torstai 16. huhtikuuta 2015

Koulun käyt, tyhmänä kuolet

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Joitain vuosia sitten puhuin erityisopetuksesta erään vanhemman henkilön kanssa. Jossain vaiheessa keskustelua hän totesi suunnilleen näin:
"Kaikilla tuntuu nykyisin olevan jokin oppimishäiriö tai -vaikeus. Eikö kukaan enää ole vain yksinkertaisesti tyhmä?"

Muistaakseni vastasin silloin jokseenkin siihen suuntaan, että oppimisvaikeuden diagnostisen määritelmän mukaan se on ero tietyn kapeamman taitoalueen ja muiden yleisempien ajattelutaitojen välillä: oppilaalla on oppimisvaikeus, mikäli hän pärjää jossain koulussa vaadittavassa taidossa heikommin kuin muissa. Oppimisvaikeudet eivät näin ollen riipu älykkyydestä: huippunerollakin voi olla lukihäiriö tai hahmotuksen vaikeuksia.

Nykyisin vastaisin vähän eri tavalla. Jos minulle esitettäisiin nyt tuo sama kysymys uudelleen, vastaisin kysyjän tajunneen asian aivan oikein: kukaan ei ole yksinkertaisesti tyhmä: asia on huomattavasti monimutkaisempi.

II.

Sarah Constantine kirjoitti aikanaan tästä aiheesta erinomaisen tekstin Errors vs. Bugs and the End of Stupidity. Suosittelen lukemaan koko kirjoituksen, mutta tekstin olennaisin kohta oli:

Tags like "stupid" are ways of saying "You're performing badly and I don't know why."

Monet oppimishäiriöt voivat aiheuttaa oppimistulosten heikkenemistä. Joskus meille selviää oppilaan huonojen tulosten syy helposti: hänellä saattaa olla esimerkiksi hahmotushäiriö. Joskus taas syy ei ole selvä, ja silloin meitä voi houkuttaa vain kuitata oppilas vähän vähemmän älykkääksi. Mutta mitä se tarkoittaa?

Kyllä, tyhmyyden voi ajatella tarkoittavan sitä, että saa alhaisen tuloksen älykkyystesteissä. Mutta edelleenkään tämä ei ole vastaus: MIKSI oppilas ei pärjää älykkyystesteissä? Mitä hänen päässään tapahtuu, ettei hän saa kovin korkeaa tulosta? Kestääkö hänellä liian kauan vastata jokaisen yksittäisen tehtävän kohdalla? Eikö hän kykene hahmottamaan geometrisen kuvion käännöksiä? Eikö hän osaa ajatella abstraktisti?

Kaikkia näitä asioita voisi yhtä hyvin kutsua oppimisvaikeuksiksi.

Tämä ei ole pelkkää kielipeliä, vaan siinä on tärkeä näkökulmaero. Jos ajattelemme oppilaan olevan tyhmä, hyväksymme hänen huonon menestyksensä väistämättömänä tosiasiana. Jos taas ajattelemme oppilaalla olevan ongelmia, yritämme keksiä näihin ongelmiin ratkaisuja.

Vähän aikaa sitten kuulin vammaisuuden sosiaalisesta mallista, ja se naksautti viimeiset ajatukseni tästä aiheesta kohdalleen. Sosiaalinen malli erottelee kaksi asiaa toisistaan: "vajavaisuuden" ja "vammaisuuden".

Vajavaisuuksia ovat kaikenlaiset yksilön ominaisuudet, jotka voivat jollain tavalla rajoittaa elämää. Huono näkö on vajavaisuus. Samoin halvaantuneet jalat. Myös henkiset ominaisuudet, kuten abstraktin ajattelun vaikeus, tarkkaavaisuushäiriö tai Aspergerin oireyhtymä ovat vajavaisuuksia.

Vajavaisuus ei välttämättä rajoita elämää juuri lainkaan. Huono näkö on hyvä esimerkki: koska silmälaseja ja piilolinssejä on helposti saatavilla, ei huononäköisen elämä juurikaan ole erilaista kuin virheettömällä näöllä siunattujenkaan. Sitä vastoin pyörätuolia käyttävän elämä on merkittävästi hankaloitunut, erityisesti sellaisissa kaupungeissa, joissa esteettömyyteen ei ole kiinnitetty huomiota.

Vammaisuus ei sosiaalisessa mallissa ole yksilön ominaisuus, vaan yhteiskunnan. Jos kaupungit rakennettaisiin täysin esteettömiksi, ei pyörätuolilla kulkeminen enää olisikaan suuri ongelma, eivätkä halvaantuneet jalat enää aiheuttaisikaan varsinaista vammaa. Jos taas silmälaseja ei olisi olemassa tai niiden käyttöön liittyisi suuri sosiaalinen stigma, voisi huononäköisyys olla vamma. Abstraktin ajattelun heikkous on vajavaisuus, mutta jos kaikkiin töihin vaaditaan differentiaaliyhtälöiden hallintaa, muuttuu se vammaksi. Se, tuleeko vajavaisuudesta vamma, riippuu täysin siitä, miten yhteiskunta on rakentunut. Ottamalla vajavaiset ihmiset huomioon paremmin voimme vähentää vammaisuutta, puuttumatta itse vajavaisuuksiin.

III.

Constantine kuvaa tekstissään omaa kokemustaan oppimisvaikeuksista kärsivien oppilaiden kanssa. Hän kertoo, kuinka erityisopetuksessa jokaista oppilasta ohjattiin työskentelemään mahdollisimman hyvin omissa rajoissaan, erilaisia apuvälineitä käyttäen. Hyperaktiivisia opetettiin tunnistamaan oma energiatasonsa ja sen hallinta. Kun jollain oli vaikeuksia, opettajat pyrkivät tunnistamaan vaikeuden syyn ja keksimään keinon opiskella vaikeuksista huolimatta. Lainaan taas hänen kirjoitustaan:

And I have to wonder: is that "special education" or is it just education?

Maybe nobody's actually stupid. Maybe the distinction between "He's got a learning disability" and "He's just lousy at math" is a false one. Maybe everybody should think of themselves as having learning disabilities, in the sense that our areas of weakness need to be acknowledged, investigated, paid special attention, and debugged.

Meillä kaikilla on jotain vajavaisuutta oppimisen suhteen. Toisten on vaikea keskittyä melussa, toisten on vaikea muistaa numerosarjoja ulkoa. Verrattuna vaikka John von Neumanniin olemme kaikki aika hitaita ja taukkeja. Osa näistä vajavuuksista ei aiheuta koulussa suurtakaan haittaa, toiset taas tekevät opiskelun lähes mahdottomaksi: se, mikä vajavuus on vakava ja mikä ei, riippuu siitä, miten olemme järjestäneet koulun ja opetuksen.

Jos tunneilla vaaditaan aina hiljaisuutta, ei melusta häiriintyjillä ole ongelmia mutta keskittymishäiriöisillä on. Jos taas tunnilla saa vapaasti liikkua ja keskustella, kääntyvät ongelmat päinvastaisiksi. Ja jos koulussa vaadittaisiin kykyä laskea äärettömien sarjojen raja-arvoja päässään, olisivat käytännössä kaikki pulassa. Sosiaalisen mallin mukaisesti se, kenen oppimisvaikeudet aiheuttavat ongelmia, johtuu koulun rakenteista, ei itse vaikeuksista.

Lähde: ESOK.fi

Emme voi tietenkään korjata kaikkia ongelmia rakenteita muuttamalla. Suuri este on luonnollisesti raha: esteettömyys maksaa ja paljon. Oppimishäiriöiden kompensointi vaatii enemmän tai vähemmän erikoisjärjestelyitä, eikä kouluissa ole varsinaisesti mitenkään hirveän paljon ylimääräistä rahaa tai aikaa. Kaikkiin muutoksiin ei kuitenkaan aina tarvita penniäkään rahaa. Yksilöllinen eteneminen, jossa oppilaat saavat perustietojen oppimisen jälkeen keskittyä tarkemmin niihin aiheisiin, jotka erityisesti heitä kiinnostavat, on ilmaista. Samoin itsearvioinnin lisääminen. Oppitunnin siirtäminen jonnekin oman luokan ulkopuolelle auttaa monia hahmottamaan opitun asian merkityksen käytännössä. Pelkästään oppilaiden oman ryhmädynamiikan parantaminen voi auttaa monia oppilaita huomattavasti. Ja niin edespäin. Tärkeintä on, että opettaja kokeilee uusia asioita ja pitää koko ajan mielessään oppilaiden tarpeet.

IV.

Jos vain kutsumme oppilaita "tyhmiksi", emme pyri keksimään keinoja, joilla he voisivat saavuttaa täyden potentiaalinsa. Lisäksi haittaamme heidän kehitystään muutenkin.

Olemme kirjoittaneet aiemminkin tässä blogissa Carol Dweckin mindset-mallista. Sen mukaan oppilaat, joilla on muuttumattomuuden asenne (fixed mindset) uskovat omien tulostensa johtuvan heidän pysyvistä ominaisuuksistaan kuten lahjakkuudesta tai älykkyydestä. Kasvun asenne (growth mindset) puolestaan tarkoittaa oppilaan uskoa siihen, että tekemällä tarpeeksi töitä hän voi oppia tarvittavat asiat. Oppilaat, joiden asenne on muuttumaton, luovuttavat nopeammin kuin ne, joilla on kasvun asenne: esimerkiksi Stanfordin yliopiston tutkimuksessa puolen tunnin mittainen mindset-kurssi paransi oppilaiden tuloksia 12-14%.

Tämä ei tarkoita, että kuka tahansa voi oppia mitä vain, jos vain yrittää tarpeeksi. Vaikka harjoittelisin kuinka paljon tahansa, en koskaan olisi olympiatasoinen pikajuoksija. Mutta jos uskon, että jotkut ihmiset vain ovat "juoksijoita" ja jotkut "sohvaperunoita", en koskaan edes käy lenkillä.

Tämänkään vuoksi ei ole järkevää kutsua ihmisiä tyhmiksi tai fiksuiksi. Älyyn liittyvät ilmaukset vain vahvistavat muuttumattomuuden asennetta ja estävät ihmisiä saavuttamasta täyden potentiaalinsa.

8 kommenttia:

  1. Tosi hyvä kirjoitus! Toivottavasti tämä herättää keskustelua.

    Se, että meillä on käsite "oppimisvaikeuksista kärsivä" on osoitus siitä, että asenteemme ja koulumme panee toiset kärsimään. Eiväthän nämä ihmiset koulun ulkopuolella mitenkään erityisemmin kärsi - no jollakin voi olla motoriikan ongelmia tai kasvosokeutta tai muuta mikä vaikuttaa koulutuksen ulkopuolellakin, mutta useimmat eivät juuri eroa muista arkielämässä.

    Netissä pyörii sanonta: "--- if you judge a fish by its ability to climb a tree, it will live its whole life believing that it is stupid.”

    Vaikkei lapsille annettaisi numeroitakaan, he osaavat asettaa itsensä ja toisensa järjestykseen osaamisen suhteen. Tätä tietysti on hyödynnetty jumppatunneilla, kun joukkueiden vetäjät ovat saaneet vuoroin valita pelaajia.

    Yhteisön tapa asettaa ihmiset jonoon, saa ihmiset tuomitsemaan itsensä. Jos tietää, että useimmissa aineissa olisi joukkuetta koottaessa se viimeinen, kyllä itsetunto kärsii - vaikkei kouluss koskaan muodostettaisi sitä joukuetta ja se valintakohta tulisi vasta keskiarvovalintana siirryttäessä toiselle asteelle.

    Hyvin monet ihmiset lähtevät koulusta uskoen olevansa tyhmiä, koska heidän on ollut vaikea painaa mieleen asioita tai ymmärtää kirjallisia kysymyksiä tai jotakin - vaikka kukaan heidät arjessa tunteva ei pidä heitä tyhminä ja vaikka heillä olisi muita hyveitä vaikka muille jakaa: rohkeutta, sitkeyttä, rakkaudellisuutta, huumorintajua... Tämä on yksi koulun suurista epäonnistumisista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!

      Tässä tullaan myös siihen kysymykseen, mikä on koulun tarkoitus. Mittaamme oppilaan kykyä oppia yleistietoja - mutta emme mittaa hänen aktiivisuuttaan yhteisöllisissä tapahtumissa, hyvän ilmapiirin luomisessa, toisten kannustamisessa tai vastaavissa. Joidenkin mielestä pitäisi mitata näitäkin. Toiset taas pitävät epäilyttävänä psykologisointina ajatusta, että koulu arvioisi oppilaan itsetuntoa tai sosiaalista osallistumista. Itse en ole vielä ajatellut tästä asiasta omia mielipiteitäni loppuun asti, sillä kysymys on monimutkainen.

      Mutta varmaan kaikki ovat yksimielisiä siitä, että jos oppilas lannistuu heikon osaamisensa takia, ei koulu ole täyttänyt tarkoitustaan.

      Poista
  2. Tiivistän tekstisi itselleni tärkeisiin kohtiin:

    I.
    ---
    "Kaikilla tuntuu nykyisin olevan jokin oppimishäiriö tai -vaikeus. Eikö kukaan enää ole vain yksinkertaisesti tyhmä?"
    --- vastaisin kysyjän tajunneen asian aivan oikein: kukaan ei ole yksinkertaisesti tyhmä: asia on huomattavasti monimutkaisempi. ---

    II.
    ---
    - Tags like "stupid" are ways of saying "You're performing badly and I don't know why."
    --- Jos ajattelemme oppilaan olevan tyhmä, hyväksymme hänen huonon menestyksensä väistämättömänä tosiasiana. Jos taas ajattelemme oppilaalla olevan ongelmia, yritämme keksiä näihin ongelmiin ratkaisuja. --- Vammaisuus ei sosiaalisessa mallissa ole yksilön ominaisuus, vaan yhteiskunnan. Jos kaupungit rakennettaisiin täysin esteettömiksi, ei pyörätuolilla kulkeminen enää olisikaan suuri ongelma --- jos kaikkiin töihin vaaditaan differentiaaliyhtälöiden hallintaa, muuttuu se vammaksi. Se, tuleeko vajavaisuudesta vamma, riippuu täysin siitä, miten yhteiskunta on rakentunut. ---

    III.
    --- Meillä kaikilla on jotain vajavaisuutta oppimisen suhteen. Toisten on vaikea keskittyä melussa, toisten on vaikea muistaa numerosarjoja ulkoa. --- jos koulussa vaadittaisiin kykyä laskea äärettömien sarjojen raja-arvoja päässään, olisivat käytännössä kaikki pulassa. Sosiaalisen mallin mukaisesti se, kenen oppimisvaikeudet aiheuttavat ongelmia, johtuu koulun rakenteista, ei itse vaikeuksista. --- Oppimishäiriöiden kompensointi vaatii enemmän tai vähemmän erikoisjärjestelyitä, eikä kouluissa ole varsinaisesti mitenkään hirveän paljon ylimääräistä rahaa tai aikaa. --- Pelkästään oppilaiden oman ryhmädynamiikan parantaminen voi auttaa monia oppilaita huomattavasti. Ja niin edespäin. ---

    IV.
    Carol Dweckin mindset-malli --- oppilaat, joilla on muuttumattomuuden asenne (fixed mindset) uskovat omien tulostensa johtuvan heidän pysyvistä ominaisuuksistaan kuten lahjakkuudesta tai älykkyydestä. --- luovuttavat nopeammin kuin ne, joilla on kasvun asenne --- Tämä ei tarkoita, että kuka tahansa voi oppia mitä vain, jos vain yrittää tarpeeksi. Vaikka harjoittelisin kuinka paljon tahansa, en koskaan olisi olympiatasoinen pikajuoksija. Mutta jos uskon, että jotkut ihmiset vain ovat "juoksijoita" ja jotkut "sohvaperunoita", en koskaan edes käy lenkillä.

    ------------------
    Kiitos, kaikkien soisi lukevan tämän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä omia mietteitäni:

      Tuo mindset-malli on sinänsä hyvä ja tottakin, mutta näen, että sen pohjalta korostuu opettajien nykyinen puhetapa, jossa oppimisen ongelmia kohtaava lapsi tai nuori on joko "heikko" tai "asenneongelmainen". Minusta tämä ei ole oikein.

      Toinen ongelma, ikuisuusonelma, on minusta se, että koulun oleellinen tehtävä tuntuu olevan edelleen oppilaiden laittaminen jonoon suoritusten perusteella aina seuraavaa karsintatilannetta ajatellen. Onko mahdollista erottaa karsivaa arviointia ja kannustavaa arviointia?

      Tuo ryhmädynamiikka on oleellista. Sen lisäksi minusta tarvitaan tukea ja joustoa - kyllä, minulle jousto tarkoitaa sitä, ettei kaikkien tarvitsisi suoriutua kaikesta. Hyvällä syyllä (diagnoosi, maahanmuuttajatausta) koulusta voisi valmistua ilman, että kaikki osiot on suoritettu arvosanoin.

      Olen edelleen hämmentynyt oppimisvaikeuksien edessä, vaikka olen niitä kohdannut nyt monin tavoin jo vuosikymmenet. Jokainen oppimisvaikeus on omanlaisensa.

      Olen hämmentynyt myös siitä, mikä on lapsen ja nuoren oikeusturva näissä asioissa. Esimerkiksi varhaisten testien tulos voi olla se, että lapsi kyllä oppii, kunhan yrittää riittävästi ja saa tukea. Sitten myöhempi testaus osoittaakin, että nuoren kohdalla oppimisen ongelmat ovat todella suuret ja hänelle on turhaa hoettu vuosia, että "yritä nyt, yrittäessäsi onnistut".

      Joissakin oppiaineissa pidetään tiukasti kiinni siitä, että kaikki oppivat, kunhan asenne ja työmäärä ovat kohdallaan. Silti lapsi voi drillata esim. karttakokeeseen tietokoneella niin, että kaikki Euroopan valtiot menevät varmasti kohdalleen ja seuraavana päivänä kokeessa kartta onkin rajattu hiukan eri tavoin ja tuloksena on nolla.

      Liikunnallisesti kömpelö lapsi vähentää liikuntaansa, kun joutuu samaan ryhmään muiden kanssa. Monessa muussakin toiminnassa tapahtuu vaivihkaa samaa. Jos ei hahmota kieltä, on vaikea päästä tunnilla tilanteeseen, jossa voisi viitata, keskustella, olla näkyvissä uudella kielellä. Minusta olisi perusteltua tarjota myös "tasoryhmiä" eri tilanteissa.

      Uudet työläät tuen portaat paperitöineen turhauttavat opettajia, kun todellisuudessa erityisopetuksen resurssi on saattanut pienentyä ja ryhmä kasvaa ja kuitenkin pitäisi kirjoittaa auki, miten monin hienoin tavoin erityisoppilasta tuetaan ja miten yhdessä edistytään. Tässäkin opettajille on luotu velvoite keksiä, miten asia käytännössä hoidetaan ilman, että tarjotaan käytännön työkaluja, tutkimustuloksia tai edes täydentävää oppimateriaalia.

      Jos hahmottamisen ongelmiin, muistamisen vaikeuteen tai käsitteiden omaksumiseen olisi esimerkiksi digimateriaalia eri ikäkausille, väitän, että vanhemmista suuri osa itse ohjaisi lastensa oppimista, kuten nyt ärräkoulussa tehdään.

      Monet vanhemmat ovat äärimmäisen hädissään oman lapsen oppimisvaikeuksien kanssa. Koululla istuvat pöydän eri puolilla väsynyt äiti/isä lapsensa kanssa ja väsynyt OHR-ryhmä. OHR odottaa, että kotona sitä ja tätä ja tota. Perhe tietää, että kaikkea on jo tehty, mutta tässä ollaan. Käydään välillä testeissä ja taas tässä ollaan. Silti lapsi on täydellinen, ihana yksilö. Hänessä olisi paljon mahdollisuuksia, mutta kun kaikki tuijottavat vain siihen, mikä ei suju ja miksi ei suju.

      Poista
    2. Vielä haluan kertoa tämän tarinan. Pienen pojan kanssa käytiin läpi kuukausia: piirtäen, laulaen, eläytyen ja kerraten. Ei vain yhtenä vuotena vaan monena. Sama poika ei kaksikymppisenä vieläkään saa lueteltua kuukausia takeltelematta. Työ ei varmaan ollut turhaa, jotain muuta tuli opittua - mutta tietynlaiset vaikeudet ovat hyvin pysyviä. Oleellista olisi oppia elämään niiden kanssa.

      Poista
    3. Kiitos erinomaisista kommenteista! Tässä oli todella paljon hyviä ja tärkeitä huomioita.

      1) Mindset-malli voi tosiaan väärin ymmärrettynä pahimmillaan kääntyä oppilaita vastaan. Slate Star Codexissa oli äskettäin hyvää kritiikkiä mindset-mallia kohtaan:
      A rare point of agreement between hard biodeterminists and hard socialists is that telling kids that they’re failing because they just don’t have the right work ethic is a crappy thing to do. It’s usually false and it will make them feel terrible.

      2) Joidenkin oppimisvaikeudet ovat todellakin sellaisella tasolla, ettei juuri mikään opittu tartu kuin hetkeksi. Education Realist kirjoitti kyynisesti mutta tarkkanäköisesti tästä aiheesta tekstissään "The myth of 'they weren't ever taught...'":
      Teachers see progress in the areas they review—until they realize that the kids now have lost knowledge in the areas that weren’t being taught for the first time or in review, much as if the new activity caused them to overwrite the original files with the new information.

      At some point, all teachers realize they are playing Whack-a-Mole in reverse, that the moles are never all up. Any new learning seems to overwrite or at best confuse the old learning, like an insufficient hard drive.

      That’s when they get it: the kids were taught. They just forgot it all, just as they’re going to forget what they were taught this year.


      Ja kuten sanoit: työ ei ole turhaa, jotain tulee kyllä opittua. Mutta kaikki eivät voi oppia kaikkia asioita.

      3) Kirjoitit, että jonkinlaiset tasoryhmät voivat joskus olla paikallaan. Erityisopetuksen luokat ovat tietenkin tällaisia "tasoryhmiä", eikä niistä mielestäni ole syytä luopua. Uskon myös, että eriyttämällä opetusta ja antamalla oppilaiden edetä eri tahtiin voidaan ongelmia poistaa paljon. Kirjoitin aiemmin (ja viittasin tässä tekstissäkin) siitä, kuinka opetuksen voi jakaa perusasioihin, syventäviin aiheisiin ja edistyneisiin aiheisiin. Oppilaat, joilla on oppimisen vaikeuksia, voivat keskittyä perusasioiden oppimiseen, ilman painetta syventävistä tai edistyneistä aiheista.

      4) Kolmiportaisen tuen idea on hyvä, mutta lomakkeet ovat surkeita. Ne aiheuttavat kohtuuttomasti työtä hyötyynsä nähden. Saman asian olisi voinut toteuttaa huomattavasti kevyemmin. Mutta minkäs teet.

      5) "tietynlaiset vaikeudet ovat hyvin pysyviä. Oleellista olisi oppia elämään niiden kanssa."
      En osaisi tuota paremmin sanoa. Samalla olisi aika tärkeää muistaa, että koulu mittaa ja arvioi vain sitä, kuinka hyvä oppilas on kouluaineissa. Numerot eivät ole moraalisia arvioita oppilaan ihmisarvosta.

      Valitettavasti meidän yhteiskuntamme on rakentunut sillä tavalla, että jos koulussa ei pärjää, on vaikea löytää omaa paikkaansa. Tämä on laaja ongelma, joka tuntuu vain pahenevan koko ajan.

      Poista
    4. Kiitos sinulle näistä vastauksista!

      Yritän tutustua tuohon Mindset-mallin kritiikkiin, sillä siinä on jotain oleellista. Koululla helposti tyydytään senhetkiseen liturgiaan, jolla yritetään oikeuttaa se, mitä ollaan tekemässä tai se, ettei voida tehdä mitään. Ymmärrän tämän, koska opetuksen ammattilaiset toisaalta haluaisivat olla "tieteellisiä" ja toisaalta vilpittömästi haluttaisiin tehdä hyvää ja turhaudutaan, kun homma ei toimi.

      Poista
    5. Jatkan vielä hetken ajatusvirtaa.

      Muistan auskultointiajalta vanhan ohjaavan opettajan, joka totesi minulle, että "niin, useinhan me vain kokeilemme jotakin ja toivomme, että sillä olisi hyviä vaikutuksia". Nyt minun on todettava samoin.

      Kaipaisin, että meillä olisi muutama aito kokeilukoulu, joissa oltaisiin hyvin riippumattomia yleisistä opetussuunnitelmista ja joiden oppilaita seurattaisiin sitten vähän kauemmin. Tunnen huonosti esimerkiksi Steinerkoulujen toimintaa ja sitä, millaisille oppilaille tuo malli sopii. Ehkä jo tietoisuus siitä, että asioita voi tehdä toisin ja jossain tehdäänkin, keventäisi perheiden ja lasten ja myös opettajien sydäntä.

      Tunnen perheen, jossa varhaisteini vietiin astrologille puhumaan siitä, mitä mahdollisuuksia ja vahvuuksia hänellä on - ei siksi, että olisi uskottu astrologiaan vaan siksi, että saataisiin poikki kierre, jossa aina lähdetään ongelmista.

      Tyhmyyden ja huonommuuden kokemus eivät ole vain erityisoppilaiden kohtalo vaan tunnen näitä "olen tyhmä"- tyyppejä, joilla on taskussa yo-paperit ja jopa yliopistotutkinto. Nimenomaan se, ettei muisti toimi samaan tapaan kuin muilla, luo voimakkaita huonommuuden tunteita. Huonommuutta kokevat myös kömpelöt ja arat lapset, erityisesti pojat. Osa näistä lapsista on akateemisilta taidoiltaan hyviä, osalla kömpelyys on osa oppimisvaikeutta. Myös tässä lapsi kokee, että hänen pitäisi kyetä olemaan toisenlainen, jotta hänet hyväksyttäisiin.

      Oppilaat ja heidän perheensä tuntevat syyllisyyttä vaikeuksistaan. OHR-keskusteluissakin yleensä korostetaan sitä, miten kodin tulee auttaa, ohjata, rytmittää, vaatia,... Suuri osa oppimisvaikeuksia omaavista lapsista tulee nähdäkseni ihan tavallisista hyvistä perheistä. Olisi hyvä, jos tämä sanottaisiin useammin ääneen.

      Oppimisvaikeus ei tarkoita, että oppilaan on hankkiuduttava käytännön aloille, itse asiassa oppimisvaikeus näkyy sielläkin. Tämäkin pitäisi sanoa ääneen useammin. Ammattikoulun sijaan lukio on ihan hyvä paikka myös oppimisen ongelmia omaavalle nuorelle, mutta sielläkin tarvittaisiin joustoa. Aikuislukioissa on osaamista oppimisvaikeuksien alalla, mutta siellä ei ole useinkaan vertaisryhmää, johon samaistua ja jonka kanssa kasvaa.

      Monet oppimisen ongelmia omaavat löytävät tietokoneesta verrattoman avun - mutta myös loukun. Kovin moni nuori, yleensä mies, jää palkitseviin pelimaailmoihin liian pitkiksi ajoiksi ja jopa syrjäytyy näin huomaamatta ja miellyttävästi. Toisilla, usein nuorilla naisilla, sosiaalisen median muodot saattavat tehdä samaa.

      Nuorien asioita ajetaan usein periaatteella, että syrjäytyvä nuori tulee kalliiksi, ei periaatteella, että maa/maailma tarvitsee jokaisen nuoren panosta, että "nuoruus on aateluutta".

      Vaikka työvoimapulasta puhutaan, jatkokoulutukseen pääsyssä karsitaan reippaasti ja valmistuneista töihin pääsee vain osa. Mitä tästä pitäisi ajatella? Nuorten on kalseassa pudotuspelissä vaikea nähdä, mitä toivoisivat elämältä kymmenen vuoden päästä.

      Tuttu yläkouluikäinen nuori osallistui keksijäkilpaan, missä haluttiin nuorten kehittelevän yhdessä, tuottavan rahoittajiin vetoavaa materiaalia keksintönsä tueksi ja laatimaan markkinointiin sopivan esityksen. Tämä nuori kertoi minulle, että hänelle tuli tapahtumassa sellainen tunne, ettei tämänkaltaista toimintaa saisi päästää lasten ja nuorten maailmaan sen enempää kuin herätysliikkeitäkään – arvomaailma koko shown takana on hänestä niin kapea ja värittynyt. Ehkä hän oli vain osittain oikeassa, sillä jotain hienoakin minusta tuohon kilpaan sisältyi. Upeaa on kuitenkin se, että tässä nuori jo katsoi elämää omien arvojensa läpi – tämä on minusta tavoitteista arvokkaimpia.

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.