torstai 26. marraskuuta 2015

Armon ja oikeuden köydenveto

Kirjoittanut Antti Värtö 

I.

Miten pitää suhtautua siihen, jos koulun sääntöjä rikotaan? Usein vastakkain on kaksi näkemystä:
  1. nollatoleranssi
  2. se, että arvioidaan asia tilannekohtaisesti ja annetaan tarvittaessa armon käydä oikeudesta.
Näistä näkemyksistä käydään usein ideologista köydenvetoa ja juupas-eipäs-väittelyitä.

Mutta ovatko nämä oikeasti ainoat vaihtoehdot? Koska ne ovat molemmat omalla tavallaan huonoja ratkaisuja.


II.

Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut erot ovat synnynnäisiä, toiset taas ympäristön aiheuttamia.

Kirjoitin viime kerralla, että koska ihmiset eivät voi sille mitään, että he ovat erilaisia, meidän pitäisi yrittää tasata tilannetta. Meidän pitäisi yrittää tehdä elämästä helpompaa niille, joiden lähtökohdat ovat vaikeammat.

Nollatoleranssi ei ota tällaista huomioon. Nolla on nolla: kaikille tulee aina sama rangaistus samoista teoista. Ajatus siitä, että rikkeisiin puututaan joka kerta ja vieläpä aina samalla tavalla kuulostaa selkeältä ja tasapuoliselta, mutta onko se oikeudenmukaista?

Me siis annamme aina jälki-istuntoa siitä, kun oppilas myöhästyy. Vähät siitä, että lukihäiriöisten ihmisten on yleensä vaikea arvioida ajankulua (esim. Nicolson, Fawcett & Dean 1995).

Tai oppilasta rangaistaan, jos hän tappelee toisten kanssa. Vähät siitä, että väkivallan uhrit tappelevat keskimääräistä enemmän koulussa (esim. Brockenbrough et al 2002).

Ja niin edespäin. Nollatoleranssi on selkeää, mutta se päätyy toistuvasti lyömään lyötyjä. Se kohdistuu erityisesti oppilaisiin, joilla menee jo valmiiksi huonosti.

Kuten Anatole France tokaisi: "Laki rankaisee majesteetillisen tasapuolisesti sekä rikkaita että köyhiä, jotka kerjäävät kadulla ja nukkuvat siltojen alla"


III.

Nollatoleranssissa on siis ongelmansa. Olisiko siis parempi aina arvioida tilannekohtaisesti, rangaistaanko oppilaita vai ei?

Selkeiden sääntöjen puolustajilla on tähän monta hyvää vasta-argumenttia. Tilannekohtainen arviointi on ongelmallista ainakin kolmesta syystä:

  1. Jos säännöt eivät ole samoja kaikille, johtaa se mielivaltaan. Oppilaat eivät koskaan tiedä, saako jostain asiasta rangaistuksen vai ei. Säännöt tuntuvat satunnaisilta, eivätkä oppilaat ymmärrettävästi kunnioita niitä.
  2. Se tarkoittaa helposti pärstäkertoimen mukaan arviointia. Opettajatkin ovat ihmisiä, ja myönsimme sitä tai emme, suhtaudumme usein tietynlaisiin oppilaisiin positiivisemmin ja toisenlaisiin negatiivisemmin. Pahimmassa tapauksessa oppilaan rangaistukseen vaikuttaa enemmän se, kuka hän on kuin se, mitä hän on tehnyt.
  3. Se tarkoittaa myös, että jos oppilas on hyvä kertomaan nyyhkytarinoita, hän voi aina päästä kuin koira veräjästä. "Uhriutumisen kulttuuri" on ilmiö, jossa ihminen palkitaan siitä, että hän onnistuu esittämään itsensä uhrina. Tällaisen kulttuurin edistäminen ei olisi hyvä asia.

Kuten G. K. Chesterton tokaisi: "Ennen kaikkea, jos haluamme suojella köyhiä, meidän tulee kannattaa pysyviä sääntöjä. Klubin säännöt ovat toisinaan köyhän jäsenen puolella. Klubinn sympatiat ovat aina rikkaan puolella."

IV.

Eli... mitä? Emme voi rangaista kaikkia samalla tavalla olematta epäoikeudenmukaisia; jos emme rankaise kaikkia samalla tavalla, olemme mielivaltaisia. Suo siellä, vetelä täällä.

Emmekö voi siis rangaista oppilaita lainkaan?

Ehkä emme.

Olemme käyttäneet sanaa "rangaistus", mutta jälki-istunto on lopulta melko mitätön rangaistus. Se ei ole kovin kummoinen pelote. Sen arvo on lähinnä symbolinen: sääntöjen rikkomisesta tulee seuraus.

Symbolinen seuraus ei ole sama asia kuin ei seurausta lainkaan. Ihmiset muuttavat käytöstään puhtaan symbolisten asioiden ansiosta: jos nätistä vihosta saa kultatähden, panostavat oppilaat vihkotyöhön, vaikka kultatähdellä ei oikeastaan tee mitään.

Koulu ei pysty asettamaan niin kovaa rangaistusta, että se toimisi oikeana pelotteena. Me voimme siis halutessamme luopua jälki-istunnon kaltaisista rangaistuksista kokonaan ja keksiä tilalle jonkin toisen seurauksen.

Monissa kouluissa näin onkin tehty. Niissä on luovuttu jälki-istunnoista ja siirrytty kasvatuskeskusteluihin. Kasvatuskeskustelussa voidaan toivon mukaan myös kuunnella oppilasta ja auttaa häntä toimimaan koulun sääntöjen mukaan.

Tämä yhdistää sekä nollatoleranssin että tilannekohtaisuuden parhaat puolet ja välttää niiden ongelmat. Seuraus tulee yhtä varmasti kuin nollatoleranssissa: jos rikot sääntöjä, seuraa siitä kasvatuskeskustelu. Mutta keskustelu ei ole samanlainen kaikille: siinä yritetään keksiä keinoja, jolla oppilas voisi vastaisuudessa välttää ongelmia ja noudattaa sääntöjä paremmin. Nämä keinot ovat tietysti erilaisia eri oppilaille.

Kuten Robin Hanson tokaisi: "Jos haluat oikeasti parantaa toimintatapoja, älä tartu köydenvedossa kumpaankaan päähän, vaan vedä köyttä sivusuuntaan"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti