon (kohdat 4-5, osin myös 2), jonka avulla luodaan ja ylläpidetään käsityksiä omasta valtiosta, kansasta ja yhteiskunnasta.
• Kulttuurinen hegemonia (kohdat 6 ja 7): sivistystä tarvitaan osoittamaan oma yhteiskunnallinen asema. Tämä toimii erityisen hyvin, mikäli alempaan sosioekonomiseen asemaan liittyy myös lyhyempi yleissivistävä koulutus.

Kulttuurisen hegemonian käsittelin viime kerralla, tällä kertaa on perustietojen vuoro. Olen myös jo jonkin aikaa halunnut käsitellä uuden opetussuunnitelman luonnosta (OPS2016), joten nyt on aika iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Opetussuunnitelma on... järkyttävän pitkä. Kokonaisuudessaan se on yli 500 sivua, ja pelkästään kaikille yhteinen osuus on lähes 100 sivua. Siinä riittää siis lukemista iltapuhteiksi. Martti Hellström kirjoitti blogissaan hyvän yhteenvedon yleisestä osasta, johon suosittelen kaikkia tutustumaan. Yleisestä osasta kirjoitan ehkä joskus lisää: tällä kertaa keskityn kuitenkin ainekohtaisiin opetussuunnitelmiin; tarkemmin ottaen yläkoulun historian OPSiin.

II.

Käsittelin viimeksi historiaa esimerkkinä aiheesta, jota pidetään "yleissivistyksen" mittarina. Historia on myös minulle hyvin tuttu aine, sillä valmistuin alunperin historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi. Katsotaan siis, mitä OPS2016 sanoo historian opetuksesta.

Yläasteella käsitellään ajanjaksot 1800-luvulta nykyaikaan. Yleensa historiaa opetetaan vain 7. ja 8. luokalla, ja tyypillinen tapa jakaa oppisisällöt on käsitellä "pitkä 1800-luku" (aika Ranskan vallankumouksesta ensimmäiseen maailmansotaan) 7. luokan aikana ja I maailmansodan jälkeiset tapahtumat 8. luokalla.

Sisältöjä siis riittää: pelkästään ensimmäisen maailmansodan jälkeen on tapahtunut niin paljon asioita, että aika tahtoo aina loppua kesken. Suomen sisällissota, Neuvostoliiton synty, fasismin nousu, II maailmansota ja holokausti, kylmä sota, avaruuskilpailu, siirtomaiden itsenäistyminen, nuorisoliikkeiden synty, Maon Kiina, Lähi-idän kriisi, rautaesiripun romahdus, 9/11 ja terrorisminvastainen sota. Ja paljon muuta tämän lisäksi. Jos opettaja tahtoo, että oppilaille tulee kattava käsitys 1900-luvun tapahtumista, täytyy aiheesta toiseen siirtyä varsin ripeästi.

Mutta tuo oli vanhan opetussuunnitelman mukaista ajattelua. Katsotaanpa, mitä OPS2016 sanoo yläkoulun historian sisällöiksi:

S1 Teollisuusyhteiskunnan synty ja kehitys: Perehdytään ilmiöön, joka on muuttanut ihmisen elämää, ihmisen ja luonnon suhdetta sekä maailmaa.

S2 Ihmiset muuttavat maailmaa: Tutustutaan yhteiskunnallisiin aatteisiin, niiden merkitykseen ja seurauksiin sekä siihen, miten ihmiset ovat pystyneet vaikuttamaan omana aikanaan.

S3 Suomea luodaan, rakennetaan ja puolustetaan: Perehdytään kulttuurin merkitykseen identiteetin rakentamisessa autonomian ajalla ja itsenäisen Suomen alkutaipaleeseen.

S4 Suurten sotien aika: Perehdytään maailmansotiin, kylmään sotaan ja sodista selviytymiseen erityisesti tavallisten ihmisten ja ihmisoikeuskysymysten näkökulmasta. Paneudutaan ihmisoikeusrikoksiin kuten holokaustiin ja muihin kansanvainoihin sekä ihmisoikeuksien edistämiseen.

S5 Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen: Tarkastellaan arkielämän historiaa ja tämän päivän juuria. Kehityksen yksilölle tuomien saavutusten ohella perehdytään elinkeinorakenteen muutokseen ja palveluammattien yleistymiseen sekä kaupungistumiseen.

S6 Nykyisen maailmanpolitiikan juuret: Syvennytään kehittyneiden ja kehittyvien maiden yhteiseen historiaan sekä uudenlaisten poliittisten jännitteiden syntyyn ja ratkaisuihin maailmassa.

Ja siinä se! Tämä on aikamoinen muutos nykyiseen opetussuunnitelmaan, jossa luetellaan monia tapahtumia, jotka pitää opettaa. Uskomatonta kyllä uuden OPSin mukaisesti opettaja voisi periaatteessa olla kertomatta vaikka talvi- ja jatkosodasta sanaakaan, eikä hän olisi rikkonut opetussuunnitelmaa!

Jos jäi epäselväksi, niin kannatan tällaista kehitystä sataprosenttisesti. Kerrankin opetussuunnitelma on uskallettu tehdä niin kevyeksi, että oppilailla on oikeasti mahdollisuus oppia sen sisältö kokonaan.¹

III.

Ylläolevaa ei pidä tulkita niin, että mielestäni talvi- ja jatkosotaa ei pitäisi opettaa koulussa. Ei toki. Mutta pitää miettiä, pitääkö ne opettaa kaikille.

On olemassa perustiedot, jotka kaikkien oppilaiden tulee osata, mutta nopeammin eteneville pitää antaa mahdollisuus opetella paljon enemmän kuin vain perustiedot. Kun suunnittelin yseille yksilöllisen opetuksen mallin mukaiset opotunnit, jaoin sisällöt seuraavasti:

Kurssilla on yhdeksän aihetta. Joka aiheesta löytyy kolmenlaisia tehtäviä:

• PERUSASIAT, jotka jokaisen täytyy osata. Sinun pitää siis kurssin lopuksi hallita jokaisen yhdeksän aiheen perusasiat ja tehdä tehtävät, jotka niihin liittyvät.
• SYVENTÄVÄT ASIAT. Aiheesta enemmänkin kiinnostuneet voivat tehdä näitä. Jos aihe ei erityisemmin kiinnosta, ei syventäviä asioita tarvitse tutkia.
• EDISTYNEET ASIAT: jos on tehnyt kaikki syventävät tehtävät ja vieläkin kiinnostaisi tutkia asiaa enemmän, voit tehdä näitä.
• Ja lisäksi: jos löydät jonkin aiheisiin liittyvän asian, joka kiinnostaa sinua, mutta jota ei ole mainittu minkään tehtävän kohdalla, tutki sitä aivan vapaasti. Tarkoitus on saada tietoa omaa valintaa varten.

Perusasioita täytyy olla tarpeeksi vähän, jotta niiden oppimista voi vaatia kaikilta oppilailta: myös niiltä, joilla on oppimisvaikeuksia tai muita oppimista haittaavia esteitä. Useimmat oppilaat perehtyvät paljon myös syventäviin asioihin ja aiheesta erityisesti kiinnostuneille löytyy vielä edistyneempiä aiheita.

Otetaan taas konkreettinen esimerkki. Uuden OPSin historian sisältöosuus 3 oli "Suomea luodaan, rakennetaan ja puolustetaan". Minä jakaisin sen sisällöt nopeasti mietittynä vaikka seuraavasti:

• PERUSASIAT: Suomi siirtyi Venäjän vallan alle Ruotsin vallan jälkeen. Venäjän vallan aikaa kesti noin sata vuotta. Sinä aikana Suomi kehittyi paljon. Suomi itsenäistyi noin sata vuotta sitten. Pian itsenäisyyden jälkeen käytiin sisällissota, joka oli hyvin verinen.
• SYVENTÄVÄT ASIAT: Suomi sai autonomian. Suomi teollistui. Suomi sai oman rahan ja postilaitoksen. Kansallisromantiikka ja Kalevala. Sortokaudet. Torpparikysymys. Suojeluskunnat ja punakaartit. Vankileirit.
• EDISTYNEET ASIAT: Porvoon valtiopäivät. Tampere esimerkkinä Suomen teollistumisesta. Suomi keisarikunnan uskollisena osana. Aleksanteri II. Fennomania ja Snellman. Kielikiistat. Eugen Schaumann. Jääkäriliike. Kuningassuunnitelmat. Tasavallan synty. Kommunistivainot.

Huomaa, kuinka vähän perusasioita on. Niiden pitää olla niin yksinkertaiset, että kuka tahansa voi ne opetella. Samalla siinä tulee käytyä läpi ne asiat autonomian ajasta ja itsenäistymisestä, jotka todella ovat nykypäivänäkin tärkeitä tietää. Jos ei tiedä, että Suomi oli aikanaan Venäjän vallan alainen, voi olla vaikea ymmärtää monia asioita nykyisestä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Sitä vastoin jääkäriliikkeen tunteminen on jo triviaa. Se voi syventää ymmärrystä tietyistä kehityskuluista, mutta vain hyvin rajallisesti. Jääkäriliikkeen tietäminen on lähinnä kiinnostavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita historiasta sen itsensä vuoksi.

IV.

Jotta oppilaat eivät laiskottelisi ja lukisi aina vain ehdotonta minimimäärää kokonaisuuksista, pitää opettajan todella uuden opetussuunnitelman mukaisesti olla oppimisen ohjaaja. Opettajan tehtävä on kannustaa ja ohjata oppilaita haastamaan itsensä.

Mutta ketään ei voi pakottaa kiinnostumaan asioista. Kuten kaikki tiedämme, on joka luokassa niitä oppilaita, jotka eivät ole kovinkaan innostuneita aineesta tai toisesta. Sanotaan, että nämä epäkiinnostuneet oppilaat opettelevat vain kolmasosan aineen sisällöistä.

Kumpi on parempi tulos: että oppilas lukee 10 aihetta ja oppii ne kokonaan, vai että hän lukee 30 aihetta ja ymmärtää jokaisesta vain kolmasosan? Mastery learning perustuu ensimmäiseen ajatukseen: oppilas ei opettele mitään asiaa vain osittain, vaan hän ei etene aiheesta toiseen, ennen kuin on oppinut ensimmäisen aiheen kunnolla.

Jos oppilas todella oppii perusasiat, on hänellä hallussaan tiedot, joita ehdottomasti tarvitaan yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Jos oppilas tajuaa vain kolmasosan kaikista oppisisällöistä, ei hän saa minkäänlaista kokonaiskuvaa mistään aiheesta.

Ozy Franz kirjoitti samasta aiheesta Thing of Things -blogissaan, ja siinä hän mainitsi perusasioiden opettamisen tiellä olevan esteen: "Oppilaiden pitäisi oppia myös tärkeä asia X!" kuulostaa sivistyneeltä, kun taas "Meidän pitäisi ottaa aihe Y pois pakollisista oppisisällöistä" kuulostaa opetuksen tyhmentämiseltä. Mutta jos pakotamme oppilaat lukemaan asioita, joita he eivät oikeasti tarvitse, eivät he välttämättä opi kunnolla niitä asioita, joita he todella tarvitsisivat.

Lopuksi kysynkin eri aineiden ja kouluasteiden opettajilta: Mitkä ovat sinun mielestäsi oman alasi "perusasiat"? Uskallatko tehdä tarpeeksi lyhyen listan, jotta voit olla varma, että kaikki oppilaat voivat oppia ne kiitettävästi?

Seuraavaksi: Pohjantähden alla.

---

¹ Valitettavasti tilanne ei ole ihan yhtä hyvä kaikkien aineiden kohdalla: esimerkiksi vaikka biologiassa on edelleen mielestäni aivan liian yksityiskohtaisesti kuvattuja tavoitteita ja sisältöjä. Silti biologiankin tapauksessa sisältöjä on vähemmän kuin nykyisessä opetussuunnitelmassa, joten suunta on oikeanlainen.

Ipsa scientia potestas est

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Lauran edellisen kirjoituksen kommenteissa nousi taas esille yleissivistyksen tärkeys. Myös Educa-messuilla puhuttiin useampaan otteeseen yleissivistyksestä. Olen itse aina pitänyt yleissivistystä itsestään selvästi hyvin tärkeänä, mutta nyt aloin miettiä asiaa hieman tarkemmin. Nyrkkisääntönäni on nykyisin, että jonkin tuntuminen "itsestään selvältä" on varoitusmerkki: se tarkoittaa, etten ole luultavasti koskaan pysähtynyt kyseenalaistamaan asian todellista merkitystä.

Yleissivistyksen suhteen minun oli vielä syytä olla erityisen varuillani, sillä pidän itseäni hyvin laajasti sivistyneenä ihmisenä ja olen ylpeä yleissivistykseni syvyydestä. Jos olen itse jossain hyvä, niin onko se täysin sattumalta myös mielestäni tärkeää? Vai onko uskottavampaa, että yleissivistys on mielestäni tärkeää juuri siksi, että itse olen siinä hyvä? Vanha kunnon minää tukeva arviointierhe iskee jälleen. Harva on valmis sanomaan, että asia, jonka hallintaan on kuluttanut lukemattomia tunteja ja paljon vaivaa, onkin merkitykseltään vain vähäinen.

Pohditaan siis tarkemmin. Mihin tarvitaan "yleissivistystä"? Mitä se edes tarkoittaa?

1. Kaikille tärkeiden tietojen ja taitojen oppimista. Englannin kielen taito tai prosenttilaskut ovat varmasti jatkuvasti hyödyllisiä taitoja. Epäselväksi kuitenkin jää, mihin keskivertoihminen tarvitsee vaikkapa biologian ja maantiedon osaamista normaalielämässään.
2. Yhteiskunnallisen osallistumiseen vaadittavat tiedot. Maantietoa voisi perustella esimerkiksi siksi, että tajutakseen uutisia vaikka ISIS-järjestön etenemisestä Syyriassa ja Irakissa, täytyy olla joskus opiskellut Lähi-idän maantietoa. Samalla selityksellä perustellaan myös historian opiskelu: nykypäivän tapahtumilla on juurensa menneisyydellä. Tämä on kuitenkin jonkin verran kehäpäätelmä: yleissivistystä tarvitaan, jotta voi seurata uutisia, mutta uutiset taas kirjoitetaan sellaisiksi, että niitä voi seurata vain hyvän yleissivistyksen avulla. Uutisia voisi toki kirjoittaa myös artikkelimaisemmiksi, jolloin taustat selitettäisiin itse jutussa, eikä lukijalla tarvitse silloin olla niin paljon pohjatietoa.
3. Yhteinen tietopohja, joka helpottaa kommunikointia. Tämä perustuu edelliseen kohtaan: jos kaikilla on samat perustiedot, ei jokaista keskustelua tarvitse aloittaa pitkällä taustoittamisella, vaan voimme luottaa siihen, että muilla on tietyt käsitteet hallussa. Jos ei ole, on se kuulijan sivistymättömyyttä. Tämä myös tarkoittaa, että se, joka määrittelee "yleissivistyksen" sisällön pitää hallussaan merkittävää valtaa.
4. Ideologinen propaganda. Jos kaikki opiskelevat samat asiat, voi sisällön avulla edistää haluamaansa aatemaailmaa. Tällä en tarkoita vain esim. yhteiskuntaopin sisältöä tai ns. pakkoruotsia. On myös ideologinen valinta sisällyttää toiset asiat osaksi "yleissivistystä" ja jättää toiset pois. Emme esimerkiksi pidä folkloristiikkaa tai kehitysmaantiedettä osana yleissivistystä. Lähiaikojen keskustelu ohjelmoinnin tulosta osaksi opetussuunnitelmaa onkin nähtävissä osin ideologioiden kamppailuna.
5. Yhtenäiskulttuurin rakentaja. Yhteisellä ideologisesti värittyneellä tietopohjalla voi luoda kansallistunnetta ja myyttiä "suomalaisuudesta". Onkin huomattavaa, että nationalismin aikaan koko kansan kouluttamista pidettiin tärkeänä.
6. Yhteiskunnallisen statuksen osoittaja. Osoittamalla yleissivistyksensä voi ihminen osoittaa kuuluvansa sivistyseliitin joukkoon.
7. Luokkayhteiskunnan rakentaja. Jos koulutus jakautuu esimerkiksi yleissivistävään ja ammatilliseen koulutuslinjaan, voi yleissivistyksen merkitystä tähdentämällä samalla korottaa toisen linjan statusta toisen kustannuksella.

Muitakin sisältöjä varmasti löytyy, mutta aloitetaan näillä: onhan tässäkin jo aika paljon eri näkökulmia.

Osa yllä olevista "yleissivistyksen" tehtävistä tai määritelmistä tukevat toisiaan, osa on toisilleen suorastaan vastakkaisia. Listasta eri kohtia yhdistelemällä voi erottaa kolme eri asiaa:

• Perustiedot (kohdat 1-3): ne tiedot ja taidot, joita tarvitaan yhteiskunnassa toimimiseen.
• Yhteiskunnallinen kaanon (kohdat 4-5, osin myös 2), jonka avulla luodaan ja ylläpidetään käsityksiä omasta valtiosta, kansasta ja yhteiskunnasta.
• Kulttuurinen hegemonia (kohdat 6 ja 7): sivistystä tarvitaan osoittamaan oma yhteiskunnallinen asema. Tämä toimii erityisen hyvin, mikäli alempaan sosioekonomiseen asemaan liittyy myös lyhyempi yleissivistävä koulutus.

Palataan perustietoihin ja yhteiskunnalliseen kaanoniin myöhemmissä teksteissä; keskitytään nyt kaikkein kiistanalaisimpaan merkitykseen, eli siihen, kuinka yleissivistys on myös luokkataistelun ase.

II.

Aikanaan "sivistyksellä" tarkoitettiin nimenomaan klassista sivistystä, johon kuului antiikin roomalaisten ja etenkin kreikkalaisten klassikkoteosten tunteminen. Klassinen sivistys vaati aikamoista paneutumista, sillä siihen kuului myös latinan ja klassisen kreikan opiskelua: kaksi kuollutta kieltä, joista ei ole mitään käytännön hyötyä. Opiskelijalla piti siis olla mahdollisuus lukea suhteellisen hyödyttömiä aineita vuosikaudet, mikä vaati opiskelijalta tai hänen vanhemmiltaan merkittävää rahallista panostusta. Vain suhteellisen rikkailla oli siis varaa klassiseen sivistykseen. Näin ollen sivistyksen osoittaminen oli samalla merkki siitä, että kuuluu rikkaaseen yläluokkaan, jonka ei tarvitse välittää koulutuksensa hyödyllisyydestä. Yleissivistys oli siis huomiota herättävää ajan haaskaamista, kerskakulutusta.

Valtaapitävä luokka oli 1800-luvulla porvaristo, ei enää aatelisto. Koulu palveli nyt teollista yhteiskuntaa. Nykyisin koulun uudistajat mainitsevat usein, kuinka koulu on kehitetty teollista yhteiskuntaa varten, mutta tällöin unohtuu helposti, kuinka suuri uudistus 1800-luvulla tehtiinkään. Koulusta haluttiin saada merkittävästi relevantimpi ja hyödyllisempi. Opiskelun painopisteen siirtäminen Aristoteleestä moderneihin luonnontieteisiin oli aikamoinen muutos. Mutta vaikka opetus muuttui astetta käytännöllisemmäksi, pysyi yleissivistyksen ihanne voimissaan. Nyt vain yleissivistykseen ei enää kuulunut antiikin filosofien yksityiskohtainen tunteminen, vaan ennemminkin uuden ajan kirjallisuuteen ja kulttuuriin syventyminen. Sivistyneen ihmisen tuli tuntea myös luonnontieteitä, matematiikkaa ja kieliä.

Yleissivistyksen sisältö muuttui, mutta edelleen se palveli yläluokan kulttuurihegemoniaa: porvaristo, joilla oli varaa kouluttaa lapsiaan, nautti korkeasta statuksesta. Alaluokan matala sivistys riitti todisteeksi heidän alaluokkaisuudestaan. Siksi 1900-luvulla oli suuria pyrkimyksiä lisätä koulutustasoa myös työväestön keskuudessa. Tämän monet näkivät mahdollisuutena sosiaaliseen nousuun. Työväenopistoja ja -lehtiä perustettiin ja yhä useampi työläisperheen lapsi kävi koulua yhä pidempään. Sivistys oli edelleen sosiaalisen arvonnousun mittari, mutta nyt se oli yhä useamman saavutettavana.

III.

Tämän jälkeen mikään ei olekaan suuresti muuttunut. Porvariston kulttuurinen hegemonia pitää yhä pintansa: edelleen "yleissivistys" on yksi tärkeä mittari, jolla ihmisen sosiaalista asemaa mitataan. Tämän valossa lähiaikoina käyty keskustelu lukion uudistamisesta vaikuttaa hieman pahaenteisemmältä. Poliitikot ja muut eliitin jäsenet yhteen ääneen vastustivat valinnaisuuden lisäämistä, sillä se "vähentäisi lukion yleissivistävyyttä". Erkki Tuomioja kauhistui ajatuksesta, ettei lukiossa enää tarvitsisi opiskella historiaa: "Se joka ei tiedä miten ja mistä olemme siihen tulleet, missä tänään olemme, ei voi myöskään nähdä tulevaisuuteen ja ottaa sitä haltuunsa."

Tuomiojalta ja muilta uudistusehdotuksia kauhistelevilta ehkä unohtui, että historiaa opetetaan jo peruskoulussa, joten kyllä jokainen edelleen oppisi historian perusasiat. Hän ei myöskään tunnu lainkaan välittävän ammattiopiskelijoista, joiden koulutukseen ei juuri historiaa kuuluu. Tämä on aika paljonpuhuvaa. Koska yleissivistys on eliitin tunnusmerkki, mihin amikset sitä tarvitsisivat? Ja tietenkin myös päinvastoin: jos lukiolaisilla ei olisi yleissivistystä, miten heidät erottaisi amiksista?

En oikeasti usko, että lukion valinnaisuuden lisäämisen vastustajat olisivat tietoisesti ajatelleet juuri yllä mainitulla tavalla. Kirjoituksiani aiemmin lukeneet osaavat ehkä jo aavistella, että jälleen kerran osoitan syylliseksi tiedostamattomat asenteet. Tarkasti ottaen väitän yleissivistyksestä paasaavien pelaavan signalointipeliä. Lyhyesti sanottuna signalointipelissä yritän välittää itsestäni jonkinlaista tietoa, mutta voin tehdä sen vain tietynlaisten viestien kautta. Tässä nimenomaisessa tapauksessa puhuja haluaa viestittää "olen fiksu" ja "kuulun yläluokkaan". Kumpaakaan näistä asioista ei voi sanoa suoraan ääneen, sillä se olisi törkeää itsekehua, joten puhujan tiedostamattoman mielen pitää keksiä sovelias viesti, joka välittää saman sisällön. Yleissivistyksen puolustaminen on aika hyvä viesti tähän tarkoitukseen.¹. Korostan vielä, että koko prosessi on tiedostamaton; yleissivistyksen puolustajat ovat tietoisessa mielessään varmasti aivan vilpittömiä kokiessaan asian itsessään tärkeäksi.

IV.

Olen nyt hakannut yleissivistyksen käsitettä kuin vierasta sikaa. Alussa kuitenkin totesin, että yleissivistyksellä voidaan tarkoittaa muutakin kuin kulttuurista hegemoniaa: se voi viitata myös yhteiskunnalliseen kaanoniin tai perustietoihin. Näistä aiheista kirjoitan vielä myöhemmin lisää, sillä tämä teksti on jo vähän liiankin pitkä, mutta lyhyesti sanottuna sekä yhteiskunnallisen kaanonin että perustietojen opettaminen on koululle erittäin hyvin sopivaa toimintaa.

"Yleissivistys" on kuitenkin sen verran latautunut termi, että sen käyttöä yritän vastaisuudessa välttää. Jos tarkoitan perustietoja, puhun perustiedoista tai yleistiedoista. Jos taas tarkoitan vaikka Dostojevskin tai Eino Leinon tuotantoon perehtymistä tai tietoa siitä, kuka oli Kaarle Suuri ja mitä väliä sillä on, puhun tulevaisuudessa vain "sivistyksestä". Yleis- etuliite viittaa siihen, että kaikkien pitäisi tietää nämä jutut, ja se on epäilyttävä sanoma. Silloin vähättelemme niitä, joilla ei ole ollut aikaa tai kiinnostusta suhteellisen merkityksettömien asioiden opetteluun, eikä tällaisesta ole oikeastaan hyötyä kenellekään

Seuraavaksi: Opi perusasiat.

---

¹Mikäli olet kiinnostunut aiheesta ja olet hyvin kyyninen tai valmis muuttumaan sellaiseksi, suosittelen tutustumaan professori Robin Hansonin "homo hypocritus" -teoriaan, jonka mukaan lähes kaikki toimintamme on vain korkeamman statuksen tavoittelua ja signalointipeliä.