Sluta vara vild och försök koncentrera dig!

Skribent: Melanie Rinne, fjärde årets psykologi och socialpsykologi studerande i Helsingfors universitetet

I varje klass finns det alltid någon elev som är vildare än de andra och någon som är sämre än de andra. Alla elever är olika och det krävs mycket av en lärare för att hon skall kunna behandla dem alla på rätt sätt.

Jag själv var den eleven i klassen som hade stora inlärningssvårigheter. Speciellt matematiken var en mardröm. Slutligen fick jag till och med en egen matematik bok som var lättare än de andras. Trots allt så slutade min lärare aldrig att tro på mig. Hon stödde mig på ett sätt som gjorde att jag aldrig kände mig sämre än de andra.  Hon gav aldrig en stämpel åt mig att jag skulle ha varit sämre än de andra.

Alla människor har olika skeden i livet, då vi till exempel söker efter oss själva och försöker hitta det som intresserar oss. Speciellt barn och ungdomars intressen och humör kan variera från dag till dag. Därför är det speciellt viktigt att lärarna inte använder självuppfyllande profetior på sina elever. Självuppfyllande profetior går ut på att man till exempel stämplar en elev till jobbig eller busig då eleven börjar bete sig enligt det. Med andra ord så kan självuppfyllande profetior ha en mycket skadlig inverkan på barns och ungdomars utveckling och framtid. Tyvärr hör man ändå ofta att läraren säger åt sin elev till exempel att sluta vara vild och försök koncentrera dig i dag!

Det här är något som jag anser att man borde lyfta mera fram i lärarnas utbildning och man borde påminna färdiga lärare om detta. Det är inte en lätt uppgift för en lärare att stöda alla sina elever som är olika så att de känner sig lika. Min lärare klarade av detta och jag är mycket tacksam för det. Nu studerar jag socialpsykologi och psykologi och använder matematik och statistikmatematik dagligen.

Läksyt tehtynä!

Sattuipa kerran niin, että luokanopettajaopiskelijalle annettiin biologiaan liittyen tehtäväksi valita jokin eläin ja tutustua siihen. Tehtävän teko jäi opiskelijalta viime tippaan: yhdeltätoista edellisenä iltana alkoi pakertaminen ja tiedon hankinta nettiä selaillen. Työstä tuli riittävän hyvä, ja olihan se tärkeää saada tehdyksi. Vai oliko? Aamun luennolla tehtävää ei oikeastaan käsitelty. Eläinten kuvat pyydettiin leikkaamaan ja kiinnittämään seinille. Tarkistettiin suurin piirtein, kenellä tehtävä oli tehtynä, ja mentiin sitten muihin asioihin.

Oliko kyseessä oppiminen vai työnteon kontrollointi?

Me kaikki teemme joskus turhaa työtä. Asiasta on kirjoitettu syksyn aikana Helsingin Sanomissa (lue esim. http://www.hs.fi/sunnuntai/a1381550393662). Linkin takaa löytyvässä artikkelissa käsiteltiin kaikkien työelämässä olevien tuntemia raportteja, sisäänkirjautumisia ynnä muita työpäivien täytteitä, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä varsinaisen työn sisällön kanssa. Päähuomio kohdistui kuitenkin siihen, mihin näiden raporttien ja muiden tiedonkeruulomakkeiden dataa hyödynnetään: useimmiten ei yhtään mihinkään. Esimiehet, työnjohtajat, systeemit ja hierarkiat velvoittavat siis suurta massaa fiksuja ihmisiä käyttämään aikaansa työn sisällön ja laadun arkistoimiseen ilman, että tämän kirjanpidon seurauksena huonot toimintatavat paranisivat, väsyneet työntekijät saisivat helpotuksen tai että mitään muutakaan reaktiota olisi odotettavissa.

Ja me kaikkihan tiedämme: niin turhauttavaa.

Mutta kuka on tullut ajatelleeksi, että tämä sama hölmöläisten kulttuuri koskee yhtä lailla erästä valtaisaa ihmisryhmää, jolle ei kaiken lisäksi ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta suotu mahdollisuuksia nurista kohtelustaan (paitsi rangaistuksen uhalla)?

Tämä ryhmä puurtaa hyödytöntä dataa, jota tuskin kukaan koskaan mihinkään käyttää, vain saadakseen kuittauksen homman suorittamisesta. Kaiken lisäksi dead line day is everyday, näitä tehtäviä ei siis voi lykätä sopivampaa hetkeä odottamaan. "Raportit" on kasattava vaikka yön pikkutunneilla, mikäli halutaan välttyä rangaistuksilta.

Puhun peruskoululaisista.

Kävipä nimittäin niinkin, että luokanopettajaopiskelijalla sattui olemaan opetusharjoittelu päällä. Tunneilla oli kivaa ja uutta opittiin - sehän on se koulun tarkoitus. Mutta kas, luokanopettajaopiskelija oli unohtanut valita läksyt! Jotain oli siis keksittävä ja pian. Ohjaaja etsi kirjasta nopeasti tehtävänipun pikku koululaisille seuraavaa päivää varten. Hyvä, näin varmistettiin että pilteillä oli jotain tekemistä myöhäisillalle harrastusten ja neljän muun aineen läksyjen teon jälkeiseen aikaan.

Seuraavan päivän tunnilla tarkistettiin, kuka oli tehnyt, kuka ei. Laiskureille tuli merkintä nettipalveluun, kolmesta merkinnästä seuraisi jälki-istuntoa. Tämän jälkeen tuntia jatkettiin kuin ei hyödytöntä ja halventavaa raportintarkastusepisodia olisi ollutkaan - kirjaimellisesti. Läksyjen sisältö ei nimittäin kiinnostanut ketään, saati se millaisia ongelmia tai mietteitä niitä tehdessä oli herännyt.

On totta, että läksyjen teko on yhteydessä osaamistasoon. No mikäs ihme se on, sillä hyvin osaavat tekevät paljon läksyjä, vähän osaavat vähemmän. Yhteys osaamisen ja läksyjen teon välillä kulkeekin pikemmin osaamistasosta tekemiseen kuin päinvastoin.

On myös totta, että koulun tulee opettaa sinnikkyyteen ja työntekoon. Mutta asian voisi hoitaa tyylikkäästikin. Oppilasta arvostavassa koulussa opettajat voisivat keskenään sopia sinnikkyyskaudesta, jonka aikana läksyjä saisi enemmän, ja toisaalta oppimiskaudesta, jolloin keskityttäisiin sisältöihin suorittamisen sijaan (ja ansaittuun vapaa-aikaan intensiivisen koulussa opiskelemisen vastapainona).

On vaikea ymmärtää, miksei oppitunneilla käytetty aika riittäisi oppilaiden oppimiseen (joka siis ei ole synonyymi kirjojen täyttämiselle). Toki kotonakin voi tehdä tehtäviä, mutta harvoja ja valittuja. Laadukkaita, syvälliseen oppimiseen ja itsenäisyyteen ohjastavia tehtäviä, jotka saisivat arvoisensa käsittelyn oppitunneilla.

Onko läksykulttuurissa parantamisen varaa, vai onko koulun perinteen paino tässäkin asiassa liian raskas? Kuka uskaltaa kyseenalaistaa turhat kotiläksyt siinä missä tarpeettomat seurantaraportitkin? Kenen tarpeita läksyperinne palvelee?

  

Ja tähän loppuun: Eiköhän kirjoiteta vielä tämän illan aikana 5-sivuinen essee peruskoulun muuttumattomuuden problematiikasta. Esseet voi palauttaa aamuun mennessä osoitteeseen laura.tuohilampi'at'helsinki.fi. Niille lukijoille, jotka eivät palauta tehtävää, joutunen laittamaan merkinnän rekisteriini. Palautetut tekstit lupaan hävittää asianmukaisesti, niin, ettei niihin koskaan enää palata. Tämä, hyvät lukijani, ihan vain oppimista tukeakseni.

Kot kot!

"Rakas Spider-Man -päiväkirja,

Olin tänään koulussa kana. Istuin siis askartelukaapin päällä, olin jopa laittanut keltaista talouspaperia nokantäytteeksi. Täytin pesää munilla aina open käskystä, ja voitko uskoa, tulin oppineeksi ettei 8 plus 5 ole pelkästään kolmetoista vaan lisäksi kolme liikaa ja 7 liian vähän!"

Loputtomasta PISA-hehkutuksesta huolimatta matematiikan osaaminen murenee kouluissamme parhaillaan, mistä todisteena muun muassa Opetushallituksen tuore raportti. Asenteiden heikkeneminen on toinen huolestuttava ja dokumentoitu ongelma (lue http://www.luma.fi/artikkelit/2238/onnistumisen-mahdollisuuksia-matematiikan-opetukseen. Kaiken lisäksi oppimisen tarpeet ovat muuttuneet: ulkoa oppiminen sekä asioiden faktoina pitäminen ei palvele monimutkaistuvassa maailmassa eikä anna valmiuksia nykyiseen työelämään, tulevaisuuden työelämästä puhumattakaan.

Murheisiin kuuluu lisäksi koulua vaivaava intohimon puute, mikä Pasi Sahlbergin sanoin on, sen pitemmittä puheitta, vakava asia. Mekaanisten tehtävien monotoninen täyttö menetelmään liittyvine seurauksineen on yksi ongelmien taustalla olevista tekijöistä. Esimerkki vanhentuneiden menetelmien vahingollisuudesta tuli käsiteltyä edellisessä postauksessa, jossa lupasin myös esitellä konkreettisen tehtävän, joka täyttää vaatimukset yhteisöllisyyden parantamisesta, oppilaiden matematiikkaan liittyvien keskustelujen lisäämisestä, pelihenkisyydestä (innostavuus), monipuolisuudesta, ei-mekaanisuudesta ja oman oivaltamisen ilon mahdollistamisesta. Seuraavassa esittämäni tehtävä tarjoaa kaiken lisäksi oppilaille mahdollisuuden liikkua, minkä aivan viime aikoina on huomattu olevan äärimmäisen tärkeää istumisen luultua suurempien haittapuolien tultua esiin. (Viimeisin lukemani asiaa koskeva tulos kertoi eliniän lisääntyvän kahdella vuodella, jos päivittäinen istuminen jää alle kolmen tunnin. Aikaisemmin olen lukenut raportoitavan muun muassa siitä, ettei suurikaan määrä liikuntaa pysty täysin kompensoimaan jatkuvan staattisen istumisen haittoja).

Hyvät lukijat, kanapeli. Pelin esitteli minulle muutama viikko sitten pitämässäni matematiikan opetuksen täydennyskoulutuksessa ryhmä opettajia, joiden nimiä en tullut ottaneeksi talteen. Te pelin esitelleet opettajat: ottakaa kunnia itsellenne ja muistuttakaa nimenne mieleeni, jotta voin kirjata pelin ideoineiden nimet asiaankuuluvasti.

Kanapelin tarkoituksena on harjoitella kymmenylitystä siten, ettei mieleen jää pelkkä mekaaninen toimitus ja lopputulos (7+5=12), vaan se, mikä kymmenjärjestelmä itse asiassa on, ja millaisessa suhteessa yhteenlasku on siihen. Pelin on hyvä olla ennestään tuttu, muutoin huomio menee liiaksi idean opetteluun sen käyttämisen sijasta. Peliä voi siis pelata tässä esitettyä soveltaen jo aiemmissa yhteenlaskuissa, joissa summaksi saadaan kymmentä pienempiä lukuja. Vaihtoehtoisesti Kanapeliä voi pelata useamman kerran, jolloin toisella ja sitä seuraavilla kerroilla päästään pikemmin itse asiaan.

Kanapelissä on

kerääjä

pakkaaja

laskija

isäntä

(muita nimikkeitä sopivine tehtävineen voinee keksiä tarpeen niin vaatiessa)

Luokkaan on asetettu kananpesiä, joihin opettaja on asettanut munia. Kerääjä kerää omilta pesiltään sinne asetetut munat, joita on esimerkiksi 8 toisessa, 5 toisessa pesässä. Pakkaaja pakkaa munat koteloihin, joihin kuhunkin mahtuu 10 munaa. Esimerkkikeruun jälkeen tulee siis yksi kotelo täyteen, seuraavasta täyttyy kolme paikkaa. Laskija kirjoittaa keruuseen liittyvän laskun: 8+5=13. Isäntä tarkistaa laskun ja leimaa toimituksen. Täydet kotelot voi saattaa matkaan (vaikkapa kauppiaalle).

Opettajan tulee huolehtia pesien täytöstä (munia laitetaan jokaiselle keruukerralle lisää siten, että eri keruukerrat tuottavat eri laskun, tai miksei yllättäen välillä samankin laskun). Munia ja kennoja on oltava käytössä runsaasti, mikä onnistuu esimerkiksi käytettäessä massapalloja tai vastaavia munina, sekä pyydettäessä koko luokkaa tuomaan kotoaan munakoteloita. Kekseliäät luokanopettajat varmastikin löytävät hyviä ideoita kennojen haalimiseen tai siihen, mikä asia voisi edustaa munia ja kennoja.

Jokaisen ryhmässä olevan oppilaan on tarkoitus päästä kaikkiin pelissä oleviin rooleihin, joita voidaan vaihtaa esimerkiksi jokaisella keruukierroksella (tai harvemmin, jos roolien vaihto aiheuttaa liikaa häslinkiä). Meteliä tai neuvottomuutta sekä sitä häslinkiä arasteleville opettajille muistutettakoon, että oppilaat tottuvat uusiin toimintatapoihin nopeasti, vaikka ne alkuun aiheuttaisivatkin kaaosta. Samalla tulemme totuttaneeksi oppilaita toimivaan touhuamiseen, yhteistyöhön ja siihen liittyvään vastuunottoon, siihen, että matikkaa voi opiskella monin tavoin, ja lisäksi saamme kaikki tekstin alkupäässä esitetyt matematiikan oppimiseen ja matematiikkaan kohdistuvaan asennoitumiseen liittyvät hyödyt. 

Toivotan hauskoja pelihetkiä! Raportoikaa kokemuksianne kommentteihin, ja liittykää asian tiimoilta myös Facebook-ryhmään, jossa kollegiaalista tukea on myös tarjolla!

"…ja hyvä Hämähäkkimies, kerronpa vielä todellisen salaisuuden: kolmen päivän kuluttua on sitten kaikilla Läksyt tehtynä!"