Mitä tekisit, jos taivas olisi rajana?

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

"Miten järjestäisit opetuksesi, jos resursseja olisi rajattomasti?"

"Mitä tekisit, jos saisit täyden vapauden opetuksesi toteuttamisessa?"

Nämä eivät ole turhia kysymyksiä. Äkisti voi käydä niin, että saa tilaisuuden toteuttaa haaveensa. Silloin on parempi, että on haaveita valmiina.

II.

Opoilla on hyvin vähän oppitunteja. Luin kiinnostavista ohjaukseen liittyvistä opetuskokonaisuuksista, kuten vaikka yrittäjyyskasvatuksesta, mutta ajattelin aina: "Kuulostaa kivalta, mutta millä ajalla?"

Sitten yllättäen sain itselleni valinnaiskurssin. Vain muut opot voivat ymmärtää, kuinka hämmästyttävä tilanne tämä oli: yhtäkkiä minulla oli kymmenen oppilasta, joilla oli ylimääräisiä opon tunteja viisi tuntia viikossa! Tämä on opolle suunnilleen yhtä epätodennäköinen tilanne kuin se, että rehtori antaisi joulubonuksena Rolls Roycen lahjaksi.

Vihdoin minulla olisi mahdollisuus vetää kaikki ne kivalta kuulostaneet kokonaisuudet! Vain yksi ongelma: en enää edes muistanut, mistä olin aikanani innostunut. En ollut laittanut ideoita mitenkään muistiin. Miksi olisin, kun en uskonut koskaan voivani käyttää niitä?

Sain toteuttaa unelmani, mutten enää muistanut, mitkä ne olivat.

Se oli ensimmäinen huti.


III.

Jokainen opettaja on joskus varmaan törmännyt ihanaan pedagogiseen ideaan, jonka haluaisi ehdottomasti toteuttaa - mutta joka vaatisi kaksi opettajaa. Ja koska avustajaresurssia ei liikene ilman edistyneiden voodoo-taikojen osaamista, jäävät nämä tunnit vain haaveiksi.

Ja koska niitä ei kuitenkaan voi koskaan toteuttaa, niin ei niitä vaivaudu ajattelemaan sen enempää.

Ja sitten saattaa käydä niinkuin minulle viime viikolla. Yhtäkkiä minulla oli mahdollisuus saada samanaikaisopettaja muutamalle tunnille. Jos olisin todella halunnut, se olisi järjestynyt.

Mutta en ollut oikeastaan ikinä suunnitellut kunnolla, mitä voisin tehdä, jos minulla olisi toinen opettaja apuna. Turha haaveilla mahdottomasta.

Kun mahdoton yllättäen toteutui, minulla ei ollutkaan haaveita valmiina.

Toinen huti.


IV.

Osallistuin pari kuukautta sitten Sitran järjestämään tapahtumaan, jossa näytettiin elokuva "Most Likely to Succeed". Leffa kertoi High Tech High -koulusta, jossa opetus toteutetaan kokonaan erinäisten projektien kautta.

Minut pysäytti erityisesti kohtaus, jossa kerrottiin koulun erikoisesta rekrytointitavasta. Opettajat palkataan vain vuodeksi kerrallaan, mutta vastineeksi he saavat täyden vapauden toteuttaa opetuksensa aivan miten haluavat. Siksi kouluun hakee lähinnä opettajia, joilla on visio. Jotka vihdoin pääsevät toteuttamaan sellaista opetusta, josta he ovat haaveilleet jo vuosia.

Katsoessani elokuvaa tajusin kauhukseni, ettei minulla ole visiota.

En osannut sanoa, mitä tekisin, jos saisin täyden vapauden. En ollut miettinyt, mitä haluaisin, jos taivas olisi rajana.

Tajusin, että kolmas huti on vain ajan kysymys.


V.

Joskus haaveet voivat toteutua, joten on parempi olla haaveita valmiina. Ja TV-Shopia lainatakseni: eikä tässäkään vielä kaikki. Jos on avoin tilaisuuksille, niitä tuppaa myös huomaamaan.

Richard Wiseman on tutkinut onnekkuutta. Hän teki kokeen, jossa ihmiset saivat ensin arvioida, ovatko he onnekkaita vai epäonnisia. Sen jälkeen hän antoi koehenkilöille käteen sanomalehden. Heidän tehtävänään oli kertoa, kuinka monta kuvaa lehdessä on.

Epäonnisilla kului tehtävän suorittamiseen pari minuuttia. Onnekkailla vain muutama sekunti. Lehden toisella sivulla oli nimittäin koko sivun ilmoitus: "Lopeta laskeminen. Tässä lehdessä on 43 kuvaa". Lähes kaikki onnekkaat huomasivat ilmoituksen; lähes kukaan epäonnekkaista ei huomannut. (Wiseman 2003 [PDF]).

Wiseman päätteli tästä, että suuri osa siitä, mitä kutsumme "onnekkuudeksi", on vain kyky pitää silmät auki, havaita hyviä tilaisuuksia  - ja uskallusta tarttua tilaisuuksiin.


VI.

Voi tuntua turhalta käyttää aikaa miettien, mitä tekisi rajattomalla budjetilla. Budjetti kun tuppaa olemaan erittäin rajallinen. Mutta unelmointi on hyödyllistä. Silloin selkeyttää itselleen, millaista opetusta oikeasti haluaisi pitää.

Ja silloin voi saada ideoita, joita voi toteuttaa rajallisellakin budjetilla.

Ehkä haaveissasi kaikilla oppilailla olisi omat iPadit, jotta he voisivat esimerkiksi tehdä elokuvia. Tähän ei useimmissa paikoissa ole rahaa - mutta ehkä oppilaat voivatkin käyttää omia kännyköitään kamerakynämenetelmällä? Leikkaus ei ehkä onnistu yhtä siististi, mutta ainakin ajatuksen voi toteuttaa heti.

Tai ehkä haaveilet siitä, että oppilaat voisivat käydä useammin teatterissa. Teatterilippuihin ei välttämättä ole varaa - mutta monilla paikkakunnilla on olemassa ilmaisia kulttuuritapahtumia, joihin luokan kanssa voisi mennä. Kenties oppilaat voivat itse tehdä näytelmän?

Ehkä haluat avustajan, jotta voisit eriyttää tunteja paremmin. Avustajaresurssia ei ole jaossa - mutta eriyttämiseen voisi kokeilla yksilöllisen opiskelun menetelmää.

Ja niin edespäin.

Yritän itse parhaillaan selkeyttää itselleni, mikä on minun visioni oppilaanohjaukseen. Jo lyhyen pohtimisen jälkeen olen saanut monta ajatusta oman työni kehittämisestä - mutten vielä tiedä, ovatko ajatukset hyviä vai huonoja. Se selvinnee vain kokeilemalla.

Mutta olen huomannut, että ideoita tulee paljon enemmän, mikäli tietää, mitä oikeastaan haluaa.

Saada ja antaa

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Vuosi 2014 oli minulle suurten muutosten vuosi. Yksityiselämässäni meni lähes kaikki uusiksi, ja joulun pyhinä tulin pohtineeksi poikkeuksellisen syvällisiä. Erityisesti mieltäni jäi kaihertamaan lukemani postaus Elämäni diipein vuorokausi. Tekstissä ihmeteltiin, ei ensimmäistä eikä viimeistä kertaa, kuinka epätasaisesti ja sattumanvaraisesti resurssit ovat tässä maailmassa jakautuneet. Teksti kosketti, erityisesti siinä esitetty epätasa-arvoisuuden näyttäytyminen lasten näkökulmasta. Kaikkein eniten jäi häiritsemään lopussa oleva lainaus J. Karjalaiselta: 

Mitä hyvää olet tehnyt

Mitä olet aikaansaanut, joo
Et juuri mitään
Mitä suurta olet tehnyt
Mistä maailma sut muistais, joo
Et yhtään mitään

Hei muukalainen anna sun nimes

Riisinjyvään kaivertaa. 

Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni sen, että suurimmat murheeni ovat mitättömiä todelliseen hätään verrattuna? Vastaus on luonnollisesti, etten mitään. Olen vain sattunut syntymään tilanteeseen, jossa muun muassa puhdas vesi, jokapäiväiset herkulliset ja ravitsevat ateriat, sosiaalisuus, kauneus, sivistys ja osallisuus ovat itsestäänselvän mahdollisia. En osaa oikein selittääkään sitä, miten paljon tämä on viimeisten päivien aikana minua vaivannut. Koska en ole saanut tilannettani ansaitusti, voisinko edes jälkikäteen yrittää ansaita paikkaani? Voisinko millään toimilla maksaa elämäni aikana sitä epäoikeutettua hyvinvoinnin ja turvan lahjaa jonka olen sattumalta saanut? Tulin läpikäyneeksi lähivuosien tapahtumia, erityisesti henkilökohtaista elämääni. Tähän taas kytkeytyy olennaisesti myös työminäni kehittyminen. Millainen tarina se on? 

Joitakin vuosia sitten tunsin usein epämääräisyyttä ja turhautuneisuutta. Olin työskennellyt opettajana jokusen vuoden, valmistunut ja ryhtynyt jatko-opiskelijaksi. Mielestäni koulua piti päivittää, ja koin tarvetta tuoda esiin omia näkemyksiäni - mutta kenelle? Viranomaiset sekä muut koulutusprojekteja pyörittävät olivat kiinni omissa toteutuksissaan. Kuka ideoita kaipaisi? Ja kuka varsinkaan kaipaisi niitä työuransa alussa olevalta matikan opettajalta? Minua vaivasi lisäksi se, että kiinnostavaa tietoa oppimiseen ja kouluun liittyvistä asioista oli vaikea löytää. Yhtäällä saattoi olla hieno blogikirjoitus, toisaalla video, mutta tuntui sattumanvaraiselta, kenen käsiin nämä löysivät. Erityistä ärtymystä herätti myös se, että koulua käsiteltiin usein joko ryppyotsaisesti tai leväperäisesti. Siis virallisesti ja vakavasti, tai sitten hutaisten ja epäkiinnostavalla tavalla. Kaiken lisäksi koin epäselvyyttä siitä, kuka itse olin ja mihin kuuluin. Olinko opettaja? Koska aineyhdistelmäni on matematiikka-tilastotiede, olin tullut käännytetyksi pois monesta "matikistin" työhaastattelusta. Olinko tutkija? Tuolloin minulla ei ollut tutkimusrahoitusta, ei julkaistuja artikkeleita, ei tutkijaverkostoa. Olinko asiantuntija? Muutaman vuoden kokemuksella? Ei, olin korkeintaan ideoija ja kyseenalaistaja. Halusinko ääneni kuuluville? Kyllä, muttei ollut oikeastaan ketään, joka olisi ollut toiveestani millään tavoin tietoinen.

Halusin muutosta. Koska minulla on aina ollut uskoa elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin, ajattelin, että vähä vähältä alan ratkaisemaan kokemiani ongelmia. Halusin ensinnäkin viestiä oppimisesta kivasti ja niin, että se koskettaisi muitakin kuin opettajia. Halusin raikastaa käsitystä oppimisesta. Halusin koota yhteen hajanaisia voimia ja tietotaitoa. Ja halusin saada itselleni äänen, paikan ja olemassaolon.

Kun perustin Peruskoulupesulan, oli se yksi askel haaveideni toteuttamiseksi. Hermoilin ensimmäisen tekstin kirjoittamista valtavasti, ja tuntui todella epämiellyttävältä painaa julkaisunappulaa. Seuraavina viikkoina hermoiluni muuttui huvittuneisuudeksi, sillä eihän tekstiä käyty klikkaamassa kuin pari-kolme kertaa. Tajusin samantien jotakin olennaista: ihmisten ajasta saa olla todella kiitollinen. Päätin, etten ikinä tuhlaisi kenenkään aikaa jaarittelemalla, roiskaisemalla ajatukseni esiin miten sattuu tai laukomalla tyhjänpäiväisyyksiä. Helpommin tietenkin sanottu kuin tehty, mutta pyrkimys ja halu viestiä kiinnostavasti on vuosien varrella veistänyt pois lukemattomia turhia sanoja ja vaatinut jäsentämään ajatuksia. Ajattelen näin myös opettajana: vaikka oppilas vihaisi matikkaa eikä oppisi sitä koskaan pätkän vertaa, on hänellä oikeus olla vihaamatta tunnillani viettämäänsä aikaa elämässään. Toisin sanoen minulle on tärkeämpää, että oppilas kokee edes jotakin itselleen merkityksellistä tuntieni aikana, jollei matikkaa, sitten vaikka urasuunnittelukeskustelun, kuulumisten vaihdon tai tähtihetkensä vitsinkertojana.

Peruskoulupesulan kävijämäärät kasvoivat pikkuhiljaa. Tein tarkoituksellisesti ja vähän väen vängälläkin töitä näkyvyyden kasvattamiseksi hyödyntäen kaikkia löytämiäni vinkkejä. Noin puolentoista vuoden jälkeen alkoi vihdoin tuntua, että blogi oli alkanut elää elämäänsä, lukijoiden ja mahtavan Antin mukaan saamisen myötä. Kuinka kiitollinen olenkaan ollut kaikista kommenteista ja keskusteluista! Tosin, ja nythän tämä jo naurattaa, ensimmäinen kommentti, joka blogiin postattiin, ja jota jouduin odottamaan muistaakseni yli vuoden, meni suunnilleen näin: "Vaihda hyvä ihminen blogisi tausta. Meinaa oksennus lentää kun yrittää lukea." Taidan itse asiassa muistaa kommentin melko sanatarkasti... Tässä sitä taas nähdään, että muistiin uppoaa mainiosti se, mikä koskettaa - hyvässä tai pahassa.

Näiden vuosien aikana on moni muukin asia edistynyt ja kehittynyt. Olen löytänyt yhteisöjä, joiden kautta toimia, tärkeimpinä mielikuvituskoululaiset sekä eduhakkeroijat. Olen toteuttanut joitakin ideoitani, kuten uusia Facebook-yhteisöjä (Kimppaopetus, Täydennyskoulutuksesta inspiroituneet), Youtube-videon matikan selväsanaistamiseen liittyen LUMA-keskuksen videon inspiroimana,  Matematiikan päivän, kouluvierailuja, sekä alkuunpannut käänteisen opettankoulutuksen ideaa (tästä lisää jäljempänä). Olen kirjoittanut erilaisille foorumeille, osallistunut lukuisiin tapaamisiin, seminaareihin, paneeleihin ja vastaaviin, päässyt ilokseni esille mediaan, pitänyt täydennyskoulutuksia. Väitöskirjatyöni on edennyt, ja tutkimusartikkeleita on syntynyt parisenkymmentä.  

On myös asioita, jotka eivät ole onnistuneet. Mielikuvituskoululaisten kesken suunnittelimme pop up -oppimistapahtumia yhteistyössä partiolaisten kanssa, mutta asia on jäänyt toistaiseksi toteuttamatta resurssien puutteen vuoksi. Inspiroiduin myös Aatos Lahtisen ideasta varoittaa matikasta ja kirjoitin lasteni kanssa käsikirjoituksia ideasta ammentaviin sketseihin. Koekuvasimmekin muutaman, mutta asia on sittemmin unohtunut, ainakin toistaiseksi. Oppimisen käsitteen raikastamiseksi halusin haastaa sopivasti valittuja julkisuuden henkilöitä "Matikkahaaste 2014" :ään: haasteessa matematiikkaa olisi opittu täysin koulumaailmasta poikkeavalla tavalla. Sain hankkeeseen tausta-avuksi LUMA-keskuksen, ja verkostojeni kautta alustavia lupauksia mahtavien tyyppien mukaan saamisesta, mutta lopulta kuitenkin asiat tyssäsivät ja haaste jäi toteuttamatta. Toivon tosin edelleen, että jonakin tulevana vuonna haaste saadaan toteutettua. Suuri haave on ollut myös "Koulut kuntoon" -tyyppinen tosi-tv -projekti, joka jo ideatasolla kuitenkin kaatuu helposti anonymiteettiongelmaan. Koululaisia ei voi kuvata eikä ongelmilla retostella ihan samoin kuin voi tehdä kuppiloiden tai hotellien kohdalla.

Miksi minua ovat kutkuttaneet tämäntyyppiset ajatukset? Siksi, että kuten eräs rehtori taannoin pitämässäni koulutuksessa sanoi, koulu ei muutu, ennen kuin kodeissa aletaan kaivata muutosta. Kouluhan nimittäin muuttuu koko ajan, mutta jonkinlainen yleiskäsitys koulusta suurella yleisöllä on yhä vanhanaikainen "opettaja puhuu ja antaa läksyt, ja jakaa fiksuille hyvät numerot ja aivottomille neloset". Koulua ja oppimista kuvitetaan liitutauluilla ja kirjoilla, nykyään ehkä läppäreillä. Toki koulu on oma maailmansa, mutta oppiminen on kuitenkin täysin erottamaton osa meidän kaikkien elämää kokonaisuudessaan, ja tämän haluaisin tulevan paremmin sisäistetyksi. No, onneksi ensi vuodeksi on suunnitteilla uusia avauksia, entistäkin kiinnostavampia. Toivon mukaan niistä ainakin jotkut toteutuvat.

Yksi taannoisista haaveistani oli koota yhteen hajanaisia osaajia, projekteja ja tietoa. Tämä on ollut ehkä hankalin asia, sillä mitä enemmän olen oppinut, vuorovaikuttanut ja verkostoitunut, sitä selvemmäksi on käynyt, että vastaavia kokoamisyrityksiä on jo olemassa runsaasti. Jokaisella on sama ongelma: mikään ei onnistu keräämään yhteen kaikkea kiinnostavaa, eikä mikään onnistu tavoittamaan kaikkia kiinnostuneita. Lisäksi ongelmana on se, että moni projekti, hanke tai osaaminen ei ole oikeastaan olemassa itsenään, vaan on täysin sidokissa johonkin yksittäiseen toteuttajaan, siis henkilöön. Onkin hyödyllisempää tietää, ketkä ovat tekijöitä, kuin mitkä ovat tuotokset. Ja tällainen on puolestaan ristiriidassa sen kanssa, että kiinnostavien asioiden, ideoiden ja tiedon toivoisi olevan helposti kaikkien ulottuvilla. Kenties tässä on asia, joka ei ratkea. Ainakaan vielä.

Mikä minä itse olen nyt? Tunnen olevani opettaja, ehdottomasti. Olen opettanut kaikki nämä vuodet, pian vuosikymmenen. Tunnen hyvin vahvasti olevani tutkija. Vielä nuori sellainen, mutta kun väitöskirjani toivon mukaan tänä vuonna valmistuu, on yksi suurimmista toiveistani saada jatkaa tätä mielestäni ehdottoman tärkeää työtä, jonka tunnen osaaani ja josta pidän ja nautin. Olen pitänyt myös kouluttamisesta, mutta kokenut nykymuotoisen täydennyskoulutuksen hieman vanhanaikaiseksi. Siinä missä oppimiseen peräänkuulutetaan oppilaskeskeisyyttä, tulisi opettajankoulutukseenkin tuoda osallistujakeskeisyyttä eli "opettajakeskeisyyttä". Esimerkin voima on mahtava: jos kouluttaja luennoi oppilaskeskeisyydestä kouluttajakeskeisesti, jää opettajille paremmin mieleen kouluttajan tapa toimia kuin hänen sanomansa. Samaa asiaa ovat käsitelleet monet muutkin, muun muassa pedagogi Martti Hellström suositussa blogissaan. Eräässä pitämässäni koulutuksessani opettaja toivoikin "jotakin ihan muuta". Jotakin, joka tulee kouluun asti, arkeen. Oma ehdotukseni, sama jonka puolesta on puhunut myös esimerkiksi Koulu kaikkialla -hanke, on käänteinen täydennyskoulutus. Kouluttaja, ja vielä mieluummin kouluttajaryhmä, menisikin kouluun paikan päälle olemaan käytettävissä, mitkä ikinä olisivatkaan opettajien tarpeet. Olen saanut tästä jo hiukan esimakua vierailemalla muutamien opettajien luona (tästä lisää tulevissa postauksissa). Käänteinen koulutus voi sisältää tuntien suunnittelua yhdessä opettajan kanssa, opettajan toiminnan seuraamista ja palautteenantoa, ryhmädynamiikan havainnointia ja siihen liittyvää ratkaisujen etsintää, apua tiedonhankinnassa tai mitä milloinkin. Räätälöityä tukea siis. Tai yhtä hyvin vain kannustamista: monet tekevät mahtavaa työtä, ja tästä olisi kiva saada joskus kooste palautteen muodossa sekä tietenkin kuulla kiitosta. Käänteisen täydennyskoulutuksen rinnalla perinteinenkin täydennyskoulutus puoltaisi paikkkaansa uuden tiedon ja näkemyksen tuojana. 

Olen tuonut käänteisen opettajankoulutuksen ideaa esiin myös virallisille toimijoille, mutta kuten tunnettua, viralliset toimintatavat eivät ole kovin alttiita muutokselle. Eduhakkeriporukan kesken olemme suunnitelleet rahoituksen hakemista tämäntyyppisen koulutuksen mahdollistamiseksi, mutta vielä ei ole tullut sopivaa rahoitushakua vastaan. Koska olen toiminnan ystävä, haluaisin nyt jo aloittaa käänteisenä opettajankouluttajana toimimisen vapaaehtoispohjalta. Jos kaipaat luokkaasi vierailijaa, laita sähköpostia niin tulen paikalle! Vierailun tarkoitus ei luonnollisestikaan ole kaivelemalla kaivella ongelmia, vaan olla opettajan tarpeiden mukainen kohtaaminen, josta varmasti itsekin oppisin uutta. Käänteinen opettajankoulutus ei itse asiassa olisikaan koulutusta siinä mielessä, että kouluttaja tyrkyttäisi omia näkemyksiään, vaan kuten oppilaskeskeisyyteenkin kuuluu, sitä, että kouluttaja tukisi opettajaa tämän omissa pyrkimyksissä.

Vuosi 2015. Mitä tästä eteenpäin? Tutkijarahoitustani on reilu vuosi jäljellä. Aineyhdistelmäni on edelleen perinteisen opettajantyön vaikeuttaja, mutta muuta opetustyötä riittänee myös tulevaisuudessa. Tutkijantyön jatkamiseen tarvitsen uuden rahoituksen: tähän täytyy ladata kaikki osaaminen, ja tuuriakin tarvitaan. Näiden vuosien aikana kaikki koulutuspuuhasteluni on tullut minulle kolmanneksi työksi opetus- ja tutkijantyöni rinnalle. En haluaisi luopua siitä, enkä tulekaan tekemään niin. Haluaisin ajatella tekeväni tärkeitä asioita kolmannella työlläni, maksavani velkaa siitä, mitä olen sattunut ansaitsematta saamaan. Haluaisin olla hyödyksi, antaa sen minkä tässä elämässä pystyn. Ei kuitenkaan ole olemassa työpaikkaa nimeltä "koulutusräyhääjä ja kaikenlaisen sälän ideoija". Mahtaakohan tuollainen olla niin hyödyksikään kuin kuvittelen? Nähtäväksi jää, miten onnistun yhdistämään haluni ideoida ja osallistua, resurssini, tarpeellisuuden toiveeni sekä toimeentulotarpeeni. Ideoita otetaan vastaan!

Miten sinä näet viimeisimmät vuotesi? Ammatillisen kehittymisesi? Mistä haaveilit, mitä olet saavuttanut? Oletko tyytyväinen, oletko tyytymätön, mitä yhä voisit tehdä itsesi hyväksi? Entä koetko ansainneesi paremman elämän kuin ylivoimainen enemmistö koskaan tähän maailmaan syntyneistä tai syntyvistä? Jos koet, miksi näin? Jos et, koetko tarvetta hyvittää asiaa? Miten voisit sen tehdä?

Tulevaisuutta odottaen, uteliain tunnelmin, meille kaikille hyvää uutta vuotta 2015!

Banaanikoulu

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Lomat alkaa olla lomailtu, ja kouluunmeno tai -paluu on monella edessä. Monilapsisissa perheissä koulun aloittajat ovat suuria sankareita pienempien silmissä. Päiväkoti-ikäisen taaperon silmissä Koululaiset, jo ihan eka- tai tokaluokkalaiset, ovat lähestulkoon aikuisia, ja edustavat kaikkea tavoittelemisen arvoista. Oma 2,5-vuotiaani on jo oppinut, mikä ero on hänen kaltaisellaan päiväkotilapsella ja Koululaisella: jälkimmäinen saa kaataa itselleen purkista maitoa, kävellä rappusissa ilman aikuista, laittaa tietokoneen yksin päälle ja niin edelleen. Mutta nämä asiat vaikuttavat toisarvoisilta sen rinnalla, mihin nimitys varsinaisesti viittaa – siihen itseensä eli kouluun pääsemiseen.

Niin, pääsemiseen.

Taaperon leikeissä koulu vilahtaa jatkuvasti. Taannoin sain taas kuulla, että ihan kohta ”tämä iso poika menee kanssa kouluun – Banaanikouluun!” Kouluun meneminen on päiväkoti-ikäisen pitkäaikainen fantasia. Sitä mietitään, leikitään, siitä haaveillaan, sitä odotetaan malttamattomasti. Ja vuosien odotuksen jälkeen: voi sitä riemua kun koulu viimein alkaa!

Ja voi sitä lässähdystä, jos, ja valitettavasti liian usein kun, tuo vuosien unelmoinnin kohde osoittautuukin pettymykseksi.

Koulu, sellaisena kuin sen tänä päivänä tunnemme, onnistuu jollakin merkillisellä tavalla tekemään maalin kuivumisestakin inspiroituvan pikku olennon, lapsen, koulua väheksyväksi ja tylsistyneeksi. Miksi?

Kävin heinäkuussa Vancouverissa Psychology of Mathematics Education -konferenssissa haistelemassa uusimpia matematiikan oppimisen tuulia. Oma esitykseni käsitteli suomalaisopiskelijoiden matematiikkaan kohdistuvan pitämisen sekä pystyvyyden tunteen jyrkkää heikkenemistä (ks. OPH:n julkaisu), joka suomalaisilla alkaa jo aivan kouluvuosien alussa, aiemmin kuin monissa muissa kulttuureissa. Toin esiin sen, kuinka osa tuosta heikkenemisestä on "luonnollista", sillä lapset tulevat kouluun turhankin ruusuisin kuvitelmin itsensä sekä ympäristönsä suhteen ("Olen maailman paras matikassa ja kaikessa muussakin, ja matikka on maailman kivointa niin kuin on kaikki muukin"; asiaa on tutkinut mm. kehityspsykologi Susan Harter, ks. lähteet). Lapsen käsitykset muuttuvat, kun ne joutuvat ristiriitaan ympäristöstä tulleiden heijastusten kanssa. Jos lapsi esimerkiksi uskoo olevansa matikassa maailman paras, mutta huomaa vastaavansa jatkuvasti väärin, alkaa käsitys itsestä matikan osaajana muuttua "realistisemmaksi".

Edellisen kappaleen viimeisen sanan lainausmerkeistä voi ehkä arvata, että heijastusten ei itse asiassa tarvitse olla tosia. Ympäristöstä tulevan heijastuksen on nimittäin oltava paitsi ristiriidassa, myös merkityksellisessä ristiriidassa lapsen aiemman minäkäsityksen kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsen minäkäsitykselle voi olla merkityksellisintä se, mitä hänestä ajatellaan, vaikka nuo ajatukset eivät edes olisi totuudenmukaisia. Lapsi voi kokea alkuun olevansa hyvä, ja saada oikeita vastauksiakin, mutta jos syystä tai toisesta ympäristö antaa ymmärtää, ettei lapsi oikeasti osaa, voi käsitys heikentyä tuon virheellisen heijasteen perusteella. Tästä on kyse esimerkiksi, jos opettaja tai luokkatoverit pitävät matematiikkaa vain pojille sopivana, ja korostavat tyttöjen osaamisen olevan pelkkää sattumaa tai hikisen työn tulosta. Tällainen pikemmin ennakkoluuloon kuin todelliseen osaamiseen perustuva heijastus riittää muuttamaan lapsen ruusuisen minäkäsityksen negatiivisemmaksi. Vastaavasti matematiikan esittäminen rakennelmana, jossa on vain yhdenlaisia oikeita vastauksia sekä yhdenlaisia oikeita reittejä näihin pääsemiseksi, tuottaa monelle oppilaalle suuren määrän epäonnistumiseen ja luoksepääsemättömyyteen liittyviä heijastuksia matematiikan suhteen. Yllättäen voi olla vahingollista korjata herkästi oppilaan ajattelua, ja näin sekä osoittaa oppilaalle tämän ajattelevan virheellisesti, että lisäksi saattaa oppilas tilanteeseen, jossa hän tulee tuomituksi väärinajattelijaksi luokkatovereidensa keskuudessa. Oppilaiden ajatukset ovat harvoin välittömästi oikeita, mutta oppilaan saadessa aikaa ajatella, ja erityisesti oppilaan päästessä työstämään ajatuksiaan vertaistensa kanssa monet ajatukset jalostuvat, joskus jopa ihan oikeanlaisiksi.

Suomalaislasten kohdalla erityisesti matematiikasta pitäminen vähenee rajusti jo kolmannen luokan jälkeen. Huomattavaa on, että pitäminen vähenee enemmän ja rajummin tyttöjen kuin poikien keskuudessa. Tytöillä heikkenee jo kolmannen luokan jälkeen myös pystyvyyden tunne, toisin kuin pojilla, jotka onnistuvat säilyttämään pystyvyyden tunteensa hyvällä tasolla kuudennelle luokalle saakka. Ikävä kyllä tämän jälkeen myös poikien pystyvyyden tunne heikkenee, ja kaiken kaikkiaan peruskoulu jättää verraten tylyn jäljen niin tyttöjen kuin poikienkin fiilikseen matematiikkaa kohtaan: pystyvyyden tunne heikkenee kaiken kaikkiaan 68 prosentista 57 prosenttiin, matematiikasta pitäminen 72 prosentista 47 prosenttiin kolmannen ja yhdeksännen luokan välillä.

Kuulostaako tämä luonnolliselta? Kenties. Mehän olemme tottuneet siihen, että koulua inhotaan ja väheksytään. Pasi Sahlberg on kuitenkin mielestäni sattuvasti sanonut, että on jotakin, mikä yhdistää kaikkia maailman koulujärjestelmiä: oppilaat pitävät koulunkäynnistä sitä vähemmän, mitä pidempään he kouluissaan istuvat.

Konferenssiesitykseni viritti kiinnostavan keskustelun siitä, missä määrin meidän on syytä pitää kuvattua negatiivista kehitystä normaalina tai luonnollisena. On tietenkin totta, ettei koulun, oppimisen tai itsensä kehittämisen tarvitse aina olla kivaa. Kivaa on kuitenkin ainakin kahdenlaista sorttia: on mukavaa kivaa, ja on innostavaa kivaa. Se opettaja tai vanhempi, joka kokee normaalina oppilaiden kouluviihtymättömyyden, ajattelee kenties, että vaihtoehtona on sirkusmainen viihdelaitos, jossa oppilaat makoilevat ja löysäilevät, ja heitä viihdytetään. Tämä olisi sitä mukavaa kivaa. Se taas, jonka on vaikea ymmärtää, kuinka itsekään jaksaisi oppia, kehittyä, tai ylipäätään olla päivästä toiseen epämiellyttävässä paikassa ja tilanteessa, muistaa itse kehittyneensä positiivissa tilanteissa, joissa kiva tulee innostuksen kautta. Muistaa ehkä hikoilleensa pururadalla – verenmakuiseltahan se tuntui, mutta lopputulos jätti ihanan olon. Tai muistaa saaneensa mahtavan fiiliksen matikantehtävän ratkaisemisesta – työläshän se oli, mutta mieltä kutkuttava, ja kovillehan se otti ja rassasikin, mutta hirveä halu oli saada se ratkaistua!

Pitäisi olla aivan selvää, että koulumme ei ole elinkelpoinen, jos se hyväksyy oppilaiden viihtymättömyyden. On nimittäin täysin yhdentekevää, kuinka hyvin oppilaat suoriutuvat PISA-testeistä tai ylioppilaskirjoituksista, jos he kouluista lähdettyään eivät halua hyödyntää osaamaansa. Surullinen totuus nimittäin on, että matematiikan suhteen osaamisen tunteensa menettäneet tai matematiikkaa inhoamaan alkaneet eivät hakeudu tilanteisiin, joissa matemaattista osaamista tarvitaan. Loistavasti osaavat suomalaistyttömmekin välttelevät koulusta päästyään aloja, joilla matematiikkaa käytetään, täysin turhaan. Mitä hyötyä heille on tuosta osaamisesta? Viihtyvyyttä tarvitaan välttämättä positiivisemman minäkäsityksen säilyttämiseksi, ja se tulee hakea nimenomaan innostuskivan ja merkityksellisten onnistumisten kautta. Tosin oppilaat ovat kouluissa niin suuren osan ajastaan, että mukavuuskivaakin kannattaa sinne annostella.

Kuuntelin konferenssissa mielenkiintoisen esityksen ”The remarkable pedagogy of Mr. Healy”. Tuossa esityksessä kuvattiin opettajaa, joka ohjasi oppilaansa tuottamaan ja arvioimaan tietonsa täysin keskenään, puuttumatta lainkaan noihin sisältöihin tai oppilaiden tekemiin valintoihin. Tunneilla oppilaat ottivat selvää aiheesta (esim. geometria), ja äänestivät tai muutoin sopivat, mikä tiedosta oli tärkeää, mikä oikein, ja niin edelleen. Oppilaat loivat itse luomiensa tietojen pohjalta oppikirjan. Esityksessä kävi ilmi, että matemaattisesti kaikki ei mennyt ihan oikein, eikä opettajan mielestä kaikkea olennaista tullut sisällytettyä lopputuotokseen. Tässä on ristiriita, jonka vuoksi useimmat opettajat varovat visusti antamasta liikaa autonomiaa oppilaille itselleen. Jokainen opettaja voi kuitenkin kysyä itseltään: ”Jos opetan kaiken, ja kaiken oikein, kuinka oikein ja kuinka kokonaisvaltaisesti nämä asiat siirtyvät oppilaiden päihin? Tulevatko oppilaani varmasti hyödyntämään kaikkea tuota oikeaa tietoa?” (Ja olihan se kaikki oikea tieto ihan varmasti oikeaa tietoa??? Käsi ylös, joka ei ole ikinä problematisoinut tiedon käsitettä. Jos yksikin käsi nousi, nyt voisi olla korkea aika.)

Onko siis kuvattu ristiriita mikään riita, ainakaan muiden kuin opettajien ja kenties vanhempien mielissä? Esityksessä kävi nimittäin ilmi, ettei Mr. Healyn tavoitteena ollut opettaa.  Herra Healyn tarkoitus oli saada oppilaat kiinnostumaan oppimisestaan. Ja siinä Healyn voimaannuttava pedagogiikka onnistui: esityksessä esitettiin vaikuttavia tuloksia oppilaiden suhtautumisen muuttumisesta oppimiseen sekä itseensä.

Mietin esityksen jälkeen, Vancouverin vaikuttavissa maisemissa Tyynenmeren ja vuorten välissä, kuinka jotkut pedagogit pohtivat kuumeisesti nykysysteemin parantamista. Toiset puolestaan pohtivat, pitäisikö kiipeilynopeuden maksimoinnin sijasta lähteä mieluummin uimaan.

Onko mikään tärkeämpää kuin ihmisen osallisuus maailmassa? Oppilaalle syntyvä kokemus siitä, että maailma koostuu myös hänestä itsestään sekä hänelle tärkeistä asioista – ettei maailma ole jotakin, johon itse kunkin täytyy yrittää itseään sovittaa. Maailma olemme me. Onko millään muulla suurempaa merkitystä?

Banaaniylioppilas!

Lähteet:

Harter, S. (1999). The construction of the self. A developmental perspective. New York, NY: The Guildford Press.

Voihan Welling! Yhteisymmärrystä rakentamassa

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Olen kirjoittanut tässä blogissa monia varsin kärjekkäitä tekstejä. Lukijoille lienee tullut selväksi, että ajan ns. uudenlaisen oppimiskäsityksen, eli oppilaslähtöisyyden ja monipuolisuuden asiaa. Edellämainitut ovat kuitenkin liukkaita käsitteitä. Mitä ne oikeastaan pitävät sisällään? Millä perusteilla haluan edistää kyseisiä asioita? Entä kuinka käydä vuoropuhelua vastakkaista näkemystä edustavien kanssa? Totuushan on, että useimmilla näkemyksillä on puolensa, jolloin kädenvääntöä hyödyllisempää olisi yhteistyössä päästä yhä parempiin ratkaisuihin erilaisten näkemysten hyötyjen yhdistämiseksi ja haittojen vähentämiseksi. 

Aion nyt yrittää parhaan taitoni mukaan rakentaa siltaa oman näkemykseni ja vastakkaisen suhtautumisen välille. Käsittelen Petteri Wellingin laajaa huomiota saanutta tekstiä, joka kritisoi nykykoulun sekä tulevaisuuden liikaa pirstaleisuutta, oppilaiden puutteellista oppimiskykyä, tutkijoiden haihatteluja, tietotekniikan ihannointia, syvällisyyden korvaamista pinnallisuudella ja niin edelleen. En keskity Wellingin koko tekstiin, joka on pitkä, etenkään kun en ole ainoa, joka tuohon tekstiin kirjoittaa vasta-argumentin (lue esimerkiksi Marjo Tavastin mainio ja provosoitumaton vastakirjoitus). Käsittelen niitä osioita, joiden erityisesti tahdon osoittaa olevan esitettyä monimutkaisempia, ja yritän tehdä sen mahdollisimman hyvässä hengessä ja selkeästi perustellen. Liitän tekstiini lainauksia Wellingin tekstistä (kursiivilla). Teen niihin liittyen tiivistelmän sen suhteen, mitä itse ymmärrän Wellingin kritisoivan. Joissakin kohdissa Wellingin kritiikki on ripoteltu laajemmalle alueelle kuin mitä lainaukseen olen poiminut. Lainaukset ovat siis maistiaisia Wellingin ajattelusta, ja tiivistämäni kritiikit laajempia Wellingin tekstissä käsiteltyjä teemoja. 

Aloitetaan tästä:

Suoritusportaaseen kuuluvana suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin lausuntoihin ja suosituksiin, joiden antajina ovat hallintopalatsien virkamiehet, kasvatustieteilijät tai muut rehtorien (joita työryhmässä oli useita) tavoin opetuksesta liian kauaksi etääntyneet.

Wellingin kritiikki: On olemassa ryhmä, joiden näkemyksiä ei ole syytä kuunnella. Tämä ryhmä määritellään sen perusteella, kuinka tiiviisti he ovat osallisia jokapäiväiseen koulutyöhön.

Kerron aluksi oman tuntemukseni. Kun luen tämän Wellingin mielipiteen tai muualta jotakin samansisältöistä, tunnen suuttumusta, mutta myös väsymystä. Olen niin lukuisia kertoja katsonut vierestä, kuinka joku hakkaa päätään seinään, muttei voi vastaanottaa neuvoja, koska ne tulevat henkilön itsensä mielestä väärästä suunnasta. Vaikka meistä jokainen on käsitystensä vanki, ainakin itse pinnistelen parhaan kykyni mukaan pyrkiäkseni niin avarasti kuin mahdollista kuuntelemaan mitä sanotaan ja unohtamaan sen, kuka sanoo. Erityisen turhauttavaksi asian tekee se, että korvansa sulkeva ei useinkaan osaa arvioida oikein vastustuksensa kohteen todellista tilannetta. Esimerkiksi "opetuksesta etääntynyt rehtori" saattaa opettaa säännöllisesti, tai on saattanut edelliseen lukuvuoteen asti opettaa tavallisena riviopettajana vuosien ajan. Tutkijalla saattaa olla valtavan monipuolinen kokemus paitsi tavallisesta kouluopetuksesta, myös sen variaatioista esimerkiksi toisissa kulttuureissa, bonuksena tietoa erilaisista interventioista ja niiden vaikutuksista sekä näkemystä koulutuksen historiallisista ja yhteiskunnallisista kierteistä. Korvansa sulkeva luulee siis toisen osaamisalueen toimivan oman osaamialueen poissulkijana, ei koskaan sen laajentajana. Sinä, joka et halua kuunnella toista jonkin yksittäisen leiman vuoksi: varmistathan, että leimasi on paikkansapitävä. Varmistathan myös, että toisen viesti todella on käyttökelvoton. 

Asiaan liittyy toinenkin mutka. Ihminen on kovin helposti tapojensa ja rutiiniensa vanki. On helppo nähdä kaiken toimivan parhaiten juuri sillä tavalla, mihin on itse tottunut - muutenhan ei toimisi niin! Lisäksi muutoksen tekeminen missä tahansa asiassa on työlästä, eikä yleensä suju toivotunlaisesti alusta alkaen. Miksi siis tehdä jotakin, joka tuntuu hankalalta ja aikaa vievältä ja vie alkuun jopa huonompaan suuntaan? Siksi, että sellaista on kehitys. Rutiineista irti oleville, tai kenelle tahansa toisesta kulmasta katsovalle moni itsestäänselvyys näyttäytyy vähemmän selvänä. On mahdollista peilata oppilaiden ”huonoa käytöstä” vaikkapa samaisten ihmisten käytökseen futistreeneissä, ja ymmärtää, mitä voisi tehdä toisin, nähdä, kuinka tuon toisin tekemisen voisi toteuttaa koulukontekstissa, kunhan vain rutiineja muutettaisiin. Opettaja: kuuntele, mitä ulkopuolelta sanotaan. Jos tunnet vastareaktion, punnitse sitä. Onko puhuja väärässä? Miksi? Arvioi kriittisesti itseäsi. Älä sulje korviasi silloin, kun vastustuksesi johtuu haluttomuudesta muutokseen ja siihen liittyvään vaivannäköön. On sallittua olla tekemättä muutosta, jollei se ole relevantti. On sallittua olla tekemättä muutosta jopa silloin kun siihen olisi perustelut. Mutta on epärehellistä lytätä hyvä ehdotus itseen liittyvistä syistä.

Jatketaan tästä aiheesta:

Varsinkin opettajat ovat ehdotusta vastustaneet, mutta tämä on leimattu pelkäksi omaneduntavoitteluksi ja muutosvastarinnaksi.

Wellingin kritiikki: Opettajien vastustamista ei tulisi leimata muutosvastarinnaksi.

Tässä kohtaa ollaan solmun tiukimmassa ytimessä. Vaikka itse Mooses tulisi kertomaan, kuinka koulutuksen voisi parhaimmillaan järjestää, ei mitään tapahdu, elleivät koulujen rutiinien varsinaiset toteuttajat lähde näiden vaatimusten mukaisesti rutiinejaan muovaamaan. Tässä mielessä on todellakin turhaa kenenkään, sen enempää ulkopuolisen kuin vaikkapa kollegankaan kuvitella voivansa toisen toimintatapoja muuttaa. Opettajan autonomiaan kuuluu, että hän voi vapaasti muuttaa toimintaansa - tai olla muuttamatta. Ulkoa ohjattu muutokseen pakottaminen tuskin johtaa kaivattuun tulokseen: ainoa, mitä voi tehdä, on näyttää esimerkkiä. Toimia itse, puhua kokemuksistaan, kuunnella.

Työryhmässä oli toki OAJ:n edustajakin, mutta lukiolaisten liitolla edustajia oli aivan yhtä monta. Ilmeisesti ministeriössä ajatellaan, että kouluttajat ja koulutettavat hahmottavat koulutuskaaren kokonaisuuden aivan yhtä hyvin.

Wellingin kritiikki: Koulutuspolitiikan kohteiden edustajia kuullaan tasavahvasti opettajien edustajiin verrattuna, minkä Welling kokee ongelmalliseksi. 

Loogisesti ajatellen, jos opetuksen muutosta suunnittelevien on tarpeen kuulla opettajia, joita muutokset koskevat, lienee tarpeen kuulla myös oppilaita, joita muutokset varsinkin koskevat. Voisi tietenkin ajatella, ettivät nuoret osaa ajatella yhtä viisaasti kuin vanhemmat, mutta tässä tapauksessa kyse oli lukiolaisten edustajista, eli aikuisista, joille asioiden selvittäminen ja kannanotto kuuluu tehtävänkuvaan.

Heikoilla pohjatiedoilla varustetut uudet oppilaani tapaavat olla juuri niitä, joiden yläasteella tehtiin jatkuvasti projekteja ja ryhmätöitä sekä tunnettiin hyvää oloa ilmiöpohjaisuudesta. Heiltä ei peruskoulussa vaadittu tarpeeksi. Kaiken lisäksi he usein itsekin ymmärtävät tämän ja saattavat kokea jatkuvien ryhmätöiden loppumisen suorastaan helpotuksena.

Wellingin kritiikki: Ilmiöpohjainen opiskelu ei tuota syvällistä oppimista eikä ole edes oppilaiden mielestä oikeasti mukavaa tai hyödyllistä. ”Uuden oppimisen” peräänkuuluttaminen maailman muuttumisen nimissä on tarpeetonta ja johtaa sirpaleiseen oppimiseen, jossa mitään ei osata syvällisesti.

On ensinnäkin todettava, ettei muutosten tekeminen ole yksinkertaista. Kenenkään ei ole helppoa muuttaa opiskelu- tai opetustyyliään, eikä uudenlaisia taitoja oteta haltuun tuosta noin vain. Jos ryhmätöitä tehdään satunnaisesti ja huolettomasti suunnitellen, ne tuskin aiheuttavat suuria ahaa-elämyksiä. Kokonaan toinen asia on, jos koko koulujärjestelmä rakentuu yhteistyöhön kasvattamiseen sekä eri alueiden käsitteiden ja yhteyksien hahmottamiseen ja hyödyntämiseen. Toisekseen, mikäli opetuksessa on painotettu jotakin ”uutta asiaa”, kuten kykyä osallistua paneelikeskusteluun, on tosiaankin mahdollista, että opetuksessa on annettu vähemmän painoa vaikkapa adessiivien tunnistamiseen annetusta tekstistä. Kun seuraava opinahjo sitten testaa juuri jälkimmäistä, voidaan siellä todeta oppilaiden pohjatiedot riittämätttömiksi. Pohjatiedoista huolissaan oleva: Oletko aivan varma, ettei oppilaillasi ole pohjatietoja ollenkaan? Mistään aiheesta tai alueesta? Ettei adessiivi menisi aivan oikein muotoiltaessa vasta-argumenttia toiselle panelistille?

Nykyään edes kaikkein parhaiten koulussa menestyvien joukossa ei ole monia sanomalehtien lukijoita tai uutisten seuraajia. Ajankohtaisista asioista keskivertolukiolainen ei tiedä juuri mitään.

Wellingin kritiikki: Nykynuoret eivät saa vanhoilla mittapuilla mitattaessa hyvää arvosanaa. 

Sinänsä epäloogista, että Welling käsitykseni mukaan piti kuplana ajatusta maailman muuttumisesta. Tässä hän kuitenkin itse uskoo ainakin yhteen muutokseen, ja onko niin, että koska kyse olisi negatiivisesta muutoksesta, se onkin helpompi uskoa? 

Tai ainakin näennäisen negatiivisesta. Sanomalehdet kun eivät enää ole ainoa kanava, josta ajankohtaisia asioita voi seurata. Uutiset käsitteenäkin taitaa olla muuttunut: yllättävän asian voi nykyään tulla havainneeksi vaikkapa siitä, että suuri joukko ihmisiä vaihtaa facebook-profiilinsa mustaksi onnettomuuden seurauksena sen sijaan, että kuulisi asiasta yhdeksän uutisista, seuraavan päivän lehdestä tai STT:n päivityksistä. Entä mihin perustuu väite, etteivät nuoret tiedä ajankohtaisista asioista juuri mitään? Niistäkö ajankohtaisista asioista, jotka ovat Wellingille tärkeitä? Tunteeko Welling puolestaan nuorille tärkeät asiat, vai eivätkö ne ole yhtä olennaisia? Jos eivät, miksi? Kuka määrittelee sen, mikä on kollektiivisesti tärkeää? Entä kuka saa määritellä sen, mikä on jollekulle toiselle joukolle tärkeää? Ja vielä: eikö todellakaan ole mahdollista, että nuoret osaisivat jotakin, jota emme osaa tällä hetkellä mitata (tai arvostaa, vaikka syytä saattaisi olla)? Kuinka hyvin nuoria moittivat osaavat itse niitä asioita, jotka ovat 50 vuoden päästä tärkeitä?

Erityisen naurettava ajatus on, että koska nykyään verkosta löytyy kaikki tieto, asioiden ”tietäminen” ei enää ole niin tärkeää. (Tätä on onneksi kritisoitu paljon.) Jos ihmisellä ei ole mielessään jäsenneltyä tietoa, ei internetin informaatiotulva taatusti hahmotu järkevänä.

Wellingin kritiikki: Ihminen tarvitsee hyvin rakentuneen käsitejärjestelmän pystyäkseen jäsentelemään informaatiotulvaa.

Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä. Koulukuntia asian saavuttamiseen näyttää kuitenkin olevan kaksi: ne, jotka uskovat käsiterakenteiden muodostuvan asioita linkittämällä, ja ne jotka uskovat käsiterakenteiden muodostuvan asioita perusteellisesti tuntemalla. Kumpikin koulukunta lienee osittain oikeassa, mutta parasta kai olisi, että näistä kumpikin toteutuisi. Welling puhuu itsekin fakki-idiooteista: yksittäisen asian syvällinen tunteminen on harvoin hyödyksi, jollei samanaikaisesti näe, kuinka asia linkittyy muualle. Toisaalta asioiden pinnallinen yhdistely vailla kunnollista kriittisyyttä vasta onkin vahingollista, mistä Welling antaa esimerkiksi rokotusvastaiset Sammatin steinerkoululaisten vanhemmat. Miksi emme voisi tavoitella sekä syvyyttä että linkittyneisyyttä? Koulu painottaa tällä hetkellä lähes 100-prosenttisesti valmiiksi pureskellun tiedon mieleen painamista. Ainakaan itse uudistajana en kaipaa sitä, että jatkossa ilmiöpohjaisuutta, kokeiluja tai mitään muutakaan olisi vastaavasti 100 prosenttia. Kaipaisin sen sijaan sitä, että esimerkiksi puolet opiskelusta olisi asioiden välisiä yhteyksiä ja opittujen asioiden hyödyntämistä painottavia. Näihin osuuksiin voisi erityisesti rakentaa myös motivaatioon liittyviä tavoitteita (kuten: ”Ai, olet räjäyttämässä kalliota. Ja poraat panokset 5 metrin syvyyteen? Ja pitäisi 5 cm:n tarkkuudella mennä oikeaan paikkaan? Okei, sallitun kallistuskulman voi laskea trigonometrialla. Kysäisepä, saisitiko oppilas X:n neuvoilla selville miten hoidat homman). Loput 50-prosenttia jäisi edelleen syventämiselle, ja tuota osuutta voisi asettaa valinnaisemmaksikin siten, että kenellä kiinnostusta on mihinkin aiheeseen, siinä kukin sukeltaisi syvemmälle. Ja nimenomaan kenellä on kiinnostusta, ei opettajien ennakkokäsityksineen arvioimaa ”lahjakkuutta”.

Pakollisten kurssien puute johtaisi aidon valinnaisuuden sijasta eräänlaisiin arpajaisiin. Peruskoulusta lukioon siirtyvillä ei nimittäin ole realistista käsitystä lukion oppiaineista. Miten he kykenisivät tekemään oikeasti mielekkäitä valintoja?

Wellingin kritiikki: Valinnaisuus on ongelma, sillä oppilaat joutuvat vastuuseen valinnoistaan liian aikaisin.

On totta, että valinnaisuus voi pahimmillaan huonontaa tasa-arvoa, sillä koulutettujen ja hyvinvoivien perheiden lapset tekevät todennäköisemmin ns. hyviä, kauaskantoisia valintoja. Tämä on kuitenkin todellinen ongelma vain niin kauan, kun koulupolku rakentuu aiempien valintojen päälle. Jos nivelvaiheet olisivat joustavampia ja pääsy seuraavaan vaiheeseen olisi kiinni pikemmin innostuksesta ja halukkuudesta oppia lisää aiemman menestyksen sijaan, pienentyisi väärien valintojen riski olennaisesti. Meillä on jo nyt siinä mielessä hyvin toimiva järjestelmä, että esimerkiksi ammattikoulupohjalta voi ponnistaa tohtorikoulutukseen saakka (allekirjoittanut on tästä yksi esimerkki), joten jo nyt yksilöiden omat valinnat voivat tuottaa monenlaisia oppimispolkuja. Tällöin ei toki mahduta virallisten tahojen asettamiin opintoraameihin tai nopeisiin valmistumisiin (välttämättä, tosin toteutuuko tämä nytkään, jos valmistumisen seurauksena on työttömyys ja  hakeutuminen uudelle alalle samantien), mutta todennäköisesti ihmiten hyvinvointi lisääntyisi ja oma paikka löydettäisiin varmemmin. On muistettava, että oma paikka, sen enempää kuin tulevaisuus, ei ole valmiina olemassa ja täten odottamassa yksilön tekemiä "oikeita valintoja". Oma paikka muotoutuu tehtyjen valintojen mukaan - jos elämä ohjaa skeittirampeille, voi oma tulevaisuus olla kansainvälisesti kysytty skeittiramppien suunnittelija. Se, onko skeittaaminen oikea vai väärä valinta määrittyy sen mukaan, onko yksilön mahdollista toteuttaa visiotaan uutta oppien, vai tyrehdytetäänkö halu ja visio murehtimalla ja yksilön valinnat vääriksi ja turhanpäiväisiksi leimaten.

 Pirstaleisuus on tosiasia. Tiedot ja taidot eivät jäsenny niin mielekkäiksi ja toisiinsa liittyviksi kokonaisuuksiksi kuin olisi toivottavaa.

Wellingin kritiikki: Koulutuksen toivotaan hyödyttävän tietomäärän jäsennyksessä, mutta siinä ei onnistuta.

Eikö juuri tämän vuoksi jäsentelyn, kritisoinnin ja kaikenlaisen asioiden käsittelyn määrää tulisi lisätä? Entä eikö ole liian suuri vaatimus lähteä siitä, että koululaitos olisi jo valmis tämän haasteen erinomaiseen hoitamiseen? Meillä yhteisesti täytyy olla mahdollisuus harjoitella ja työstää niitä asioita, joita tarvitaan pirstaleisuuden vähentämiseksi.

Työryhmän ehdottamat keinot ovat kuitenkin – eikä tätä voi sanoa rakentavasti – naiivia fantasiaa. Vai että teemaopintoja? Kuka ne opettaa?

Wellingin kritiikki: Ehdotetuissa keinoissa on kokonaisvaltaisesti jotakin vikaa, ne ovat liian ideologisia, eikä niitä voi ottaa vakavasti. Teemaopintojen toteuttaminen ei voi onnistua.

Itse lähden siitä, että ehdotukset voi aina ottaa vakavasti. Vastaanottaja voi tuoda esiin konkreettisesti, mikä hiertää, ja tämän jälkeen voidaan yhteisesti keskustellen yksilöidä varsinaista ongelmaa. Tuon ongelman voi sitten joko ratkaista tai muokata keinoehdotusta sellaiseksi, että se on paremmin linjassa esitetyn hankaluuden kanssa. 

Mitä tulee teemaopintoihin, niitä opettaisivat, luonnollisesti, opettajat. Yhteisesti, yhdessä suunnitellen ja toteuttaen. Olen itse opettanut yhteistyössä muiden opettajien kanssa, ja kokemukset ovat olleet paitsi hyödyllisiä ja onnistuneita, myös henkisesti piristäviä ja mukavia. Minun itseni on vaikeaa edes ymmärtää, mitä omituista tai vaikeaa yhteistyönä tehtävässä, ainerajoja ylittävässä opetuksessa voisi olla. 

Tämä on yltiöpäistä haihattelua. Ei tarvitse olla Nostradamus ennustaakseen, että toteutuessaan näistä opinnoista tulisi painajaismaista pintaliitoa, vailla fokusointia ja aitoa syvällisyyttä.Kokonaisuuksien hahmottamiseen on jäätävä aikaa. Karsimisen olisi syytä tapahtua niin, että opetetaan vähemmän asiakokonaisuuksia, mutta se mikä opetetaan, käsitellään syvällisesti.

Wellingin kritiikki: Aineiden integrointi aihettaa oppimisen pinnallistumisen. Toisaalta käsiteltäviä asioita on nyt yksittäisten aineiden sisällä liikaa. Asioita tulisi käsitellä vähemmän, mutta syvällisemmin.

Monesti kuulee sanottavan, että on vaikea kritisoida tai muodostaa järkeviä tietorakenteita, jos ”ei tiedä mistään mitään”. Ajatuksena on tällöin, että on syytä osata monenlaisia yksittäisiä asioita, jotta niitä kykenisi yhdistelemään. Valitettavasti yksittäisen asian osaaminen tai tunteminen ei koskaan voi tapahtua irrallaan, vailla yhteyksiä. Asia saa merkityksen nimenomaan yhteyksistään muihin olemassaoleviin asioihin. Jos kerron sinulle, että OXZ-planeetalla puhutaan mungoa, tiedät sen jälkeen, että OXZ-planeetalla puhutaan mungoa. Mutta jos kuulet örähtelyä, jossa välillä vinkaistaan, ja saat tietää ääntelyn olevan OXZ-planeetan kieltä mungoa, sinulla on jonkinlainen käsitys planeettalaisten puheesta. Saattaisit pystyä luokittelemaan ääntelytyypin muiden vastaavien joukkoon, ja voisit halutessasi alkaa mallintaa planeettalaisten äänihuulten rakennetta ääninäytteen perusteella. Vastaavasti voin tuntikausia kertoa oppilaille, että jaettaessa viidesosalla voidaan sen sijaan kertoa viidesosan käänteisluvulla. Tieto on useimmille oppilaille täysin irrelevantti. Monet sen sijaan ymmärtävät asian kertalaakista, kun pohdimme vähän raha-asioita: Kuinka suuri osa eurosta on 20 senttiä? - ”Viidesosa” - Okei, no montako 20-senttistä tarvitaan jotta saataisiin kasaan kymppi? - ”Viiskyt” - Eli 10 jaettuna 1/5 on 50, mikä onkin sama kuin 10 kertaa viidesosan käänteisluku 5. - "Toimiikse näin aina?!" -.

Konteksti, konteksti, konteksti. Yksittäisen asian oppiminen tapahtuu käsi kädessä sen kanssa, että tuon asian ominaisuuksia liitetään tunnettuihin asioihin. Integroiminen mahdollisimman laajaan kokonaisuuteen tekee asian hallinnan vahvemmaksi ja käsitteen rikkaammaksi. Myös tässä kohtaa on taas muistettava, että emme osaa integroimista erinomaisesti nyt samantien. Harjoitelkaamme yhdessä!

Osa uudistamistavoitteista tuntuukin nousevan siitä, että lukiolaisten joukossa on niin heikkoa oppilasainesta, ettei ”perinteinen opetus” enää toimi. Siitä tehdään hölmöläistarinoiden tyyliin johtopäätös, että nyt pitää tehdä jotain aivan muuta kuin sitä, mihin lukio alun perin on tarkoitettu. Projekteja! Ilmiöpohjaisuutta! Musikaaleja!

Wellingin kritiikki: Oppilasaines on heikkoa ja lukio-opetukseen sopimatonta. Osallistamisyritykset ovat periksiantamista ja johtavat yhä suurempaan rappioon.

Kuten jo aiemmin mainittu Marjo Tavast mainiosti omassa vastineessaan kirjoitti: "Mikään ei ole lamauttavampaa kuin opettaja ajattelemassa, että hänellä on vääränlaiset oppilaat." 

Olen Tavastin kanssa samaa mieltä. Olen usein miettinyt omaa asennoitumistani oppilaisiin ja ihmisiin ylipäänsä. Jos kulkisin pitkin aavikkoa, ja joltakulta katkeaisi jalka, olisi mielestäni aika selvää, että muu ryhmä muokkaa toimintaansa siten, että kaikki pääsevät perille. Emme siis voimia säästääksemme ja nopeamman perillepääsyn toivossa jättäisi jalkansa katkaissutta oman onnensa nojaan, vaan kantaisimme loukkaantunutta vuoron perään ja tulisimme hitaammin perille. Tämäkö on hölmöläistarinoiden mukainen typerä johtopäätös? Mielestäni koulutuksessa on kyse aivan samasta. Mihin opetuksessa on kiire? Miksi Welling, ja niin monet muut, peräänkuuluttavat valmiita ihanneoppilaita? Eikö meidän opettajien kuuluisi tehdä sellaisia ennemminkin? Mistä me tiedämme etukäteen, onko juuri jalkansa katkaissut lopulta se, joka tuntee tähtikartan ja suunnistaa koko retkikunnan eksymisen jälkeen ihmisten ilmoille? On lukuisissa tutkimuksissa todettua, että lahjakkuudet eivät automaattisesti vain ”ole jossain”. Niitä tehdään, me kouluttajat omalla suhtautumisellamme. Jos meillä nyt hypoteettisesti olisikin historian vajaaälyisin, mukavuudenhaluisin ja ärsyttävin nuoriso (mitä en usko sekuntiakaan), se olisi kuitenkin kaikki mitä meillä on. Jolleivät nämä nuoret kelpaa, emme me mistään saa toisenlaisia. Tässä kohtaa pitäisi kai osata erottaa asia, jonka voi muuttaa asiasta, joka kannattaisi hyväksyä. Sen seurauksena sattaisi ehkä huomata oppilaissaan jotakin hyvääkin…

Toinen asiaan liittyvä seikka on se, että lukion suorittaa nykyisin noin puolet ikäluokasta, toisin kuin muutama vuosikymmen aiemmin. Vaikka lukio on yhä idealtaan korkeakouluun valmistava, on se kuitenkin myös arkinen yleiskoulu peruskoulun jatkeena. Ihmiset kouluttautuvat nykyään yhä enemmän ja pidempään, joten onko meillä mitään tarvetta erotella "tosiopiskelijoita" niin varhaisessa vaiheessa kuin lukiossa? Oman kokemukseni mukaan motivoitunut oppilas oppii valtavia sisältömääriä hyvinkin lyhyessä ajassa, ja vankka näkemykseni onkin, että halu oppia tulisi aina asettaa sisältömäärien edelle. Lukio voisi siis varsin hyvin pyrkiä ennen kaikkea oppimishalun kehittämiseen aivan kaikentasoisille oppilaille. Oppimishalun vallassa ihminen oppii varmasti. Tähän vielä omassa tahdissa opiskelu, jolloin nopein ja kiinnostunein voi edetä omalla oppimispolullaan juuri niin pitkälle ja syvälle kuin haluaa minkään ”heikomman aineksen” häntä häiritsemättä.

 Tulevaisuuden arvaamattomuuttakin liioitellaan. Osa uudistajista ei tunnu ymmärtävän, mitä lukioissa opetetaan. Iso osa oppisisällöistä on sellaisia perusasioita, joiden ei tarvitse pelätä muuttuvan epäoleellisiksi seuraavan puolen vuosisadan aikana.Vuonna 2064 hiiliatomeissa on aivan yhtä monta elektronia kuin nytkin. Kasvit jatkavat yhteyttämistään, eivätkä sellaiset nimet kuin Napoleon tai Hitler ole muuttuneet historiallisesti irrelevetanteiksi.

Wellingin kritiikki: Koulutusta tai ainakaan sen sisältöjä ei ole syytä uudistaa yltiöpäisesti, sillä ”maailman muuttuminen” ei ole kaikenkattavaa.

Olen osittain samaa mieltä. Ongelmaksi näen asioiden merkityksen. Muistan erinomaisen hyvin, että vedyn kemiallinen merkki on H, ja siinä on yksi protoni ja yksi elektroni. Tiedän myös kuka on Hitler ja Napoleon, tai yhtä hyvin Pythagoras tai Hypatia. Mutta mikä merkitys näillä asioilla elämälleni on? Miksi minun on tärkeää elämäni sisällöllisen tai toiminnallisen mielekkyyden vuoksi tietää, kuka oli Napoleon? Tiedosta en juuri hyödy, mutta ihmiskunnan kehitys sekä sen ymmärtäminen, miten valtasuhteet rakentuvat ja muuttuvat kyllä kiinnostaisi. Tätä haastetta pohdin opettaessani matematiikkaa. Muutama viikko sitten minulta kysyttiin, mihin tarvitaan tietoa siitä, että vastaluku luvusta a on -a. Olen tottunut vastaaviin kysymyksiin, eikä minulle ole vaikeaa vastata, etten tiedä - ei varmaan mihinkään, ellei ryhdy matikan opettajaksi. Käsi sydämellä: mihin tuota tietoa tarvitsee? Toki sen pohtiminen, millä merkinnällä niin positiivisesta kuin negatiivisestakin luvusta saadaan toisen merkkinen, voisi olla kiinnostavaa. Mutta käsitteen ulkoa opettelu? Tarvitseeko sitä onnistuakseen pääsykokeessa? Sivistyäkseen? Kehittääkseen ajatteluaan? Oppiakseen sinnikkäämmäksi? Eikö olisi vain järkevää, että minä opettajana kannustan nuorta siten, että hän myöhemmin innostuu opiskelemaan näyttelijäksi, tai jos innostuu opiskelemaan insinööriksi, huomaa tarvitsevansa käsitettä ”vastaluku”, ja on oppinut kuinka tietoa haetaan sekä osaa ”lukea” matemaattisia merkintöjä? 

Opettajan ammattitaitoon kuuluu sekä omien että oppilaiden heikkouksien ja vahvuuksien tunnistaminen. Sillä perusteella hän valitsee menetelmänsä. Nyt vallitsee merkillinen halu julistaa opettajajohtoisuus pannaan , ikään kuin olisi absoluuttisen selvää, että se on aina huonoin vaihtoehto.

Wellingin kritiikki: Opettajajohtoisuutta kritisoidaan suotta.

Opettajajohtoisuus on eri asia kuin opettajakeskeisyys. Epäilen Wellingin puhuvan tässä opettajakeskeisyydestä. Tuolloin äänessä ja aktiivisena tekijänä on pääsääntöisesti opettaja. Opettajajohtoisuudessa opettaja sen sijaan on toiminnan ohjailija (oppilaiden sijaan), muttei välttämättä lainkaan itse aktiivisesti äänessä. Opettaja voi esimerkiksi ohjata oppilaat aktiiviseen työskentelyyn, tiedonhankintaan tai keskinäiseen keskusteluun. On melkoisen selvää, että aktiivisesti tekemällä oppii laadukkaammin kuin pelkästään kuuntelemalla. Opettajan kannattaakin aktivoida oppilaansa puhujiksi, kysyjiksi ja tekijöiksi. Päätäntävallan hän voi halutessaan pitää itsellään, ja edelleen pedagogisena ja kasvatuksellisena asiantuntijana valita kullekin ryhmälle parhaat metodit ja työskentelytavat.

Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi seuraavaan työryhmään. Kai sinne mahtuu johtajien ja rehtoreiden ja ylijohtajien ja lukiolaisten edustajien joukkoon opettajiakin?

Toivottavasti. Eiköhän. Haasteeni Wellingille työryhmätyöhön:

Opettaja voi toteuttaa työnsä mahtavasti, hyvin, huonosti, välinpitämättömästi tai vaikka vahingollisesti. Jos sivistyksenantaja itse suhtautuu esimerkiksi yliolkaisesti tutkimustietoon (joka ei ole täydellistä, mutta yleensä niin objektiivista kuin mahdollista) ja kieltäytyy muuttamasta sellaista toimintaansa, joka olisi pienellä vaivalla parannettavissa, miten tuolloin taataan oppilaan oikeus tulla kohdatuksi ja kuulluksi, sekä oppilaan mahdollisuus oppia niistä lähtökohdista käsin, jotka hänelle on suotu?

Keskustelun jatkamiseksi toivotan Wellingin ja kaikkien samoin, tai toisin, ajattelevien esittävän vastauksiaan ja jatkopohdintojaan tässä esittämiini väitteisiin ja kysymyksiin. Näin pääsemme toivon mukaan hiljalleen eteenpäin yhteisymmärryksen saavuttamisessa.

Mukavaa kesän alkua kaikille, ja opettajille jaksamista kevään loppurutistukseen. Auringon paistaessa Peruskoulupesulan päivitykset saattavat olla normaalia epäsäännöllisempiä. Lepo tehköön meille kaikille hyvää! 

Mikä on koulun tarkoitus?

Koululla on tarkoituksensa, mutta onnistuuko se tehtävänsä täyttämisessä? Tunnistaako koulu nykyisiä rakenteita, joissa kaikki ei ole helposti tunnistettavissa ja ennustettavissa - onko esimerkiksi vain viittaaminen osoitus aktiivisuudesta, ja aktiivisuus koulussa suotuisin tapa olla ja elää?

Kirjoittanut Emilia Aaltonen, lukiolainen, bloggari

Monet nuoret miettivät, miksi pitää käydä koulua?

Ilman koulua ihmisten olisi vaikeampi ymmärtää maailman tapahtumia. Kaikilla ihmisillä maailmassa pitäisi olla oikeus päästä kouluun. Kaikki eivät osaa arvostaa sitä, että saamme käydä koulua ilmaiseksi. Itse olen nyt lukion ensimmäisellä luokalla ja olen oppinut vaikka kuinka paljon tässä vajaan kymmenen vuoden aikana jonka olen koulua käynyt. Olen oppinut plus- ja miinuslaskuista yhtälöihin sekä kirjainten harjoittelusta kunnon esseiden kirjoittamiseen. Koulun avulla olen myös kasvanut henkisesti ja itsenäistynyt sekä oppinut ottamaan vastuuta teoistani.
                             

Peruskoulu on hyvä pohja nuorten tulevaisuudelle ja jatko-opinnoille. Ala-asteella ja vähän yläasteellakin tuli mietittyä juuri sitä, miksi meidän pitää olla koulussa. Yläasteen aikana tajusi paremmin, kuinka hyvä asia koulu on. Toivon, että koulussa oppisi asioita, jotka auttavat tulevaisuutta varten. Olisi hyvä opettaa peruselämäntaitoja ja ihmisten kanssa käyttäytymistä. Siksi aina ei ole hyväksi vain istua ja opiskella kirjasta, vaan oppia näitä tietoja kokemuksen avulla. Koulun pitäisi myös auttaa miettimään, millä alalla haluaisi isona työskennellä. Itse en vielä tiedä mihin työhön tulevaisuudessa haluaisin. Koulu on kuitenkin auttanut löytämään vähän sitä, mitkä alat ehkä voisivat olla niitä. Varsinkin yläasteen opon tunneilla kävi vierailijoita eri ammateista ja me kävimme tutustumassa töihin. Samoin TET-jaksot olivat todella hyödyllisiä.
                             

Opettelua ihmisten kanssa käyttäytymisestä olisi hyvä olla enemmän ja koulu saisi rohkaista enemmän siihen, että kaikki saisivat olla omia itsejään. Juuri siksi haluaisin vähentää pelkästään kirjasta lukemista. Mielenkiintoisimpia ovat olleet ne tunnit, joilla on tehty jotain vähän erilaista. Esimerkiksi yläasteella teimme äidinkielessä Kalevalan kohtauksista näytelmiä pienissä ryhmissä. Se auttoi minua paljon paremmin oppimaan Kalevalan juonen ja samalla se jäi paremmin päähän. Jos olisin lukenut sen vain kirjasta, en olisi tajunnut varmaan oikein mitään.

                             

Jotkut opetettavat asiat ovat mielestäni myös vähän turhia, kuten jotkut matematiikan tai fysiikan pitkät laskutoimitukset, esimerkiksi jonkun aineen tiheyden laskeminen. En itse ainakaan tarvitse sitä tietoa, koska minua ei fysiikalliset alat erityisemmin kiinnosta. Siksi olisi järkevämpi opettaa vaikeimmat laskutoimitukset syventävillä kursseilla niille, joita se oikeasti kiinnostaa.
                       

Sosiaalisuus on mielestäni aika tärkeää koulussa. Jos haluaa kympin todistukseen, täytyisi tulla toimeen kaikkien kanssa ja pystyä tekemään hyvin ryhmätyöt sekä olemaan muutenkin tunneilla aktiivinen ja kommentoida asioihin. Mielestäni aktiivisuuden ei tarvitsisi aina korostua niin paljon, koska kaikki eivät vain ole luonteeltaan yhtä äänekkäitä ja tykkäävät opiskella itsenäisesti. Vaikka olisi koulussa todella aktiivinen, se ei aina tarkoita sitä että olisi vapaa-ajalla muiden ihmisten kanssa hirveän sosiaalinen.
                            

Koulun pitäisi ymmärtää myös muunlainen sosiaalisuus, kuin pelkät viittaaminen ja ryhmätyöaktiivisuus. Hiljaisemmat oppilaat jäävät helposti äänekkäiden varjoon, vaikka osaisivat asiat yhtä hyvin. Itsekään en ole kauhean aktiivinen juuri viittaamisessa. Kirjoitan blogia ja minulle on helpompi olla sillä tavalla aktiivisempi. Tykkään opiskella itsenäisesti eli tehdä itse omat työni sekä mietin aina tarkkaan viittaanko vai en, kun taas jotkut viittaavat vaikka eivät olisi varmoja vastauksesta. Tykkään kirjoittaa ja siksi kirjoitustehtävät ovat minulle mieluisia. Olen kuitenkin ihan sosiaalinen ihminen, eli opettaja voi saada minusta paljon hiljaisemman kuvan koulussa.
                     

Oppilailla voi olla koulussa muitakin paineita kuin itse oppiminen. Monet vertaavat itseään muihin ja siksi voi olla paineita esimerkiksi pukeutumisessa, jos ei uskalla olla erilainen kuin muut. Joskus erilaisuus voi tuoda pelon tunteen siitä, että esimerkiksi juuri pukeutumisesta pilkattaisiin. Olisi tärkeää löytää oma identiteetti ja uskaltaa olla oma itsensä.
                             

Koulun tarkoitus on opettaa elämään ja auttamaan tulevaisuutta varten.

Käy kurkkaamassa Emilian blogia

http://emilianstuff.blogspot.fi