Vaihtuvat rakennuspalikat

Kevään aikana julkaistaan yhteistyönä Peruskoulupesulassa sekä Oppiminen.fi-sivustolla viisiosainen kirjoitussarja, joka käsittelee oppimisen suuria ajankohtaisia murroksia. Aiheina ovat osaamiset ja uusi yleissivistyskäsitys, oppimisen eksosysteemit, oppimisen henkilökohtaistuminen, yhteisöoppijuus sekä opettajaprofesion muutos. Alla oleva artikkeli on sarjan ensimmäinen osa.

Kirjoittanut Laura Tuohilampi, matematiikan opettaja ja opettajankouluttaja

Mikä se on, joka tukee ihmisenä kasvamista sekä edistää demokraattisen yhteiskunnan jäsenyyden ja kestävän elämäntavan edellyttämää osaamista? Mikä se on, joka rohkaisee oppilaita tunnistamaan oman erityislaatunsa, omat vahvuutensa ja kehittymismahdollisuutensa sekä arvostamaan itseään?

Melkoinen arvoitus. Lainaus on uudesta opetussuunnitelmasta, ja viittaa perusopetuksen tavoitteisiin. Arvoituksellista ei toki ole se, että kyseisiä asioita tavoitellaan - arvoituksellista on se, miten.

Voisi kuvitella, että kukin aika asettaa omat tarpeensa ja päämääränsä. Mutta itse asiassa nuo tarpeet ja päämäärät pysyvät yllättävänkin samoina. Olemme aina asettaneet arvoja ja päämääriä, pohtineet moraaliamme, tavoitelleet sivistystä, ja jokseenkin aina hakeneet suhteellisen samoja yleviä asioita: hyvyyttä, empatiaa, ymmärrystä, ajattelukykyä, uskallusta, kehittymistä. Sen sijaan keinot näiden tarpeiden saavuttamiseen on saatettu nähdä hyvinkin erilaisina. Historiallisesti keinoina on voitu nähdä kunniallisuus ja rohkeus tai yhtä hyvin tottelevaisuus, joskus joutilaisuus ja toisinaan taas tehokkuus. Juuri keinot, päämäärien saavuttamisen rakennuspalikat, ovat se uhri matkalla kohti määränpäätä, joihin kulloinenkin maailmantila tekee jäljen.

Uusi opetussuunnitelma esittelee laaja-alaiset osaamistavoitteet keinoinaan päämäärien saavuttamiseksi. Nämä osaamistavoitteet ovat osittain saaneet pohjansa aiemmista opetussuunnitelmista, mutta ovat osittain uudistetut ja osittain nykyaikaan synnytetyt. Puhutaan siis osaamisista - niistä konkreettisista osa-alueista, joita kannattelemalla perusopetuksen tavoitteisiin päästään tänä päivänä, tässä ajassa ja maailman tällä tavoin nyt toimiessa.

Osaamiset ja uusi yleissivistyskäsitys

Aloitin itse tammikuun alussa uudessa työpaikassa Jyväskylän yliopistossa matematiikan didaktiikan yliopisto-opettajana. Minut palkattiin, koska olin tehtävään riittävän pätevä ja muutoin sopiva. Tarvitsin tehtävään työllistyäkseni tiedollisen (ja osittain taidollisenkin) koulutuksen sekä kokeneisuuden. Siis sisällöllisen osaamisen, jota ilman en selviäisi työtehtävistäni. Mitä muuta olen tarvinnut uudessa työtehtävässäni?

Työhöni kuuluu itsenäinen asioista selvän ottaminen jo aiemman tiedollisen osaamisen täydentämiseksi. Tietynlainen ajan hermolla pysyminen. Tältä pohjalta teen tuntisuunnitelmani ja jatkan tutkimustyötäni. Ei kuitenkaan riitä “tietää” tai “saada lisää tietoa”, tietoa tulee myös käsitellä ja aiempaa ajatteluaan korjailla. Mikä on relevanttia? Mistä ja miten löydän tarvitsemani tiedon? Mikä on tärkeää opettajaopiskelijoideni tulevaisuuden kannalta? Entä mikä on syytä käsitellä “kuumana aiheena”, vaikka turhanakin, ja miten tiedän, mikä milloinkin kuohuntaa aiheuttaa? Miten problematisoin hankkimaani tietoa? Miten saisin opiskelijani problematisoimaan sitä? Ja ennen kaikkea: mistä tiedän, mitä on syytä problematisoida? Ilmiselvästi tarvitsen työssäni tiedollisen osaamiseni lisäksi ajattelua ja oppimaan oppimista (opetussuunnitelman laaja-alainen osaamistavoite L1), mutta kiinteästi lisäksi monilukutaitoa (L4) ja tieto- ja viestintäteknologista osaamista (L5). Ajattelu ja oppimaan oppiminen on pysynyt ihmiskunnan keinovalikoimassa pitkään, kenties aina. Sen sijaan monilukutaito ja tieto- ja viestintäteknologinen osaaminen ovat nykypäivän keinoja, osaamisia, joita ilman ajattelu ja oppimaan oppiminenkaan ei kattavasti kehity.  

Kaikki opiskelijani eivät ole samanlaisia. Jopa yhdeksännen polven keskisuomalaisittain puhuvien tilanteissa ja taustoissa on suuria eroja. Joku väittelee samanaikaisesti tohtoriksi toisesta aineesta, toinen on kotona kahden kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Millaisia eväitä kukin tarvitsee? Asetanko kaikille prikulleen samat raamit, vaatimukset ja aikataulut? Kun en, miten toimin, jotta kaikki kokevat tulleensa kohdelluksi oikeudenmukaisesti? Onko kaikilla samat materiaaliset resurssit? Onko jollakulla vammoja? Pitkäaikaissairauksia, diagnooseja? Entä he, jotka eivät puhu keskisuomalaisittain murtaen, ja joiden keskuudesta löytyy sama varianssi kuin yhdeksännen polven keskisuomalaisten? Kun tarvitsen työssäni kulttuurista osaamista, vuorovaikutusta ja ilmaisua (L2) en tarvitse sitä siksi, että osaisin selittää kielen kanssa kamppailevalle maahanmuuttajalle oppisisältöjä riittävän hitaasti ja kovalla äänellä. Tarvitsen sitä ymmärtääkseni koko ihmisyyden moninaisuuden sekä kohtaamisen todellisen olemuksen. Kulttuurinen vuorovaikutus ja ilmaisu ei korostu keinovalikoimassa tänä päivänä pelkästään sen vuoksi, että maailma on globalisoitunut ja monikulttuuristunut, vaan ennen kaikkea siksi, että olemme alkaneet ymmärtää toisemme yhä enemmän yksilöinä massoina käsittelyn sijasta. Arvoihimme kuuluu vapaus, kohtaaminen sekä tasa-arvoinen mahdollisuuksien takaaminen. Kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutus ja ilmaisu on osaamista, jota tarvitaan tänä päivänä jokaisessa kohtaamisessa.

Kun teen työtäni, olen koko ajan minä. Tämä itsestäänselvyys pitää sisällään sen, etten voi irrottautua työskennellessäni oikeastaan mistään, mitä elämässäni on tuolla hetkellä käynnissä.  Kun aloitin uuden työn, olin yksityiselämässäni suoranaisessa lingossa. Olin juuri saanut väitöstyöni valmiiksi ja valmistelin väitöstilaisuutta, väitöskirjan painoa, tilavarauksia ynnä muuta. Olin myös juuri eronnut pitkästä liitosta - sovittelin lastemme uudenlaisia elämisjärjestelyjä sekä omaa päätäni ja sydäntäni kokonaan uudenlaisille paikoille. Kaikessa tärkeä siskoni oli saanut työn ulkomailta, eikä ollut arjen apuna ja henkisenä tukena muutoin kuin virtuaalisesti. Koska edellinen työsuhteeni oli ollut loppumaisillaan, tuntui uuden työn saanti lähestulkoon lottovoitolta. Työni oli lisäksi juuri sitä, mitä halusin, ja tunsin itseni todella tervetulleeksi uuteen työyhteisöön. Kaiken tämän keskellä tarvitsin kuitenkin enemmän kuin koskaan kykyäni itsestä huolehtimiseen ja arjen taitoihin (laaja-alainen osaamistavoite 3). Miten kaikki organisoidaan? Miten järjestelen asiat hyvässä yhteistyössä kaikkien osapuolien kanssa samanaikaisesti sydäntäni paikkaillen? Millaiseksi rakennan päiväni, miten jaksotan kaiken, miten saan pidettyä huolta itsestäni, mistä saan tarvittaessa apua? Itsestä huolehtiminen ja arjen taidot on osaamisen laji, jota ihmiskunta on tarvinnut keinovalikoimassaan aina. Tänä päivänä se korostuu erityisesti siksi, ettei enää ole tarvetta kaatua vastoinkäymisten alle. Uusia tilaisuuksia tulee, alusta voi aloittaa, menneisyyden ei tarvitse antaa määrätä loppuelämää. Nykyaikana korostuu myös tarjonta, sillä mahdollisuuksia vastoinkäymisistä selviämiseen on enemmän kuin koskaan. Kunhan vain tietää edes suurin piirtein mitä tehdä, löytää ammennettavaa liikkumisen ihmeellisestä voimasta, luonnosta, kulttuurista, ystävistä, perheestä sekä lähes rajattomasta avun, ohjeistusten ja asiantuntija-artikkeleiden tarjonnasta.

Saamani uusi työ on määräaikainen. Määräaikaisuus, jos mikä, on tätä päivää. Vaikka nyt voin useamman vuoden ajan keskittyä juuri tähän työtehtävään, en voi unohtaa seuraavan askeleen hauduttamista. Koska minulla on osaamista työelämätaidoissa ja yrittäjyydessä (L6), voin työni ohella rakennella hiljalleen oman yritykseni perustaa ja juurruttaa omaa työminääni yhä vahvemmaksi ja verkostoituneemmaksi. Tämä pitää sisällään sen, että työnsä tekee hyvin, kehittyy siinä ja lisäksi kehittää sitä. Näin tulisi tosin toimia jokaisen silloinkin, kun mitään seuraavaa askelta uralla ei varsinaisesti tarvitse suunnitella - jokapäiväisen arjen sietäisi sisältää uusien askeleiden orientoimista yleisen kehittymisen ja paremmin tekemisen nimissä. Erityisesti opettajankouluttajana, työssä, jossa rakennetaan perustaa tulevien sukupolvien sivistykselle ja hyvän elämän rakennukselle, koen tarpeelliseksi kehittää jatkuvasti asioita siihen suuntaan, että nykypäivän keinovalikoima juurtuisi uusiin opettajiin, ja näin leviäisi heidän mukanaan yhä laajemmalle. Työelämätaidot ja yrittäjyys on ollut osaamisalueena tarpeen jo pitkään, mutta haluttaessa lisätä soppaan vaikuttavuus ja todellinen kehitys, tarvitaan pariksi osallistuminen, vaikuttaminen ja kestävän tulevaisuuden rakentaminen (L7). Viimeksi mainittuun on tänä päivänä kenellä hyvänsä suuremmat mahdollisuudet kuin koskaan ennen. Linkitetään tähän vielä aiemmin mainitut tieto- ja viestintätekninen osaaminen, monilukutaito, ja jotta osuttaisiin oikeisiin maaleihin, myös ajattelu ja oppimaan oppiminen. Näillä osaamisilla varustettu henkilö tekee halutessaan maailmaan haluamansa muutoksen, kunhan vain muistaa pitää huolen itsestään - osaamiset kiertyvät toisiinsa ja ovat mainio, kokonaisvaltainen paketti ihmiskunnan päämäärien saavuttamiseen tämän päivän vaatimuksiin sovitettuna.

Päämäärä ja konkretia

Opetussuunnitelmassa esitellään konkreettisia oppiainekohtaisia toimenpiteitä, joiden avulla päästään kiinni laaja-alaisiin osaamistavoitteisiin ja sitä kautta varsinaisiin ylempiin päämääriin. Esimerkiksi matematiikan kohdalla tavoitteisiin ei helposti päästä kiinni oppikirjakeskeisellä perinteisellä opetuksella. Oppimiseen on saatava mukaan aiempaa enemmän keskustelua ja yhdessä pähkäilyä. Tällä tavoin sisällöille löytyy muitakin merkityksiä kuin opettajan tai oppikirjojen tarjoamat, ja ymmärrys kehittyy tiedon rakentuessa oman ajattelun avulla.

Harjoittelimme opettajaopiskelijoideni kanssa matematiikan tunnin rakentamista siten, että oppikirjatehtävien toisteisen laskemisen sijasta yhdellä tunnilla käsiteltäisiinkin vain yksi tehtävä, joka olisi riisuttu aivan kaikesta, minkä tehtävästä voi riisua. Esimerkiksi sen sijaan, että oppilas laskisi 30 eri variaatiota tehtävästä “Maija menee kauppaan ja ostaa kahdeksan kynää. Yksi kynä maksaa 1,60 euroa. Maijalla on 20 euroa. Paljonko Maijalle jää rahaa?” opettaja kysyisikin: “Maija ostaa kyniä. Paljonko hänelle jää rahaa?”. Se kysymys tai ne kysymykset, jotka itsellesi nousevat jälkimmäisen kysymyksen luettuasi, ovat ne samat, jotka nousevat oppilaille. Ja oppilaat todella kysyvät ne, passiivisen vastaanottamisen sijaan. Syntyy toivottua keskustelua - kukin voi laskea omilla luvuillaan - tulee variaatioita - tulee kenties puhe oppilaiden viikkorahoista, kotien budjeteista (minkä ei tarvitse olla tabu) tai siitä, millaisia kyniä kukin mieluiten ostaa - oppiminen henkilökohtaistuu, linkittyy todellisuuteen, on innostavampaa, ja tarve mekaaniseen toistoon vaihtelevien lukujen kautta syntyy luonnostaan, ei oppikirjan määräämänä. Kaiken lisäksi ratkaisujen oikeellisuus täytyy päätellä itse. Teknologiaa pääsee hyödyntämään luontevasti kynien hintoja googlaillessa. Ehkä jostain löytyy paljoustarjous - hinta riippuukin ostomäärästä, ja päästään ihan toiseen matematiikan käsitteeseen kiinni. Oppiainerajoja saa kätevästi ylitettyä, ostoksistahan voi laatia vaikka hienosti visualisoidun elektronisen kauppakuitin. Yksi oppitunti kuluu kätevästi yhden kysymyksen taktiikalla ja opettajan työmäärä parhaimmillaan kevenee (kannattaa katsoa aiheeseen liittyvä mainio video, jonka ideaa voi hyödyntää monessakin oppiaineessa).

Opetussuunnitelmaan laadittujen laaja-alaisten osaamistavoitteiden voi hyvällä syyllä uskoa olevan oikea keinovalikoima perusopetuksen tavoitteiden saavuttamiseksi tämän päivän vaatimukset huomioiden. Mukana on niitä ihmisyyteen liittyviä peruselementtejä, joita yksilöt ovat tarvinneet kaikkina aikoina, sekä uudenlaisia elementtejä, joita ilman tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskunnassa eivät voi juurevammatkaan elementit täydellä voimallaan kukoistaa.

Mistä lisätietoa?

Otavan opiston OPS-hautomohanke ja Suunta-tiimi  auttavat ajankohtaisten haasteiden kohtaamisessa. Hankkeiden kautta tulossa aiheeseen liittyen muun muassa:

• Mitä työelämässä oikeasti tehdään ja millaisia osaamisia siellä tarvitaan? Seuraa OpeTET-hanketta http://www.oppiminen.fi/opetet/
• Maaliskuussa tulossa avoin koulutus teemalla “Osaamiset, teemaopinnot ja arviointi”. Lisätietoa kevään mittaan osoitteessa http://www.oppiminen.fi/koulutuksetjatapahtumat/
• Kannattaa seurata myös kokonaisuudessaan sivustoa www.oppiminen.fi, jonne päivittyy kattavaa koulutustarjontaa sekä ajankohtaisia vinkkejä ja asiantuntija-artikkeleita.

Hankkeiden aiempia tuotoksia aiheeseen liittyen:

• Näkökulmaa tulevaisuuden vaikutuksesta oppimiseen http://www.oppiminen.fi/2013/02/tulevaisuus-haastaa-oppimisen/
• OPS-Webinaari opetussuunnitelman uusista tavoitteista https://www.youtube.com/watch?v=iXc2EwaiB_s
• Miten osallistaa vanhempia tavoitteiden ja uusien keinojen hahmottamiseen? http://www.oppiminen.fi/2015/11/koulu-muuttuu-tiedetaanko-kotona/
• Miten ilmiöpohjaisuudella saadan konkretiaa tavoitteiden saavuttamiseen http://www.oppiminen.fi/2015/04/jalansijaa-tulevaisuuden-osaamiselle/
• Kartoitusta tavoista hahmottaa koulun tulevaisuutta http://www.oppiminen.fi/2015/05/kaunokirjalliset-tekstit-taydentavat-tutkimusta-koulun-tulevaisuudesta/

Kuka on kurjuuden kuninkaallinen?

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Kuuden vuoden sitkeän puurtamisen ja tämäkin kesäloman väliin jättämisen jälkeen onnistuin pari viikkoa sitten jättämään väitöskirjani esitarkastukseen. Tutkin aihetta, joka on kiinnostanut minua lapsesta saakka: miksi jotkut eivät kiinnostu oppimisesta? Koska itse olen taustaltani matematiikan opettaja ja olen aina pitänyt valtavasti matematiikan ihmeellisestä maailmasta, koski väitöskirjatutkimuksenikin matematiikkaa. Kuinka asennoituminen matematiikkaa kohtaan kehittyy kouluvuosien aikana? Entä osaammeko arvioida asiaa luotettavasti - jos kysymme, pitääkö oppilas matematiikasta, onko kielteisellä vastausta mitään tekemistä oppimistulosten tai oppimisen mielekkyyden kanssa? Seuraavaksi selvitin, millaisena suomalaisoppilaat kokevat matematiikan tuntinsa. Koska tein tutkimusta yhteistyössä kahden suuren projektin, Opetushallituksen kansallisen pitkittäisarvioinnin sekä Helsingin yliopiston Chile-Suomi interventioprojektin yhteydessä, sain lisäksi tietoa kulttuurien välisistä eroista sekä aktiivisemman oppimisympäristön vaikutuksista matematiikan oppimiseen sekä siihen asennoitumiseen. 

Vuosien tutkimustyön, kymmenien konferenssien sekä tieteellisten artikkelien, loputtomien luettujen artikkelien, aineistonkeruiden, analyysien ja tilastollisten testien jälkeen kirjoitin loppupäätelmiini muun muassa seuraavaa:

Based on the results of this thesis, it is suggested to give more emphasis on students’ control over their learning, to allow students to engage social interaction and to increase students’ possibilities to work with open-ended problems in mathematics. *

Kuulostaako tutulta? Syytä ainakin olisi. Vastaavia suosituksia on nimittäin annettu jo pian vuosikymmenien ajan. Loputtomat tutkimukset ympäri maailman vahvistavat yhä uudelleen, että oppimistulokset ovat korkeampia, sitoutuminen opiskeluun vahvempaa, halu hyödyntää oppimaansa tulevassa elämässä suurempi ja suhtautuminen oppimiseen positiivisempi, jos oppilaiden annetaan vaikuttaa oppimiseensa, jos heidän annetaan työstää oppisisältöjä omista lähtökohdistaan ja jos heille annetaan tilaisuus työskennellä yhdessä.

Hypätkäämme nyt hetkeksi ulos koulun ikuisesti samanlaisina pysyviltä käytäviltä. Kun kirjapaino keksittiin, ei enää käytetty savitauluja. Harmittaako meitä nyt? Kun antibiootit keksittiin, lääkärit alkoivat määrätä niitä, ja kuolleisuus laski käsittämättömän pieneksi aiempaan verrattuna. Olisikohan kannattanut jättää käyttöönottamatta? Nyt kun meillä on tekniikka matkapuhelimille, sinunkin taskustasi löytyy kännykkä. Ettei vaan se lankapuhelin kuitenkin olisi ollut parempi?

Kuvittele sitten, että sinulta katkeaa sääriluu. Menet sairaalaan. Hoitaja kieltäytyy antamasta kipulääkettä, koska ”ei niitä ole ennenkään käyttänyt”. Saat sen sijaan pullollisen vodkaa. Lääkäri tarttuu sahaan ja amputoi jalkasi. Yrität epätoivoissasi kertoa, että muitakin konsteja on, mutta lääkäri kertoo, että ”ne on niitä tukijoiden kammioissaan kehittelemiä teoreettisia hölynpölyjuttuja, ei niillä ole mitään tekemistä tosielämän kanssa”. Kivaa, eikös vain!

Halusin sinun kuvittelevan nämä asiat siksi, että samana iltana kun sain valtaisan puurtamiseni tuloksen valmiiksi, kohtasin asian, jota ilman olisin voinut elää. Yhteiskuntamme pahoinvoinnin vauhdittajaksi on ilmoittautunut anonyymi opettaja, joka jakaa mielipahaansa niin sanotulla sarkasmilla höystettynä jonkinlaisessa vuodatusblogissaan. Opettaja käsittelee ajankohtaisia kouluun liittyviä aiheita kertomalla, että joka ikinen asia, jota hän itse ei ole tähän saakka tullut ymmärtäneeksi, on paskaa.  Kirjoituksessa, jonka luin sattuvasti juuri työni valmistumisiltana (http://open-paivyri.blogspot.fi/2015/08/vitun-suunnittelupaivat.html?m=1 )  opettaja kertoo meille kaikille, että oppilaiden yhteistyö on perseestä, kaikenlainen kehittäminen on perseestä ja opettajien täydennyskoulutus on perseestä. Kaikki jotka ovat positiivisia tai yrittävät jotain, ovat myöskin perseestä. Opettaja on päätellyt, varmasti tietäen enemmän kuin kaikki muut ihmiset koko maailmassa, että kaikki tutkimustulokset ovat vääriä, ja että hän ainoana ymmärtää, miten kuuluu opettaa. Kaikki muut tavat ajatella ovat vääriä ja perseestä. Se, että hänen tulee opettajana käyttää joskus aivojaan, on mitä ilmeisimmin erityisen perseestä ja henkilökohtainen loukkaus hänen kaikkitietävyyttään kohtaan. 

Ehkä vielä kestäisin tämän. Mutta en kestä sitä, että meillä Suomessa on lukuisia opettajia, jotka jakavat tämän näkökulman. Tässä kanssaopettajien kommentteja vuodatukseen: 

Tosi piristävää tekstiä. Opetkin on ihmisiä joita vituttaa. Luultavasti hän hoitaa työnsä hyvin, ja purkaus tuli täällä. Opettajien (ja varhaiskasvattajien ) työ tulee kokoajan haastavammaksi, joten tehdään parhaamma töissä ja annetaan vitutuksen tulla ulos vaikka näin. :/

Osui suoraan tunteisiin tuo teksti. Loistava kirjoitus ja täysin totta.

Ihan vitun ihana teksti!

Asiaa! Rohkea veto, joka varmasti saa julkisuutta. Arvostan!

Harmi, etten voi omalla nimelläni kommentoida, mutta niin vitun totta joka sana. Jäi varmasti vielä moni asia sanomattakin, joten liityn seuraajaksi. Kerran olen koko pitkän urani aikana opettajahuoneessa huutanut, että "Haistakaa vittu saatana koko porukka". Ja ihan aiheesta.

Kyllä minä niin ymmärrän. Yhtään en epäile ammattitaitoasi tai työmoraaliasi. Tuossa puhuu ihminen, joka haluaisi tehdä sitä työtä, mihin on koulutettu ja palkattu eikä käyttää aikaansa tyhjänpäiväisyyksiin. Ehkäpä osa teemapäivistä on oppilaille hyväksi, jaksavat paremmin koulunkäyntiä. Saattaa sinullakin tulla yllättäviä kivoja hetkiä. Mulle ainaskin, alan seurata tätä blogia.

Ihannnn MAHtavan terapeuttista tekstiä! Jos tällaista olisi voinut lukea kolme vuotta sitten, burn outini olisi ehkä ollut lievempi. No toisaalta pääsin lopulta eläkkeelle, onneksi, ja pikku hiljaa vapaudessa palohaavat paranevat, varsinkin jos sinä ope jaksat yhtä raikkaasti tuulettaa alkanutta vuottasi. Oppilaiden kanssa tosiaan vielä pärjää, mutta tuo opehuoneiden iiik-ihqu teeskentely ja porvariston hillitön (!) charmi (!) nostaa vitutuskäyrän loppuunpolttolukemiin.

Opettajat eivät sitten ilmeisesti ole kouluissa oppilaita varten. Tähän väliin voisi todeta, että luojan kiitos useimmat muut ammattikunnat kykenevät vastaanottamaan uutta tietoa ilman, että heitä alkaa vituttaa ja että heille tulee burn out.

Koska väitökirjatutkimukseni yksi aspekti oli kulttuurienvälinen vertailu, voin tähän heittää muutaman vertailukohdan (nämä ovat tutkimustuloksia, joten lukija voi toki vapaasti lähteä siitä, ettei mikään esitetty pidä tietenkään paikkaansa - että oikeasti suomalaisilla on kaikkein vaikeinta ja kurjinta, minkä voi kätevästi todistaa sillä, että siltä musta tuntuu).

• Suomalaisoppilailla on parempi osaaminen matematiikassa kuin chileläisillä.
• Suomalaisoppilailla on parempi matemaattinen itsetunto kuin chileläisillä.
• Suomalaisoppilailla on korkeampi sisäinen motivaatio kuin chileläisllä.
• Suomalaisoppilaiden matematiikka-ahdistus on kansainvälisesti matala.
• Suomessa koulujen väliset erot ovat pienet, toisin kuin Chilessä, jossa varallisuus on kaiken kaikkiaan erittäin epätasaisesti jakautunutta ja koulujen välisissä resursseissa ja oppilasaineksessa on huimia eroja.
• Suomalaisopettajat opettavat noin 23 oppituntia viikossa, chileläisopettajat noin 38 tuntia viikossa.
• Suomalaisopettajilla on hyvä ja korkea koulutus, chileläisopettajilla keskimäärin hyvin matala koulutustausta. 
• Suomalaisopettaja valitsee koulunsa, chileläisopettaja sijoitetaan minne hyvänsä tuhansien kilometrien mittaiseen maahan opettamaan. Paikka on pakko vastaanottaa.
• Suomalaisopettajan työ on arvostettua, chieläisopettajan ei. 
• Suomalaisopettajan itsenäisyys ja vapaus toteuttaa opetus haluamallaan tavalla on kenties maailman korkeinta. Chileläisopettaja kirjaa etukäteen monisivuisen minuttisuunnitelman jokaisesta oppitunnistaan. Viranomainen tekee yllätystarkastuksia varmistaakseen suunnitelman pikkutarkan toteuttamisen. Jos opettaja ei pysy sisällössä tai aikataulussa, hän saa sanktioita tai potkut. Raportit paisuvat valtaviksi kansioiksi. Opettaja-arviot esitetään julkisesti.
• Suomalaisopettajalla on käytössään oppikirjat, luokkatilat, tvt-välineistöä ja hän saa ilmaiseksi täydennyskoulutusta. Miten luulet asian olevan Chilessä?
• Suomalaiset luokat ovat maailmanlaajuisesti pienimpien joukossa (keskimäärin 19 oppilasta alakoulutasolla). Chilessä luokkakoko alakouluikäisillä on keskimäärin 40.

Kaiken tämän jälkeen on ihmeellistä todeta, että Chilessä oppilaat pitävät koulunkäynnstä enemmän ja kokevat oppimisympäristönsä positiivisempana. Suomalaisoppilaat sen sijaan olivat aivan hännillä, kun heiltä viimeksi kysyttiin kouluviihtyvyydestä. Oppilaat tulevat kouluihin kuitenkin yhtä positiivisesti asennoituneina kummassakin maassa. Oppilaissako se vika siis on? Kunpa ymmärtäisin mistä mieleeni nousee ajatus: asuuko Suomessa maailman pilalle hemmotelluimmat opettajat?

Tällä hetkellä tuhannet tutkijat käyttävät loputtomia työtunteja sen selvittämiseen, kuinka arjen myllytyksessä puristuva opettaja voisi saada sellaista tukea ja ohjausta, että hänen toimintansa muuttuminen olisi mahdollisimman todennäköistä. Tutkijat kyseenalaistavat ajatteluaan, kritisoivat toisiaan, testaavat hypoteesejaan aidoissa tilanteissa, ymmärtävät virheellisten tulkintojen mahdollisuudet, matkustavat ympäri maailmaa arvioimassa löydöksiään ja menettävät silti yöunensa ennen kuin uskaltavat luottavaisin mielin kirjoittaa esimerkiksi:

Finland has been on top in the mathematics performance assessments, but without promoting positive emotional bond to learn and use mathematics in addition to the performance the good results remain superficial and useless. The cultural aspect makes Finnish students to follow their individual level of affect more than the interindividual one. This is why it matters especially in Finland that students themselves feel the desire to include mathematics in their lives.* 

Mutta vaikka tutkijat kasvattaisivat siivet ja kaksi päätä, mikään ei muutu, elleivät opettajat korkeimman omakäisesti muuta jotakin omassa toiminnassaan. Opetukseen huudetaan resursseja, mutta kyllä niitä kuluukin, kun täydennyskoulutukseen vuodesta toiseen joudutaan pumppaamaan rahaa samojen asioiden läpikäymiseksi. 

Luettuani vuodattajan blogitekstin pulssini nousi: voin myöntää provosoituneeni. Onneksi, luojalle kiitos, tiedän että kyseessä on vähemmistön edustaja. Suurin osa opettajista tekee mielettömän hienoa työtä. Vaikka arki on kovaa ja kiire painaa, panostatte kuitenkin, mietitte mitä uudistaa, miten kohdata ongelmallisia tilanteita, miten tehdä suomalaisesta mahtavalta pohjalta ponnistavasta koulujärjestelmästä aina vain parempi. Ja ennen kaikkea, olette työssänne oppilaan hyvinvoinnin vuoksi. Kiitos muun muassa teille, jotka kommentoitte vuodattajan tekstiä palauttaen väitökirjaväsymyksen vuoksi blogivuodatuksesta notkahtaneen uskoni opettajuuteen:

Ahdistavaa tekstiä, jota en pysty kunnolla lukemaan. Tulee vaan todella paha ja ahdistunut olo. Miten jaksat työsi tuolla asenteella? Toivon sinulle paljon onnistumisen kokemuksia ja positiivista mieltä.

Kun ei itse pysy alansa kehityksen perässä, varmasti sitä turhautuu ja sitten jotkut eivät osaa muuta kuin juuttua kiroilemaan. Varsinkin kun alalle ilmaantuu myös niitä joilla on ammattitaito kunnossa. Kiroilukaan ei kuitenkaan estä opetusalan ja koulun uudistumista.
http://www.hs.fi/kotimaa/a1387680652942

Onko muuten opettajan työssä mitään, mistä he eivät valita? Tunnen muutamia opettajia ja kova on itku ja parku joka pienestä asiasta. Niin on raskasta että voihan kyynel. Tervetuloa kokeilemaan siipiänne nettomaksajaksi yksityiselle sektorille tulos-tai-ulos -periaatteella. Vittu.

Mistähän ihmeestä koululaiset oppii niin ikävän asenteen? Alanvaihtoa suosittelisin minäkin, ihan jokaiselle joka on näin vittuuntunut ihan mihin tahansa työhön. Työssä VOI olla kivaakin. Itelleni maistuu hyvinkin kyyninen huumori työn suhteen, mutta tämä teksti ei ollut hauska (vaikka siinä monta kohtaa olikin, joiden lähtökohdan kyllä tajuan ja joista olisi voinut hyvääkin läppää heittää).
Tiedoksi: opettajana VOI olla toisenlaisellakin asenteella.
T: Opettaja

Positiivista syksyä kaikille!

*Lainaukset väitöskirjakäsikirjoituksestani

Kell' on paikka paikan päällä, sillä on nykyinen koulujärjestelmä

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Mikä on koulun tarkoitus?¹

Koulutusjärjestelmämme ongelma on nähdäkseni siinä, että sen osia on kehitetty eri aikoina, eikä kukaan ole miettinyt kokonaisuutta. Sen vuoksi kouluilla on ristiriitaisia tehtäviä, jotka menevät osin päällekkäin. Osin vanhat tavoitteet muuttuvat mahdottomiksi saavuttaa, kun toisilla kouluasteilla tapahtuu muutoksia. Koko rakennelmaa on korjailtu ja paikkailtu yksi ongelma kerrallaan osittain jo satojen vuosien ajan. Ei liene ihmekään, että koulun tarkoitusta on vaikea hahmottaa.

Tätä kirjoitusta varten pyrin tarkastelemaan koulujärjestelmäämme hyvin kyyniset silmälasit päässä. Tulen tarkoituksella kärjistämään asioita, jotta epäkohdat ja omituisuudet näyttäytyisivät mahdollisimman selvinä.

Mitä siis kyynikko sanoisi koulutusjärjestelmästämme?

II.

Peruskoulu on selvästi ennenkaikkea säilytyslaitos. Teollinen ja jälkiteollinen yhteiskunta on järjestynyt aikuisten palkkatyön ympärille. Työpäivän ajaksi lapset ja nuoret pitää laittaa... johonkin. Lapsille pitää varmistaa turvallinen oleskeluympäristö, jotta vanhempien ei tarvitse stressata heidän tilanteestaan töissä ollessaan. Teini-ikäiset taas halutaan pitää poissa pahanteosta. Nuorisojengit olivat todellinen ongelma ennen peruskoulua: vuosisadan alun "sakilaiset" ja puukkojunkkarit, 1950-luvulle asti Helsingissä käydyt "korttelisodat", 1950-60- luvun "lättähatut" ja niin edespäin (kts. esim. Härmälä 2012 [PDF]).

Peruskoulu on siis jonkinlainen lasten ja nuorten avovankila. Siinä sivussa sitten opetellaan yhtä ja toista, mitä eri tahot ovat katsoneet hyödylliseksi. Näitä opetettavia asioita ei ole mitään tarvetta päivittää tai muuttaa kovinkaan usein, sillä nehän ovat suurelta osin vain puuhastelua päivän täytteeksi. Oppilaatkin tietävät tämän, ja siksi he viihtyvät koulussa niin huonosti.

Peruskoululle on myös annettu kasvatustehtävä: oppilaista pitäisi koulia kunnon kansalaisia. Historiallisesti tämä on tarkoittanut kurin ja nuhteen opettamista oppilaille. Koska työelämässä alaisten pitää totella pomon käskyjä mukisematta, opetetaan kuuliaisuus ja tottelevaisuus jo peruskoulun aikana. Siksi koulu muistuttaa avovankilan sijasta paremmin ehkä armeijaa. Kuten armeijassa, myös koulussa on jatkuva kiire, asiat pitää tehdä juuri määrätyllä tavalla ja käskyjen totteleminen on itsetarkoitus. Päämääräkin on sama: luoda kansalaisia, jotka tottelevat käskyjä mukisematta.

Toki peruskoululla sanotaan olevan muitakin, ylevämpiä tehtäviä, mutta puhe on halpaa. Jos katsoo, mitä kouluissa oikeasti tehdään, niin ylläoleva kuva piirtyy aika selvänä.

III.

Entä peruskoulun jälkeen?

Ammattikoulut opettavat jo ihan oikeita asioita, mutta monella alalla ehdittäisiin asiat opettaa vuodessakin. Esimerkiksi vartijan koulutus kestää aikuisille vain muutaman kuukauden, mutta syystä tai toisesta nuorille se kestää kolme vuotta. Kolmivuotisuus on osin taas sitä säilytystä: alle 18-vuotiaita ei oikein tahdota työelämään, joten heitä täytyy istuttaa vielä muutamia vuosia koulun penkillä.

Osittain ammattikoulu taas on kolmivuotinen, koska lukiokin on kolmivuotinen. Jonkinlainen sekava tasapuolisuuden ajatus ilmeisesti vaatii, että kun ammattikoulusta saa samat jatko-opiskelumahdollisuudet kuin lukiosta, niin sen on sitten pakko olla yhtä pitkä. Toisaalta aikuislukio on vain kaksivuotinen, ja siitäkin saa yleisen jatko-opiskelukelpoisuuden, mutta se on ilmeisesti eri asia - syystä tai toisesta.

Lukio on selvästi alunperin suunniteltu yhdistetyksi älykkyys/persoonallisuustestiksi. Jos onnistui pääsemään lukioon ja kykeni läpäisemään sen, oli osoittanut omaavansa tarpeelliset määrät sekä älliä että itsekuria noustakseen kansakunnan johtotehtäviin tai tieteelliselle uralle. Tämä lukion erottelutehtävä ei enää toimi, sillä nykyisin jo puolet väestöstä käy lukion. Näinollen lukio ei enää anna pätevyyttä oikeastaan mihinkään. Nykyinen lukio onkin muuttunut omituiseksi ja melko turhaksi välivaiheeksi peruskoulun ja korkeakoulun välille.

Yliopistot puolestaan tuottavat nykyisin väkeä johtoporras- tai asiantuntijatehtäviin. Valitettavasti yliopistot kuvittelevat yhä, että niiden päätarkoitus on tieteellisen tiedon tuottaminen. Tämän takia opiskelijat saavat tarpeisiinsa sopimatonta koulutusta. Merkittävä osa yliopiston opetuksesta on suunnattu koulimaan opiskelijoista tutkijoita. Hyvin harva kuitenkaan ryhtyy tutkijaksi.

Ammattikorkeakoulut täyttävät ilmeisesti aika hyvin tarkoituksensa. Ne ovatkin uusin lisäys koulutusjärjestelmäämme, eivätkä ole vielä ehtineet kerätä itselleen yhteensopimattomia tavoitteita. Eiköhän sama prosessi saavuta AMK:tkin piakkoin.

IV.

Tämä teksti oli kirjoitettu kyynisten silmälasien läpi katsottuna, mutta lievemmässä muodossa allekirjoitan kaikki ylläolevat väitteet. Koulujärjestelmämme on vähän samassa tilanteessa kuin sosiaaliturva tai terveydenhuolto: järjestelmä on niin sekava, että koko hökötys pitäisi oikeastaan rakentaa alusta lähtien uusiksi, mutta kenelläkään ei riitä uskallusta tai poliittista pääomaa kokonaisuudistuksen tekoon. Siksi oletettavasti ongelmiin vastataan jatkossakin paikka kerrallaan, ja sekavuus tulee vain lisääntymään.

---

Tämän hilpeän ajatuksen myötä Peruskoulupesula siirtyy kesälomalle. Emme kuitenkaan keskity pelkkään auringon ottamiseen: elokuussa blogi avautuu jälleen, mutta entistä ehompana ja uudessa osoitteessa. Viimeistään koulujen aloittaessa uusi osoitteemme on www.peruskoulupesula.fi.

Hyvää kesää kaikille kommentoijille ja lukijoille!

---

¹Tämä kirjoitus alkoi kommenttina Martti Hellströmin avaukseen Suomen opettajien ja kasvattajien foorumilla.

Tuntuva oppimäärä

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kirjoitti muutama viikko sitten (16.4.2015) nimimerkki Asiantuntija ja kolme tutkintoa, mutta turhaan työttömäksi joutumisesta ja sen mukana tulleesta musertavasta ulkopuolisuuden ja tarpeettomuuden kokemuksesta. Kohtalo on koskettava ja ikävä, ja tänä päivänä myös yhä useammalle tosi: lukeneisuus, itsensä kehittäminen tai aiempi ahkeruus ei enää takaa sitä, että asiat säilyisivät turvattuina niin sanotusti loppuun saakka. 

Vaikka ymmärrän ne monet mekanismit, joiden vuoksi hankalassa tilanteessa elävän voimavarat hupenevat tilanteesta selviämiseen tulevaisuuteen positiivisesti suhtaumisen sijasta (ks. esim tämä Jani Kaaron kolumni), ajoi kirjoitus minut pohtimaan kahta asiaa. Ensinnäkin, jos elämäntilanne kääntyy ikäväksi, miksi siitä oikeastaan täytyy seurata tila, joka ”raatelee pysyvät arvet henkiseen hyvinvointiin”, ja jossa ”stressaa, ahdistaa tai tuntuu siltä, että tarpeettomuuden tunne räjäyttää pään”? Ottaen huomioon ihmiskunnan historian sekä ne miljoonat nykyaikanakin elävät ihmiset, jotka elävät absoluuttisessa köyhyydessä, voisi kai ajatella, että valtavalle osalle kaikista koskaan eläneistä ihmisistä elämä on tarkoittanut alusta loppuun saakka puhdasta selviytymistaistelua. Tätä suurta kuviota mutu-tuntumalla arvioimalla näkisin, että toivottomuus ei ole vaikuttanut olevan ihmislajille luontaisin seuraus asioiden hankaloitumisesta. Miksi nykyaikana kuitenkin tuntuu, ettei elämään enää saisi lainkaan kuulua vastoinkäymisiä - että aina täytyy olla olemassa joku muu, jonka kuuluu vastata asioiden kuntoon laittamisesta?

No ei varmaan putoaja itse ainakaan?

Tähän liittyen nimimerkki sitten kysyikin, kenelle kuuluu työttömän hyvinvoinnin ja mielenterveyden hoito, kun työterveyshoitoa ei ole, kunnalliseen hoitoon on kuukausien jono eikä yksityiseen hoitoon ole varaa? Koska ensimmäinen mieleeni tullut vastaus kysymykseen kuului: ”henkilölle itselleen”, jäin pohtimaan, millä perustein saatoin ajatella näin huolimatta siitä, että olen itsekin kokenut usein, kuinka voimattomaksi itsensä voi kokea vastoinkäymisten edessä.

Apua ja tukea toivottomassa tilanteessa kuuluu saada ympäristöstä. Kuitenkaan kaikkia ongelmia ei voi ratkaista, eikä niitä ainakaan voi aina ratkaista ”joku toinen”. Vaikeuksia kohdatessaan selviämisen elinehto tuen lisäksi onkin se, että vaikeuksia kohtaava itse vastaa selvitymisestä omalta osaltaan. Nimimerkin tapaus tuo esiin sen, ettei laaja kouluttautuminen suojaa minäkuvaa vaikeilta affektiivisilta kokemuksilta. Koska kouluttautuminen ei enää suojaa myöskään työttömäksi joutumiselta, on koulutuksen alettava vahvistaa kognitiivisen osaamisen lisäksi affektiivistakin puolta aivan uudella tasolla kuin ennen. 

Uusi OPS tuo mukanaan aiempaa vahvemman painotuksen ihmisenä kasvamiseen, yhdessä toimimiseen, oman tien etsimiseen ja mielekkyyden löytämiseen. Mitä se vaatii kouluilta? Se vaatii suurta muutosta niiden toimintakuttuuriin. Tällä hetkellä suomalaiset luokkahuoneet ovat huolestuttavan epäaktivoivia ja tunneköyhiä. Taannoisessa tutkimuksessani havaitsin matematiikan tunneilla vallitsevimmaksi tunnetilaksi tylsistyneisyyden. Hyvä uutinen on se, että asiaan voidaan vaikuttaa. Toiminnallisuutta, yhteistyötä, keskustelua ja avoimia tehtäviä lisäämällä aktiivisuustaso voi parantua ja tylsistyneisyys huomattavasti vähentyä: tutkimuksessani sain vahvistusta asiaan vertaamalla ”tavallista opetusta” sellaiseen opetukseen, jossa oppilaiden yhteistyötä lisättiin ja tehtäviä muutettiin avoimiksi.

Uusi ops tähtää näihin samoihin muutoksiin. Kollegoideni kanssa edistämme muutosta myös Flush-tapahtumapäivän kautta. Flushille kuuluu muutenkin hyvää: ensi lukuvuodelle on ilmoittautunut mukaan lukuisia kouluja, rahoitusta on järjestynyt ja yhteistyökumppani tiedossa. Lisäinfoa ensi vuoden FLUSH ON THE ROAD -kiertueesta tulossa myöhemmin. Kiinnostuneille kuitenkin tiedoksi, että Flushia käsitellään seuraavan kerran jo tänään Sitran Uuden koulutuksen ideapajassa sekä sen verkko-osuudessa. Tervetuloa kaikki etäsparraamaan tänään tiistaina 19.5. klo 17-40 - 18.10. 

Varo palloa!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Arvoisa opettaja! Onko luokassasi piano? Vanha nojatuoli? Ikkunat verhoissa? Huonekasveja? Katsohan, ovatko kaikki luokkasi asiat (kyllä, aivan joka ainoa vanha legopalikka, kukkaruukku, koristekartta sekä pöydän laatikossa lojuvat kirjat) turvalliseksi varmistettuja?

Kun kirjoitan tätä tekstiä, eräs luokkansa yhteishenkeä ja viihtyisyyttä pitkään rakentanut opettaja purkaa tilannetta, joka on saanut alkunsa jumppapalloista ja päättynyt rehtorin sekä sivistystoimenjohtajan puhuttelun kautta vanhempien ihmetteleviin Wilma-viesteihin jälkikasvun kotiutuessa pahoilla mielin: jumppapallot ovat nyt poissa, ja kärjistynyt tilanne on aiheuttanut oppilaissa hämmennystä jopa niin, että osa on palannut koulusta kotiin itkun kanssa.

Kyse on siitä, että jokin taho on katsonut jumppapallot luokassa epäsopivaksi asiaksi. Tilannetta on käsitelty kokouksessa, jossa on todettu, että ”palloista haihtuvat yhdisteet aiheuttavat oireita”. Yhdisteiden haihtumista tai niiden haitallisuutta ei kuitenkaan ole todennettu. Palloissa ei ole CE-merkintää, ja tämä on ilmeisesti ollut yksi peruste sille, että ne eivät voi olla turvallisia (sillä, että merkintä takaa turvallisuuden, mutta sen puuttuminen ei takaa päinvastaista ei mitä ilmeisimmin ole ollut merkitystä).

Onko kyse aidosta huolesta oppilaiden terveydentilan suhteen? Jos on, miksei yhdisteiden haihtumista ole asianmukaisesti tutkittu? Entä kuka vielä tänä päivänä uskoo hyvinvoinnin typistyvän tiettyihin pitoisuuksiin positiivisen ilmapiirin, kivan opiskeluympäristön, yhteishengen, ongelmien yhdessä ratkomisen ynnä muun sijasta? 

Onko kyseessä ajojahti? Opettajan, joka toimii innovatiivisesti konservatiivisessa koulussa saa ennen pitkää luopumaan ajatuksistaan väsytystaistelulla. Kenen hyvinvointia tällainen ajaisi takaa?

Mitä opettaja voi tehdä, mikäli pyrkii vilpittömästi ja muita rasittamattomin resurssein parantamaan omaa ja oppilaidensa viihtyvyyttä, ja kohtaa mielivaltaa hallinnon taholta? Eikö hallinnolla ole todistusvelvoitetta haitallisuuden osoittamiseksi? Millä perusteella opettajaa voidaan puhutella jumppapallojen käyttämisestä luokassaan? Onko opettajan ainoa keino väsyttää itsensä vääntämällä kättä henkilöiden kanssa, jotka vallankahvaa käyttäen saavat taistoon tarpeetonta ylivoimaa? Vai tuleeko opettajan nöyrtyä suorittamaan työtään lähihallinnon hyväksymällä tavalla silloinkin, kun se sotii kokonaissuosituksia vastaan? Uusi OPS nimittäin vaatii liikettä luokkiin, oppilaiden osallistamista sekä oppimisympäristön viihtyisyyden parantamista. 

Liikkuva koulu suosittelee!

Lopuksi: Mikä on koulun rooli kriitiisen ajattelun opettamisessa, jos "oireita" uskotaan sen enempiä miettimättä tulevan asioista, joita kotimme on usein sullottu komeroita myöten täyteen?

http://yle.fi/uutiset/koulun_kokeilu_sisailman_parantamiseksi_jumppapallot_poistoon/7946857

Mikä on FLUSH?

FLUSH2015 TOTEUTUI PERJANTAINA NURMIJÄRVEN YHTEISKOULUSSA!

Yhteensä 500 seiskaa, kasia ja ysiä sekä yläkoulun opettajat ja rehtori tekivät ensimmäisestä FLUSH-tapahtumasta mielettömän! Kävi jälleen kerran niin, että vastuuta oppilaille jaettaessa he kantoivat sen 100-prosenttisesti ja antoivat itsestään vielä reilusti yli. Työskentely oli läpi päivän innostunutta, asianmukaista ja erityisesti kilpailijoilla myös hyvin keskittynyttä. Lopun yhteinen äänestys oli täynnä jännitystä ja iloa oppilaiden rohkaistuessa esittämään toisilleen ideoitaan kukin itselleen ominaisimmalla tavalla.

FLUSH on pelillistetty teemapäivä, joka alkaa kaikkien koulun oppilaiden yhteisellä työskentelyllä. Esipesun aikana työskennellään ryhmissä kehityskohteita pohtien (tässä korostuvat yhteistyötaidot, kriittisyys ja tiedonhankinta), kehitetään ideoita paremmiksi (taitojen syventäminen, luovuus, toisten ajatusten kuuntelu ja tukeminen) ja äänestetään varsinaiseen kilpailuun osallistujat.

Pyörityksen aikana kilpailuryhmät vahvistavat kokoonpanojaan, ja ne oppilaat, jotka eivät halua osallistua kilpailusarjaan tai ovat kiinnostuneita päivän toisesta vaihtoehdosta, osallistuvat toiminnalliseen yhteistyötaitoja vahvistavaan työpajaan.

Huuhteluvaiheessa kilpailijat tekevät pitkäjänteisen kehitystyön ideoidensa parantamiseksi. He saavat työskentelyyn ohjeet, kohdennetun sparrauksen, valmiin formaatin idean kehittämisen raameiksi sekä runsaasti rauhallista työskentelyaikaa (opiskelutaidot, keskittymiskyvyn vahvistaminen, ajattelun syventäminen, tiedon hankinta, asioiden esittelytaitojen vahvistaminen, teknologian käyttö). Samaan aikaan toista vaihtoehtoa kulkevat oppilaat kiertävät bingopisteitä, joissa suoritetaan OPSin mukaisia kokemukselliseksi suunniteltuja oppimistehtäviä. Kaikkia oppilaita motivoi tieto siitä, että erilaisten tehtävien suorittamisesta voi voittaa pieniä palkintoja, mutta ennen kaikkea oppilaat motivoituvat siksi, että koko tapahtuma perustuu vapaaehtoisuuteen. Oppilaalla on siis mahdollisuus valittaa koulun kurjuudesta ja jättää tämäkin kädenojennus hyödyntämättä - mutta kuten eilen nähtiin, suuri enemmistö oppilaista koki päinvastoin, että he olisivat jääneet paitsi todella hienosta tilaisuudesta, jolleivat olisi tapahtumaan osallistuneet.

Bingopiste: Lue Johanna Sinisalon mainio kolumni ja kirjoita Kuolinsanat vanhalle koulukulttuurille Terry Pratchettin luoman Kuoleman suulla. Kuvassa voittajateksti.

Viimeisessä linkousvaiheessa kilpailijat esittelevät ideansa koko koululle. Myös bingovaihtoehdon valinneet osallistuvat parhaan idean valitsemiseen ja pääsevät osalliseksi ideoiden kehittellijöiden työn hedelmistä. Esittelyt rajoitettiin tasan yhteen minuttiin, ja kilpailuryhmiä oli autettu ajan vähäisyyden hahmottamisessa ja sen hyödyntämisessä. Ryhmät pysyivät loistavasti oikeassa tahdissa edeten asiaan ripeästi ja kaiken olennaisen läpikäyden. Tunnelma salissa (lähes kaksi tuntia kestäneen!) esittely-äänestysosion aikana oli kuin urheilutapahtumassa. Oppilaat kuuntelivat hiiskumatta toistensa esitykset, kannustivat, iloitsivat, äänestivät, hurrasivat ja nostattivat tunnelmaa. Oli perjantai-iltapäivä, täysi koulupäivä takana, satoja yläkouluikäisiä, ja vaikutti siltä ettei ihmisiä olisi saanut salista ulos edes kiskomalla. Tuntuipa taas erikoiselta, että joissakin keskusteluissa vielä peräänkuulutetaan ikävyyden kouluihin palauttamista yhteisöllisyyttä ja mielekkyyttä kauhukuvana pitäen!

Koko kisan voittajat: Voittosumma 400 e menee välituntiaktiviteetteihin ja liikunta- ja musakamojen kovempaan käyttöön laittamiseen!

Kiitos NYK! Kiitos kilpailijat, jotka panitte sykähdyttävästi itsenne likoon! Kiitos hengenluonnista jokaiselle tapahtumaan osallistuneelle oppilaalle! Kiitos Mikko Jordman, joka mahdollistit omalla tsemppaamisellasi sekä kaikinpuolisella avullasi ja luottamuksellasi tapahtuman onnistumisen yli odotusten! Kiitos opettajat, kuvaajatiimi ja koko muu henkilökunta! Kiitos KEHU ry sekä Nurmijärven yrittäjät! Kiitos kehittäjäkollegani sekä päivän toteutuskumppanini Iida-Maria Peltomaa, Aki Luostarinen, Pirita Ruokonen ja Kaisa Tuohilampi!

Ensi lukuvuoden aikana FLUSH pyritään toteuttamaan 10-20 yläkoulussa samalla konseptilla. Koulukohtaiset voittajat kokoontuvat keväällä 2016 kilpailemaan toisiaan vastaan päätapahtumaan, johon voidaan osallistaa etäverkkoyhteydellä kaikki kilpailuun osallistuneet koulut. Asian yksityiskohdat tarkentuvat myöhemmin, mutta mikäli haluat olla varma, että saat FLUSHin kouluusi ensi vuonna, voit tehdä alustavan varauksen yhteydenottolomakkeella sivulla http://proedugo.fi/ota-yhteytta/ (kirjoita vapaamuotoisesti kiinnostuksestasi tapahtumaan sekä kerro koulusi nimi ja anna yhteystietosi). FLUSHin järjestämiseen haetaan rahoitusta sillä tarkoituksella, että se olisi kaikille siihen osallistuville (kouluille sekä kokoavaan tapahtumaan matkustaville kilpailuryhmille) ilmainen.

Varaamalla FLUSHin kouluusi saat oppilaille mielekkäällä ja heille kättä ojentavalla tavalla kouluusi ainutlaatuisen paketin. FLUSH on sosiaalipedagoginen kokonaisuus, johon osallistumalla saavutetaan seuraavat uuden OPSin tavoitteet:

Oppilaat oppivat tekemään havaintoja ja hakemaan, arvioimaan, muokkaamaan, tuottamaan sekä jakamaan tietoa ja ideoita tutkivalla ja luovalla työskentelyotteella, yhdessä tekemällä sekä antamalla mahdollisuus syventymiseen ja keskittymiseen. Oppilaat ohjataan käyttämään tietoa itsenäisesti ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Innovatiivisten ratkaisujen löytäminen edellyttää, että oppilaat oppivat näkemään vaihtoehtoja ja yhdistelemään näkökulmia ennakkoluulottomasti ja voivat käyttää kuvittelukykyään olemassa olevien rajojen ylittämiseen. Leikit, pelillisyys, fyysinen aktiivisuus, kokeellisuus ja muut toiminnalliset työtavat sekä taiteen eri muodot edistävät oppimisen iloa ja vahvistavat edellytyksiä luovaan ajatteluun ja oivaltamiseen. 

Opettajat rohkaisevat oppilaita luottamaan itseensä ja näkemyksiinsä ja olemaan samalla avoimia uusille ratkaisuille, pohtimaan asioita eri näkökulmista, hakemaan uutta tietoa ja siltä pohjalta tarkastelemaan ajattelutapojaan. Oppilaiden kysymyksille annetaan tilaa ja heitä innostetaan etsimään vastauksia, kuuntelemaan toisten näkemyksiä sekä samalla pohtimaan myös omaa sisäistä tietoaan. Heitä rohkaistaan rakentamaan uutta tietoa ja näkemystä. Toimijuuden vahvistamiseksi oppilaiden ideoille ja aloitteille annetaan tukea ja kannustusta.  

Oppilaat harjoittavat taitojaan sekä perinteisissä että monimediaisissa, teknologiaa eri tavoin hyödyntävissä oppimisympäristöissä. Oppilaiden monilukutaitoa kehitetään kaikissa oppiaineissa arkikielestä kohti eri tiedonalojen kielen ja esitystapojen hallintaa. Osaamisen kehittyminen edellyttää rikasta tekstiympäristöä, sitä hyödyntävää pedagogiikkaa sekä oppiaineiden välistä ja muiden toimijoiden kanssa tehtävää yhteistyötä.  

Oppilaat saavat perusopetuksessa yleisiä valmiuksia, jotka edistävät kiinnostusta ja myönteistä asennetta työtä ja työelämää kohtaan, sekä kokemuksia, jotka auttavat oivaltamaan työn ja yritteliäisyyden merkityksen, yrittäjyyden mahdollisuudet sekä oman vastuun yhteisön ja yhteiskunnan jäsenenä. Koulutyössä opitaan ryhmätoimintaa, projektityöskentelyä ja verkostoitumista. Oppilaita rohkaistaan suhtautumaan uusiin mahdollisuuksiin avoimesti ja toimimaan muutostilanteissa joustavasti ja luovasti. Heitä ohjataan tarttumaan asioihin aloitteellisesti ja etsimään erilaisia vaihtoehtoja. 

Koulussa harjaannutaan työskentelemään itsenäisesti ja yhdessä toisten kanssa sekä toimimaan järjestelmällisesti ja pitkäjänteisesti. Yhteisessä työssä jokainen oppilas voi hahmottaa oman tehtävänsä osana kokonaisuutta. Siinä opitaan myös vastavuoroisuutta ja ponnistelua yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Toiminnallisissa opiskelutilanteissa oppilaat voivat oppia suunnittelemaan työprosesseja, asettamaan hypoteeseja, kokeilemaan erilaisia vaihtoehtoja ja tekemään johtopäätöksiä. He harjoittelevat työhön tarvittavan ajan arviointia ja muita työn edellytyksiä sekä uusia ratkaisujen löytämistä olosuhteiden muuttuessa. Samalla on tilaisuus oppia ennakoimaan työskentelyn mahdollisia vaikeuksia ja kohtaamaan myös epäonnistumisia ja pettymyksiä. Oppilaita kannustetaan sisukkuuteen työn loppuunsaattamisessa sekä työn ja sen tulosten arvostamiseen. 

Kuten uudessa OPSissa todetaan, osallistumisen ja vaikuttamisen taitoja sekä vastuullista suhtautumista tulevaisuuteen voi oppia vain harjoittelemalla, ja perusopetuksessa luodaan edellytykset oppilaiden kiinnostukselle kouluyhteisön ja yhteiskunnan asioita kohtaan. OPSin mukaan kouluissa tulee kunnioittaa oppilaan oikeutta osallistua päätöksentekoon ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti: oppilaat osallistuvat oman opiskelunsa, yhteisen koulutyön ja oppimisympäristön suunnitteluun, toteuttamiseen ja arviointiin. Näin oppilaat oppivat vaikuttamista, päätöksentekoa ja vastuullisuutta sekä oppivat hahmottamaan sääntöjen ja sopimusten sekä luottamuksen merkityksen. Tämä kaikki on olennaisen tärkeää, sillä hyväkin oppisisältö jää yhdentekeväksi, jollei sitä halua käyttää tai ole oppinut sitä hyödyntämään. OPSissa muistutetaankin, että siihen, miten oppilaat käyttävät tietojaan ja taitojaan, vaikuttavat oppilaiden omaksumat arvot ja asenteet sekä tahto toimia. 

Ensi vuoden FLUSHia odotellessa!

FLUSH!

Huomenna 10.4.2015 koulukulttuurimme astuu uuteen aikakauteen. Nurmijärvellä 500 oppilaan yläkoulussa järjestetään FLUSH-teemapäivä, jonka myötä oppilaiden aito aktivointi ja mukaan ottaminen koulukulttuurin kehittämisessä ensi kertaa aidosti tapahtuu.

Oppilaiden aktivointia ja heidän vaikuttamismahdollisuuksiensa kasvattamista on peräänkuulutettu kaikkialla viime vuosina, ja uudessa OPS:ssa asia nostetaan esiin lukuisin tavoin. Kuitenkin todelliset muutokset ovat toistaiseksi olleet harvassa. Esimerkiksi Sitran hiljattain päättyneessä ideakilpailussa eniten kannatusta ja lopulta myös rahoitusta saivat ideat, jotka tähtäsivät opettajien verkostoitumiseen, materiaalin jakoon ja muuhun työn helpottamiseen (tärkeä asia sinänsä), mutta ideakuulutuksessa peräänkuulutetut oppilaiden aktivointi-ideat olivat vähissä.

Asia korjaantuu nyt. FLUSH-teemapäivä on pelillistetty aktivoiva teemapäivä, jonka aikana koulun tulevaisuuden suuntaviivat vedetään oppilaiden itsensä toimesta. Oppilaat itse ideoivat, kehittävät ja lopulta valitsevat parhaat ehdotukset. Opettajien rooliksi jää tapahtuman ohjaaminen, kannustaminen ja mahtavan hengen luominen.

Tapahtuma kasvatetaan jatkossa kansalliseksi tapahtumaksi siten, että kaikki halukkaat koulut saavat mahdollisuuden osallistua. Tämä tapahtuu niin, että  tulevan lukuvuoden aikana osallistuneiden koulujen kesken järjestetään ensi keväänä kansallinen FLUSH. Sinäkin haluat FLUSHin varmasti kouluusi - seuraa tapahtuman Facebook-sivua sekä tätä blogia pysyäksesi kartalla siinä, miten asia ensi vuoden osalta etenee!

Huomenna tapahtuma ottaa ensimmäisen askelensa. Mahtavaa NYK!

Arviointikulttuurin muutos - kohti oikeudenmukaisempaa, inhimillisempää ja mielekkäämpää oppimisprosessia

Kirjoittajat Laura Tuohilampi & Pekka Peura

Teksti julkaistu aiemmin oppiminen.fi-sivustolla vieraskynä-kirjoituksena.

Kouluissa arviointia ja arvosanoja käytetään usein työkaluina toiminnan ja käyttäytymisen ohjauksessa. ”Älä enää myöhästy ja lintsaa, muuten lasken arvosanaasi.” ”Opettele nämä asiat, niitä saatetaan kysyä kokeessa.” Tällä toki tarkoitetaan vain hyvää, eli sitä, että oppilas on koulussa läsnä ja pänttää tietoja. Tämä toiminta on kuitenkin irrallaan siitä, mitä arvioinnin OPS:n tai lain mukaan pitäisi olla. Arvioinnin todellisena tarkoituksena olisi parantaa oppilaiden itsetietoisuutta, minäkuvaa ja itsetuntoa. Lisäksi arvioinnin todellisena tavoitteena on myös oppilaiden korkeamman tason ajattelutaitojen kehittäminen.

“Opiskelijan arvioinnilla pyritään ohjaamaan ja kannustamaan opiskelua sekä kehittämään opiskelijan edellytyksiä itsearviointiin.” - Perusopetuslaki ja lukiolaki vuodelta 1998

Moni opettaja harmittelee myös ”bulimiaoppimisen” yleisyyttä, eli oppilaat usein lukevat paljon edellisenä iltana ennen koetta, ja oksentavat sitten tiedon paperille. Harva opettajista kuitenkaan ymmärtää, että meidän arviointi- ja koekäytänteemme nimenomaan ohjaavat oppilaita tähän toimintaan. Pienen lapsen käyttäytymistä ja oppimista seuratessa on selvää, että bulimiaoppiminen ei ole ihmiselle luontainen tapa toimia. Niin hyvässä kuin pahassakin ympäristö muokkaa käyttäytymistämme. Jos hyvä koemenestyminen ja arvosana ovat oppilaalle tärkeintä, bulimiaoppiminen on mitä parhain keino saavuttaa omaa todellista osaamistasoaan parempi koearvosana mahdollisimman pienellä vaivalla.

Ei ole yhtä oikeaa tapaa suorittaa motivoivaa sekä itsetuntoa ja minäkuvaa kehittävää arviointia, mutta nykyinen kulttuurimme ei ole selvästikään ole paras mahdollinen tapa. Meillä on siis mahdollisuus kehittää arviointikulttuuriamme ja luoda parempia ja ihmisläheisempiä käytännön toimintamalleja.

Seuraavan kolmiosaisen videosarjan ensimmäisessä osassa keskustellaan arviointikulttuurimme nykytilasta tehdyistä havainnoista.

Videossa osa 1 - havaintoja nykytilasta on pohdittu arviointia ja sen moniulotteisuutta. Oppiminen ja arviointi sekä motivaatio ja halu oppia ovat monimutkaisia asioita, eikä niihin ole olemassa yhtä yleispätevää  vaihtoehtoa. Hyviä vaihtoehtoja on monia, ja niistä jokaista tuskin on vielä osattu kokeilla käytännössä.

Seuraavassa kahdessa videossa on muutamia käytännön esimerkkejä vaihtoehtoisista toimintamalleista. Ne eivät vielä ole kehityskaarensa lopussa, vaan toimintakulttuurin kehittäminen on vasta alkutekijöissään. Opetuskokeilujen kautta saadut ensimmäiset kokemukset ovat kuitenkin olleet hyvin lupaavia ja opettajille silmiä avartavia.

Oppiminen koostuu helpommin ja vaikeammin mitattavista asioista. Vaikeammin mitattavien asioiden, kuten esimerkiksi oppimiseen sitoutumisen, motivaation tai kyvyn perustella ratkaisujaan, ei tulisi kuitenkaan jäädä vähemmälle huomiolle. Monipuolistamalla arviointia voidaan ottaa oppiminen huomioon laajemmassa merkityksessä. Tämä paitsi lisää oppilaiden kykyä hahmottaa oppimistaan, myös kasvattaa arvioinnin luotettavuutta.

Näin kokemus arviointiprosessista muuttuu oikeudenmukaisemmaksi, millä on positiivinen vaikutus oppilaiden haluun sitoutua opiskeluun. Lisäksi arvioinnin monipuolistaminen ja siihen liittyvän stressin vähentäminen parantaa oppimiseen liittyvää mielekkyyden kokemusta, mikä on ensiarvoisen tärkeää.