maanantai 22. syyskuuta 2014

Kieltäminen on kiellettävä!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Juttelin taannoin lasteni kanssa päivällispöydässä oikein vastaamisesta arvaamalla. Heitin enempiä miettimättä ilmoille seuraavan ajatusleikin:
Onko parempi palkata siltaa rakentamaan henkilö, joka on aivan todella uskomattoman hyvä suunnittelija ja todella taitava laskemaan, että sillasta tulee hyvä eikä se sorru, jos tämän YHDEN AINOAN kerran hän tekee virheen ja silta sortuu, VAI henkilö, joka ei tajua sillanrakentamisesta mitään eikä osaa ollenkaan laskea sortuuko silta, jos tämän YHDEN AINOAN kerran hän vahingossa onnistuu ja sillasta tuleekin kestävä?
En itse ehtinyt miettiä kumpi vastaus olisi hyvä, enkä tiennyt kumman puolelle lapset olisivat kallistuneet. Oletin ehkä että tumpelon.

10-vuotias: Se toinen tyyppi. Se tumpelo.

8-vuotias: Ei kun se ensimmäinen.

Jahas, kumpikin sai kannatusta! Kysyin perusteluita.

10-vuotias: No tietenkin koska sitten se siltä kestää.

8-vuotias: Mutta kun tumpelo onnistuu, se saa mainetta ja se palkataan rakentamaan lisää siltoja. Ja sitten ne kaikki muut sortuu. Ja vahingosta tulee sit isompi!

Olin todella yllättynyt. En edes itse osannut ajatella asiaa niin laajasti, en ainakaan sekuntien sisällä. Lapset ovat niin viisaita!

Tämä blogi on olemassa juuri tuon lasten viisauden tähden. Itse asiassa ajan myötä olen enemmän ja enemmän huomannut, miten tärkeä juuri tuo näkökulma minulle on. Jos välillä olen kokenutkin syyllisyydentuntoa osoitellessani sormella milloin ketäkin tahoa lasten mahdollisuuksien vähentämisestä, olen kuitenkin kärsinyt tunnontuskat mielihyvin, sillä voin seistä ylpeydellä tavoitteeni takana. Lapsille mahdollisuuksia, esteet vek!

Ja niitä esteitähän todella riittää.

Eräässä Facebook-ryhmässä kyseltiin ”hardcore-apua”: Miten saada selville, mitä luokassa SAA olla? Taustalla oli halu tehdä ”korhoset”eli kiikuttaa pulpetit pois ja hankkia oppilaiden kanssa yhteistyössä tilalle mm. kierrätyskalusteita. Ongelmaksi muodostui kuitenkin jo ennen alkuun pääsyä se, ettei tällainen tietenkään lähtökohtaisesti voi olla sallittua. Huonekasveista tulee homeita, paloturvallisuus on huomioitava, samoin allergiat, siivous ja niin edelleen. Toisin sanoen ympäristö, joka vastaisi suurin piirtein sitä, millaisessa kukin oppilas kotonaan asuu, muodostuisi koulukontekstissa viralliselle taholle uhkia täynnä olevaksi, ja niin viranomaistahojen tuleekin jo etukäteen kontrolloida pois kaikki viihtyisyys ja inhimillisyys.

Missä määrin kieltäminen on välttämätöntä? Missä määrin se on tarpeellista? Seuraavassa muutamia lainauksia käydystä keskustelusta:
Äsken pöytään heitettiin kunnan sisäilmaryhmä ja palomiehet eli paloturvallisuus... Ja pahoin pelkään, että en ole vielä nähnyt kaikkea. Mutta itse siis haluaisin ensin tietää, mitä on kunnan rajojen ulkopuolella. Eli onko kunnan pakko kieltää kaikki, vai onko se ihan itse valinnut kieltämisen tien. Kuka tietää?

Kielletään kaikki varmuuden vuoksi meininkiä on erittäin paljon ja se on ymmärrettävää kieltäjien näkökulmasta, mutta ei oppimisen, oppilaiden hyvinvoinnin, motivaation, viihtyvyyden ja osallisuuden näkökulmasta.

Mulla ei ole pulpetteja ollenkaan. Mulla on pöytäryhmiä, mattoja, verhoja, tyynyjä karsea vuori, sohva ja keinutuoli. Kukaan ei ole kieltänyt. Minusta kaikki toimii ihan hyvin.
Sivuhuomautus: en ole kyllä keneltäkään edes kysynyt.

Mä kyllästyin pulpetteihin jo joskus 90-luvun alussa. Muistaakseni mitään sohvia tms meillä ei ollut. Hommattiin vain kunnon pöydät kierrätyskeskuksesta. Kunnostettiin ne itse. Tein luokasta sellaisen freinetläisen työpajan. Viihdyttiin kyllä siellä todella hyvin. Mattoja oli myös, sen muistan. Ei ollut ongelmaa, koska siivooja oli yksi äideistä. Ja oppilaat kävi itse puistelemassa matot. Itse asiassa me siivottiinkin itse. Oppimista, oikeaa työtä, innostusta. Ja helpoin tapa muuttaa koulun toimintaa on muuttaa fyysistä ympäristöä. Ehkä ainoa tapa.
Kieltäjät unohtavat usein sen, että Suomen kaltaisessa "hyvinvointiyhteiskunnassa" (lainausmerkit siksi, että kuten tekstistäkin käy ilmi, hyvinvointiyhteiskunnan näennäinen huolenpito on joskus kaukana hyvinvoinnin mahdollistamisesta) varmistukset ovat siksikin turhia, että monipuolinen viranomaistoimikuntamme on jo varmistamalla varmistanut, ja varmistuksetkin on ehkä jo varmistettu: 
Yhdessä VTT:n tiedotteessa esim. sanotaan, että julkisissa tiloissa SUOSITELLAAN käytettäväksi SL2 ja SL1 luokan tuotteita. Samassa tiedotteessa todetaan, että monista tuotteista on vaikea arvioida, että kumpaan luokkaan kuuluvat ja että Suomessa ei saa edes myydä kuin vähintään SL2 luokan tuotteita (nyt siis puhutaan pehmusteista yms. ja niiden syttyvyysluokasta).  
Kerroin itse keskustelun lomassa omakohtaisen ja ajankohtaisen esimerkin kieltämispolitiikasta. Omien lasteni koulussa aloitti tänä syksynä uusi luokka, jossa kaikki lapset eivät ole lähikoululaisia. Uudet oppilaat ovat kolmasluokkalaisia, mikä herätti varmaankin huolta koulun vastuullisissa aikuisissa. Niinpä tehtiin uljas päätös ja kiellettiin pyöräily kouluun: kaikki kauempaa tulevat lapset kun eivät ehkä ole tottuneita kouluun kulkijoita. Varmuuden vuoksi, tasapuolisuuden nimissä (kuten vain voi vastuullisilta aikuisilta odottaa) pyöräily kiellettiin saman tien kaikilta. Poikkeuksia ei tietenkään voida tehdä edes vanhempien luvalla (sillä poikkeukset ovat vastoin tasapuolisuutta, ja tasapuolisuus onkin sitten sellainen hyvinvoinnin tae ja kuuma peruna, että sen varjolla voi perustella mitä tahansa mielivaltaa). Lopputulos on tietenkin varsin surkuhupaisa. Esimerkiksi viidesluokkalainen, joka on pyöräillyt 1,5 kilometrin koulumatkansa neljän lukuvuoden ajan, ei saa enää tehdä niin. Autossa kaikki saavat kyllä istua, se ei ole kenellekään vaarallista!

Tähän kuitenkin erään koulun rehtori kommentoi seuraavaa:
Pyöräilystä: Koulu _EI_ voi kieltää pyöräilemistä, koska se on tieliikennelainsäädännön alaista eikä koululla ole siihen päätösvaltaa. Kerron ihan kokemuksesta, koska ensimmäisessä reksikoulussani edellinen reksi oli teettänyt järjestyssäännöt, joissa vaadittiin pyöräilykypärän käyttöä. Yksi isä valitti lääninhallitukseen. Sääntö oli poistettava.
Kaikki olimme sitä mieltä, että kypärää kannattaa käyttää. Myös tuo isä. Silti se ei ollut koulun päätösvallassa
.
No jaa, rohkaiseva esimerkki, mutta myös esimerkki siitä, että jollei yksi taho kiellä, on aina valmiina jokin toinen taho, jolla on vähintäänkin mahdollisuus kieltää. Tätäkö me haluamme? Meillähän on kuitenkin esimerkiksi ravintolapäivä, eikä ruokamyrkytysten määrä tietääkseni ole räjähtänyt käsiin. Siivouspäiväkin meillä on, minkä seurauksena ihmiset toimivat yhdessä, kierrättävät tavaroitaan ja siivoavat nurkkansa ilman ainuttakaan lomaketta, viitearvoa tai viranomaismääräystä. Kuinkahan moni allerginen siinäkin tapahtumassa koskettaa pölyistä asiaa? 

Olisiko koulunkin aika muuttaa varmuuden vuoksi, tasapuolisuuden nimissä -kieltämisperiaatteitaan? 


2 kommenttia:

  1. Muistan omilta opettajankoulutusajoilta hyvin vahvasti OAJ:n lakimiehen luennon. Tunnin jälkeen kaikille opettajankoulutettaville tuli hyvin selväksi, ettei oppilaita kannata ikinä missään tilanteessa viedä pois koulun alueelta, tai muuten joutuu hirveisiin ongelmiin, mikäli oppilaille tapahtuu jotain. Kun lakimieheltä kysyttiin, voiko leirikouluja pitää, vastaus oli jotain sellaista kuin "en itse ainakaan suostuisi mistään hinnasta leirikoulun valvojaksi".

    Juristit tietenkin ajattelevat asioita laillisen vastuun näkökulmasta, mutta tämä ajattelutapa saa aikaan paljon pahaa. Vastuun pelkääminen johtaa asioiden kieltämiseen "varmuuden vuoksi", eikä sitten voi ikinä tehdä mitään kivaa. Itse asiassa on aika ihme, ettei koulujen liikunnan tai käsityön tunteja ole jo kielletty; niissähän voi sattua vaikka mitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Tarkemmin kun ajattelee, "vastuun kantaminen" kieltämällä onkin vastuun pakoilua. Elämässähän sattuu ja tapahtuu, joten mikä voisi olla koulua luontevampi paikka niin hyvien kuin huonojen seurausten käsittelemiselle? Kieltämispolitiikka johtaa tilanteeseen, jossa kehittyvät nuoret eivät saa aikuisilta mallia siitä, kuinka toimia yllätysten sattuessa tai silloin, kun asiat ovat monimutkaisia. Se on sääli.

      Poista