Vertaus ojankaivajasta

Kirjoittanut Antti Värtö

Ojankaivaja raataa tärkeässä työssään. Ojan avulla kasvimaa saa vettä, vaikkakin se jakautuu epätasaisesti: osa kasveista saa liikaa vettä ja kärsii, osa jää lähes kokonaan ilman vettä ja kuihtuu. Tarpeeksi moni kasveista kuitenkin saa vettä riittävästi tuottaakseen satoa.

Kesken kiireisen kaivuupäivän ojankaivaja saa vieraan. Tämä vieras on uudistaja. Hän kertoo, ettei oja olekaan ainoa tai edes paras vaihtoehto kasvimaan kasteluun. Pitkän puutarhaletkun ja käsipumpun avulla kasvimaalle voi saada vettä ilman raskasta ojan kaivamista. Mikä vielä parempaa, letkun avulla kasveja voi kastella niiden yksilöllisen tarpeen mukaan. Ei enää kuihtuvia ja kärsiviä kasveja, vaan kokonaisuudessaan hyvinvoiva puutarha ja parempi sato!

Eri ojankaivajat reagoivat uutiseen eri tavoilla:

1. Suurin osa ilahtuu kuullessaan asiasta, mutta suhtautuu uutiseen myös epäilevästi: Oja tuntuu tutulta ajatukselta, letku taas vieraalta. Miten kasveja oikein kastellaan "yksilöllisesti"? Pitäisi ottaa selvää eri kasvien vedentarpeesta. Ja mistä niitä letkuja edes saa? Entä pumppuja? Ja sitten pitäisi vielä opetella pumpun käyttö. Entä jos pumppu meneekin rikki? Pitää myös opetella korjaamaan se. Koko homma alkaa kuulostaa liian suurelta työltä. Ojankaivuu jo osataan. Parempi pysyä vanhassa.
2. Osa suhtautuu ajatukseen pilkallisesti: Vai vielä yksilöllistä kastelua! Jos kasveja tuolla tavalla hyysätään, eivät ne pian enää tuota satoa lainkaan. Ojan varassa kasvit oppivat tulemaan toimeen sillä vedellä, jonka saavat, ja pulinat pois. Jos joku kasvi ei tuota satoa saamallaan vedellä, on vikaa kasvissa, ei ojassa.
3. Osa suhtautuu vihamielisesti: Mikä oikeus uudistajalla on tulla haukkumaan ojankaivajien työtä turhaksi! Ojankaivuu on kuulkaa todella vaativaa ja rankkaa työtä. Vai vihjaako uudistaja, etteivät ojankaivajat osaa hommiaan? Kaikki kaivajat tekevät erittäin laadukkaita ojia, joita parempia ei löydy mistään! "Puutarhaletkujen" esittely on vain tapa loukata kunniallisia ojankaivajia.
4. Osa ymmärtää väärin: Pitäisikö nyt vielä ehtiä kastelemaan kasveja yksilöllisestikin? Mutta kaikki aikahan kuluu ojankaivuuseen! Missä välissä oikein pitäisi ehtiä letkun kanssa hääriä? Vapaa-ajallako? Ei käy päinsä! Jos halutaan tuoda myös letkut kasteluun, niin selvä homma, mutta sitten pitää saada lisää resurssia: yksi tyyppi voi kastella letkulla ja toinen saa keskittyä ojan kaivamiseen.
5. Osa innostuu, tiputtaa lapionsa saman tien ja lähtee ostamaan letkua. He kastelevat puutarhaa uudella metodilla, mutta alku on hankalaa. On vaikea arvioida, kuinka paljon vettä kasvit tarvitsevat, ja tuore letkukastelija tekee paljon virhearvioita. Vaikka kasvit menestyvätkin paremmin kuin ojan varassa, eivät ne silti tuota niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Kastelija alkaa epäillä. Osa kasveista, jotka olisivat pärjänneet hyvin ojan varassa, ovatkin nyt kastelijan virhearvioiden vuoksi saaneet liikaa vettä ja kärsivät. Eri kasvien huomioiminen tuntuu rasittavalta. Ennen oja piti vain kaivaa, ja kastelu tapahtui itsestään. Kun pumppuun sitten tulee vika, ei kastelija korjaa sitä vaan palaa ojan kaivamiseen. Kasvit eivät ehkä enää menesty niin hyvin kuin aiemmin, mutta eiväthän ne omia kasveja olekaan.

Seuraavaksi: Ensimmäinen askel on myöntää, että muutos on vaikeaa.

Läksyt tehtynä!

Sattuipa kerran niin, että luokanopettajaopiskelijalle annettiin biologiaan liittyen tehtäväksi valita jokin eläin ja tutustua siihen. Tehtävän teko jäi opiskelijalta viime tippaan: yhdeltätoista edellisenä iltana alkoi pakertaminen ja tiedon hankinta nettiä selaillen. Työstä tuli riittävän hyvä, ja olihan se tärkeää saada tehdyksi. Vai oliko? Aamun luennolla tehtävää ei oikeastaan käsitelty. Eläinten kuvat pyydettiin leikkaamaan ja kiinnittämään seinille. Tarkistettiin suurin piirtein, kenellä tehtävä oli tehtynä, ja mentiin sitten muihin asioihin.

Oliko kyseessä oppiminen vai työnteon kontrollointi?

Me kaikki teemme joskus turhaa työtä. Asiasta on kirjoitettu syksyn aikana Helsingin Sanomissa (lue esim. http://www.hs.fi/sunnuntai/a1381550393662). Linkin takaa löytyvässä artikkelissa käsiteltiin kaikkien työelämässä olevien tuntemia raportteja, sisäänkirjautumisia ynnä muita työpäivien täytteitä, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä varsinaisen työn sisällön kanssa. Päähuomio kohdistui kuitenkin siihen, mihin näiden raporttien ja muiden tiedonkeruulomakkeiden dataa hyödynnetään: useimmiten ei yhtään mihinkään. Esimiehet, työnjohtajat, systeemit ja hierarkiat velvoittavat siis suurta massaa fiksuja ihmisiä käyttämään aikaansa työn sisällön ja laadun arkistoimiseen ilman, että tämän kirjanpidon seurauksena huonot toimintatavat paranisivat, väsyneet työntekijät saisivat helpotuksen tai että mitään muutakaan reaktiota olisi odotettavissa.

Ja me kaikkihan tiedämme: niin turhauttavaa.

Mutta kuka on tullut ajatelleeksi, että tämä sama hölmöläisten kulttuuri koskee yhtä lailla erästä valtaisaa ihmisryhmää, jolle ei kaiken lisäksi ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta suotu mahdollisuuksia nurista kohtelustaan (paitsi rangaistuksen uhalla)?

Tämä ryhmä puurtaa hyödytöntä dataa, jota tuskin kukaan koskaan mihinkään käyttää, vain saadakseen kuittauksen homman suorittamisesta. Kaiken lisäksi dead line day is everyday, näitä tehtäviä ei siis voi lykätä sopivampaa hetkeä odottamaan. "Raportit" on kasattava vaikka yön pikkutunneilla, mikäli halutaan välttyä rangaistuksilta.

Puhun peruskoululaisista.

Kävipä nimittäin niinkin, että luokanopettajaopiskelijalla sattui olemaan opetusharjoittelu päällä. Tunneilla oli kivaa ja uutta opittiin - sehän on se koulun tarkoitus. Mutta kas, luokanopettajaopiskelija oli unohtanut valita läksyt! Jotain oli siis keksittävä ja pian. Ohjaaja etsi kirjasta nopeasti tehtävänipun pikku koululaisille seuraavaa päivää varten. Hyvä, näin varmistettiin että pilteillä oli jotain tekemistä myöhäisillalle harrastusten ja neljän muun aineen läksyjen teon jälkeiseen aikaan.

Seuraavan päivän tunnilla tarkistettiin, kuka oli tehnyt, kuka ei. Laiskureille tuli merkintä nettipalveluun, kolmesta merkinnästä seuraisi jälki-istuntoa. Tämän jälkeen tuntia jatkettiin kuin ei hyödytöntä ja halventavaa raportintarkastusepisodia olisi ollutkaan - kirjaimellisesti. Läksyjen sisältö ei nimittäin kiinnostanut ketään, saati se millaisia ongelmia tai mietteitä niitä tehdessä oli herännyt.

On totta, että läksyjen teko on yhteydessä osaamistasoon. No mikäs ihme se on, sillä hyvin osaavat tekevät paljon läksyjä, vähän osaavat vähemmän. Yhteys osaamisen ja läksyjen teon välillä kulkeekin pikemmin osaamistasosta tekemiseen kuin päinvastoin.

On myös totta, että koulun tulee opettaa sinnikkyyteen ja työntekoon. Mutta asian voisi hoitaa tyylikkäästikin. Oppilasta arvostavassa koulussa opettajat voisivat keskenään sopia sinnikkyyskaudesta, jonka aikana läksyjä saisi enemmän, ja toisaalta oppimiskaudesta, jolloin keskityttäisiin sisältöihin suorittamisen sijaan (ja ansaittuun vapaa-aikaan intensiivisen koulussa opiskelemisen vastapainona).

On vaikea ymmärtää, miksei oppitunneilla käytetty aika riittäisi oppilaiden oppimiseen (joka siis ei ole synonyymi kirjojen täyttämiselle). Toki kotonakin voi tehdä tehtäviä, mutta harvoja ja valittuja. Laadukkaita, syvälliseen oppimiseen ja itsenäisyyteen ohjastavia tehtäviä, jotka saisivat arvoisensa käsittelyn oppitunneilla.

Onko läksykulttuurissa parantamisen varaa, vai onko koulun perinteen paino tässäkin asiassa liian raskas? Kuka uskaltaa kyseenalaistaa turhat kotiläksyt siinä missä tarpeettomat seurantaraportitkin? Kenen tarpeita läksyperinne palvelee?

  

Ja tähän loppuun: Eiköhän kirjoiteta vielä tämän illan aikana 5-sivuinen essee peruskoulun muuttumattomuuden problematiikasta. Esseet voi palauttaa aamuun mennessä osoitteeseen laura.tuohilampi'at'helsinki.fi. Niille lukijoille, jotka eivät palauta tehtävää, joutunen laittamaan merkinnän rekisteriini. Palautetut tekstit lupaan hävittää asianmukaisesti, niin, ettei niihin koskaan enää palata. Tämä, hyvät lukijani, ihan vain oppimista tukeakseni.

Toimiva käytäntö

Asia muuttuu käytännöksi, koska se on ...?

Hevosihmisenä seurasin taannoin ratsastuksen alalla tyypillistä yksityisopetustilannetta, jossa joku valmentajaksi itseään kutsuva henkilö pyydetään ohjeistamaan ratsastuksen saloihin, kohteena ratsastaja ja hänen hevosensa. Valmennus oli (ja käytännössä aina on) kestoltaan suurin piirtein tunnin mittainen, mikä on valmentajan saapumisen kannalta järkevää, sillä kovin lyhyeksi aikaa ei kannata vieraalle tallille ajella. Valmennus koostui "opettajan" ohjeista, joita ratsastaja pyrki toteuttamaan, sekä toistoista, joissa ratsukko teki erilaisia liikesarjoja valmentajan toivomat x kertaa kutakin, tunnin täyttymiseen saakka. Jotakuinkin tähän tyyliin: "Laske 3+2. Laske sitten 3+4. Laske vielä kerran 3+4. Laske sitten 4:2. Sitten 5:2. Laske uudestaan 4:2."

Sen lisäksi, ettei kuvatunlaisessa niin tavallisesti toistuvassa ratsatusvalmennuskuviossa ole näkyvissä minkäänlaista (ihmis)pedagogiikkaa, vuorovaikutusta, eikä useimmiten valmentajalla myöskään minkäänlaista koulutusta, ei menetelmä vastaa myöskään eläinkoulutuksellisesti sitä, minkä tiedetään tuottavan huipputuloksia (tai tuloksia ylipäätään). Tiedetään esimerkiksi, ettei kilpahevosella missään nimessä pidä tehdä tunnin verran merkityksettömiä toistoja, joista suurin osa menee sinnepäin. Tämä ei tue ratsastajankaan kehittymistä. Ajallisesti valmennus on liian pitkä: hevosen koulutussession tulisi koostua mielekkäästä lämmittelystä (esimerkiksi maastolenkillä), tämän jälkeen (mikäli hevosen mieliala tuntuu vastaanottavalta) lyhyestä koulutushetkestä, joissa muutamin selkein ja johdonmukaisesti etenevin toistoin edetään onnistuneeseen liikkeeseen, hyppyyn tai muuhun toivottuun. Tämän jälkeen hevosta kiitetään, ja verrytellään lopuksi taas mukavalla meinigillä. Ei varmastikaan tarvitse olla ratsastuksen asiantuntija ymmärtääkseen, miksi jälkimmäisellä menetelmällä saadaan aktiivisia, yhteistyöhaluisia ja liikettään/hyppykapasiteettiaan käyttäviä hevosia (hevosenhan ei tarvitse varsinaisesti opetella liikkumistaan, riittää, että se on halukas liikkumaan kapasitteettinsa ja lihaskuntonsa mukaisesti ratsastajan niin toivoessa).

Kysymys kuuluu: miksi harrastelijoiden valmennus ei käytännössä koskaan ole jälkimmäistä? Miksi se lähes poikkeuksetta on tehotonta ja metsään vievää, hevosen innokkuuden, reaktiivisuuden ja elastisuuden kadottavaa edellistä? Miten käytännöksi voi tulla jokin, joka on täysin hyödytöntä?

Siksi, ettei tavallinen ihminen usko siihen, mitä tekevät huiput. Tavallinen ihminen kuulee ja ymmärtää, että huippu ei toimi kuten hän, mutta tavallinen ihminen näkee kaikkien kokoajan ympärillään toistavan samaa kaavaa kuin hän itse, ja tavallinen ihminen saa tilaisuuden jatkuvasti arvioida tämän menetelmän tuloksia. Tavallinen ihminen käsittää kyllä, ettei kukaan tallikavereista tai oman valmentajan asiakkaista starttaa olympialaisissa, mutta hän joka tapauksessa näkee kuinka tallikollegat  hevosillaan ratsastavat. Kaipa hän alitajuisesti kuvittelee, että jotenkin nuo tutut menetelmät ovat avain kehitykseen, vaikka samanaikaisesti havaitsee jatkuvasti koko suuren tavallisten ihmisten joukon aina vain säilyvän yhtä tavallisina.

Huipulla ratsastavien tavoista tavallinen ihminen ei pääse näkemään yhtään mitään. Vaikka hänelle kerrottaisiin, että huippu käyttää menetelmää a, hän ei kuitenkaan itse  näe, kuinka huippu tekee ratkaisun a, ja siitä seuraa hevosen liikkeessä parannus b. Mutta joka ainoa päivä hän näkee, että valmentajan ratkaisun c jälkeen hevosten liikkeet muuttuvat suuntaan d. Ei ole väliä, onko d hyvä vai huono, pääasia on se, että tavallinen ihminen tietää seurauksen. Hän ei halua kokeilla uudenlaista menetelmää, koska hänellä ei ole käsitystä siitä, mitä tämän menetelmän seurauksena tapahtuu.

Sama ilmiö on näkyvissä kaikkialla oppimisessa. Oppilaat vastustavat uusia oppimismenetelmiä, koska he eivät pysty saamaan kiinni siitä, onko koettu seuraus b:tä, d:ä vai kenties jotakin muuta. He eivät tunnista kokemustaan.

Opettajat toistavat opetuksessaan vanhaa kaavaa, koska he tietävät vamasti, mitä siitä seuraa: tätä he voivat todistaa päivästä toiseen. Ennustettavuudesta ja varmuudesta seuraa kontrollin tunnetta, ja on vain hyvin harvoja ihmisiä, jotka pystyvät elämään ilman sitä.

Siksi asiakas palkkaa "valmentajan", joka käyttää 5 min sen pohtimiseen, miten asiat tavallisimmin tehdään, ja 0 min sen miettimiseen, miten saisi aikaiseksi kehitystä.

Siksi huipulla on tilaa.