perjantai 12. joulukuuta 2014

On muutoksen aika

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Kirjoitin viimeksi siitä, kuinka uusien asioiden kokeileminen on pelottavaa, sillä silloin olet itsekin epävarma tuloksesta, ja tämä epävarmuutesi tarttuu herkästi myös oppilaisiin.

Samasta aiheesta innostuin kirjoittamaan myös toiseen blogiini "Yksilöllinen opo", jossa kuvasin tunnetta näin:

Olin vakuuttunut yksilöllisen oppimisen menetelmän toimivuudesta. Niinpä tietenkin välittömästi jätin ottamatta sen käyttöön omalla kohdallani.

Niin. Ajattelin toki usein, että minunkin pitäisi kokeilla yksilöllisen oppimisen menetelmään omilla opon ryhmätunneillani, mutta... muutos on vaikeaa. Uuden menetelmän käyttöön ottaminen vaatisi suuren määrän pohjatyötä: minun pitäisi suunnitella kaikki tuntini uudelleen. Homma vaikutti todella raskaalta. Lisäksi näin jälkikäteen voin myöntää, että minua yksinkertaisesti pelotti ajatus muutoksesta. Minulla ei ollut varsinaista pakottavaa tarvetta kokeilla uutta: saan luokan pidettyä melko hyvin hallinnassa ja oppilaat tuntuvat toisinaan oppivankin jotain. Jos siirtyisin uuteen menetelmään, olisin täysin oudossa tilanteessa. Alussa tulee väistämättä tehtyä virheitä.

Vaikka ajan armollinen verho alkaa jo heikentää muistojani ensimmäisestä opetusvuodestani, muistan silti tarpeeksi paljon niistä ajoista, että kavahdan vaistomaisesti niiden ajattelemista. Muistan tunnit, jotka puolessavälissä degeneroituivat täydeksi kaaokseksi. Pahus, muistan tunteja, jotka olivat kaaosta jo sillä sekunnilla, kun avasin luokan oven. Muistan sen pettymyksen ja halveksunnan sekaisen ilmeen oppilaiden kasvoilla, kun jokin yksittäinen tunti ei mennyt lainkaan suunnitelmieni mukaan. Muistan edelleen erittäin hyvin sen oppilaan, joka kolmannen tuntini jälkeen katsoi minua silmiin ja sanoi vakavana: "Sä olet huono opettaja"

No, kokemus teki tehtävänsä ja opin pikkuhiljaa olemaan vähemmän huono. Nykyisin oppilaat eivät enää valita ja tunneilla on suhteellisen rauhallinen, mutta kuitenkin keskusteleva ilmapiiri. Jos nyt vaihtaisin menetelmiä, olisin taas samassa tilanteessa kuin ensimmäisenä vuonna. Olisi taas mahdollista, että tunnit vajoaisivat anarkiaan ja oppilaat turhautuisivat ja/tai kyllästyisivät tuntieni aikana. Voisi jälleen tapahtua niin, että joku katsoisi minua silmiin ja toteaisi synkästi ne karmeimmat sanat, jota opettaja voi oppilaaltaan kuulla.

Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu: edellisessä jaksossa toteutin yksilöllisen oppimisen menetelmää kolmelle eri oppilasryhmälleni. Onnistuin selättämään pelkoni ja kokeilemaan uusia menetelmiä. Tämä ei johdu siitä, että olen niin mahtava tyyppi, jolla on rautainen tahdonvoima. Päinvastoin, olen laiska ja mukavuudenhaluinen. Mutta minä seison ahkerien jättiläisten harteilla.

II.

PJ Eby ja Heidi Grant Halvorson ovat molemmat tutkineet käytöksen muuttamista. Heidän lähtökohtansa ovat hyvin erilaiset: Halvorson on tutkija ja professori, Eby taas self-help-kirjailija. Erilaisista lähtökohdistaan huolimatta heidän neuvonsa ovat huomattavan samanlaisia, mikä on hyvä merkki. Self-help-gurun neuvot on oletettavasti testattu käytännössä, professorin uskoisi nojaavan vahvasti teoreettiseen tutkimukseen. Jos molemmat antavat samoja neuvoja, voimme olla suhteellisen luottavaisia, että nämä neuvot ovat sekä tutkimuksiin perustuvia että myös käytännössä toimiviksi havaittuja.

Sekä Halvorson että Eby korostavat ennakkosuunnittelun merkitystä. Tee hyvä tuntisuunnitelmat ja valmista tarpeeksi erilaisia tehtäviä erilaisille oppilaille. Mieti jo etukäteen, millaiset tilanteet aiheuttavat sinulle ongelmia ja tee selkeitä suunnitelmia niiden varalle. Käytä erityisesti "jos - niin" -suunnitelmia:

  • JOS oppilaat eivät itsenäisesti osaa aloittaa tehtävien tekoa NIIN SILLOIN jaan jokaiselle yhden tehtävän, josta heidän tulee aloittaa.
  • JOS tehtävästä toiseen siirtyminen ei tunnu onnistuvan NIIN SILLOIN jaan oppilaille materiaalin, jossa kaikki tehtävät muodostavan selkeän lineaarisen reitin.
  • JOS oppilas vain pelaa koneilla työnteon sijaan NIIN SILLOIN varoitan kerran
    • JOS oppilas edelleen jatkaa pelaamista NIIN SILLOIN siirrän hänet tekemään tehtäviä kirjasta lopputunnin ajaksi.
  • JOS tunnen itseni turhan pantiksi tunnin aikana NIIN SILLOIN valitsen yhden oppilaan, menen hänen luokseen ja kyselen hänen edistymisestään ja eteen tulleista kysymyksistä.
Jos teet tarpeeksi tarkan suunnitelman, olet jo poistanut suuren osan epävarmuuttasi etukäteen.

Hyvät ennakkosuunnitelmat usein estävät ongelmia, mutta pahimmassa tapauksessa suuret suunnitelmat voivat kääntyä itseään vastaan. Mikäli sinulla on korkeita tavoitteita, voi epäonnistumisen pelko tuntua ahdistavalta. Jos kurotat pitkälle, voit myös pudota korkealta. Suunnitelmien teko on yksi asia, mutta kun suunnitelmat pitäisi ottaa käyttöön, nousevat pelot etualalle. Tämän pelon vuoksi voi tuntua paremmalta idealta olla tekemättä mitään.

Valitettavasti meillä ei ole ikinä mahdollisuutta olla tekemättä mitään. Meillä on joka tapauksessa valinta edessämme: joko kokeilemme uusia asioita tai sitten teemme vanhoja tuttuja asioita. Kumman tahansa reitin valitsetkin, olet joka tapauksessa tehnyt valinnan. Vanhalla tavalla jatkaminen voi tuntua turvalliselta, mutta siinä on paljon huonoja puolia. Jos olisit täysin tyytyväinen opetustilanteisiisi, et edes miettisi uusien asioiden kokeilemista. Mieti siis, mitä kaikkea nykyisin menee tunneilla pieleen. Oppilaat eivät kuuntele opetusta vaan höpöttävät keskenään? Osa oppilaista ei tunnu oppivat yhtään mitään tunneilla opetettua asiaa? Nopeammat oppilaat turhautuvat ja alkavat häiriköidä? Muista sitten, että kaikki nämä asiat ovat seurausta sinun tekemästäsi valinnasta opettaa vanhalla tavalla.

Älä pelkää epäonnistumista: pelkää sitä, mitä tapahtuu, jos et edes yritä.

Älä myöskään turhaan häpeä myöntää epäonnistuneesi! Mokien kautta voimme hyvin tehokkaasti oppia uusia asioita. Jatkan taas lainaamalla omia tekstejäni toisesta blogista:

Uusien kokeilujen innossa tulee helposti kertoneeksi vain onnistuneista kokemuksista. Tämä ilmiö tunnetaan tiedemaailmassa nimellä julkaisuharha: tiedejulkaisuihin ei useinkaan lähetetä tutkimuksia, joiden lopputuloksena oli se, ettei testatulla menetelmällä / lääkkeellä / yhteiskunnallisella kokeella ollutkaan mitään vaikutuksia.

Ymmärrän hyvin, miksi julkaisuharha on olemassa. Jos vaikka uusi lääke ei toimi, tuntuu koko sen testaus ajan haaskuulta. "Teimme pitkän testin, mutta emme saaneetkaan mitään aikaan" ei ole tulos, jolla haluaa retostella. Se tuntuu jopa vähän nololta. Mutta negatiivisetkin tulokset ovat tärkeitä ja niistä pitää raportoida, sillä muuten ihmisille jää vääristynyt kuva todellisuudesta. On tärkeä tietää, että kaikki kokeelliset lääkeet eivät toimikaan. Samoin on hyvä tietää, missä olosuhteissa erilaiset opetuskokeilut ovat menneet pieleen.

Jos olet joskus yrittänyt muuttaa opetusmetodeitasi ja epäonnistunut, onneksi olkoon! Epäonnistuminen ei johdu luonteen heikkoudesta tai siitä, että olisit "huono opettaja". Jo se, että olet kokeillut tai suunnitellut kokeilevasi jotain uutta, tekee sinusta hyvän opettajan, sillä olet halukas kehittämään omaa työtäsi.

III.

Käytöksen muuttamisesta kiinnostuneille suosittelen ehdottomasti Charles Duhiggin kirjaa The Power of Habit. Duhiggin teesi on, että suurin osa toiminnastamme on rutiineja ja tapoja. Näemme tietyn ympäristön tai tilanteen ja meissä käynnistyy tietynlainen rutiini, jolla selviämme tilanteesta. Hän kuvaa tapojen voimaa kertomalla täydellisen muistinmenetyksen kokeneesta miehestä, joka osasi kävellä jääkaapille tekemään voileivän, mutta jos häneltä kysyttiin, missä päin taloa keittiö sijaitsi, ei hän osannut vastata. Tapa oli edelleen voimissaan, vaikka tietoinen muisti olikin kadonnut.

Duhigg erottaa tavan muodostumisessa kolme vaihetta:

  1. Laukaisin on tilanne, joka käynnistää tavan. Laukaisin voi olla esimerkiksi tietty kellonaika (aamulla menen suihkuun), paikka (kun istun sohvalle, avaan television) tai tunne (kun olen väsynyt, alan napostella karkkia).
  2. Rutiini on toimintamalli, jonka toteutamme laukaisimen jälkeen: yllä mainitut suihkussa käyminen, television ääreen juuttuminen ja napostelu.
  3. Palkinto on jokin hyvä tunne, jonka saamme rutiinista. Palkinto vahvistaa rutiiniamme ja saa tavan iskostumaan. Yllä mainituista rutiineista saa erilaisia palkintoja: suihkussa käynti virkistää, televisiosta tulee hauskaa ohjelmaa, karkki maistuu hyvältä.
Kuten kaikki, jotka ovat yrittäneet vaikka aloittaa lenkkeilyn tai lopettaa tupakoinnin tietävät, ovat vanhat tavat juurtuneet syvälle. Duhigg vaittääkin, ettei vanhaa tapaa voi koskaan poistaa: voimme ainoastaan luoda uuden tavan vanhaa korvaamaan. Tämä tapahtuu muuttamalla rutiinia: sama laukaisin käynnistääkin eri rutiinin kuin aikaisemmin. Jos uudesta rutiinista saa säännöllisesti palkkion, muodostuu uusi tapa.

Miten se sitten käytännössä tehdään? Ylläolevista esimerkeistä television ääreen juuttuminen ja napostelu ovat tapoja, joista moni voisi haluta päästä eroon. Niistä pääsisi siis eroon luomalla uuden rutiinin samaan laukaisimeen.

  • Essi Esimerkkihenkilö haluaisi vaikkapa mielummin lukea iltaisin kirjaa kuin tuijottaa telkkaria. Tällöin hänen täytyy saada sohvalle istumisen käynnistämään uusi rutiini ja samalla estää vanhan rutiinin käynnistyminen. Hän voisi esimerkiksi laittaa sohvapöydälle jo valmiiksi muutaman kiinnostavan kirjan ja vetää aamulla television töpselin irti seinästä. Nyt Essi ei voikaan ajattelemattaan laittaa televisiota päälle, ja kun kirjatkin ovat siinä nenän edessä, tarttuu hän herkemmin kirjaan. Kirjan lukemisesta tulee hyvä mieli, joten palkintokin on valmis. Parin kuukauden kuluttua "sohvalle istuminen" käynnistääkin automaattisesti rutiinin "kirjan lukeminen", joten Essin ei enää tarvitse nykiä television johtoa irti seinästä tämän jälkeen.
  • Napostelun lopettaminen ei ole yhtä helppoa, koska uutta rutiinia ei ole helppo keksiä tilalle. Essin pitäisi nyt keksiä jotain, joka on yhtä helppoa ja välittömän palkinnon antavaa kuin karkin napostelu. Hänen luultavasti pitää kokeilla useampaa asiaa, ennen kuin sopiva uusi rutiini löytyy: sanotaan, että hän päättää kokeilla vaikka teen juontia. Tällöin hänen pitäisi taas tehdä uuden rutiinin aloittaminen mahdollisimman helpoksi: hänen pitäisi laittaa teepussi jo valmiiksi kuppiin ja täyttää vedenkeitin ENNEN kuin hän tuntee olonsa väsyneeksi. Samalla hänen pitäisi myös heittää kaikki karkit talosta menemään, jotta hänellä ei ole mahdollisuutta tarttua vanhaan rutiiniin. Kun illalla sitten Essi tuntee olonsa väsyneeksi, hän suuntaa kohti karkkipussia. Kun karkkia ei löydykään, huomaa hän pöydällä valmiiksi asettamansa teevälineistön, jolloin hän muistaa laittaa itselleen iltateen. Tee lämmittää ja virkistää, joten siitäkin saa palkinnon, tosin erilaisen kuin karkista. Muutaman kuukauden, ehkä puolen vuoden jälkeen Essi voi taas tuoda halutessaan karkkia kotiinsa, sillä uusi rutiini on jo korvannut vanhan, eikä hän välttämättä sorru niin herkästi enää napsimaan karkkia jatkuvasti ollessaan väsynyt.
Koulukontekstissa meillä on useita laukaisijoita rutiineille. Kehotin edellisessä kirjoituksessani jokaista pitämään kirjaa niistä tilanteista, jotka laukaisevat sellaisen rutiinin, jonka haluaisi muuttaa. Käytetään esimerkkinä tällä kertaa tilannetta, jossa oppilaiden keskinäinen lörpöttely kesken tunnin saa sinut raivoamaan ja vaatimaan ehdotonta hiljaisuutta. Laukaisin on siis oppilaiden juttelu ja rutiini on auktoriteetin ylikorostaminen. Uusi rutiini voisi olla vaikka paritöiden teettäminen: jos oppilaat kerran haluavat jutella keskenään, voivat he sitten jutella produktiivisesti. Ennakkovalmistelu on taas tärkeää, jotta rutiinin noudattaminen olisi mahdollisimman helppoa. Valmistele ennen tuntia neljä-viisi erilaista parityötä, joita voit teettää oppilailla sekuntien varoitusajalla.

Tämän jälkeen sinun pitää enää estää itseäsi tarttumasta automaattisesti vanhaan rutiiniisi. Tämä ei olekaan yhtä helppoa kuin karkkipussien heittäminen roskikseen. Miten estää itseään vaatimasta täyttä hiljaisuutta tunnilla? Tässä tapauksessa ennaltasitoutuminen voi auttaa. Voit esimerkiksi sanoa tunnin alussa oppilaille, että tästä eteenpäin "Nyt hiljaa!"-huuto opettajalta tarkoittaa, että kaikkien luokassa pitää olla minuutin ajan hiljaa, myös opettajan. Tällöin et enää saa hiljaisuuden vaatimisesta sitä palkkiota, että voit luennoida ilman keskeytyksiä: voit kyllä vaatia hiljaisuutta, mutta se ei enää olekaan yhtä mukavaa. Muutaman mokauksen jälkeen opit kyllä, että "Nyt hiljaa!"-huutoja ei kannatakaan viljellä niin vapaasti. Ja kun sinulla sitten on siinä nenän edessä ne neljä-viisi paritehtävää, niin oppilaiden höpöttäessä muistatkin kokeilla mielummin paritöiden teettämistä. Ei tämä helppoa ole, mutta askel kerrallaan se alkaa sujua vähän vaivattomammin.

IV.

Allie Brosh, Hyperbole and a HalfAskel kerrallaan. Pieni askel kerrallaan. Klassinen virhe oman käytöksen muuttamisyrityksissä on haukata liian iso pala kerralla. Hyperbole and a Half-sarjakuva tiivisti erittäin hyvin ne ongelmat, joita seuraa, mikäli yrittää tehdä liian isoja muutoksia liian nopeasti. Alkuinnostuksessa jaksaa kyllä kokeilla kaikkea uutta, mutta kun arki tulee päälle eivätkä kaikki uudet kokeilut olekaan vielä muuttuneet rutiineiksi, tuntuvat ne työläiltä. Sarjakuvan päähenkilön piti lopulta pakottaa itsensä tekemään näitä uusia asioita, jolloin ne eivät enää antaneetkaan nautintoa. Eikä ihminen voi pakottaa itseään tekemään epämiellyttäviä asioita päivästä toiseen. Lainaan taas PJ Ebyä:

It's like they climb into an airtight box and insist that they'll be fine, because breathing is something that only evil and weak people need! Then, a short time later, they find themselves "compelled" to leap out of the box and gasp for breath, and curse their weak-willed nature for letting them down again... surely next time, they will succeed in making that change!

Tee yksi muutos kerrallaan ja anna itsellesi aikaa. Vasta kun uusi kokeilu on muuttunut tavaksi, on aika ottaa seuraava askel. Jos yrittää muuttaa koko elämänsä tai opetustyylinsä kerralla, väsyttää vain itsensä. Silloin uudet rutiinit eivät tartukaan, sillä niistä ei saa enää palkkiota: uusien kokeiluiden seurauksena tuntee olonsa väsyneeksi ja uupuneeksi, mikä ei ole kaksinen palkkio. Tämän seurauksena uusia tapoja ei muodostu vanhojen päälle, jolloin kuin huomaamattaan turvautuukin taas vanhoihin mukavilta tuntuviin tapoihin.

Tuhannen kilometrin matka alkaa yhdestä askeleesta. Tee siitä siis vaivaton ja mukava, niin viheltelet koko matkan iloisena ja olet perillä ennen kuin huomaatkaan.

2 kommenttia:

  1. Taas kerran mainiota ja ajatuksia herättävää luettavaa!

    Olen tässä jonkin aikaa tuskaillut työstressin kanssa ja asiaa ei auta yhtään se, että koneen ääreen päästessä tekee kaikkea muuta kuin niitä duuneja mitä pitäisi.

    Havaitsin juuri vähän aikaa sitten suorittavani tiettyjä rutiineita, alkaen heti heräämisestä lähtien aamulla. Ja jatkuen melkeinpä nukkumaan menoon asti myöhäisiltaan..
    Osa niistä on hyviä esim. vaimolle suukko ja hyvän huomisen toivotus, tai vaikka aamupuuro ennen töiden aloittamista..

    Mutta sitten ne huonot..
    Pahimmillaan yli kahden tunnin torkutus, 9min torkulla. Kaikista tuhoisinta tämä on silloin, kun heräät itse ennen ensimmäistä herätystä, mutta päätät kuitenkin odottaa sitä kellon/puhelimen herätystä..
    Lopulta kun pääset ylös sängystä, olet auttamattomasti myöhässä töistä, väsynyt ja vihainen..

    Ja sitten kun lopulta pääset duuniin ja vääntäydyt puuron jälkeen työpisteellesi, avaat koneen hörppien samalla automaatista ottamaasi kahvinlitkua ja yrität saada aivoihisi edes yhtä ainoaa järkevää ja kokonaista ajatusta sen väsymyksen sumentaman usvan sijaan..

    Kone kun aukeaa, niin aloitatko työnteon? Et tietenkään, vaan "jos ihan pikaisesti" lukisi viimeisimmät viestit harrastefoorumeilta "ihan vain samalla kun kone latailee työohjelmia auki". Foorumeiden jälkeen onkin sitten hyvä lukaista vielä aamun lehdet ja mahdollisesti kaikki sähköpostit (niin työ-, kuin siviilipostit).

    Kaikki nämä rankat suoritteet tehtyäsi onkon kello kuin huomaamatta sujahtanut aamun kahvituntiin.
    Kahvin jälkeen alat vasta heräillä tokkurasta ja saat ehkä jotain töitäkin tehtyä.. Kunnes tulee lounas-aika..

    Nopeasti jotain ruualta etäisesti muistuttavaa mössöä naamaan lounasruokalan uudelleen lämmitetyistä soosipadoista ja takaisin koneen ääreen.

    Jatkatko töitä? Et suinkaan!
    Päivä on jo siinä vaiheessa, että foorumit on luettava uudestaan ja sähköpostejakin on saapunut ja niihin on vastattava.

    Vielä pikaiset vilkaisut uusimpiin uutisiin ja oletkin valmis aloittamaan työn teon.. Paitsi että onhan tässä tullut jo istuttua, että jos vaikka kahville ja moikkaamaan työkavereita, jos ei eksytty saman aikaan lounaalle.

    Kahvittelun jälkeen saa joskus vihdoinkin jotain järkevää tehtyä, paitsi jos joku tulee häiritsemään keskittymistä, niin ja sitten uudestaan niitä foorumeita, lehtiä, spostia ja lopulta sinne kahville!

    Kohta huomaat, että kello on yli kolme ja taas on jäätävä myöhempään töihin, että saat kaiken tarvittavan tehtyä. Onneksi yleensä kolmen jälkeen ympäristö rauhottuu ja keskeytyksiäkin tulee vähemmän.
    Töissä sitten istutaan iltaan asti, paitsi jos on salipäivä (positiivinen rutiini).

    Aluksi sitä yritti keksiä kaikkia tekosyitä miksi sinne treenaamaan ei menisi, mutta nykyään niistä on päässyt onneksi aika hyvin eroon!
    Salin/töiden jälkeen väsyneenä ja nälkäisenä himaan ja sitten ne saatanan televisio- syöpöttely- yms. rutiinit.. Kello on jo vaikka mitä, joten ruokaa jos jaksaa laittaa, niin se ei yleensä kovin kummoista ole.

    Loppuillan jumitat yliväsyneenä telkkarin ääressä ja viimeinkin kun ohjelmat loppuvat joskus reilusti jälkeen puolen yön, niin on hyvä painua petiin näkemään painajaisia tekemättömistä töistä, näkemättömistä kavereista ja unohtuneista harrastuksista (ei ole aikaa, just joo!)..

    Rinse and repeat.

    Eli joo, rutiiniteita olisi hyvä joskus ravistella ja noita mainitsemiasi yksilöllisen oppimisen työkaluja olisi ehkä hyvä soveltaa omaankin toimintaan..

    Kiitoksia taas kerran hyvästä postauksesta! Ehkäpä täytyy alkaa karsimaan aktiivisemmin noita huonoja rutiineja omasta toiminnasta!

    Pahoittelen mahdollisia typoja ja ajatusvirheitä sekä rikkonaista tekstiä. Puhelimella on todella ikävä kirjoitella ja varsinkin muokata yhtään pidempää tekstiä!
    Tekstiä on ehkä myös hieman kärjistetty, jotta ajatus välittyisi paremmin. ;)

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista!
    Nostan erityisesti esiin yhden kohdan kommentistasi: "joku tulee häiritsemään keskittymistä, niin sitten uudestaan niitä foorumeita jne". Siitä tuli mieleeni Paul Grahamin kommentti siitä, miksi niin monet ohjelmoijat siirtyvät startupeihin isojen firmojen sijaan:
    "One valuable thing you tend to get only in startups is uninterruptability. Different kinds of work have different time quanta. Someone proofreading a manuscript could probably be interrupted every fifteen minutes with little loss of productivity. But the time quantum for hacking is very long: it might take an hour just to load a problem into your head. So the cost of having someone from personnel call you about a form you forgot to fill out can be huge.

    This is why hackers give you such a baleful stare as they turn from their screen to answer your question. Inside their heads a giant house of cards is tottering.

    The mere possibility of being interrupted deters hackers from starting hard projects. This is why they tend to work late at night, and why it's next to impossible to write great software in a cubicle (except late at night)."

    Keskeytysten poistaminen voi olla äärimmäisen hyödyllistä, mutta monissa firmoissa hyvin hankalaa. Tämän vuoksi niin monet inhoavatkin avokonttoreissa työskentelyä: niissä ei mitenkään voi paeta keskeytyksiä.

    Oman työhuoneen iloja on mahdollisuus sulkea ovi ja laittaa oveen lappu, jossa lukee esim "PALAVERI KESKEN, ÄLÄ HÄIRITSE" tai "PALAAN KLO 14.00". Silloin saa rauhassa työskennellä tunnin tai pari ilman keskeytyksiä. Tosin silloin on parempi pitää huoli, että myös käyttää vapautuneen ajan työskentelyyn eikä esim. iltapäivälehtien selailuun, muuten on vain heikentänyt omaa tilaansa!

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.