perjantai 16. tammikuuta 2015

Kapteeni käskee: ylevöitykää!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Edellisen postauksen Saada ja antaa kommentointi eteni kutkuttavasti. Päätin vastata viimeisinpään Vihreän varavaltuutetun kommenttiin (Koska et karta keskustelua...) kokonaisella uudella tekstillä.

Olen nimittäin eri mieltä siitä, että ihmisestä olisi tullut pinnallinen leikkivä ihminen, joka ei enää näe, koe eikä kaipaa syvyystasoja, ei rehki, ei tavoittele korkeita. Väitän itse olevani juuri sellainen, jota Vihreä varavaltuutettu menneisyydestä haikailee. En myöskään allekirjoita väitettä, jonka mukaan ennen kaikki oli jotenkin paremmin tai tieto oikeampaa (vaikkakin arvostan kovasti sitä, että V.v.v. nosti asian esiin kiertelemättä; keskustelu asioista on mittaamattoman arvokasta!). Asiat nähtiin suoraviivaisemmin, ja se teki monista asioista enemmän tosia. Tieto on sosiaalista. Ennen ehkä oli helppo todeta tietona, kuinka erilaisuutta tulee kohdella, tuolloin kun erilaisuus tunnettiin huonommin ja sitä hyväksyttiin harvemmin. Koska suuri osa porukasta ajatteli samoin, tämä ”tieto” todella oli oikeaa tietoa, kaikkihan toimivat sen mukaisesti. Emme enää elä tällaisessa maailmassa. Tai maailmamme on vähemmän sellainen. Tieto on todellakin pirstoutunutta, vaihtelevaa, painottuu eri tavoin eri ihmisten mielissä, konteksteissa ja niin edelleen. Siihen en ota kantaa, onko suuntamme hyvä, huono vai jotakin siltä väliltä. Kuitenkin väite siitä, että ennen ajateltiin syvemmin, todella vaatii analyysin taakseen*. Tässä kohtaa trust me ei riitä!

Mieleeni on jäänyt Helsingin sanomien taannoinen kolumni, jossa kuvailtiin seuraavaa tilannetta: Tutkijat olivat maapallon toisella laidalla kenttähommissa. Kentältä palatessaan he päättivät ottaa purkkeihin sinisiä toukkia. Leirille palatessa kaikki toukat olivat syöneet toisensa. Tutkijat hämmästyivät: siniset toukat olivat eläneet sulassa sovussa, mutta ilmeisesti riittävää etäisyyttä pitäen. Purkkeihin - ja liikaan läheisyyteen - jouduttuaan tapahtui sitten jokin naksahdus. Miksi? Kolumnissa pohdittiin sitä, kuinka kukaan voi tuntea tylsyyttä, kun maailmassa on näin merkillisiä asioita selvitettävänä. 

Mietin usein näitä sinisiä toukkia. Olen juuri sellainen, joka keksisi tekemistä vaikka betonikaapissa.

Olen ikäni ollut motivoitunut, innostunut, sinnitellyt, jaksanut, uurastanut ja mitä näitä sanoja nyt on. Tykkäsin oppimisesta aina. Minulle oli ihan yksi hailee, tehtiinkö vain kirjasta, oliko opettaja huono - toki muistan erittäin positiivisena kouluaikojen hyvät hetket ja kivat opet. Mutta oppimiseeni tai mielenkiintooni ulkoiset puitteet eivät pahemmin vaikuttaneet. Kysymys kuuluukin: mikseivät kaikki muut olleet yhtä innostuneita? Miksi muiden mielestä oppiminen oli mälsää? Miksi omista oppilaistani ehkä yksi per ryhmä on ilman muuta innostunut, ja suurinta osaa täytyy motivoida?

Olen parhaillaan viimeistelemässä tutkimusartikkelia, jossa käsitellään oppilaiden kokemusta heidän matematiikan tunneistaan. Olen tehnyt analyysin siitä, kuinka usein oppilas kuvaa aitoa innostusta matematiikan oppimista kohtaan. Useiden satojen tutkittavien joukossa näitä oppilaita oli alle kymmenen. Mikä mielenkiintoisempaa, nämä harvinaisuudet löytyivät kaikenlaisista oppimisympäristöistä. Karmeilta opettajilta, mahtavilta opettajilta, häirikköluokista, ihanneluokista. Kaikkiin muihin oppilaisiin vaikutti suuresti opettajan kamaluus tai mahtavuus, ryhmän positiivisuus tai negatiivisuus. Vain nämä ihmeellisesti innostuneet näyttivät olevan tyystin välinpitämättömiä ympäristölleen. Ehkä minäkin olin yksi heistä. Onnekseni, sillä täytyy sanoa, että kivempaa se minusta on kun uurastuksen jälkeen tajuaa jotakin, verrattuna vaikka telkkarin katseluun ja poppareiden syöntiin. 

Mutta kasvatustieteilijä ei voi mennä julistamaan maailmalle: ryhdistäytykää! Kasvatustieteilijän kannattaa selvitellä, millaiset suorat tai epäsuorat maailmankaikkeuden nyrjähdykset saavat aikaan muutosta. Tätä kaikkea pohtiessaan kasvatustieteilijä tulee myös huomanneeksi, että todellisuus todella on häilyvä, että arvoilla on yllättäen monet kasvot, ja että asiat ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia. Silloin kasvatustieteilijä ajattelee maailmankaikkeuden naurettavia spiraaleja, miljardeja vuosia ja oman muutaman vuosikymmenensä suhdetta niihin, laittaa koneen kiinni ja painuu ansaitulle levolle. 
V.v.v., kiitos innoituksesta kokonaiseen postaukseen!


Laura noin 7-v. Taidenäyttely.
Toisin sanoen kymmenittäin leikattuja ja seinään teipattuja suttauksia. Ja meillä oli Nintendo, videot, ja muovikrääsäleluja!




*Hesarissa oli 10.1.2015 kirjailija Jari Ernroothin haastattelu, jossa esiteltiin ajatuksia nykyajan pinnallisuudesta ja sivistymättömyydestä: kuinka nykyään arvojen puute ja hyvinvoinnin tavoittelu estää sivistymisen, ja kuinka tarvitsisimme enemmän ylevyyttä. Jutussa esitettiin, että alkoholia juodaan nyt enemmän, elintasosairaudet painavat, ja rikollisuustilastotkaan "eivät hyvältä näytä", mutta kummempaa lähdekritiikkiä ei esitetty. Eikö kuutisenkymmentä vuotta sitten eletty vielä jälleenrakennuksen aikaa, jolloin rahaakin oli vähemmän? Oliko alkoholi vaikeammin saatavilla? Johtuuko lisääntynyt alkoholinkäyttö siis ylevyyden katoamisesta ja sivistyksen loppumisesta vai jostakin paljon käytännöllisemmästä? Entä ovatko elintasosairaudet lisääntyneet, koska meiltä nykyään puuttuu sivistys ja moraali? Vai johtuisiko se ainakin osittain eliniän kasvusta, työkulttuurin murroksesta sekä muusta konkreettisesta, joka ympärillämme on vähentänyt liikkumisen  tarvetta? Rikostilastoista en tiedä, mutta tietääkseni nykyään ainakin tupakointi on vähentynyt, samoin nuorten alkoholinkäyttö, ja lisääntynyt masennuskin lienee osittain selitettävissä lisääntyneellä diagnosoinnilla. Me todella voimme hyvin, nyt, tässä ajassa. Murheet, joita kansakuntamme selvittelee, ovat valovuosien päässä todellisista ongelmista. Se, että vieläkin kohtaamme ratkaistavia asioita, ei osoita mitään yleistä rappiotumista toisin kuin medissa välillä niin mielellään toitotetaan. 

Minua aina puistattaa, kun joku laukoo yksinkertaistuksia. Ihanko todella ihminen lajina parissa vuosikymmenessä tyhmenee ja huononee? Eikö siis niin, että sokea partamieheen uskominen vain korvautuu sokealla omppuun uskomisella, vaan niinkö, että jonkin tyypin (ja tämän vanavedessä kulkevien haaskalintujen) sanan seuraaminen oli ylevää, ja sen vuoksi piti kymmenyksetkin maksaa, ja jonkin toisen (ja tämän vanavedessä kulkevien haaskalintujen) ideoiden seuraaminen onkin sivistymätöntä ja merkki lajin tyhmentymisestä, etenkin jos siihen liittyy ainoakaan euro? 


4 kommenttia:

  1. Laura, kiitos kunniasta keskustella kanssasi. Toivottavasti vain joku muukin heittäisi kommentilla ja jaksaisi lukea edellisen keskustelun. Sain tosiaan Ernroothilta vähän pyytämätöntä tautatukea. Pyysit lähteiden esittelyä. Niin. Niitähän on maailmassa, netissä, arkistoissa miljoonia. Siellähän on kaikkien käytössä tutkimustavaratalo, josta voidaan ottaa mitä tahansa tarpeisiin sopivaa. Itse en ole yliopistotutkija, toki sieltä valmistunut, ja ajattelen että keskustelua voidaan käydän ilman linkittelyäkin itse valittuhin lähteisiin. En siis ryhdy"todistamaan" väitteitäni tässä millään linkityksellä Leedsin tms. yliopiston materiaalipankilla.

    En väittänyt että ennen tieto oli ehjempää tai todempaa vrt. nykyajan pirstaloitumiseen ja relativismiin.
    Väitteeni oli, että ennen oli tietoa enemmän, nykyään vähemmän - eli juuri päinvastainen , mitä on totuttu ajattelemaan ja sanomaan.

    Ajatukseni perustuu siihen että tietoa on vain se, mitä on ihmisen päässä prosessoituna kokonaisuuksiin liitettynä.
    En ole kovin yksin sanoessani, että em. tieto ja taito on tällä vuosituhannella katoavampaa luonnonvaraa kuin liito-oravat Espoossa.

    Ylevöitymään, mitä hittoa se sitten onkin, ei voi kukaan käskeä. Mutta taas- toisin kuin ajatellaan - opettaa sille tielle lähtemään voi. Esimerkin kautta. Kun olen tavannut tai kokenut ihmisen, jonka aivot ja sydän ovat olleet selvästi minua "ylemmällä" tasolla, olen polkenut jalkaa itselleni ja päättänyt yrittää lisätä sitä vähäistä tietomäärää mitä minulla on. En ole kovinkaan yksin taaskaan ajatuksissani, että tälläisiä henkilöitä, laaja-alaiseen kiinnostuksen maailmasta, omaavia tai sitä heijastavia ihmisiä on vähemmän. Kyllä se näkyy ja kuuluu. Wikipedia "pelastaa" sen mitä pelastettavissa ei ole. Sen sijaan kapea-alaisia osaajia ja ikuiseen murrosikään jääneitä aikuisia on. Linkittäjiä on. Peukuttajia on. Somettajia on. Maailmalla liikkuu sekavaa tietoa kaikesta. Ja koska kyky tiedonarviointiin on vähentynyt, kuka tahansa voi väittää mitä tahansa ja tietyssä mielessä se on aina totta. Puhutaan kriittisestä suhtautumisesta tietoon, mutta milläs kritisoit jos ei kykene muuhun kuin näennäiskriittisesti näennäisrelativisoimaan: Niin, mistä sitä tietää onko tuokaan totta? Täytyisi olla ensin jotain mitä vasten arvioida.

    Arvostan oikeasti kasvua, henkistä, tiedollista, kasvua. Siksi ajatukseni on sitkeästi se että suomalaisen peruskoulun, tasa-arvon ainoan takeen, tulisi olla selkeästi yleissivistävä. Mitä laaja-alaisemmin yleissivistävä sitä parempi. Opetus tulee motivoida, tehdä mielekkääksi nykyajan koululaisille, mutta sanomaansa ihmisestä ja ihmisen luoman kulttuuritiedon välittämisestä ja ( ! ) prosessoinnisra se ei saisi alkaa hävetä ja työntää toissijaiseksi viihtyvyystekijöiden tieltä. Esimerkki Ruotsin koululaitoksen noususta ja nykyisestä häpeästä on edelleen tästä konkreettinen hyvä esimerkki.

    "Kapteeni" (hyvin tehty otsikko Laura, pisteliäs ja syvä!) minulle onkin ihmiskunnan tähän saakka kerätty ja koettu kokemus. Kyllä se vaan velvoittaa tutustumaan siihen, ja jos haluaa nimittää sitä niin, niin hieman kyllä ylevöitymäänkin sen puoleen.

    No, miten tämä kaikki em. liittyy tähän mielenkiintoiseen blogisivuun, en tiedä. Yritä Laura kestää tälläisen muutospositiivisen ( sic) ihmisen inttämiä. Mutta nyt vaikenen, kun minulla ei ole mitään uutta sanottavaa tähän, trust me, ja jään odottamaan muiden kommentteja. Ei kai me kaksi olla ainoita joita nämä jutut kiinnostaa?

    t. vihreä varavaltuutettu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Vihreä varavaltuutettu!

      Esimerkin voimasta olen täsmälleen samaa mieltä. Samoin ravistelut ovat paikallaan, mutta mielestäni ravistelujen ei tule pohjautua epätosiin voivotteluihin, jotka puolestaan ohjaavat ihmisten ajattelua ja pahimmillaan saavat heidät entistä enemmän syyttämään olosuhteita tai vaipumaan apatiaan.

      Tutkimusviittausta en sinulta sinänsä kaipaa, ja olet myös oikeassa siinä, että tutkimusvarastoista löytää kyllä sen, minkä haluaa. Tarkoitin ennemmin sitä, että kuten Ernroothin tapauksessa, jokin asia voi helposti näyttää joltakin, ja tämän ulospäin näyttämisen perusteella vedetään sitten johtopäätöksiä. Mutta voikin käydä niin, että asiat olivatkin toisin, ja johtopäätökset tehtiin virheellisesti , mikä joko vei asioita yhä huonompaan suuntaan tai sitten vain yksinkertaisesti tuhlasi resursseja.

      Siksi olen kiinnostunut siitä, millaiseksi ihmiskunta OIKEASTI on muuttunut. Minua kiinnostaa esimerkiksi se, kuinka oppImistulosmittauksissa ollaan saatu (ainakin matikan tapauksessa) vuosien myötä huononevia tuloksia. Taitaa olla selvää, että esimerkiksi murtolukuihin liittyviä käsitteitä ja laskutoimituksia osataan nykyään huomattavasti heikommin kuin jokunen vuosikymmen sitten (kollegani, suuresti arvostamani tutkija Liisa Näveri teki aiheesta ansiokkaan väitöskirjatutkimuksen joitakin vuosia sitten). Kuitenkin oppilaat saattavat nyt osata jotakin sellaista, mistä muutama vuosikymmen sitten ei tiedetty mitään. Mielestäni olennaista on se, että jos jokin muuttuu (esimerkiksi näennäisesti huonommaksi), meillä ei ole työkaluja selvittää, mistä tässä muutoksessa on kyse. Tyypillisesti siksi, että uusille asioille ei ole nimiä eikä mittausmenetelmiä. Niinpä näemme vain heikkenemisen, emme uusien asioiden todellista luonnetta. Ja tämän vuoksi peräänkuulutin analyysia.

      Mitä tulee ylevöitymiseen, ongelmallista on juuri se, että sitä "vaaditaan". Ensimmäisessä koskaan tekemässäni tutkimuksessa tarkastelin oppilaiden matematiikan tärkeäksi kokemista. Kävi ilmi, että erityisesti ne, jotka kokivat matikan tärkeäksi, mutta oman osaamisensa riittämättömiksi asettamiinsa tavoitteisiin nähden, pärjäsivät osaamistesteissa heikosti. Ilmiö on selitettävissä sillä, että ulkoa tuleva ihanne ei vaikuta ihmiseen, ellei hän itse sisäistä sitä taikoe pystyvänsä ihannetta saavuttamaan. On siis todella mietittävä, miten pääsemme ylevöitymisen tavoitteeseen. Arvelen itse, että nykyajan hyödyntäminen voi olla tarpeen.

      Tervetuloa keskustelemaan te muutkin, ja V.v.v., älä sinäkään vaikene!

      Poista
  2. Hmm.

    Olen itse pohtinut tätä aihetta lähiaikoina hyvin paljon ja yrittänyt ajatella sitä eri näkökulmista. Kirjoitan ehkä aiheesta itsekin jossain vaiheessa kokonaisen tekstin.

    Yksi kiinnostava näkökulma aiheeseen tulee professori Robin Hansonilta. Hän on kirjoittanut paljon metsästäjä-keräilijöiden ja maanviljelijöiden eroista.:
    [Foragers] more love nature, travel, and exploration, and they move more often to new communities. They work fewer hours, and have more complex mentally-challenging jobs. [...] They have fewer kids, who they are more reluctant to discipline or constrain. They more emphasize their love for kids, and teach kids to more value generosity, trust, and honesty.
    [...] They spend more time on leisure, music, dance, story-telling and the arts. [...]They more want lots of discussion of group decisions, with everyone having an equal voice and free to speak their mind.

    [Farmers] are more polite and care more for cleanliness and order. They have more self-sacrifice and self-control, which makes them more stressed and suicidal. They work harder and longer at more tedious and less healthy jobs, and are more faithful to their spouses and their communities. [...] They have a stronger sense of honor and shame, and enforce more social rules, which let them depend more on folks they know less. When considering rule violators, they look more at specific rules, and less at the entire person and what feels right. Fewer topics are open for discussion or negotiation.


    Hänen teesinsä on, että yhteiskunnan rikastuessa alamme siirtyä koko ajan takaisin metsästäjä-keräilijöiden arvoihin. Jotkut voivat pitää sitä huonona asiana, mutta se on huono vain maanviljelijöiden arvomaailmasta katsottuna.

    Tässä ylevöitymiskeskustelussa on ehkä vähän kyse tästä samasta asiasta: keräilijöiden maailmankuva pyörii taiteen ja vapaa-ajan ("leikin") ympärillä, maanviljelijöiden taas työnteon. Hanson on todennut, että koulu ja työmaailma ovat maanviljelijänäkökulman viimeisiä linnakkeita, ja tästä ehkä syntyykin tämä konflikti. Toiset haluaisivat säilyttää edes koulun maanviljelijäarvojen mukaisena, toiset ovat valmiit siirtämään sen vastaamaan keräilijöiden arvoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin kiinnostava näkökulma! Tästä päästään siihen, onko ylevöityminen saavutettavissa vain rankalla työllä, eli onko ylevöityminen uhrautumista, kärsimistä ja kirkkaamaan kruunun tavoittelua kärsimällä? Vai onko ylevöityminen yhtä lailla kaikkea sitä, mikä saa meidät iloisiksi, onnellisiksi ja yhteisöllisiksi? Onko ylevöityminen yhteyttä muihin, yhteyttä itseen, kulttuurin leikinomaista käsittelyä, vai vasta sitä, kun joku lukee Joycen Odysseuksen puoliksi vastoin tahtoaan?

      Esittämäni on tietenkin kärjistys, mutta tämä vastakkainasettelu piilee sisällä näissä keskusteluissa. Itse en usko, eikä tutkimuksetkaan tue käsitystä, että ylevöityä voisi ainoastaan kärsimyksen kautta. Ja että ilon kautta ylevöityminen olisi mahdotonta, tai edes poikkeuksellista.

      Poista