sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Saada ja antaa

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Vuosi 2014 oli minulle suurten muutosten vuosi. Yksityiselämässäni meni lähes kaikki uusiksi, ja joulun pyhinä tulin pohtineeksi poikkeuksellisen syvällisiä. Erityisesti mieltäni jäi kaihertamaan lukemani postaus Elämäni diipein vuorokausi. Tekstissä ihmeteltiin, ei ensimmäistä eikä viimeistä kertaa, kuinka epätasaisesti ja sattumanvaraisesti resurssit ovat tässä maailmassa jakautuneet. Teksti kosketti, erityisesti siinä esitetty epätasa-arvoisuuden näyttäytyminen lasten näkökulmasta. Kaikkein eniten jäi häiritsemään lopussa oleva lainaus J. Karjalaiselta: 

Mitä hyvää olet tehnyt
Mitä olet aikaansaanut, joo
Et juuri mitään
Mitä suurta olet tehnyt
Mistä maailma sut muistais, joo
Et yhtään mitään

Hei muukalainen anna sun nimes


Riisinjyvään kaivertaa

Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni sen, että suurimmat murheeni ovat mitättömiä todelliseen hätään verrattuna? Vastaus on luonnollisesti, etten mitään. Olen vain sattunut syntymään tilanteeseen, jossa muun muassa puhdas vesi, jokapäiväiset herkulliset ja ravitsevat ateriat, sosiaalisuus, kauneus, sivistys ja osallisuus ovat itsestäänselvän mahdollisia. En osaa oikein selittääkään sitä, miten paljon tämä on viimeisten päivien aikana minua vaivannut. Koska en ole saanut tilannettani ansaitusti, voisinko edes jälkikäteen yrittää ansaita paikkaani? Voisinko millään toimilla maksaa elämäni aikana sitä epäoikeutettua hyvinvoinnin ja turvan lahjaa jonka olen sattumalta saanut? Tulin läpikäyneeksi lähivuosien tapahtumia, erityisesti henkilökohtaista elämääni. Tähän taas kytkeytyy olennaisesti myös työminäni kehittyminen. Millainen tarina se on? 

Joitakin vuosia sitten tunsin usein epämääräisyyttä ja turhautuneisuutta. Olin työskennellyt opettajana jokusen vuoden, valmistunut ja ryhtynyt jatko-opiskelijaksi. Mielestäni koulua piti päivittää, ja koin tarvetta tuoda esiin omia näkemyksiäni - mutta kenelle? Viranomaiset sekä muut koulutusprojekteja pyörittävät olivat kiinni omissa toteutuksissaan. Kuka ideoita kaipaisi? Ja kuka varsinkaan kaipaisi niitä työuransa alussa olevalta matikan opettajalta? Minua vaivasi lisäksi se, että kiinnostavaa tietoa oppimiseen ja kouluun liittyvistä asioista oli vaikea löytää. Yhtäällä saattoi olla hieno blogikirjoitus, toisaalla video, mutta tuntui sattumanvaraiselta, kenen käsiin nämä löysivät. Erityistä ärtymystä herätti myös se, että koulua käsiteltiin usein joko ryppyotsaisesti tai leväperäisesti. Siis virallisesti ja vakavasti, tai sitten hutaisten ja epäkiinnostavalla tavalla. Kaiken lisäksi koin epäselvyyttä siitä, kuka itse olin ja mihin kuuluin. Olinko opettaja? Koska aineyhdistelmäni on matematiikka-tilastotiede, olin tullut käännytetyksi pois monesta "matikistin" työhaastattelusta. Olinko tutkija? Tuolloin minulla ei ollut tutkimusrahoitusta, ei julkaistuja artikkeleita, ei tutkijaverkostoa. Olinko asiantuntija? Muutaman vuoden kokemuksella? Ei, olin korkeintaan ideoija ja kyseenalaistaja. Halusinko ääneni kuuluville? Kyllä, muttei ollut oikeastaan ketään, joka olisi ollut toiveestani millään tavoin tietoinen.

Halusin muutosta. Koska minulla on aina ollut uskoa elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin, ajattelin, että vähä vähältä alan ratkaisemaan kokemiani ongelmia. Halusin ensinnäkin viestiä oppimisesta kivasti ja niin, että se koskettaisi muitakin kuin opettajia. Halusin raikastaa käsitystä oppimisesta. Halusin koota yhteen hajanaisia voimia ja tietotaitoa. Ja halusin saada itselleni äänen, paikan ja olemassaolon.

Kun perustin Peruskoulupesulan, oli se yksi askel haaveideni toteuttamiseksi. Hermoilin ensimmäisen tekstin kirjoittamista valtavasti, ja tuntui todella epämiellyttävältä painaa julkaisunappulaa. Seuraavina viikkoina hermoiluni muuttui huvittuneisuudeksi, sillä eihän tekstiä käyty klikkaamassa kuin pari-kolme kertaa. Tajusin samantien jotakin olennaista: ihmisten ajasta saa olla todella kiitollinen. Päätin, etten ikinä tuhlaisi kenenkään aikaa jaarittelemalla, roiskaisemalla ajatukseni esiin miten sattuu tai laukomalla tyhjänpäiväisyyksiä. Helpommin tietenkin sanottu kuin tehty, mutta pyrkimys ja halu viestiä kiinnostavasti on vuosien varrella veistänyt pois lukemattomia turhia sanoja ja vaatinut jäsentämään ajatuksia. Ajattelen näin myös opettajana: vaikka oppilas vihaisi matikkaa eikä oppisi sitä koskaan pätkän vertaa, on hänellä oikeus olla vihaamatta tunnillani viettämäänsä aikaa elämässään. Toisin sanoen minulle on tärkeämpää, että oppilas kokee edes jotakin itselleen merkityksellistä tuntieni aikana, jollei matikkaa, sitten vaikka urasuunnittelukeskustelun, kuulumisten vaihdon tai tähtihetkensä vitsinkertojana.

Peruskoulupesulan kävijämäärät kasvoivat pikkuhiljaa. Tein tarkoituksellisesti ja vähän väen vängälläkin töitä näkyvyyden kasvattamiseksi hyödyntäen kaikkia löytämiäni vinkkejä. Noin puolentoista vuoden jälkeen alkoi vihdoin tuntua, että blogi oli alkanut elää elämäänsä, lukijoiden ja mahtavan Antin mukaan saamisen myötä. Kuinka kiitollinen olenkaan ollut kaikista kommenteista ja keskusteluista! Tosin, ja nythän tämä jo naurattaa, ensimmäinen kommentti, joka blogiin postattiin, ja jota jouduin odottamaan muistaakseni yli vuoden, meni suunnilleen näin: "Vaihda hyvä ihminen blogisi tausta. Meinaa oksennus lentää kun yrittää lukea." Taidan itse asiassa muistaa kommentin melko sanatarkasti... Tässä sitä taas nähdään, että muistiin uppoaa mainiosti se, mikä koskettaa - hyvässä tai pahassa.

Näiden vuosien aikana on moni muukin asia edistynyt ja kehittynyt. Olen löytänyt yhteisöjä, joiden kautta toimia, tärkeimpinä mielikuvituskoululaiset sekä eduhakkeroijat. Olen toteuttanut joitakin ideoitani, kuten uusia Facebook-yhteisöjä (Kimppaopetus, Täydennyskoulutuksesta inspiroituneet), Youtube-videon matikan selväsanaistamiseen liittyen LUMA-keskuksen videon inspiroimana,  Matematiikan päivän, kouluvierailuja, sekä alkuunpannut käänteisen opettankoulutuksen ideaa (tästä lisää jäljempänä). Olen kirjoittanut erilaisille foorumeille, osallistunut lukuisiin tapaamisiin, seminaareihin, paneeleihin ja vastaaviin, päässyt ilokseni esille mediaan, pitänyt täydennyskoulutuksia. Väitöskirjatyöni on edennyt, ja tutkimusartikkeleita on syntynyt parisenkymmentä.  

On myös asioita, jotka eivät ole onnistuneet. Mielikuvituskoululaisten kesken suunnittelimme pop up -oppimistapahtumia yhteistyössä partiolaisten kanssa, mutta asia on jäänyt toistaiseksi toteuttamatta resurssien puutteen vuoksi. Inspiroiduin myös Aatos Lahtisen ideasta varoittaa matikasta ja kirjoitin lasteni kanssa käsikirjoituksia ideasta ammentaviin sketseihin. Koekuvasimmekin muutaman, mutta asia on sittemmin unohtunut, ainakin toistaiseksi. Oppimisen käsitteen raikastamiseksi halusin haastaa sopivasti valittuja julkisuuden henkilöitä "Matikkahaaste 2014" :ään: haasteessa matematiikkaa olisi opittu täysin koulumaailmasta poikkeavalla tavalla. Sain hankkeeseen tausta-avuksi LUMA-keskuksen, ja verkostojeni kautta alustavia lupauksia mahtavien tyyppien mukaan saamisesta, mutta lopulta kuitenkin asiat tyssäsivät ja haaste jäi toteuttamatta. Toivon tosin edelleen, että jonakin tulevana vuonna haaste saadaan toteutettua. Suuri haave on ollut myös "Koulut kuntoon" -tyyppinen tosi-tv -projekti, joka jo ideatasolla kuitenkin kaatuu helposti anonymiteettiongelmaan. Koululaisia ei voi kuvata eikä ongelmilla retostella ihan samoin kuin voi tehdä kuppiloiden tai hotellien kohdalla.

Miksi minua ovat kutkuttaneet tämäntyyppiset ajatukset? Siksi, että kuten eräs rehtori taannoin pitämässäni koulutuksessa sanoi, koulu ei muutu, ennen kuin kodeissa aletaan kaivata muutosta. Kouluhan nimittäin muuttuu koko ajan, mutta jonkinlainen yleiskäsitys koulusta suurella yleisöllä on yhä vanhanaikainen "opettaja puhuu ja antaa läksyt, ja jakaa fiksuille hyvät numerot ja aivottomille neloset". Koulua ja oppimista kuvitetaan liitutauluilla ja kirjoilla, nykyään ehkä läppäreillä. Toki koulu on oma maailmansa, mutta oppiminen on kuitenkin täysin erottamaton osa meidän kaikkien elämää kokonaisuudessaan, ja tämän haluaisin tulevan paremmin sisäistetyksi. No, onneksi ensi vuodeksi on suunnitteilla uusia avauksia, entistäkin kiinnostavampia. Toivon mukaan niistä ainakin jotkut toteutuvat.

Yksi taannoisista haaveistani oli koota yhteen hajanaisia osaajia, projekteja ja tietoa. Tämä on ollut ehkä hankalin asia, sillä mitä enemmän olen oppinut, vuorovaikuttanut ja verkostoitunut, sitä selvemmäksi on käynyt, että vastaavia kokoamisyrityksiä on jo olemassa runsaasti. Jokaisella on sama ongelma: mikään ei onnistu keräämään yhteen kaikkea kiinnostavaa, eikä mikään onnistu tavoittamaan kaikkia kiinnostuneita. Lisäksi ongelmana on se, että moni projekti, hanke tai osaaminen ei ole oikeastaan olemassa itsenään, vaan on täysin sidokissa johonkin yksittäiseen toteuttajaan, siis henkilöön. Onkin hyödyllisempää tietää, ketkä ovat tekijöitä, kuin mitkä ovat tuotokset. Ja tällainen on puolestaan ristiriidassa sen kanssa, että kiinnostavien asioiden, ideoiden ja tiedon toivoisi olevan helposti kaikkien ulottuvilla. Kenties tässä on asia, joka ei ratkea. Ainakaan vielä.

Mikä minä itse olen nyt? Tunnen olevani opettaja, ehdottomasti. Olen opettanut kaikki nämä vuodet, pian vuosikymmenen. Tunnen hyvin vahvasti olevani tutkija. Vielä nuori sellainen, mutta kun väitöskirjani toivon mukaan tänä vuonna valmistuu, on yksi suurimmista toiveistani saada jatkaa tätä mielestäni ehdottoman tärkeää työtä, jonka tunnen osaaani ja josta pidän ja nautin. Olen pitänyt myös kouluttamisesta, mutta kokenut nykymuotoisen täydennyskoulutuksen hieman vanhanaikaiseksi. Siinä missä oppimiseen peräänkuulutetaan oppilaskeskeisyyttä, tulisi opettajankoulutukseenkin tuoda osallistujakeskeisyyttä eli "opettajakeskeisyyttä". Esimerkin voima on mahtava: jos kouluttaja luennoi oppilaskeskeisyydestä kouluttajakeskeisesti, jää opettajille paremmin mieleen kouluttajan tapa toimia kuin hänen sanomansa. Samaa asiaa ovat käsitelleet monet muutkin, muun muassa pedagogi Martti Hellström suositussa blogissaan. Eräässä pitämässäni koulutuksessani opettaja toivoikin "jotakin ihan muuta". Jotakin, joka tulee kouluun asti, arkeen. Oma ehdotukseni, sama jonka puolesta on puhunut myös esimerkiksi Koulu kaikkialla -hanke, on käänteinen täydennyskoulutus. Kouluttaja, ja vielä mieluummin kouluttajaryhmä, menisikin kouluun paikan päälle olemaan käytettävissä, mitkä ikinä olisivatkaan opettajien tarpeet. Olen saanut tästä jo hiukan esimakua vierailemalla muutamien opettajien luona (tästä lisää tulevissa postauksissa). Käänteinen koulutus voi sisältää tuntien suunnittelua yhdessä opettajan kanssa, opettajan toiminnan seuraamista ja palautteenantoa, ryhmädynamiikan havainnointia ja siihen liittyvää ratkaisujen etsintää, apua tiedonhankinnassa tai mitä milloinkin. Räätälöityä tukea siis. Tai yhtä hyvin vain kannustamista: monet tekevät mahtavaa työtä, ja tästä olisi kiva saada joskus kooste palautteen muodossa sekä tietenkin kuulla kiitosta. Käänteisen täydennyskoulutuksen rinnalla perinteinenkin täydennyskoulutus puoltaisi paikkkaansa uuden tiedon ja näkemyksen tuojana. 

Olen tuonut käänteisen opettajankoulutuksen ideaa esiin myös virallisille toimijoille, mutta kuten tunnettua, viralliset toimintatavat eivät ole kovin alttiita muutokselle. Eduhakkeriporukan kesken olemme suunnitelleet rahoituksen hakemista tämäntyyppisen koulutuksen mahdollistamiseksi, mutta vielä ei ole tullut sopivaa rahoitushakua vastaan. Koska olen toiminnan ystävä, haluaisin nyt jo aloittaa käänteisenä opettajankouluttajana toimimisen vapaaehtoispohjalta. Jos kaipaat luokkaasi vierailijaa, laita sähköpostia niin tulen paikalle! Vierailun tarkoitus ei luonnollisestikaan ole kaivelemalla kaivella ongelmia, vaan olla opettajan tarpeiden mukainen kohtaaminen, josta varmasti itsekin oppisin uutta. Käänteinen opettajankoulutus ei itse asiassa olisikaan koulutusta siinä mielessä, että kouluttaja tyrkyttäisi omia näkemyksiään, vaan kuten oppilaskeskeisyyteenkin kuuluu, sitä, että kouluttaja tukisi opettajaa tämän omissa pyrkimyksissä.

Vuosi 2015. Mitä tästä eteenpäin? Tutkijarahoitustani on reilu vuosi jäljellä. Aineyhdistelmäni on edelleen perinteisen opettajantyön vaikeuttaja, mutta muuta opetustyötä riittänee myös tulevaisuudessa. Tutkijantyön jatkamiseen tarvitsen uuden rahoituksen: tähän täytyy ladata kaikki osaaminen, ja tuuriakin tarvitaan. Näiden vuosien aikana kaikki koulutuspuuhasteluni on tullut minulle kolmanneksi työksi opetus- ja tutkijantyöni rinnalle. En haluaisi luopua siitä, enkä tulekaan tekemään niin. Haluaisin ajatella tekeväni tärkeitä asioita kolmannella työlläni, maksavani velkaa siitä, mitä olen sattunut ansaitsematta saamaan. Haluaisin olla hyödyksi, antaa sen minkä tässä elämässä pystyn. Ei kuitenkaan ole olemassa työpaikkaa nimeltä "koulutusräyhääjä ja kaikenlaisen sälän ideoija". Mahtaakohan tuollainen olla niin hyödyksikään kuin kuvittelen? Nähtäväksi jää, miten onnistun yhdistämään haluni ideoida ja osallistua, resurssini, tarpeellisuuden toiveeni sekä toimeentulotarpeeni. Ideoita otetaan vastaan!

Miten sinä näet viimeisimmät vuotesi? Ammatillisen kehittymisesi? Mistä haaveilit, mitä olet saavuttanut? Oletko tyytyväinen, oletko tyytymätön, mitä yhä voisit tehdä itsesi hyväksi? Entä koetko ansainneesi paremman elämän kuin ylivoimainen enemmistö koskaan tähän maailmaan syntyneistä tai syntyvistä? Jos koet, miksi näin? Jos et, koetko tarvetta hyvittää asiaa? Miten voisit sen tehdä?

Tulevaisuutta odottaen, uteliain tunnelmin, meille kaikille hyvää uutta vuotta 2015!










14 kommenttia:

  1. Wau! Ajatuksesi ja pohdintasi tuovat monenlaista tuttua tuumattua ja koettua mieleen. Olen jo eläkkeellä, mutta urallani olen jakanut nuo kuvaamasi opiskelijan, opettajan ja opettajankouluttajan roolit. Kaltaistesi (koulutusoptimistien) olemassaolo antaa luottamusta koulun tulevaisuuteen. Kiitos kirjoituksista ja tulevalle menestystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta ja kannustavasta palautteesta! :)

      Poista
  2. Hieno, avoin kirjoitus. Löydät varmasti paikkasi kouluelämässä, toivottavasti päädyt nimenomaan sinne, oikeaan elämään oppilaittesi iloksi etkä opettajakoulutuksen tai konsultoinnin sivullisuuteen ja näennäisiin asiantuntija-ammatteihin. Olisipa lapselleni yläasteella sitten kaltaisesi matematiikan ope!

    Mutta minä taidankin olla myös se latistuksen mankeli sitten.
    Esitän teesini lyhesti: oppilaskeskeisyys voi olla myös toisenlaisessa kaavussa olevaa opettajakeskeisyyttä. Opettajan oma pedagoginen kunniahimo vie tuntia eikä oppilaan ihan perimmäinen tavoite saavuttaa se, mitä varten hänet on tunnille raahattu, oppiminen.
    Totta kai on hienoa kun oppilas saa olla mukana, vaikuttaa tuntiin, rakentaa tuntia yhdessä opettajan kanssa, mutta se on se ja sama nähdäänkö se oppilas- vai opettajakeskeisyytenä, mittaria siitä mitä se oikeasti on, ei ole edes olemassa. Se on pelkkä nimeämiskysymys. Tunnin aikana tapahtuu niin monenlaisia asioita ristiin ja rastiin, ettei tyylipuhdasta linjaa voi hahmottaa yksiselitteisillä pedagogisilla käsitteillä. Se mikä on opettaja x:n mielestä opettajakeskeisyyttä voikin oppilas y:n mielestä olla syvää oppilaskeskeisyyttä ja päinvastoin.

    Itse ajattelen että hyvän koulun, tunnin, opiskelijuuden, opettajuuden pohjimmainen kriteeri on sittenkin oppiminen, vaikka haluaisimme mielellämme nimetä, minäkin, sen tilalle jotakin "pehmeämpää." Koulu on kunnossa kun oppimista tapahtuu. Hyvä esimerkki on Ruotsi, jossa sen nykytilanteessa "valmistuu" yhdeksäsluokkalaisia joilla ei ole edes heikkoa luku- ja kirjoitustaitoa. Tuo on tietenkin ääriesimerkki.

    Millä pedagogisilla keinoilla oppiminen saavutetaan on toissijaista varsinkin kun keinojen arvioiminen ja hahmottaminen on enemmän tai vähemmän pelkkää semanttista huminaa. Hyvässä koulussa viihtyvät oppilaat ja opettajat ja molemmat oppivat koko ajan lisää ja enemmän, ja jossakin määrin kyllä, myös yhdessä. Olenkin optimisti ( latistuksen mankeloinnin ohella ) sitä kautta että uskon viihtymisen syntvyvän ensisijaisesi paljosta oppimisesta ja vasta toisijaisesti muista tekijöistä.

    Hyvää vuotta 2015 Laura.

    t. nimimerkki vihreä varavaltuutettu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!

      Latistaminen liittyy realiteetteihin, ja realiteettien kanssa on elettävä. Asioiden nimeäminen ei toki takaa sitä, että niiden merkitykset koettaisiin yhtenevästi. Kuitenkin humanistiset tieteet tunnistaa siitä, että niiden olemassaolo vaikuttaa todellisuuteen siinä missä luonnontieteen tutkimuskohteet pysyvät smanalaisina tutkimuksesta riippumatta (muistan jonkun näin osuvasti todenneen). Toisin sanoen nimeämiset ja semanttiset huminat muovaavat ihmisten käytöstä ja näin ollen tulevaisuutta. Tämä voi olla hyvä asia tai yhtä hyvin huono, tärkeintä on se, että ilmiö tiedostetaan.

      Pehmeydestä olemme keskustelleet aiemminkin, ja kirjoitin itse asiassa ensin pitkällisen vastauskommentin jossa käsittelin jälleen tätä kuumaa perunaa. Google kuitenkin ystävällisesti deletoi kommenttini samalla, kun siirsi minut kirjautumissivulle. Niinpä jätän asian käsittelyn nyt tästä uudelleen kirjoitetusta kommentista pois :)

      Mutta keskustelu jatkukoon! Hyvää uutta vuotta vihreälle varavaltuutetulle!

      Poista
  3. Kiitos Laura, kauniisti piirretystä kuvasta opettajuuden sielunmaisemaan!
    Opettajan työ on minustakin etuoikeutetta paikka parantaa edes hiukan, omalla osuudellaan maailmaa. Kun oppiminen on emotionaalinen tapahtuma, niin opettajuudessakin lienee arvokkainta ja vaikuttavinta opettajan tunne siitä että toteuttaa kutsumustaan, on sisäisesti motivoitu. Muu on sitten säätöä, jota kylläkin riittää ihan työksi asti :)

    Innostusta ja onnea myös vuonna 2015 kaikille hankkeillesi innostavamman kasvun ja oppimisen hyväksi!

    VastaaPoista
  4. Hei Laura vielä. Pakko lyhyesti lisätä, että kun kirjoitin opettaja/oppilaskeskeisyyden käsitysten sekaannuksista ja osittaisesta määrittämättömyydestä, e n tarkoittanut sinun ajatteluasi, ideoitasi, vaan tarkoitin yleistä löysää opepuhetta ko, aihepiiristä puolesta tai vastaan ja/tai pelkkää tutkijatason käsitteellisyyttä ja konsultointia ilman kenttäkokemusta, ilman osallisuutta opettajuudesa.
    En ole urani aikana nähnyt parempaa opetusalan mittaria kuin oppimisen määrä ja laatu. Siellä missä opitaan, paradigmasta riippumatta, näyttävät melkein kaikki muutkin asiat olevan kunnossa, siellä missä ei, ovat useimmat muutkin asiat päin seiniä. Omakohtaisesti on koettu myös jälkimmäinen, ja itseen on ollut pakko katsoa, päivittäin. Puhe ja käsitteet joihin viittasit tietenkin muuttavat toimintaympäristöä ja käsityksiämme todellisuudesta, mutta jos ne eivät lisää tai pidä yllä syvää ja laajaa oppimista niin so what, mikä on kulloinkin ilmassa oleva termistö.

    t. v.v.v

    VastaaPoista
  5. Edelliseen haluan kommentoida, että oppimisen määrä ja laatu ovat seurauksia. Siellä missä halutaan oppia, opitaan. Opetusalan tärkein mittari (jos sellaista on) lienee siten se että saadaan oppijat innostumaan hyvään oppimisen tilaan. Silloin ollaankin jo kasvatuksen äärellä.

    VastaaPoista
  6. Rauno, eihän oppimisen innostus sinänsä voi olla päämäärä. Kyllähän se on se, mitä opitaan, mikä on sisältö, sisällön merkitys. Innostus on motivaattori numero uno, mutta mihin se innostus suuntautuu, on tietenkin kaiken takana. Jos innostus sinänsä on tekemisen päämäärä, suuntautuu koulu sen mukaan. Pahimmassa tapauksessa seurauksena on pedagoginen hoplop. Ellei opettaja, koulu, yhteiskunta tiedä mitä tietoja ja taitoja se haluaa välittää uudelle sukupolvelle opittavaksi ja prosessoitavaksi, ja hakeutuu vain siihen, mikä motivoi, on se aika hukassa. Ruotsin koululaitoshan nosti motivaation ykköseksi ja toteutti sen tarjoilemalla kaikkea kivaa, seuraukset ovat olleet järkkyjä. Oppiminen ja kasvatus voi parhaimmillaan olla ihan sama asia. Opetettavat asiat voivat muuttaa ihmistä radikaalistikin kuten esim. minua lukemani kaunokirjallisuus. Toivon todella ettei suomalainen koululaitos menetä uskoaan opetuksen sisältöjen merkityksiin ja lähde hakemaan vain elämyksiä. Silloin se ei enää olisi ns. yleissivistävä koulu, vaan yhteiskunnan elämys- ja tuntemusteollisuuden suora jatke.

    t. v.v.v.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vihreä varavaltuutettu, samastat virheellisesti mielekkyyden ja nautinnollisuuden yhteneviksi asioiksi. Mielekkyys voi toteutua myös epämukavassa tilassa, eikä innostuksella ole välttämättä (aina) tekemistä mukavuudenhalun, viihteellisyyden tai passiivisen kivan kanssa. Rauno on puhunut monissa yhteyksissä ansiokkaasti siitä, kuinka mielekkyys ja oppiminen saatetaan optimaalisesti yhteen. Mielekkyys on siinä mielessä väkisinkin olennainen asia oppimisen takana, että vailla sitä opittu uhkaa jäädä käyttämättömäksi, silloinkin kuin osaaminen on hyvää (olen itse kirjoittanut tutkimusartikkelin aiheesta).

      Vielä kerran siis: oppimiseen peräänkuulutettu mielekkyys ei tarkoita elämys- tai viihdeteollisuuden ideaa, eikä sen takana varsinakaan ole samanlaista tavoitetta. Tästä aiheesta on tulossa laajempi postaus kevään aikana.

      Poista
    2. Helposti keskustelut juuttuvat käsitetasolle. Kollegalle (minähän olen vihreä valtuutettu, heh) on todettava että en käyttänyt sanoja hauskaa ja kivaa. Vastustan esimerkiksi ns luokkaretkiä Linnanmäelle, koska niitä ei tarvitse koulun järjestää, vaikka hauskoja ovatkin. Retket voivat sen sijaan olla sekä hauskoja että opettavaisia.

      Oppimisesta innostuminen on sisäinen motivaatio, joka kestää. Kun on innostunut oppimaan jonkin asian, niin silloin jaksaa ikävänkin ja raskaan työvaiheen. Muutoin uskon kyllä että elämässä on hyvä olla enemmän hauskaa kuin ikävää. Tämä onkin arvokysymys, että millaisena elämän hahmottaa.

      Mutta koululaisella on oikeus odottaa että hänen lapsuutensa merkittävin kuluttaja, koulu, tarjoaa innostusta elinikäiseen oppimiseen. Opettajan tärkein tehtävä on huolehtia, että jokainen haluaa oppia koulun jälkeenkin. Ihminen on minusta sellainen, että kovin ikäviä asioita emme tee, ellei ole pakko. Ja kun pakolla ei voi enää opettaa, pitää innostaa. Innostuksesta on sitten monia versioita ja oppimisjärjestelyjä. Tärkeintä lienee se , että opettaja ilmaisee omaa innostustaan uuden oppimiseen.

      Kyllä koulussa saa olla hauskaa, ei se ole pahasta ollenkaan.

      Poista
    3. Rauno, huomasin vasta nyt kommenttisi. Täytynee vaihtaa nimimerkkiä tai alkaa kirjoittaa miehekkäämmin omalla nimellä, kun osuu tuo v.v.v noin lähelle sinun todellisuuttasi, sorry.

      Olen itse kaikessa kaikesta kanssasi samaa mieltä. Tietenkin myös siitä että koulussa saa ja pitää olla kivaa ja hauskaa. Kaikki varmaan ovat. Koko höpötykseni ydin on ollut siinä, että kivan ja hauskan ohella opiskella pitää laatua ja lihaa säästämättä ja sisältöä pitää olla, kiva ei siis voi olla tavoite, se on väline. No, voi se tavoitekin olla, mutta koulu pitää yrittää olla myös tiedollinen ja taidollinen, pelkkä "oppimiskeskus"-tyyppinen ota-ja-valitse-mikä-kiinnostaa-ja-jos-ei-kiinnosta-niin-ei-sitten -meininki, vaikka kivaa olisikin, ja hauskaa ja helppoa opettajan kannalta, ei voi olla koko jutun ydin koskaan.

      t. entinen vihreä varavaltuutettu ( parempi jättää tuo ironinen nimimerkki sikseen täällä ainakin)

      Poista
  7. Minäkin vielä kerran: " ...kuinka mielekkyys ja oppiminen saatetaan optimaalisesti yhteen. Mielekkyys on siinä mielessä väkisinkin olennainen asia oppimisen takana, että vailla sitä opittu uhkaa jäädä käyttämättömäksi, silloinkin kuin osaaminen on hyvää." Juuri näin ajattelen, tietenkin. Etsimme kaikki elämämme mielekkyyttä, samoin on asia, tietenkin, oppimisessa. Itsekään en haluaisi tehdä, oppia mitään mitä en koe mielekkääksi. Ongelma onkin siinä että kaikki eivät näe mielekkyyden syvyystasoja, merkitystä, arvoja, tietoa arvona, arvoja tietona jne. vaan mielekkyys korvautuu kivan, hauskan, aika usein nykyään uuden teknologian tms. käyttelynä, jotta oppilas ei vain pääsisi ikävystymään. Kivassa ja hauskassa ei tietenkään ole mitään vikaa, päinvastoin, niitä pitää olla, mutta oppimisen, koulutuksen, elämän ytimeksi niistä ei ole. Mielekkyyys, jota sanaa käytät, onkin aivan eri sarjatasoa. Se on hybridi opittavasta asiasta ja oppimisesta ja kasvamisesta sinänsä. Mutta ollaanpa rehellisiä, kyllä näissä kiva-pedagogioissa usein päämäränä on "kiva tunti joka meni mukavasti" kaikkien kannalta, eli se helpoin maali. Mutta toisaalta, niitäkin tunteja tarvitaan, kunpa edes joskus itse pystyisin siihen, peräänkuuluttamastani aidosti mielekkäästä oppimis-ja yhdessä elämiskokemuksesta oppilaiden kanssa olen opettajana, minäkin, kaukana, mutta tiedostan että se voisi olla hyvän oppimisen perimmäinen ideaali. Pelkkä hauskojen ipad-ohjelmien "soveltaminen" opetukseen ja oppilaiden "hereillä pitäminen" ei ole muuta kuin tekohengitystä siihen verrattuna. Koen niin, että kouluihin on valumassa pinnallista dna:ta Dna:lta (huono metafora) ja muilta aikamme pintasisällön tuottajilta. Niin minä sen näen.

    t. v.v.v.

    VastaaPoista
  8. Aah, kuinka rakastankaan keskustelua! Pointtihan on juuri siinä, ettei kukaan tiedä oikeita ratkaisuja - ja vaikka tietäisikin, eivät kaikki kuitenkaan käsitä näitä ratkaisuja samalla tavoin. Vain prosessoimalla asioita voimme käsitellä niitä oikeasti.

    Olet mielestäni oikeassa siinä, että olipa trendi mikä tahansa, ja olipa se kuinka olennainen tai hyvin perusteltu tahansa, on se laajetessaan kuitenkin altis tulemaan vain pintakäsitellyksi. Tottakai on helpompaa ajatella motivaatioteorioiden sanomaa siitä suunnasta käsin, mikä itselle on helpointa. Tottakai tulee ottaneeksi käyttöönsä vain sellaista, joka ei suurempaa vaivaa vaadi. Ja tottakai yleisissä keskusteluissa on näppärää puhua lähinnä asioista, jotka ovat simppeleitä. Mutta mikä on vaihtoehto? Onko niin, kuten pelkään, että jollei kouluissa ja keskusteluissa nyt touhuttaisi kivakivan kanssa vähän sinne päin suhteessa todelliseen tavoitteeseen, siellä touhutaisiin jonkun vielä vähemmän järkevän kanssa vähän sinne päin suhteessa alkuperäiseen tarkoitukseen? Yksittäinen ihminen on mukavuudenhaluinen ja panostaa silloin tällöin, esimerkiksi kerran vuodessa ryhdistäytymismielessä. Siinä ei ole mitään vikaa. Me kaikki, joka ikinen, olemme sellaisia. Sitä alkaa lenkkeillä, mutta saa sitten flunssan, uusi projekti painaa päälle, lapset saavat korvatulehduksia, kaverin kanssa tulee konflikti. Tai innostuu hyväntekeväisyystyöstä, mutta ryhtyy sitten remontoimaan tai opiskelemaan sittenkin uutta kieltä. Kaikki me teemme jatkuvasti jotakin, yhtä asiaa enemmän, toista vähemmän, yhtä pidempään, toista milloin sattuu. On monia, joilla on ylivoimaisia vaikeuksia jaksaa normaalia elämää, ja on ihmisiä, jotka ovat toisia passiivisempia tai peräti laiskoja. Koko variaatio ottaa osaa kasvatukseen. Niinpä, halusimmepa kasvattaa millä tavalla tahansa, tulee se aina hoidettua jonkun toimesta puolivillaisesti. Kokonaisuus voi kuitenkin edetä johonkin suuntaan: aina osa porukasta kokeilee laajemmin, ymmärtää syvemmin, ohjaa pidemmälle. Onko mielekkyys syvänä käsitteenä niin olennainen, että sitä kannattaa tällaisen pitkän kaavan kautta tavoitella? Onko mitään asiaa mahdollista saada paremmaksi tehokkaampaa reittiä?

    VastaaPoista
  9. Koska et karta keskustelua, hienoa, heitän yhden, ehkä vähän epäkorrektin täkyn. Mehän ajattelemme jotenkin automaattisesti että me tiedämme 2000-luvulla tietoyhteiskunnassa enemmän kuin aikaisemmat sukupolvet, tietoa on paljon, tiedon lähteitä, hukumme tiedon virtaan jne.

    Mutta mutta.

    Väitän, materiaaliin vedoten, tunnen asiaa, trust me, että 1950- ja 1960-luvun suomalaisen koululaitoksen kasvatit, pääsääntöisesti, tiesivät ympäröivästä maailmasta, sen rakenteista, kulttuurista, melkein mistä tahansa huomattavasti enemmän kuin nämä meidän "tietoyhteiskunnan" kasvatit ja opetttajat. Hassu väite, että tietoa on liikaa, emme vain osaa prosessoida sitä, on korkeintaan vain puoliksi totta. Tietoa on sen sijaan kaikkialla nykyään nimenomaan vähemmän, on kylläkin tietojen subjektiivista referointia wikipedia-tyyliin, mutta asiatiedot ovat kadoksissa ja sitä kautta aito kasvu tietojen kautta muodostettuun arvoihin, ihmisen sydämeen. Olemme menettäneet yleistiedon hallinnan laiskuuttamme, tyytyneet vähempään, tyytyneet kivaan, tyytyneet löysästi perusteltuun konstruktivismiin, peli-pedagogioihin ja tie yleissivistykseen romahdukseen on ollut sillä silattu. Tilalle on tullut sälää jota olemme nimittäneet "kokonaisuuksien hallinnaksi" vaikka juuri kokonaisuuksien hallinnan olemme menettäneet koska ennen kuin mitään voi hallita mistään pitää olla palikat jotka yhdistää.

    Nyky-ihminen on leikkivä ihminen, mikä on sinänsä hienoa muttei enää kovin homo sapiens. Osaamme painaa nappia ja "ladata" sitä sun tätä sieltä sun täältä koneisiimme, muttemme aivoihimme ja sitä kautta sydämiimme. Pisa-tulos on yhdentekevä sen rinnalla, että nuorten aikuisten tietämys kulttuurimme ja historiamme perus-perusasioista on lähes olematonta.
    Lopuksi, en suostu leimaantumaan em. ajatusmaailman vuoksi muutosvastarintaiseksi vanhukseksi vaan päinvastoin, edustan mielestäni positiivista ja raikasta vaihtoehtoa, jonka puolesta harva enää viitsii ja uskaltaa puhua koulutuksen alalla. Oppimisen mielekkyys kunniaan siis Laura, olet oikealla asialla, pidän sinua sen asian asiantuntijana, mutta tavoitteena tulee olla mielestäni laaja-alainen, laajatietoinen ja avarasydäminen kulttuuri-ihminen humanististen ihanteiden mukaisesti, homo sapiens, ei homo samsung, homo apple tai homo kiva fiilis.


    t. v.v.v

    VastaaPoista