Kargokultit ja kalsaritontut

Kirjoittanut Antti Värtö
(teksti perustuu esitykseen YOOJOO2016 -kesäpäivillä)

I.

Toisen maailmansodan aikaan Yhdysvallat perusti väliaikaisia lentokenttiä monille Tyynenmeren saarille. Monille paikallisille asukkaille tämä oli ensimmäinen kontakti teollistuneiden yhteiskuntien kanssa. Osa tukikohtien rahdista päätyi myös paikallisten asukkaiden hyväksi, ja sillä oli monien kohdalla iso merkitys.

Sitten sota loppui ja tukikohdat purettiin. Joissain Melanesian saarissa syntyi tällöin kargokultteja, jotka pyrkivät saamaan uudestaan hyvän lastin saapumaan saarelle. Melanesialaiset eivät tienneet, miten amerikkalaiset olivat saaneet lastin saapumaan, mutta jotkut päättivät ryhtyä matkimaan amerikkalaisten toimintatapoja.¹

Niinpä esim. Vanuatun John Frum -kultin jäsenet pukeutuivat univormuihin, vetivät aamuisin Yhdysvaltojen lipun salkoon ja marssivat puiset kiväärit olalla. Äärimmäisissä tapauksissa lastikultit rakensivat puusta "lentokentän", jolle lastin odotettiin saapuvan. Loppujen lopuksi: näinhän amerikkalaisetkin olivat tehneet, ja lasti saapui.

II.

South Park -sarjan eräässä jaksossa esiintyi kalsareita kerääviä tonttuja. Tontuilla oli selkeä liiketoimintasuunnitelma:

1) Kerää kalsareita

2) ?

3) Tuottoa

Päähenkilöt yrittivät kysyä, mitä kohta 2 pitää sisällään, mutta tontut eivät tuntuneet ymmärtävän kysymystä. "Miten kalsarien kerääminen tuo tuottoa?", päähenkilöt kysyivät, jolloin tontut yhä uudelleen kärsivällisesti esittelivät kaaviotaan: "Katsokaa nyt. Keräämme kalsareita. Lopuksi saamme tuottoa. Mikä tässä on epäselvää?"

III.

Kargokulttilaiset eivät saaneet lastia, koska heiltä puuttui prosessi, joka toi lastin perille. Lentokenttä on vain yksi pieni, tosin parhaiten näkyvä osuus tuosta prosessista. Pelkästään sen rakentaminen ei riitä mihinkään. Tämä on ilmiselvää meille, mutta jos ei ole koskaan ollut missään kontaktissa moderniin yhteiskuntaan, ei asia ole yhtä ilmiselvä.

Kalsaritonttujen vitsi perustui siihen, että tämä prosessin puute tehtiin vielä selvemmin näkyväksi. Tontut puuhasivat kovasti kalsarien keruun kanssa, mutta tuotto antoi vain odottaa itseään, koska heillä ei ollut mitään prosessia, millä kalsarien kerääminen muuttuu tuotoksi.

Prosessin näkyvin osa on vain jäävuoren huippu. Se ei itsessään riitä mihinkään.

IV.

Koulun kehittämisestä puhutaan paljon, mutta pelkään, ettemme aina puhu oikeista asioista. Puhumme mielellämme prosessin näkyvimmistä osista: tämä on se "käytäntö", jota joka ikisessä koulutuksessa aina toivotaan lisää.

Toisenlaiset bloggaajat taas mielellään puhuvat hienoilla sanoilla ylevistä ja ylätasolla liikkuvista lopputuloksista, jotka tietenkin meidän pitäisi saavuttaa.

Mutta tästä välistä puuttuu aika iso pala.

V.

Olin kerran toteuttanut kokonaisuuden, jossa kasiluokkalaiset itse hoitivat opetusryhmälle työpaikkavierailun. Selitin kerran innoissani tätä mallia kollegoille. Selitin asian suunnilleen näin:

"Oppilaat ottivat tunnilla selvää erilaisista ammateista. Sitten he valitsivat luokkana kolme ammattia, jotka olivat kaikkein kiinnostavimpia ja jakautuivat kolmeen ryhmään. Ryhmissä oppilaat ottivat selvää missä näitä ammatteja harjoitetaan ja etsivät yhteystiedot. Sitten oppilaat itse soittivat kyseisiin työpaikkoihin ja sopivat opetusryhmälle tutustumiskäynnin työpaikkaan. Se oli loistavaa."

Ja ei siinä mitään, se oli loistavaa. Yllä oleva kuvaus työpaikkavierailuiden järjestämistä saattaisi innostaa jonkun tekemään jotain vastaavaa. Mutta jos he yrittäisivät käyttää yllä olevaa kuvausta käsikirjoituksena tai tuntisuunnitelmana, he epäonnistuisivat surkeasti. En nimittäin yllä maininnut aika olennaisia asioita tunnin onnistumisen kannalta:

1) Oppilaat harjoittelivat ensimmäisestä tunnista lähtien yhteisten päätösten tekemistä Padletin avulla. Teimme ensiksi pienen Padlet-harjoituksen, jossa oppilaat kertoivat toiveistaan opon tuntien suhteen. Tällä ekalla tunnilla oppilaat ehdottivat muun muassa sellaisia innostavia asioita kuin "penis" tai "jussi on homo", joten pääsimme juttelemaan Padletin fiksummasta käytöstä myös aika tovin. Sitten vasta aloitimme prosessin, jossa oppilaat ehdottelivat kiinnostavan tuntuisia ammatteja Padletiin.

2) Kolmen ammatin valitseminen oppilaiden ehdotuksista kesti kokonaisen tunnin. Järjestin Padletissa ehdotettuja ammatteja ammattiryhmiin. Jokainen oppilas sai merkitä häntä kiinnostavat ryhmät. Eniten ääniä saaneista kolmesta ryhmästä äänestimme vielä, minkä ammatin ryhmän sisältä valitsemme. Tässä vaiheessa pelkästään ohjeiden selittäminen kesti aika kauan: sain selittää varmaan neljästi, että jokainen oppilas saa äänestää niin montaa kohdetta kuin ikinä haluaa, ei tarvitse äänestää vain yhtä kohdetta, ei saa äänestää monta kertaa samaa kohdetta jne.

3) Kun ammatit olivat valittu, oppilaat ottivat kolmen-neljän hengen ryhmissä selvää, missä työpaikoissa kyseiseen ammattiin voisi tutustua. Tämä sujui aika hyvin. Sitten he etsivät työpaikan yhteystiedot. Tämä oli yllättävän vaikeaa. Monissa paikoissa yhteystietoja sai metsästää kunnolla. Oppilaille ei myöskään ollut todellakaan selvää, että esim. terveyskeskuksessa ei kannata soittaa numeroon "ajanvaraus", mikäli haluaa sopia vierailuajan oppilasryhmää varten.  

4) Oppilaat valitsivat ryhmästään henkilön, joka soittaa puhelun. Tämä oli vaaaaiiiikeeeaaaa. Lopulta joka ryhmässä joku uhrautui. Kirjoitin taululle käsikirjoituksen soittoa varten: "Hei, täällä on N.N. Olen ysiluokalla, ja meidän opotuntiimme kuuluu vierailu työpaikalla..." jne. Sitten harjoittelimme tätä soittoa useampaan kertaan, jotta oppilaat eivät menisi lukkoon oikean puhelinsoiton aikana.

Ylläolevista ohjeista luultavasti puuttuu edelleen joitain olennaisia asioita, jotka eivät vain tule minulle mieleen, koska tein ne niin vaistomaisesti.

VI.

Johtamisoppaissa puhutaan usein "hiljaisen tiedon" merkityksestä. Yllä yritin osittain kuvata, mitä kaikkea pitäisi muistaa kertoa, jotta saisi edes osan hiljaisesta tiedosta siirrettyä.

Melkein kukaan ei ikinä muista tai tajua kertoa niitä asioita, jotka saattavat olla olennaisimpia palasia jonkin kokonaisuuden toteuttamisen kannalta.

Tämän vuoksi on niin älyttömän vaikeaa siirtää "parhaita käytäntöjä" koulusta toiseen. Toisessa koulussa loistavasti toimiva ilmiökokonaisuus tai yksilöllisen oppimisen malli ei välttämättä onnistu yhtään omassa koulussa kokeiltuna. Tämä johtuu lähes aina siitä, että jotain tärkeää jäi oivaltamatta. Omassa koulussa kokeiltiin vain kargokultti-versiota siitä nerokkaasta ilmiökokonaisuudesta tai yksilöllisen oppimisen mallista.

Joskus harvoin tiedon siirtäminen onnistuu, mutta se johtuu vain siitä, että syystä tai toisesta kertojalla ja kuulijalla olivat samat ennakkotiedot ja -taidot. He molemmat tiesivät jo valmiiksi, mitä kakkosvaiheen "?" pitää sisällään.

Tämä ei kuitenkaan harmi kyllä toimi mitenkään kovin usein.

VII.

Mikä siis avuksi?

Valitettavasti tässä kohtaa täytyy sanoa, että minulla on varsin vähän neuvoja annettavaksi, ja vähäisetkin neuvoni ovat epätyydyttäviä.

Hiljaisen tiedon siirtämisen ongelmana on, että se on niin hiljaista, ettei ihminen itse tajua edes sen olemassaoloa. Siksi tätä tietoa ei tule siirrettyä, jos kirjoittaa muistiin kokeilemansa asiat. Sieltä jää tärkeitä juttuja kirjoitamatta.

Perinteinen ja toimiva tapa on siirtää tietoa mentorointi- tai kisällijärjestelmän avulla. Jos seuraa osaavaa kollegaa varjona perässä, pääsee oikeasti näkemään, mitä kaikkea hän tekeekään luokkansa kanssa. Jos minä saisin päättää, niin kaikki uudet opettajat toimisivat ensimmäisen vuoden ajan kokeneempien kollegoiden samanaikaisopettajina. Silloin he oppisivat nekin asiat, joita ei sanota ääneen.

Tämä laittaa koulu-uudistajat vaikeaan asemaan. Jos haluaa edistää vaikka ilmiökokonaisuuksien tai yksilöllisen oppimisen mallia, joutuu selittämään asiaansa useille ihmisille. Innovaattori ei ehdi käydä opastamassa jokaista innokasta kädestä pitäen, joten mallia pitää selittää kirjallisesti. Ja silloin välittää vain osan asioista.

Jotkut osaavat lukea rivien välistä ja päätellä, ettei tekstissä ehkä sanota ihan kaikkea, mikä on olennaista onnistumisen kannalta. He kokeilevat itse eri tapoja toteuttaa lukemansa ja löytävät yrityksen ja erehdyksen kautta toimivat ratkaisut.

Mutta toiset rakentavat lentokentän puusta ja ihmettelevät, missä se luvattu lasti oikein viipyy.

---

¹ Todellisuudessa kargo- eli lastikultit olivat hieman monimutkaisempia sosiaalisia systeemejä kuin mitä tässä esitän. Kuten aina, Wikipedia on hyvä aloituspaikka, jos haluaa tietää aiheesta vähän enemmän.

Kirja-arvio: Apina pulpetissa (Tommi Hoikkala & Petri Paju)

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

PISA-tulokset saivat kaikki taas puhumaan poikien koulumenestyksestä, tai oikeastaan sen puutteesta -

(Vaikkakin tässä välissä täytyy muistaa, että suurin osa pojista pärjää edelleen erittäin hyvin ja huonotkin ovat kansainvälisesti verrattuna aika hyviä.)

 - joten Hoikkalan & Pajun etnografinen tutkimus "Härkälän" 9C-luokasta on taas lukemisen arvoinen. Tutkijat istuivat luokassa käytännössä koko vuoden ja seurasivat oppilaiden toimintaa. Tutkijat itsekin tekivät kaikki kokeet, kotitehtävät jne ja pyrkivät elämään mahdollisimman samaa elämää kuin tutkimuskohteetkin. Luultavasti tämän ansiosta he saivat aika välittömän suhteen oppilaisiin.

Kirjoittajat käyttävät Paul Willisin "Learning to Labour"- klassikkoteoriaa muistuttavaa ajatusta W(orking class)- ja M(iddle class)-strategioista eli "käytävistä" suomalaisessa koulussa. Kirjoittajat käyttävät näistä myös nimitystä "viihdelinja" ja "opiskelulinja":

• W-käytävän eli viihdelinjan oppilaat ovat vahvasti kiinnostuneita aikuistumiseen liittyvistä symboleista: alkoholista, moottoriajoneuvoista, tupakoinnista, seurustelusta jne.
• M-käytävän eli opiskelulinjan oppilaat suuntautuvat tulevaisuuteen viralliseen pedagogiikkaan tukeutuen ja opiskeluun keskittyen. He lykkäävät nautintojaan enemmän kuin W-käytävän oppilaat.

Hoikkala & Paju soveltavat myös Gregory Batesonin teoriaa yhteisöjen kehämäisistä prosesseista. Jokaiseen yhteisöön kuuluu useita "kehiä", jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään, mutta eivät välttämättä jaa samoja päämääriä, arvoja tai tavoitteita. Tässä ajattelutavassa W-käytävän oppilaat ovat suuntautuneet toiselle kehälle kuin mihin virallinen koulu kannustaa. Siksi he joutuvat väistämättä ristiriitaan koulun tavoitteiden kanssa.

II.

Kirja muistuttaa toistuvasti, että koulussa ei ole ainoastaan yksilöitä, vaan myös ryhmiä. Ryhmien merkitystä on vaikea yliarvioida.  "Koulu on paikka, jossa ei ole hyvä olla yksin." Ja ryhmädynamiikka luo statushierarkioita, nokkimisjärjestyksiä. Kirjoittajat pyysivät oppilaita arvioimaan toistensa vaikutusvaltaa tai suosituimmuutta luokassa. Tulokset olivat aika samanlaisia kaikilla. W-tyypit olivat yliedustettuina vaikutusvaltaisimpien oppilaiden joukossa. Eikä ihme, sillä W-käytävän oppilaat keräävät aktiivisesti itselleen sosiaalista pääomaa. Valitettavasti se tapahtuu usein muiden pääomien, kuten oppimistulosten, kustannuksella. Ja sosiaalinen pääoma ryhmässä ei enää paljon hyödytä, kun ryhmä hajoaa peruskoulun jälkeen.

Kirja on täynnä  hyviä mikrotason huomioita koululaisten elämästä. Oppilaat eivät kirjoittajien mielestä esimerkiksi ole lainkaan tyhmiä, vaikka he pukeutuvat liian vähiin vaatteisiin talvella. Tutkijat tekivät itsekin niin, sillä tarpeeksi lämpimät vaatteet muodostuvat ongelmaksi koulupäivän aikana. "Parempi hetken vilu kuin koko päivän hikoilu".

III.

Useimmilla oppilailla oli suosikkiopettajat. Ihanneopettaja on "rento kurinpitäjä": sellainen, joka pitää hyvän työrauhan luokassa, mutta ei nipota. Jos tuntuu vaikealta hahmottaa, mitä se käytännössä tarkoittaa, niin ei ihme. Hoikkala ja Pajukaan eivät oikein saaneet siitä kiinni. He osasivat vain antaa aforisminomaisen tiivistyksen: "Jos haluat miellyttää oppilaita, älä yritä miellyttää oppilaita".

Eikä paraskaan opettaja saa luokkaa aina toimimaan hyvin. Joskus aina tulee "rekiretkiä" (tunteja, jolloin koko luokka on täysin perässä vedettävä eikä kukaan tunnu tekevän mitään vapaaehtoisesti), eikä sille mahda mitään. Siihen ei tutkijoiden mielestä edes ole mitään havaittavaa logiikkaa: vaikka iltapäivätunnit menevät helpommin rekiretkiksi, ei sellaista tapahdu aina perjantai-iltapäivisin, ja sellainen saattaa toisaalta iskeä vaikka keskelle keskiviikkoa. Luokan ilmapiiriin vaikuttavat niin monet muuttujat, että se vaikuttaa suorastaan kaoottiselta systeemiltä.

IV.

Hoikkala ja Paju keskittyvät kuvailuun ja antavat melko vähän mitään suosituksia. Muutamia kuitenkin. Ensinnäkin kirjoittajat vastustavat jaksosysteemiä aika vahvasti. He eivät näe jaksollisuudessa oppilaan näkökulmasta paljoakaan hyötyä, mutta paljon haittoja. Oppilaan lukujärjestys vaihtuu viidesti vuodessa, mikä aiheuttaa sekaannusta. Lucian päivän aikoihin ei välttämättä ole ruotsin tunteja tai vaalien alla ei välttämättä ole yhteiskuntaoppia, minkä takia koulu ei voi luontevasti kytkeä oppisisältöjään osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Jaksosysteemi johtaa myös toisinaan väistämättä siihen, että jonkin kurssin tunneista voi melkein puolet jäädä väliin, mikäli yhteen jaksoon sattuu osumaan monta tapahtumaa (pääsiäinen, vappu, koulun omat tapahtumat, yhteishakutilaisuudet tms tms.) samalle viikonpäivälle. 

Toinen - ja radikaalimpi - ehdotus on ajatus yläkoulun luokanopettajasta. Tämä ei korvaisi aineenopettajasysteemiä, vaan olisi leivottu sen sisään. Valitettavasti kirjoittajat eivät hirveän tarkasti lavenna tätä ajatustaan. Ilmeisesti ideana kuitenkin olisi, että joku opettaja näkisi tietyn luokan vähintään päivittäin, jotta hänelle tulisi kokonaiskuva oppilaiden kehityksestä ja ryhmädynamiikasta. En pidä tätä lainkaan huonona ideana, vaikka se vaatisi kyllä vähän enemmän funtsaamista, ennen kuin se olisi toteuttamiskelpoinen ajatus.

Kokonaisuutena hyvä kirja, oikein suositeltava kasvatusalan ammattilaisille. Tämä herätti itsessäni ajatuksen, että pitäisi itse tehdä sama juttu kuin tutkijat, tosin lyhytaikaisemmin - mennä vaikka viikoksi varjostamaan jotain luokkaa ja tehdä samat jutut tunnilla kuin oppilaat. Voisi saada uutta näkökulmaa.

Ruohonkorsia maalaamassa

Kirjoittanut Antti Värtö 

I.

Uuden OPSin myötä on syntynyt keskustelua siitä, kuinka hidasta koulun muuttuminen on. Ilmiöoppimisesta puhuttiin jo 60-luvulla, mutta se ei ottanut tulta. Oppilaiden valinnanvapaus oman oppimisensa suhteen oli tapetilla jo 100 vuotta sitten, mutta ei siitäkään mitään tullut. Mikseivät uudistukset leviä yleiseen käyttöön?

Everett Rogers esitteli kirjassaan Diffusion of Innovations monille tutun käyrän, joka kuvaa innovaatioiden leviämistä:

Salla Lindström, CC BY-SA 3.0

Ensimmäisenä innovaattorit kehittävät uuden idean. Varhaiset omaksujat tarttuvat ideaan, ja jos se osoittautuu toimivaksi, leviää idea myös enemmistön pariin. Kun enemmistön jälkijoukko tarttuu ajatukseen, on se levinnyt jo melkein koko väestön piiriin. Viimeinen joukko eli "vitkastelijat" saattaa vielä hangoitella vastaan pitkänkin aikaa, mutta lopulta hekin luovuttavat.

Esimerkiksi matkapuhelimien tapauksessa 80-luvun jupit olivat varhaisia omaksujia, 90-luvun aikana enemmistön etujoukko osti nokialaisensa ja vuonna 2010 oli jäljellä enää muutama tervaskanto, joilla ei ollut kännykkää.

Opetusalalla syntyy paljon innovaatioita, joihin varhaiset omaksujat tarttuvat nopeasti. Nämä uudistukset eivät kuitenkaan oikein leviä enemmistön pariin.

Olisi helppoa syyttää "muutosvastarintaa", mutta ehkä vikaa on myös innovaattoreissa itsessään.

II.



Innovaattorien näkökulmasta kaikki muut kuin varhaiset omaksujat ovat hidasteita. Innovaattorien ja varhaisten omaksujien on usein hyvin vaikea käsittää, miksi muut eivät intomielisinä tartu uuteen ideaan kiinni.Varsinkin enemmistön jälkijoukko vaikuttaa vastustavan muutosta itseisarvoisesti.

Enemmistön jälkijoukon näkökulmasta innovaattorit ovat rasittavia. He ovat kuin Dilbertin pomoja, jotka suoltavat suustaan tämän hetken trendisanoja ja ovat ensi viikolla siirtyneet seuraavaan asiaan. Innovaattorit tuntuvat kärsivän ADHD:sta. He intoilevat hetken uudesta kiiltävästä jutusta - ja sitten unohtavat koko asian kun uusi trendikkäämpi asia ilmestyy näköpiiriin. Uudistuspuhe alkaa jossain vaiheessa kuulostaa kärpäsen surinalta: jos siihen ei kiinnitä huomiota, ei sillä ole mitään vaikutusta omaan elämään.

Tässä on aika iso kuilu, ja veikkaisin, että tämä on yksi  syy siihen, mikseivät uudistukset leviä laajemmin.


III.

Varhaiset omaksujat tulevat mukaan vasta, kun innovaattorit ovat jo olleet pitkään vauhdissa - ja etujoukko mukaan vasta sitten, kun käytännössä kaikki omaksujat ovat jo vauhdissa. Innovaatioiden diffuusio on HIDASTA. Kännyköidenkin tapauksessa kesti n. 20-30 vuotta, ennenkuin diffuusio oli levinnyt enemmistön jälkijoukkoon asti.

Jos uusia juttuja tulee liian nopeasti, ei diffuusioprosessi toimi. MiniDiskit eivät ottaneet tulta, sillä ne esiteltiin liian nopeasti CD-levyjen jälkeen. Edellinen uudistus  ei ollut ehtinyt levitä enemmistön etujoukkoon asti, joten enemmistö ei ollut vastaanottavainen uudelle idealle. Jos jokin idea ei ole levinnyt edes varhaisten omaksujien porukkaan kokonaan, ennen kuin uusi innovaatio jo puskee päälle, ei enemmistö koskaan tartu mihinkään ideaan. Tahti on liian kova.

Jos ilmiöopetuksen rumpua hakataan muutamia vuosia, mutta sitten siirrytäänkin puhumaan vain yksilöllisestä oppimisesta ja sen jälkeen pelkästä digiloikasta, eivät innovaatiot koskaan leviä koko opettajakuntaan.

Jos haluaisimme oikeasti uudistaa, pitäisi olla kärsivällisempi. Valita muutama hyvä uudistus, ja levittää niiden ilosanomaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Mutta tämä ei tietysti sovi uudistajien luonteeseen. Et pidä yllä mainettasi "innovaattorina", jos toistat samaa sanomaa 20 vuotta. Innovaattoreilla on suuri houkutus keksiä uusia asioita melko usein. Turhan usein.

G.K.Chesterton kirjoitti: "Jos maalaat joka päivä yhden ruohonkorren lempivärilläsi, etenet hitaasti. Mutta jos muutat lempiväriäsi joka päivä, et etene lainkaan".

Koulussa pitäisi opettaa vähemmän, mutta paremmin

Kirjoittanut Antti Moilanen, Kasvatustieteen jatko-opiskelija. Kiinnostunut kasvatuksen teoriasta ja didaktiikasta.

Viime aikoina julkisessa keskustelussa on puhuttu koulun oppimistulosten parantamisesta. Lääkkeeksi on tarjottu uusia oppimisympäristöjä ja TVT:tä. Mieleeni tuli pohtia, mitä oppimispsykologinen ja didaktinen tutkimus sanoo opetuksen kehittämisestä.

”How people learn: brain, mind, experience and school” -tutkimusraportin mukaan oppimistieteen tutkimuksista voidaan tehdä kolme keskeistä johtopäätöstä. Hyvässä opetuksessa:

• korostetaan oppilaiden ennakkokäsityksiä,
• aiheita käsitellään syvällisesti tarkastelemalla useita esimerkkejä samasta käsitteestä,
• oppilaille opetetaan metakognitiivisia taitoja.

Toisin sanottuna opetuksessa tulisi ensinnäkin lähteä liikkeelle oppilaiden ennakkokäsityksistä ja niitä tulisi tarkastella tietoisesti, jotta oppilaat voisivat huomata käsityksissään ristiriitoja ja muokata niitä.

Toiseksi opetuksen ei tulisi tähdätä mahdollisimman monien yksittäisten aiheiden kattamiseen, vaan siinä tulisi perehtyä syvällisesti keskeisimpiin käsitteisiin esimerkkien kautta. Useiden aiheiden pinnallisen opiskelun sijasta tulisi pyrkiä harvempien, mutta keskeisempien aiheiden syvälliseen ymmärtämiseen.

Kolmanneksi oppilaita tulisi opastaa siinä, kuinka he voivat oppia mahdollisimman hyvin itsenäisesti. Tutkimusten mukaan kyky oman oppimisen säätelyyn johtaa korkealaatuiseen oppimiseen
 
Saksalainen kasvatustieteilijä Hilbert Meyer esittää niin ikään oppimistutkimukseen nojaten kymmenen kriteeriä hyvälle opetukselle. Hyvässä opetuksessa:

1. opetuksen struktuurit (tavat, säännöt ja roolit) ovat selkeitä,
2. aika käytetään tehokkaasti opetukseen ja opiskeluun, eikä se mene työn organisoimiseen,
3. luokassa on hyvä ilmapiiri (toisia arvostetaan, sääntöihin sitoudutaan jne.)
4. sisällöt ovat selkeitä (tehtävät hyvin määriteltyjä, opetus etenee johdonmukaisesti jne.)
5. kommunikaatio toimii (opetusta suunnitellaan yhdessä, työstä keskustellaan ja oppilaat saavat palautetta),
6. opetuksessa käytetään monipuolisesti erilaisia menetelmiä (sekä itsenäistä että opettajajohtoista opiskelua),
7. oppilaat saavat yksilöllistä tukea (mm. eriyttämistä ja yksilöllisiä opintosuunnitelmia),
8. harjoitukset ovat hyviä (metakognitiivisia strategioita opetetaan, tehtävät ovat selkeitä ja oppilaat saavat apua),
9. tavoitteet ovat selkeitä,
10. oppimisympäristö on hyvin valmisteltu.

Hieman yksinkertaistetusti sanottuna oppimista koskevan tutkimuksen mukaan koulussa pitäisi opettaa vähemmän, mutta paremmin. Lisäksi oppilaiden ennakkokäsityksiin ja metakognitiivisten taitojen opettamiseen pitäisi kiinnittää paljon huomiota.

---

(Teksti on julkaistu alunperin Suomen opettajien ja kasvattajien foorumi -FB-ryhmässä.)

Kesä kaikilla, palkka toisilla

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Suvivirsi kajahtaa kohta, ja sijaisopettajat ja muut määräaikaiset opettajat siirtyvät kortistoon. Kuten tiedämme, määräaikaiset sijaiset eivät saa palkkaa kesältä, vaikka he ovat tehneet yhtä paljon töitä kuin kaikki muutkin. Virassa oleva opettaja voi siirtyä kesäksi takaisin "töihin" ja nostaa kesän palkan. Sijainen jää lehdelle soittelemaan.

Ongelman taustalla on opettajien palkkauksen omituinen järjestely. Opettajat saavat palkkaa vain kymmeneltä kuukaudelta, mutta summa on jaettu kahdelletoista kuukaudelle. Joka kuukausi siis 20% palkasta siirtyy maksettavaksi kesällä. Nykyisin viranhaltija voi palata "töihin" kesän ajaksi ja nostaa tämän palkan, mutta kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan palkan pitäisi kuulua sille, joka työn on tehnyt.

Tämä on valitettavan kulunut aihe. Sijaisten epäreilusta kohtelusta on kirjoitettu valtakunnan päämedioissakin vuosien ajan. Eikä asialle silti tehdä yhtään mitään.

Saamattomuus ei johdu siitä, että asia olisi jotenkin poikkeuksellisen hankala. Koko ongelman voisi ratkaista hetkessä.

Ratkaisu ei ole vaikea: jos sijaisen määräaikaisuus keskeytyy, ennen kuin hän on ehtinyt nostaa kesäpalkkaansa, pitäisi kaiken "kesälle" siirtyneen rahan siirtyä hänen tililleen määräaikaisuuden päättyessä. Tässä vielä rautalangasta väännetty ohje asian toteuttamiseen vaihe vaiheelta:

• Jokaisella opettajalla on kaksi palkkatiliä: tavallinen ja kesäpalkan säästötili.
• Jokaisen päivän palkasta 20% siirtyy säästötilille.
• Kun määräaikainen sijaisuus keskeytyy, siirretään sijaisen tilille välittömästi koko säästötilillä oleva summa.
• Jos opettaja on töissä kesällä, maksetaan hänen palkkansa säästötililtä. Jos opettaja ei ole ollut töissä koko vuoden aikana, ei hänen säästötilillään ole mitään, eikä hänelle näin ollen makseta mitään kesältä. Jos hän on ollut töissä puoli vuotta, on hänellä säästötilillä yhden kuukauden palkkaa vastaava summa ja niin edespäin.

Hyvin yksinkertaista näin nykyaikaisten ATK-järjestelmien aikana.

Tämä olisi oikeudenmukainen ja - uskaltaisin väittää - aika ilmiselvä tapa ratkaista ongelma. Mutta sen toteuttaminen vaatisi solidaarisuutta, eikä sellaisesta ole näkynyt paljoakaan merkkejä.

II.

Uudessa Opettaja-lehdessä (14/2015) oli juttu "Kesäpalkkaan haetaan ratkaisua". Otsikosta huolimatta oli ilmeistä, että OAJ ei tosissaan hae ongelmaan ratkaisua. Juttu sisälsi paljonpuhuvan lauseen:

"Sekä viranhaltijalla että sijaisella on moraalinen oikeus kesäajan palkkaan, koska koko työvuoden työt on tehty."

Selvästi OAJ:n puhetorvilla on varsin erilainen moraalitaju kuin minulla, jos heidän mielestään koko vuoden kotona olleella ihmisellä on oikeus rahoihin, joiden ansaitsemiseksi he eivät ole laittaneet tikkua ristiin. Mutta lauseen todellinen merkitys ilmeisesti onkin, että OAJ haluaa ensisijaisesti pitää kiinni viranhaltijoiden saavutetuista eduista.

OAJ on samassa jamassa kuin ay-liike yleisestikin: heidän on hyvin vaikea suostua mihinkään ehdotuksiin, jotka voisivat heikentää jonkin jäsenryhmän etuja. Toisin sanoen he voivat suostua vain Pareto-parannuksiin: muutoksiin, jotka parantavat jonkun asioita, mutta eivät heikennä kenenkään tilannetta.¹

Kesäpalkkaan on vain yksi Pareto-parannus: sekä sijainen että viranhaltija saavat palkan kesältä. Tämä on tietenkin työnantajalle aivan mahdoton hyväksyä, joten pattitilanne on valmis. OAJ voi väittää etsivänsä sijaisten kesäpalkkaukseen ratkaisua, mutta liitolle kelpaa vain kaikkien asemaa parantava ratkaisu, jota ei voi saada. Siksi sijaiset saavat jäädä ilman palkkaansa. Paras on hyvän vihollinen.

III.

Aihe koskettaa minua henkilökohtaisesti, sillä minulla on virka, josta olen ollut tammikuusta lähtien hoitovapaalla. Reiluuden nimessä sijaiselleni pitäisi kuulua puolet kesäpalkasta, mutta hänen työsopimuksensa loppuu huomenna, eikä hänelle ei ole tulossa penniäkään.

Miksi en sitten vapaaehtoisesti anna puolta kesäpalkastani sijaiselleni?

Ensinnäkin on myönnettävä, että olen yksinkertaisesti ahne. Vaikka sijaisellani onkin moraalinen oikeus rahoihin, minulla on niihin laillinen oikeus, joten inhimillisessä heikkoudessani tulen ottamaan rahat. Tilanne on samanlainen kuin verosuunnittelua harrastavilla yrityksillä: ne voisivat olla kiertämättä veroja, mutta jos verosuunnittelu on laillista, ei yrityksillä ole mitään syytä olla hyödyntämättä porsaanreikiä. Se ei ehkä ole ongelmatonta eettisestä katsantokannasta, mutta se on laillista ja täysin tavallista - maan tapa, niin sanoakseni.

Mutta tässä on laajempikin konteksti. Jos ratkaisumme olisi syyllistää viranhaltijoita ja vaatia heitä luopumaan rahoistaan vapaaehtoisesti, niin jotkut antaisivat rahat sijaisille, mutta toiset eivät. Silloin kaikkein sosiopaattisimmat viranhaltijat saisivat enemmän rahaa kuin moraalisesti toimivat. Yleisesti ottaen on suuri virhe luoda kannustinjärjestelmä, joka palkitsee sosiopaatteja.

Siksi todellinen ratkaisu ei voi olla vapaaehtoisuuteen perustuva, vaan sen pitää olla kaikkia koskeva. Tiedän, että monet virassa olevat opettajat tuntevat huonoa omatuntoa palatessaan kesäksi töihin, ja he olisivat onnellisia, mikäli kesäpalkka menisi automaattisesti sijaiselle. Heidän moraalinen dilemmansa katoaisi.

Minä haluaisin vahvasti, että sijaiset saisivat kesäpalkkansa. Siksi päätin jo opettajaksi alkaessani, että ellei kesäpalkkaongelmaa ole ratkaistu siihen mennessä kun saan viran, niin eroan OAJ:sta. Tämä ei ollut minulle helppo päätös, mutta toteutin sen siitä huolimatta.

Tämä ei ole manifesti. En ole perustamassa eroaoajstä.fi -sivustoa. Mutta en halua hyötyä epäreilusta järjestelmästä, enkä ainakaan halua pitää syrjivää järjestelmää yllä.

Sijaiset ja määräaikaiset ovat yhtä arvokkaita kuin viranhaltijatkin, ja heille kuuluu sama palkka. Tämän pitäisi olla OAJ:n ensisijainen tavoite: kaikki muu on toissijaista, kunnes kesäpalkka on ratkaistu. Jos ratkaisu vaatii viranhaltijoiden etujen vähentämistä, se sopii minulle hyvin. Uskon tässä puhuvani monien viranhaltijoiden puolesta

Jos sijaisten kesäpalkkaongelma ratkaistaan, palaan liiton jäseneksi ilomielin. Mutta jos liitto ei ole tasapuolinen ja solidaarinen omia jäseniään kohtaan, ei se ole liitto, johon haluan kuulua.

---

¹Esimerkki Pareto-parannuksista: Miljonääri ja keppikerjäläinen kulkevat kadulla. He näkevät satasen lojuvan maassa, ja kerjäläinen nappaa sen itselleen. Tämä on Pareto-parannus: kerjäläisen asema parani, mutta miljonäärin aseman ei heikentynyt. Jos taas miljonääri olisi antanut omasta taskustaan satasen kerjäläiselle, kyseessä ei olisi Pareto-parannus, sillä miljonäärin tilanne olisi (marginaalisesti) heikentynyt.

Konservatiivi ei ole kirosana

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Vaalien jälkeen on puhuttu paljon yhteiskunnan jakautumisesta kahteen leiriin. Konservatiivit luottavat vanhoihin toimiviksi koettuihin malleihin, kun taas liberaalit kokevat vanhat mallit, no, vanhentuneiksi: he haluavat mieluummin kokeilla uudistuksia jotka lisäävät vapautta ja valinnanvaraa.

Jako näkyy siinä, kuinka erilaiset muutosehdotuksia koskevat keskustelut juuttuvat juupas-eipäs -jankutukseksi. Tämä pätee sekä yhteiskuntaan laajemminkin että koulumaailmaan erityisesti. Molemmat osapuolet usein tuntuvat turhautuvan siihen, ettei vastapuoli tunnu edes ymmärtävän, mikä tämänkertaisessa kiistassa on oleellista.

Mistä näkemysero johtuu? Jonathan Haidtin moraaliperustateorian mukaan ihmisillä on kuusi eri perustaa, joiden mukaan asiat koetaan oikeiksi tai vääriksi:

1. Haittojen vähentäminen: kivun ja muun epämukavuuden määrää pitää vähentää ja toisista ihmisistä pitää huolehtia.
2. Vapaus: ihmisten tulee saada tehdä itse valintansa, ketään ei saa pitää orjana tai vankina.
3. Reiluus: maailman pitää olla mahdollisimman tasa-arvoinen.
4. Lojaalisuus: täytyy seistä yhdessä rintamassa oman ryhmän (suvun, perheen, kansan...) kanssa.
5. Auktoriteetti: tulee kunnioittaa perinteitä ja ylemmässä asemassa olevia.
6. Puhtaus/pyhyys: inhottavia asioita tulee välttää eikä niitä saa päästää saastuttamaan puhtaita asioita. Jotkut asiat ovat erityisen puhtaita eli pyhiä.

Liberaalit käyttävät lähinnä vain kolmea ensimmäistä perustaa, kun taas konservatiivit käyttävät kaikkia kuutta. Tästä seuraa, että kun konservatiivit vetoavat perinteisiin, lojaalisuuteen tai puhtauteen, liberaalit eivät ymmärrä konservatiiveja lainkaan. Kuuluisa "punavihreä kupla" on vain kasa ihmisiä, jotka eivät osaa ajatella perinteiden, lojaalisuuden tai puhtauden olevan kelvollisia perusteita väitteille. Vanhoillisten mielestä "perinteitä pitää säilyttää" on itsessään hyväksyttävä peruste argumentille. Tämä ajatus on täysin vieras liberaalille. Se kuulostaa liberaalin korvaan yhtä järjettömältä kuin jos joku sanoisi, että kaikki koulurakennukset pitää maalata sinisiksi, koska sininen on "paras väri". Väite ei kuulosta pelkästään väärältä vaan aivan tuulesta temmatulta.

Lähde: Jonathan Haidt: The Righteous Mind.

Aina välillä esiin nouseva koulukurikeskustelu on niin hedelmätön, koska siinä nämä moraaliperustat eroavat vahvasti. Liberaali ei tajua lainkaan, miksi luokassa pitäisi olla tiukka kuri. Se tuntuu vähentävän oppilaiden vapautta ja aiheuttaa oppilaille epämukavuutta, joten kuri on lähinnä haitallista. Sillä voi olla välinearvo, mikäli se estää vaikka oppilaita kiusaamasta toisiaan, mutta muuten kuri ei ole tarkoituksenmukaista. Mutta konservatiiville se, että oppilaat kunnioittavat opettajaa, on arvo sinänsä. Kaikki toimet, joilla heikennetään kuria, heikentävät myös auktoriteettia, ja tämä on huono lopputulos.

Mikäli keskustelijat eivät tajua, että heidän arvonsa eroavat toisistaan selvästi, ei keskustelu etene mihinkään. Erityisesti liberaalien pitäisi skarpata ja muistaa, että vaikka he eivät itse juuri käytäkään lojaalisuus-, auktoriteetti- ja puhtausmoraalia, niin konservatiiveille nämä moraaliperustat ovat todella tärkeitä.

II.

Kuukausi sitten Timo Saloviidan vieraskynäkirjoitus Helsingin Sanomissa herätti paljon keskustelua. Saloviita syytti opettajien ajavan liikaa omaa etuaan ja siirtävän oppilaita heppoisin perustein erityisluokille, vaikka eriyttämällä opetusta oppilaat voisivat jatkaa hyvin tavallisella luokalla.

Jos sanoisin, että Saloviidan teesit herättivät hieman vastarintaa opettajien keskuudessa, minua ei varmaan syytettäisi liioittelusta.

Keskustelussa tuli esille monta puolta, mutta minua kiinnosti erityisesti se, kuinka konservatiivien ja liberaalien ero näkyi tässäkin aiheessa. Karkeasti sanottuna liberaalit kannattavat inkluusiota eli sitä, että erityisoppilaat pidetään samassa luokassa muiden oppilaiden kanssa. Konservatiivit taas ovat erillisten erityisluokkien puolella.

Tämä ei ole vaikuttaisi johtuvan Haidtin moraaliperustoiden eroista. Tästä huomaamme, että konservatiivien ja liberaalien välillä on muitakin eroja. Tärkeä ero on myös se, kuinka turvalliseksi he kokevat maailman.

Aivotutkimusten mukaan konservatiivit kokevat maailman selvästi uhkaavampana kuin liberaalit. Scott Alexander havainnollisti eroa "kukoistaminen/selviytyminen"-teoriassaan. Jos liberaali haluaa ymmärtää, miten konservatiivi ajattelee, voi hän kuvitella elävänsä zombi-maailmanlopun aikoina. Post-apokalyptisessa maailmassa jokainen tuntematon ihminen on uhka ja resurssit ovat vähäisiä. Tällöin ihmiset haluavat vahvojen johtajien tekevät koviakin päätöksiä, eikä kenellekään tule mieleen tuhlata voimavaroja pehmoiluun.

Jos taas konservatiivi haluaa ymmärtää liberaaleja, voi hän kuvitella elävänsä scifi-utopiassa, jossa koneet tekevät kaiken työn, jokainen materiaalinen tarve tyydytetään automaattisesti eivätkä ihmiset enää sairastu tai kuole. Tällaisessa tilanteessa voimme käyttää kaiken aikamme taiteisiin ja keskusteluun. Tiukkuus ja ankaruus tuntuvat täysin järjettömiltä, koska elämme keskellä yltäkylläisyyttä, jossa rikollisuuskin on kadonnut.

III.

Arnold Klingin politiikan kielet -teorian mukaan liberaalit ja konservatiivit katsovan yhteiskuntaa eri näkökulmista. Liberaalit ajattelevat maailman olevan aika turvallinen, joten he hahmottavat yhteiskuntaa ensisijaisesti riistäjä-riistetty -akselilla. Konservatiivit taas ajattelevat yhteiskuntamme perustan olevan enemmän tai vähemmän uhattuna, joten heille sivilisaatio-barbaria -akseli tuntuu oleellisimmalta.¹

Liberaalien mielessä on siis ennen kaikkea se, keitä sorretaan ja ketkä sortavat. Tässä mielentilassa erityisluokille siirto tuntuu siltä, että opettajat sortavat erityisoppilaita: inkluusio taas tuntuu vähentävän riistoa.

Konservatiiville taas tärkeä on sivilisaatio vastaan barbaria -akseli. Sivilisaatiota edustaa kaikki, mikä on rauhallista ja järjestelmällistä, barbariaa taas kaikki, mikä lisää sekasortoa ja kaoottisuutta. Tästä näkökulmasta inkluusio näyttää barbarian edistämiseltä: erityisoppilaat, jotka usein aiheuttavat häiriötä luokassa, pitäisi siirtää omaan luokkaansa. Tällöin normaali, rauhallinen oppitunti ei vaarannu.

IV.

Lähde: Flickr / Jeff Kubina. CC BY-ND

Kaikki konservatiivit eivät tietenkään ole samanlaisia, eivätkä kaikki liberaalitkaan. On kuitenkin hedelmällistä pitää mielessä yllä mainitut erot moraaliperustoissa ja politiikan kielissä. Silloin keskustelu voi ehkä edetä juupas-eipäs -väittelyä pidemmälle.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että konservatiivit eivät ole tyhmiä. Erilainen näkökulma voi vähintäänkin auttaa näkemään oman ajattelun virheet. Kun kerran kuplan olemassaolosta on nyt toitotettu näin paljon, voisi olla korkea aika kurkistaa sen ulkopuolelle. Ehkä sitä jopa oppisi ymmärtämään toisten näkökulmia.

Toinen vaihtoehto on kaivautua entistä syvemmälle poteroihin ja jatkaa estoitta erimielisten haukkumista ja lyttäämistä. Ja se tietysti on paljon hauskempaa, joten luultavasti se pysyy vastaisuudessakin suositumpana vaihtoehtona.

---

¹ Tarkasti ottaen Klingin teoriassa oli vielä kolmaskin ryhmä mukana: libertaarit hahmottavat maailman "vapaus-pakottaminen" -akselilla. Mutta koska libertaarit ovat Suomessa suhteellisen tuntematon poliittinen ryhmä, tuntui selkeämmältä keskittyä vain liberaaleihin ja konservatiiveihin. Tässä nimenomaisessa tapauksessa libertaarien näkemys vieläpä olisi aika sama kuin liberaaleillakin: inkluusio tuntuisi lisäävän vapautta, erityisluokille siirtäminen tuntuisi pakolta. Libertaari ehkä ehdottaisi, että erityisluokkia olisi olemassa, mutta oppilas voisi siirtyä sellaiselle vain omasta toiveestaan.

Talossa ei ole sammutuspeittoa!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Taannoisilla Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (12.10.2104) Harvardissa tällä hetkellä vieraileva professori Pasi Sahlberg, jonka näkemyksiä suuresti kunnioitan, murehti suomalaisen koulutusosaamisen heikkenemistä. Sahlberg on ansiokkaasti painottanut muun muassa seuraavia asioita:

• Voisimme unohtaa oppiaineiden välisen kinastelun ja keskittyä oppimiseen sekä oppilaaseen "Titanicin kansituoleista taistelemisen" sijaan
• Oppilaan hyvinvointi, oman paikan löytäminen, oppimisen ilo ja uteliaisuus on nostettava korkeimmaksi tavoitteeksi nykyiseltä "no voishan näitäkin joskus miettiä jos ehtis ja viitsis" -paikaltaan
• Pakollisia läpikäytäviä sisältöjä kannataisi karsia kovalla kädellä, jotta tilaa löytyisi myös omaehtoiselle tekemiselle
• Hyviin PISA*-tuloksiin tai hohdokkaaseen menneisyyteen ei voi jäädä uinumaan
• Suomalaisen koulujärjestelmän kirkkaus piilee "pehmeydessä": opettajat ja oppilaat voivat vaikuttaa tekemisiinsä, löytää tekemiselleen merkitystä, kyseenalaistaa ja hyödyntää osaamistaan. Toinen suuntaus olisi Aasian maiden tiukka ja kontrolloitu "pänttäämiskulttuuri", joka sekin tosin tuottaa hyviä oppimistuloksia, eikä kyseisissä kulttuureissa välttämättä ole ristiriidassa hyvinvointitavoitteiden kanssa. Toisenlaisiin, erityisesti autonomisiin ja yksilölllisiin kulttuureihin kopioituna "pänttäämismalli" voi sen sijaan olla varsin vahingollinen.

Satuin kuulemaan Sahlbergin luennon Turussa muutama vuosi sitten. Pidin luennosta ja toki myös Sahlbergin viestistä, tosin jäin pohtimaan, miksi hän jatkuvasti vetoaa kriisitunnelmista puhuessaan PISA-tuloksiin, jotka kuitenkin edustavat sellaisen asian mittaamista, joiden oppimista hän ei itse peräänkuuluta. No, ehkäpä tarkoitus pyhittää keinot. Ja eihän se PISA tietenkään mikään aivan turha mittari ole. Oli miten oli, Sahlberg on myös varoittanut menemästä mukaan kontrolliin perustuviin reformeihin, joissa mihin tahansa kulttuuriin yritetään soveltaa joissakin Aasian maissa hyvin toimivaa "pänttäämismallia". Tätä monien valtioiden suuntaamista kohti kontrollia ja kilpailua on kutsuttu nimityksellä Global Education Reform Movement, joka enteellisesti lyhenee sanaksi GERM (englanniksi loinen, parasiitti).

Meillä Suomessa koulutus perustuu vapaudelle ja luottamukselle. On väitetty, että opettajat eivät riittävästi käytä vapauttaan opetuksensa kehittämisessä, ja spekuloitu, josko kuitenkin saataisiin parempia tuloksia hieman "remmiä kiristämällä". Olen itsekin pähkäillyt samaa. Mutta on muistettava, että juuri vapaus ja luovuus eli "pehmeys" on meidän järjestelmämme vahvuus. Helsingin Sanomien haastattelussa Sahlberg nosti kuitenkin suureksi tämänhetkiseksi ongelmaksi johtajuuden puutteen suomalaisen koulujärjestelmän kehityksessä. Ja siinä Sahlberg on paitsi väärässä, myös ristiriidassa itsensä kanssa. 

Ihminen, tuo syvästi psykologinen olento, kokee asioiden olevan jollakin tavalla. Hän esimerkiksi uskoo käytänteidensä olevan hyviä. Näin ei kenties ole, mutta totuudella ei ole paljonkaan tekemistä ihmisen oman uskomuksen kanssa. Ihminen voi hyvillä mielin nähdä vakuuttavan esityksen siitä, kuinka hänen uskomuksensa on virheellinen - ja säilyttää tämän uskomuksensa tästä huolimatta. Ihminen uskoo asioiden olevan jollakin tavalla, ja tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota uskomustaan vahvistaviin merkkeihin kuin niiden kanssa ristiriidassa oleviin, ja näin vakuuttuu kokoajan yhä vahvemmin oman käsityksensä oikeellisuudesta (olethan jo lukenut myös Antin tekstin vahvistusvinoumista).

Peter Watts kirjoittaa uskomattomassa kirjassaan Sokeanäkö, että aivojamme ei kiinnosta totuus vaan eloon jääminen. Uskomusjärjestelmämme pystyy mainiosti hyväksymään täysin ristiriitaista tietoa, tyypillisesti esimerkiksi vähentämällä jomman kumman keskenään ristiriidassa olevan tiedon merkitystä. Vielä toisin sanoen: jos oma käytäntö tuntuu hyvältä, ja joku tulee kertomaan, että kyllä joku toinen käytäntö olisi parempi perustellen tämän paremmin kuin mitä pystyy itse perustelemaan omaa käytäntöään, ratkaisuna on ajatella, että uusi tieto on tyhjänpäiväistä höpönlöpöä tai liittyy johonkin ihan toisenlaiseen tilanteeseen.

Mitä tästä kaikesta sitten seuraa? Pitäisikö meidän muuttua roboteiksi? Ei suinkaan. Täytyy vain ymmärtää, että ihmisiä ei itse asiassa kannata perinteisessä mielessä johtaa, vaan pikemminkin kuunnella. Ihminen haluaa nimittäin tehdä oivalluksensa itse. Ylhäältä päin ohjattu reformi on usein tuomittu epäonnistumaan, sillä hyvinkään perusteltuna se harvoin onnistuu muuttamaan olemassaolevia syviä uskomuksia omien käytänteiden toimivuudesta.
Onko ylhäältä johtaminen siis toimiva ratkaisu? Ei ole.  
 

Muistan muutaman vuoden takaa mieleeni painuneen konferenssiesityksen, jossa tutkija oli havainnut suurimmaksi tekijäksi pedagogisten muutosten hitauteen sen, että opettajilta puuttuu tuki, esimerkki ja keskusteluyhteys. Opettajien todettiin puurtavan liiaksi yksin, ja luontevan pedagogisen puheen huomattiin jäävän helposti muun kouluarjen jalkoihin. Tuon jälkeen olen seurannut lukemattomia opettajien sosiaalisen median välityksellä käymiä keskusteluja, yhteyksien syntymisiä, esimerkkien seuraamisia, omaan käyttöön kopioimisia ja niin edelleen. Eivät opettajat, ainakaan enää, puurra yksin ja tuetta. Eivät ainakaan kaikki.
Onko ylhäältä johtaminen siis tarpeellinen ratkaisu? Ei ole!

Johtaminen saa pahimmassa tapauksessa hapen loppumaan. Johdettava on tilanteessa, jossa joku kertoo, kuinka hänen tulisi ajatella, ja koska nämä ylhäältä annetut ajatukset ovat harvoin yhdenmukaisia omien ajatusten kanssa, on sekä annetujen, että pahimmassa tapauksessa myös omien ideoiden kohtalona muussaantua mitättömiksi. Erisuuntaisten ajatusten kanssa painiskeleminen vie näin energiaa omien ideoiden kehittelyltä. Onko siis juuri Sahlbergin surema johtamattomuus aikaansaanut sen, että luovuus on päässyt kukkaansa, sillä juuri tällä hetkellä suomalaisella koulutuskentällä tapahtuu päätä huimaavia innovaatioita. Innovaatioita, joita kukaan ei johda: eikä niitä kenenkään tarvitsekaan johtaa! On nimittäin aivan viimeisin ja kekseliäin asia ymmärtää, että vahvin ja pysyvin muutos tapahtuu vain sitä kautta, että vahvistetaan jo olemassaolevia rakenteita. Ei kuvitella yksittäisen, ylhäältä johdetun ratkaisun hoitavan kuntoon kaikkien tarpeita ja ongelmia, vaan annetaan jokaisen etsiä parhaat mahdolliset ratkaisut ja annetaan paras mahdollinen tuki näiden ratkaisujen etsimiseen.

Yksi tällainen esimerkki on Kimppaopetus, josta kerroinkin jo edellisessa tekstissäni. Vielä paljon suurempaa on tulossa, sillä lähdimme mukaan Mielikuvituskoulun (kilpailussa The Imaginary School) tiimillä Helsinki Challenge -kilpailuun tavoitteenamme alkaa rakentaa systeemaattista tukiverkostoa kaiken kouluissa jo olemassaolevan  ja vielä kehittymässä olevan vahvistamiseksi. Tiimi koostuu tutkijoiden lisäksi kentällä työskentelevistä, ja kilpailuehdotus pohjautuu tavallisessa kouluarjessa kehiteltyihin ideoihin (mm. Peuran polku, Yksilöllinen oppiminen alakoulussa, Matematiikan yksilöllisen oppimisen menetelmä alakoulussa), jotka ovat versoneet opettajien innovatiivisuudesta luovuuden ja vapauden sallivassa koulujärjestelmässämme. Kilpailuehdotuksen työstämisen myötä pääsimme alkuun työssä, joka  pitää sisällään muun muassa virtuaalisten ja fyysisten kohtaamispaikkojen ja -tapojen lisäämistä, materiaalin valmistamista ja jakamista sekä täydennyskoulutuksen ylösalaisin kääntämistä siten, että uusia ideoita ja tutkimustietoa työstetään opettajien kanssa luokkatilanteessa irrallisen luennoinnin sijaan. Jos johtamattomuus on nyt helpottanut happivajetta, Mielikuvituskoulun tiimin missio on lisätä lämpöä: näin saadaan nykyinen muutosliikehdintä kunnolliseen roihuun, ja tämä työ tulee jatkumaan riippumatta siitä, kuinka tässä yksittäisessä kilpailussa käy.

Sahlberg peräänkuuluttaa pehmeän koulujärjestelmän säilyttämistä. Mutta on ristiriitaista puhua luottamuksen puolesta, ja kaivata kuitenkin jotakuta kertomaan, mitä sittenkin tulisi tehdä. Sahlbergin luulisi ymmärtävän, että alhaalta versova, jo käynnissä oleva  reformi on suoraa seurausta vapaudesta ja luottamuksesta koulutusjärjestelmässämme, joka ei kaipaa omia ajatuksia tukahduttavaa johtajaa.

Paras koulujärjestelmä koostuu yksilöistä ja yhteisöistä, jotka osaavat tehdä oivalluksensa itse. Me olemme matkalla kohti sellaista!   

*Mainittakoon tässä yhteydessä, että PISA-tulokset ovat eri asia kuin Pisa-tulokset. PISA on lyhenne sanoista Program for International Student Assessment, Pisa puolestaan kaupunki Italiassa. Korjatkaa, jos tiedätte Suomessa sovitun poikkeuksen tästä lyhennesäännöstä tämän koulutuskeskustelun kullannupun kohdalla.

Vertaus ojankaivajasta

Kirjoittanut Antti Värtö

Ojankaivaja raataa tärkeässä työssään. Ojan avulla kasvimaa saa vettä, vaikkakin se jakautuu epätasaisesti: osa kasveista saa liikaa vettä ja kärsii, osa jää lähes kokonaan ilman vettä ja kuihtuu. Tarpeeksi moni kasveista kuitenkin saa vettä riittävästi tuottaakseen satoa.

Kesken kiireisen kaivuupäivän ojankaivaja saa vieraan. Tämä vieras on uudistaja. Hän kertoo, ettei oja olekaan ainoa tai edes paras vaihtoehto kasvimaan kasteluun. Pitkän puutarhaletkun ja käsipumpun avulla kasvimaalle voi saada vettä ilman raskasta ojan kaivamista. Mikä vielä parempaa, letkun avulla kasveja voi kastella niiden yksilöllisen tarpeen mukaan. Ei enää kuihtuvia ja kärsiviä kasveja, vaan kokonaisuudessaan hyvinvoiva puutarha ja parempi sato!

Eri ojankaivajat reagoivat uutiseen eri tavoilla:

1. Suurin osa ilahtuu kuullessaan asiasta, mutta suhtautuu uutiseen myös epäilevästi: Oja tuntuu tutulta ajatukselta, letku taas vieraalta. Miten kasveja oikein kastellaan "yksilöllisesti"? Pitäisi ottaa selvää eri kasvien vedentarpeesta. Ja mistä niitä letkuja edes saa? Entä pumppuja? Ja sitten pitäisi vielä opetella pumpun käyttö. Entä jos pumppu meneekin rikki? Pitää myös opetella korjaamaan se. Koko homma alkaa kuulostaa liian suurelta työltä. Ojankaivuu jo osataan. Parempi pysyä vanhassa.
2. Osa suhtautuu ajatukseen pilkallisesti: Vai vielä yksilöllistä kastelua! Jos kasveja tuolla tavalla hyysätään, eivät ne pian enää tuota satoa lainkaan. Ojan varassa kasvit oppivat tulemaan toimeen sillä vedellä, jonka saavat, ja pulinat pois. Jos joku kasvi ei tuota satoa saamallaan vedellä, on vikaa kasvissa, ei ojassa.
3. Osa suhtautuu vihamielisesti: Mikä oikeus uudistajalla on tulla haukkumaan ojankaivajien työtä turhaksi! Ojankaivuu on kuulkaa todella vaativaa ja rankkaa työtä. Vai vihjaako uudistaja, etteivät ojankaivajat osaa hommiaan? Kaikki kaivajat tekevät erittäin laadukkaita ojia, joita parempia ei löydy mistään! "Puutarhaletkujen" esittely on vain tapa loukata kunniallisia ojankaivajia.
4. Osa ymmärtää väärin: Pitäisikö nyt vielä ehtiä kastelemaan kasveja yksilöllisestikin? Mutta kaikki aikahan kuluu ojankaivuuseen! Missä välissä oikein pitäisi ehtiä letkun kanssa hääriä? Vapaa-ajallako? Ei käy päinsä! Jos halutaan tuoda myös letkut kasteluun, niin selvä homma, mutta sitten pitää saada lisää resurssia: yksi tyyppi voi kastella letkulla ja toinen saa keskittyä ojan kaivamiseen.
5. Osa innostuu, tiputtaa lapionsa saman tien ja lähtee ostamaan letkua. He kastelevat puutarhaa uudella metodilla, mutta alku on hankalaa. On vaikea arvioida, kuinka paljon vettä kasvit tarvitsevat, ja tuore letkukastelija tekee paljon virhearvioita. Vaikka kasvit menestyvätkin paremmin kuin ojan varassa, eivät ne silti tuota niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Kastelija alkaa epäillä. Osa kasveista, jotka olisivat pärjänneet hyvin ojan varassa, ovatkin nyt kastelijan virhearvioiden vuoksi saaneet liikaa vettä ja kärsivät. Eri kasvien huomioiminen tuntuu rasittavalta. Ennen oja piti vain kaivaa, ja kastelu tapahtui itsestään. Kun pumppuun sitten tulee vika, ei kastelija korjaa sitä vaan palaa ojan kaivamiseen. Kasvit eivät ehkä enää menesty niin hyvin kuin aiemmin, mutta eiväthän ne omia kasveja olekaan.

Seuraavaksi: Ensimmäinen askel on myöntää, että muutos on vaikeaa.

Onko oppiminen kivaa silloin kun opettaminen on kivaa?

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Helsingin Sanomien yleisönosastopalstalla (31.8. 2014) kirjoitettiin aiheesta, jonka voisin sanoa olevan Peruskoulupesulan olemassaolon perusta. Äiti kuvaili kahta tytärtään, joista toinen oli ”ihanneoppilas”, toinen vähän särmikkäämpi tapaus. Äidin näkökulmasta oli helppo huomata kummankin tyttären vahvuudet. Koulu oli kuitenkin arvottanut tyttäriä toisin. 

Koulun rakenteet suosivat tunnollisia ja temperamentiltaan rauhallisia suorittajia, jotka eivät kysele eivätkä varsinkaan kyseenalaista liikoja, eivät tuota liiaksi omaa, ja ennen kaikkea omaksuvat asioita mutkattomasti ja mielellään nopeasti. ”Ihanneoppilaat” kuuntelevat ohjeet rauhallisesti keskittyen, tekevät tehtävät sovitusti ja aikataulussa ja kantavat vastuun opiskelustaan. Koulun rakenteet eivät suosi oppilaita, joille tuottaa vaikeuksia pitää omat ajatuksensa kurissa, joilla on suuri tarve sosiaalisuuteen, joiden on vaikea keskittyä pitkään, joiden suoritukset alkavat rönsyillä, ja joille paikallaan olo tuottaa hankaluuksia. Koulussa on kuitenkin käytävä muidenkin kuin ihanneoppilaiden. Onko heidänkin sopeuduttava koulun rakenteisiin?

Mietitäänpä ensin haittoja ja hyötyjä.

Jos oppilaan on sopeuduttava kouluun, haittana on:

• Oppilaan identiteetti kasvaa sen ajatuksen ympärille, että hänen olemassolonsa on ongelmallinen, ja hänen tulee ponnistella jatkuvasti sovittaakseen itsensä toisenlaiseen muottiin (jossain määrin meistä jokaisen tulee ponnistella tullaksemme toimeen keskenämme, mutta koulun vaatimus on monelle vasta kasvuvaiheessa olevalle liian suuri haaste)
• Oppilas menettää kiinnostuksensa koulunkäyntiä kohtaan
• Oppilas alkaa etsiä elämänpolkuaan epävirallisia reittejä pitkin (menestystarinana se voi tarkoittaa vaikkapa jotakin tällaista, vaihtoehtoisesti se voi tarkoittaa yhteiskunnan ulkopuolelle hakeutumista tai ajautumista) 
• Koulussa on jatkuvasti konfliktitilanne, sillä osaa porukasta vaaditaan käyttäytymään luonteensa vastaisesti, mihin kaikki eivät kykene
• Opettajan aika kuluu asioista murehtimiseen, huoleen ja väsymiseen
• ”Hankalien” oppilaiden kyvyt ja vahvuudet jäävät hyödyntämättä.

Erityisesti viimeinen kohta on turmiollinen, sillä koulu voi toimia vain menneisyyteen peilaten. Koulussa voidaan painottaa asioita, joiden on todettu olevan hyödyllisiä - harmi vain, ettei kukaan tiedä, ovatko nuo asiat hyödyllisiä myös jatkossa. Koulu voi painottaa niitäkin asioita, joiden voimme sivistyneesti arvata olevan tulevaisuudessa hyödyllisiä - vaan menneisyyden kokemuksiin ja siitä karttuneeseen tietoon pohjautuvat sivistyneet arvauksetkin. Epäsuotuisten ajatusten rajoittaminen ehkäisee siis pahimmassa tapauksessa myös uusien innovaatioiden kehittymisen.  

Jos oppilas sopeutuu kouluun, hyötynä on:

• Koulun käytänteet toimivat sujuvasti
• Oppilas on oppinut hallitsemaan itseään
• Kaikki oppilaat kykenevät samantyyppiseen toimintaan
• Opettajan työ on helppoa 

Olenko aivan liian kyyninen, jos kuvittelen, että koko soppa on olemassa juuri viimeksi mainitun takia?

Olen todistanut mieleenpainuvan monta kertaa tilanteita, joissa asioita tehdään (huonosti) vain siksi, että opettaja on tottunut käytäntöönsä. Olen nähnyt opettajan astelevan tunnilleen valmistautumatta minuuttiakaan vain moittiakseen oppilaita siitä, kuinka huonosti he ovat valmistautuneet hänen tuntiinsa. Olen kuunnellut keskusteluita, joissa varsinainen ongelma ratkeaisi hetkessä, jos vain opettaja hyväksyisi toisenlaisen tavan toimia. Opettaja saattaa surkutella, ettei voi tehdä luokkansa kanssa sitä tai tätä, koska hänen oppilaansa eivät käyttäydy kunnolla. Mutta kenen näkökulmasta tuota kunnollisuutta katsotaan? Opettajanko, jonka kannalta on ärsyttävää, kun joutuu komentamaan; kun asioita joutuu toistamaan tai kun joutuu ”palvelemaan” oppilasta, kuten olen kuullut asian muotoiltavan? Jos oppilas ei omaksu asiaa kerrasta, muista palauttaa tehtäväänsä tai hälisee, eikö opettajan tehtävä ole auttaa häntä omaksumaan, muistamaan tai fokusoimaan energiaansa? Jos läksyt jäävät tekemättä, kannattaisiko ahkeruutta harjoitella jonkinlaisen muun toiminnan parissa? Opettaja hyväksyköön oppilaidensa kehitysvaiheen ja lähteköön siitä liikkeelle ihanneoppilaiden peräänkuuluttamisen sijaan: jos jokin ei kerta kaikkiaan toimi, eikö asiaa kannattaisi järjestää toisin?

Oppilailta itseltään kannattaisi kysyä, millaisia taitoja he pitävät tärkeinä, ja kuinka ne voisi saavuttaa. Monet lapset huomaavat itse hiljaisuuden tärkeyden silloin kun jotakin täytyisi oikeasti kuulla - lapset saattavat piankin haluta säännön, jossa puhujaa kuunnellaan hiljaa. Oppilaille täytyy kuitenkin antaa mahdollisuus olla lapsia tai nuoria. Kuten tuore vanhempi, joka toivon mukaan ymmärtää, että hetken aikaa keittiön lattia on pysyvästi kuorritettu omenahillolla tai että yöaika kuluu vartin nukkumispätkillä, tulisi opettajankin hyväksyä ajatus siitä, että hyvä käytös tai oppimistulokset ovat ennen kaikkea tavoite jota kohti kulkea. Tavoitetta tuskin koskaan saavutetaan täydellisesti, olennaista on sitä kohti kulkeminen luokan omasta lähtökohdasta käsin. 

Tutustuin taannoin luokkaan, jossa oli menoa ja meininkiä. Oppilaat saivat paljon vapauksia (joskin myös vastuuta), luokassa oli normaalista poikkeva kalustus, ja tunnit olivat pääasiassa varsin kovaäänisiä ("tunnit" kuulostaa jopa hieman harhaanjohtavalta, sillä luokassa ei ollut mitään 45 minuutin sessioita, jotka olisivat koostuneet opettajan organisoimasta opetuksesta, vaan luokassa oleminen sisälsi monenlaista puuhaa, jossa oppilaat toimivat aktiivisesti - välillä joku kävi liitutaulullakin, ja joskus tuo liitutaululla olija saattoi olla jopa opettaja). Oppilaita tuli ja meni, ja luokan ovi oli aina auki: monella oli kaikenlaisia toimia ja tehtäviä koulun sisällä. Luokka näytti hiukan kaoottiselta jopa minun näkökulmastani, ja sai hetkellisesti pohtimaan, voiko vapautta ja touhua olla luokassa jopa liikaa. Pohdintani osoittautuivat turhiksi. Luokassa kouluviihtyminen oli huikealla tasolla useamman vuoden opiskelun jälkeen tavallisiin luokkiin verrattuna. Juju oli siinä, että koska touhu oli oppilaista lähtöisin, ei se ylittänyt heidän sietokykynsä rajoja (oletteko nähneet lapsia, jotka haluavat ennen kaikkea, että jokainen istuisi hiljaa, että asioissa olisi selkeä rakenne, ja että joku muu päättäisi kaikesta, mitä tehdään?). Luokka oppi puhaltamaan yhteen hiileen ja toimimaan siten, että erilaiset persoonat otettiin huomioon. Opettajan rooliksi jäi ohjaaminen, ei määrääminen.

Opettajan tulee kestää epämääräisyyttä ja inhimillistä keskeneräisyyttä. Opettaja ei voi syyttää oppilaitaan siitä, ettei hänen opetuksensa ole helppoa. Opettaja ei voi myöskään vaatia pienempää ryhmää sen nojalla, että silloin hänen työnsä tulisi helpommaksi - oppilaat viihtyvät hyvin suurissakin ryhmissä, kunhan opetus ei ole pelkkää hiljaa istumista ja opettajan kuuntelua. 

Opettaja ohjailkoon, mutta ei ainoastaan siihen suuntaan, joka on itselle mieluisa.

Yhteisöllisyyden ankea laakso

Kirjoittanut Antti Värtö.

I.

Kouluvuosi on päässyt hyvään alkuun ja ensimmäinen opettajankokous on pidetty. En usko veikkaavani hirveästi pieleen, mikäli arvioin, että ainakin 80% Suomen kouluista on jo ehditty mainita sanat "yhteisöllisyys" tai "osallistaminen".

Huomasin kesällä Aamulehdessä (6.7.2014) jutun siitä, jossa mainittiin:
Suomalaisnuorten tiedot yhteiskunnallisista asioista ovat kansainvälisen vertailun kärkipäässä. Mitä taas tulee yhteiskunnallisen vaikuttamisen haluun, suomalaisnuoret ovat pohjasakkaa.

Lainauksen takana on Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen varajohtaja Matti Rautiainen. Hän oli mukana kolmihenkisessä työryhmässä, joka selvitti demokratia- ja ihmisoikeuskasvatuksen kehittämistä opettajankoulutuksessa. Työryhmän raportin voi ladata PDF-muodossa opetusministeriön sivuilta.

Työryhmän ajatuksena selvästi oli, että jos opettajankoulutuksessa parannetaan opiskelijoiden vaikutusmahdollisuuksia, osaavat tulevat opettajat vastaavasti antaa omille oppilailleen paremmat mahdollisuudet osallistua koulun toimintaan. Olen itse hieman skeptinen ajatuksen suhteen. Opettajan vaikutusmahdollisuudet ovat aika rajalliset, mikäli rehtori ei ole kiinnostunut oppilaiden osallisuuden lisäämisestä. Lisäksi opettajat usein todellisuuden kohdatessaan unohtavat opettajankoulutuksessa kuulemansa ihanteet ja ryhtyvät opettamaan samaan tapaan kuin heitäkin oli opetettu (kts. aiempi kirjoitukseni Miten hyvä opettaja toimii?).

Merkittävin syy skeptisyyteeni on kuitenkin kyynisyys sen suhteen, kuinka paljon opettajat oikeasti haluavat oppilaiden päättävän koulun asioista. Rautiainen itse on aikanaan väitöskirjassaan todennut, että opettajat eivät juurikaan halua jakaa valtaa oppilaille. Kuulostaa hienolta sanoa, että koulun arvot ovat "yhteisöllisyys" ja "oppilaiden osallisuus", mutta kuinka moni opettaja olisi edes valmis antamaan oppilaiden päättää, mitä oppikirjaa tunnilla käytetään?

II.

Pieni anekdootti tähän väliin. Useita vuosia sitten eräässä koulussa päätettiin päivittää koulun sääntöjä, ja hyvän yhteisöllisen periaatteen mukaisesti myös oppilaat haluttiin ottaa prosessiin mukaan. Oppilaskunnan hallitus teki listan sääntömuutosideoista, jotka vaihtelivat "kohtuullisesta" "lainvastaiseen".

Opettajista koottu sääntötyöryhmä kävi läpi oppilaskunnan hallituksen ideat. Työryhmä poisti ne ideat, joiden toteuttaminen olisi rikkonut lakia tai yleistä säädyllisyyttä ja muokkasi loput sellaiseen muotoon, että ne voitaisiin ottaa käyttöön heti seuraavana vuonna. Karsinnan jälkeenkin sääntömuutosehdotuksia jäi jäljelle kymmenisen kappaletta. Työryhmä esitteli sääntömuutokset opettajainkokouksessa ja niistä äänestettiin.

JOKA IKINEN oppilaskunnan ehdotus äänestettiin nurin. Yksi kerrallaan. Monta kertaa "ei"-huudot alkoivat jo ennen kuin koko sääntöä oli ehditty esitellä loppuun saakka. Ainoa uusi sääntö, joka kokouksessa hyväksyttiin, tuli opettajilta. Se koski oppilaiden puhelimien käytön kieltämistä ja takavarikoimista tunnin aikana.

Sen koulun oppilaat saivat harvinaisen selkeän oppitunnin osallisuudesta ja demokratiasta.

III.

Yhteisöllisyys ei ole pelkkä trendisana - se oikeasti tarkoittaa jotain. Rauno Haapaniemi kirjoitti Yhteisöllinen pedagogia -blogissaan muutamia reunaehtoja yhteisöllisyydelle. Se tarkoittaa, että oppilaat päästetään päättämään asioista, joilla on merkitystä koulun arjessa. Se tarkoittaa, että oppilaat saavat valtaa päättää itseään koskevista asioista.

Yhteisöllisyys voi tarkoittaa jotain hyvin radikaalia: sitä, että koulun työryhmissä on sekä oppilas- että opettajajäseniä, joilla on yhtäläinen äänivalta. Sitä, että oppilaskunnan hallitus pääsee käyttämään todellista budjettivaltaa. Sitä, että joka kurssin ensimmäisellä tunnilla oppilaat saavat päättää, mihin asioihin kurssilla keskitytään - tai että he voivat kokonaan päättää kurssin sisällöstä. Sitä, että opettajankokouksen sijaan pidetäänkin koulukokous, jonka puheenjohtajana toimii joku oppilaista.

Jos ylläolevan listan lukeminen aiheutti kylmiä väreitä tai hikeä, niin älä huolestu. Ei joka koulun tarvitse olla Turun vapaakoulu. Yhteisöllisyyden voi toteuttaa paljon kevyemmälläkin kädellä: esimerkiksi antamalla oppilaiden suunnitella ja toteuttaa koulun juhlia.

Mutta ikinä ei saisi toteuttaa kevyttä yhteisöllisyyttä ja väittää oppilaille, että heillä on todellista valtaa koulun käytäntöjen suhteen. On ihan ok, jos opettajat haluavat pitää kaikki langat kädessään, mutta silloin ei pidä leikkiä, että oppilaidenkin ääntä kuunnellaan yhtäläisesti. Mikään ei vähennä ihmisten osallistumisenhalua niinkuin se, että he käyttävät aikaa ja vaivaa osallistuakseen, mutta heidän panoksensa jätetään huomiotta.

Kirjoitin alkukesällä, että jotkut asiat on parempi tehdä joko täysillä tai ei lainkaan: joskus keskitie on huonompi kuin ääripäät. Yhteisöllisyys on mielestäni myös esimerkki tällaisesta ankeasta laaksosta. Jos oppilaille annetaan paljon valtaa vaikuttaa koulun asioihin, kasvaa heistä oletettavasti yhteiskunnallisesti aktiivisia nuoria. Jos taas heille ei anneta mitään valtaa vaan tehdään selväksi, että koulussa päättävät aikuiset, oppivat he ainakin sen, että aikuisena voi vaikuttaa asioihin. Mutta jos oppilailta kysytään paljon mielipiteitä ja pyydetään osallistumaan, eikä heidän ehdotuksiaan oteta vakavasti, menettävät he uskonsa vaikutusmahdollisuuksiinsa. Sellaiset nuoret oppivat, ettei heidän mielipiteillään ole mitään väliä.

Fiksut ihmiset ovat toisinaan erimielisiä

Kirjoittanut Antti Värtö

Mikäli olet seurannut kirjoittelua ja keskustelua koulun uudistamisen tarpeesta, olet kenties havainnut saman asian kuin minä: jostain syystä keskustelu tuntuu lähtevän melkein heti alussa sivuraiteelle. Osapuolet aloittavat rauhallisen keskustelun PISA-tuloksista tai lukiouudistuksesta ja päätyvät yllättävän pian tulokseen, että keskustelukumppani olisi kenties tuntenut olonsa kotoisammaksi Berliinissä vuonna 1933 tai 1978.

Tässä tietysti vanhat tuttumme vahvistusvinouma ja haloefekti ovat taas vauhdissa: jos jossain asiassa tai ihmisessä on yksi huono puoli, uskomme siinä olevan muitakin huonoja puolia. Jos joku siis kannattaa ajatusta, jota pidämme huonona, ajattelemme huomaamatta, että kannattaja on huono ihminen.

Ihmisillä on tämän takia taipumus jakautua ryhmiksi, joissa vastapuolta pidetään vähintään epämiellyttävinä. Ryhmiin jakautumisen automaattisuuden osoitti ns. Robber's Cave -koe. Tutkijat veivät kaksi poikaryhmää leirikouluun ilman että ryhmät tiesivät toistensa olemassaolosta. Hyvin nopeasti ryhmän sisällä pojat tutustuivat toisiinsa ja muodostivat ryhmäidentiteetin; toinen ryhmä kutsui itseään "Kotkiksi" ja toinen "Kalkkarokäärmeiksi". Sitten tutkijat kertoivat pojille toisen ryhmän olemassaolosta ja järjestivät ryhmien välille kilpailuja.

Kotkat ja Kalkkarot vihasivat toisiaan lähes välittömästi. Vihanpito yltyi niin vakavaksi, että tutkijoiden piti fyysisesti erottaa ryhmät toisistaan väkivallan uhan kasvaessa. On merkille pantavaa, että molemmat ryhmät koostuivat ihan samanlaisista keskiluokkaisista pojista, jotka oli alun perin jaettu ryhmiin arpomalla. Pojilla ei ollut mitään syytä vihata toisiaan. Eri ryhmiin kuuluminen kuitenkin riitti.

Koulua koskevissa keskusteluissa tuntuu karkeasti sanottuna erottuvan kaksi eri leiriä. Toisessa kannatetaan erilaisia uudistuksia, kuten oppilaskeskeisyyden ja tietotekniikan lisäämistä opetustilanteissa, ilmiökeskeisyyttä, ryhmäoppimista, perinteisistä kokeista luopumista ja niin edelleen. Kutsutaan tätä ryhmää vaikka "uudistusmielisiksi".
Toisessa ryhmässä taas halutaan koulun palaavan perusasioiden pariin: opettamaan yleissivistystä perinteisillä tehokkailla keinoilla. Kutsutaan tätä ryhmää vaikka "perinnehenkisiksi". Laura yritti viime kirjoituksessaan hieman vähentää vastakkainasetteluja selittämällä perinnehenkisille jonkin verran uudistusmielisten näkemyksiä.

Minä yritän tällä kertaa vastakkaista lähestymistapaa, joka saattaa mennä pieleen, mutta epäonnistumisestakin voi ehkä oppia jotain.

II.

Monet tuntevat väittelyvirheen nimeltä "olkinukke". Sen ideana on esittää vastapuolen väitteestä heikompi versio, joka on sitten helppo kumota. Jos keskustelukumppanini vaikka vastustaa ydinvoiman lisärakentamista, voin väittää hänen täten kannattavan hiilivoiman lisärakentamista. Sitten voinkin huoleti argumentoida, miksi hiilivoiman lisärakentaminen on huono idea. En vastannut keskustelukumppanini todellisiin argumentteihin vaan ainoastaan rakentamaani olkinukkeen, joka oli tarkoituksen mukaisesti hyvin heppoinen.

Olkinukkea tuntemattomampi on vastakkainen ajatus nimeltään "teräsnukke". Tällä kertaa en muokkaa vastapuolen argumentteja heikommiksi vaan vahvemmiksi. Jatkaakseni edellistä esimerkkiä ydinvoiman lisärakentamisesta: ehkä keskustelukumppanini käyttää argumenttinaan riskiä ydinvoimalan räjähtämisestä. Voin kumota tämän huolen mainitsemalla, etteivät nykyaikaiset voimalat voi hajota samaan tapaan kuin Tsernobylin reaktori, mutta sen lisäksi mainitsen, että ydinvoiman ratkaisemattomina riskeinä ovat ainakin ydinjätteen kuljetus ja varastointi. Olen rakentanut teräsnuken etsimällä vastapuolen parhaat argumentit ja vielä vahvistamalla niitä.

Jos haluamme rehellisesti saavuttaa syvällisemmän ymmärryksen aiheesta ja päästä lähemmäksi totuutta, ei meillä ole varaa yksisilmäisyyteen. Yleensä vastapuolen ajatuksista löytyy paljonkin hyvää. Harva meistä tuntee totuuden niin täydellisesti, etteivät uudet ajatukset toisi lisävalaistusta vaikeisiin ongelmiin.

Suuresti ihailemani ja imitoimani Scott Alexander käyttää teräsnukkeja yhdessä suopeuden periaatteen kanssa löytääkseen myös hyvin kaukana omista näkemyksistään olevista ajatuksista arvokkaita ideoita. Hän on samalla huomauttanut, ettei teräsnukke ole tarkoitettu välttämättä edustamaan vastapuolen näkemystä. Se on tarkoitettu auttamaan meidän puoltamme huomaamaan virheitä omassa ajattelussamme.

Tämä mielessä pitäen yritän listata erilaisia "perinnehenkisiä" argumentteja, jotka tuntuivat minusta erityisen vahvoilta ja joita yritän vielä parhaan kykyni mukaan vahvistaa.

III.

Mitä olen siis oppinut koulukeskusteluissa ns. "perinnehenkisiltä"?

1. Perusongelma on yksinkertainen: ennen oppilaat oppivat yleissivistyksenä pitämämme asiat yhdeksänvuotisen peruskoulun aikana varsin hyvin, mutta nykyisin näin ei enää tunnu olevan. Uudistusmieliset esittelevät erilaisia ratkaisuja, mutta ehkä vastaus on paljon simppelimpi: jos oppilaat oppivat asiat paremmin 30 vuotta sitten, kenties ne vanhat opetusmenetelmät eivät olleetkaan kovin huonoja. Singaporen koulutusjärjestelmää voi kutsua pohjoismaisesta näkökulmasta suorastaan taantumukselliseksi: opetus on opettajakeskeistä, oppilaiden aiemmasta taitotasosta ei välitetä, opettajat keskittyvät opettamaan vain niitä asioita, jotka tulevat valtakunnallisiin testeihin, luokassa ei keskustella jne. Samalla Singapore keikkuu PISA-tulosten huipulla. Tähän jotkut vastaavat sanomalla, ettei PISA-menestys kerro mitään oppilaiden syvällisestä osaamisesta, mutta tämä kuulostaa epäilyttävästi maaliviivan siirtämiseltä: meidän oman opetusjärjestelmämme hienoutta on toistuvasti perusteltu Suomen hyvillä PISA-tuloksilla.
2. Tietotekniikkaa tarjotaan liian usein yleislääkkeeksi ongelmaan kuin ongelmaan. Mutta kuten kaikkien ainakin pitäisi tietää, ei ICT ole itsessään mikään ratkaisu, vaan vain työkalu ratkaisujen etsimiseksi. Vieläkin turhan usein kouluihin hankitaan ensin laitteita ja mietitään sitten, mitä niillä laitteilla voisi tehdä, tai ovatko ne edes oikeanlaisia laitteita koulun tarpeisiin. Ipadit voivat olla kiiltäviä ja seksikkäitä, mutta ne eivät välttämättä palvele koulun pedagogisia tarpeita parhaiten. Ne jäävät helposti kalliiksi leluiksi, kun opettajat eivät keksi, mihin niitä voisi käyttää. Samalla hinnalla, millä hankitaan tusina ipadia, olisi voinut hankkia kaksi tusinaa vanhanmallista läppäriä, joilla olisi muun muassa huomattavasti helpompi kirjoittaa.
3. Olen itsekin valittanut perinteisen opetuksen pirstaloivan maailman keinotekoisten oppiainerajojen mukaan. Ratkaisuksi tähän tarjotaan tyypillisesti ilmiöpohjaista oppimista. Voi kuitenkin ihmetellä, miten tämä ratkaisee pirstaloitumisen ongelman. Jos oppilaat tutkivat ilmiöpohjaisesti vaikka sokeria, tutustuvat he sokeriruo'on ja -juurikkaan kasvatusalueisiin ja biologiaan, sokerin teolliseen valmistukseen ja sokerin kemiallisiin ominaisuuksiin. He käsittelevät myös sokerin roolia maailmanhistoriassa ja perehtyvät sokerin hinnan muutoksiin raaka-ainepörssissä. Seuraavalla viikolla ilmiönä onkin vaikka Kalevala. Opetus on edelleen pirstaleista, mutta vain eri tavoin pirstottuna. Tietenkään ilmiöoppiminen ei tarkoita kaikesta perinteisestä aineopetuksesta luopumista, mutta tunteja on rajallinen määrä. Kaikki ilmiöopetus on pois jostain muusta. Lähivuosien heikentyneet osaamistulokset voisivat viitata siihen, ettei ilmiöpohjaisesti kyetä opettamaan asioita yhtä perusteellisesti kuin ainepohjaisesti. Onko meillä todellista tarvetta ilmiöopetukseen? Yhtä hyvin voisi väittää, että jos oppilaat oppivat perusasiat oppiaineista tarpeeksi hyvin, osaavat he myöhemmin itse rakentaa tiedoistaan kokonaisuuksia. Ja jos oppilas ei tähän kykene, auttaako koulun ilmiökeskeisyys oikeasti häntä vai sekoittaako se häntä vain entistä enemmän?
4. Monet uudistajat sanovat, että kyse on ennen kaikkea motivaatiosta ja viihtyvyydestä. Oppilaat eivät opi, koska koulu on niin ikävä paikka. Suomalaisnuoret viihtyvätkin koulussa kansainvälisesti vertailtuna hyvin huonosti. Tähän uudistusmieliset tarjoavat lääkkeeksi esimerkiksi pelillistämistä, oppilaskeskeisyyttä, ryhmäoppimista ja tietotekniikkaa. Tarkastellaan kuitenkin tässä yhteydessä taas päinvastaiseen metodiin nojaavaa Singaporea: Jotkut väittävät, että Kaakkois-Aasian koulujärjestelmä saavuttaa tuloksia mutta tekee oppilaista onnettomia, mutta tulosten mukaan yli 80 % singaporelaisista oppilaista pitää koulunkäynnistä, kun Suomessa vastaava luku on vain noin 66% (PDF). Oppilaiden motivaatiosta voi myös kysyä itse oppilailta. Kun heiltä tiedustellaan, millaisesta opetuksesta he pitävät, on vastaus yleensä aika samanlainen: oppilaat haluavat enemmän opettajavetoista luennointia ja tehtävien tekoa kirjasta. Tähän uudistusmielinen ehkä sanoisi, etteivät oppilaat vain osaa kuvitellakaan, miten hienoa heidän ehdottamansa ryhmäkeskeinen ilmiöoppiminen (tms.) voisikaan olla. Mutta on vähintäänkin epäilyttävää, että uudistusmieliset yleensä aina korostavat, että koulun pitäisi seurata oppilaiden omaa kiinnostusta ja innostusta: eikö tämä enää pädekään, mikäli oppilaat innostuvat "vääristä" ja "vanhanaikaisista" asioista?
5. Ja ehkä se ryhmäkeskeinen ilmiöoppiminen (tms.) voisikin olla hienoa - jonkun tietyn opettajan vetämänä. Yhtä hyvin voisi tällä logiikalla sanoa, että pelkkä luennointi on paras opetusmenetelmä, sillä meillä kaikilla varmasti on kokemuksia upeista luennoitsijoista, jotka sähköistivät koko salin ja saivat ajan lentämään hetkessä. Peruskoulu perustuu kuitenkin koko ikäryhmän opettamiseen. Jos kehittelemäsi uudistus toimii vain uupumattomien superopettajien ohjauksessa, ei se voi toimia koko peruskoulussa. Miten tahansa suunnittelemmekaan opetuksen, pitää sen olla yleistettävissä kaikille. Perinteinen opettajakeskeinen malli, jossa oppilaat osan ajasta työskentelevät itsekseen tehtävien parissa ja osan ajasta kirjoittavat vihkoon opettajan luennosta, ei voi mennä pahasti pieleen. Se toimii aina. Se ei ehkä ole paras eikä kiinnostavin menetelmä, mutta se toimii ainakin siedettävän hyvin joka kerta. Voitko luvata uudistuksestasi samaa?
6. Esimerkiksi ilmiöpohjaisen opetuksen kohdalla opettajien pitäisi toimia aika tiiviissä yhteistyössä. Tämä toimiikin hienosti, mikäli koulussa sattuu olemaan useita samanhenkisiä opettajia, joilla on aikaa ilmiökurssien suunnitteluun. Mutta onko asia näin joka koulussa? Edes suurimmassa osassa kouluja? Ennemminkin tuntuisi siltä, että opettajien aika on niin kortilla ja työmäärä niin suurta, etteivät useimmat ehdi tehdä mitään ylimääräisiä yhteistyökuvioita. YT-aika on vain 3 tuntia viikossa. Siinä ei montaa ilmiökurssia kehitellä. Ideana ei toivottavasti ollut se, että opettajat tekisivät palkatonta ylityötä vain kutsumuksen palosta. Sellaisesta palosta tulee aika helposti burn out.

IV.

Toivottavasti en yllä esittänyt "perinnehenkisten" näkemyksiä ainakaan kovin pahasti vääristeltyinä. Tämän harjoituksen tarkoituksena oli muistuttaa kaikkia "uudistusmielisiä", etteivät ns. vastapuolen edustajat ole tyhmiä. Heillä on paljon todella hyviä pointteja, jotka pitää ottaa huomioon.

Olen miettinyt näitä pointteja lähiaikoina varsin paljon. En kuitenkaan edelleenkään usko, että kellon kääntäminen taaksepäin voisi toimia, sillä yhteiskunta on muuttunut. Ennen koulujen käyminen oli lähes varma tae sosiaalisesta noususta: jos luit tarpeeksi, sait varman ja hyväpalkkaisen työpaikan. Tämä loi motivaatiota opiskella. Samalla myös voitiin antaa oppilaiden lopettaa koulut kesken, sillä myös kouluttamattomalle työvoimalle oli työpaikkoja tarjolla. Luokalle jättäminen tai jopa koulusta erottaminen ei välttämättä johtanut "syrjäytymiseen". Singaporessa työttömyys on 2%. Uskoisin, että juuri sen takia siellä voidaan käyttää vanhanaikaisia metodeita: motivaatio syntyy siitä, että koulutus on edelleen taattu väylä hyväpalkkaiseen työhön. Koska tämä ei meillä päde, en usko, että perinteinen opetuskaan voisi enää toimia.

Samalla olen kiinnostuneena huomannut, että sekä uudistusmieliset että perinnehenkiset pitävät nykyistä opetusta ja peruskoulua huonona. Uudistusmielisten näkokulmasta koulu ei toimi, koska oppilaskeskeisyyttä, ilmiöpohjaisuutta jne ei ole tarpeeksi; perinnehenkisten mielestä taas oppilaskeskeisyyttä jne on liian paljon.

On mahdollista, että molemmat ovat oikeassa. Kultaisen keskitien periaate ei nimittäin aina toimi: jotkut asiat pitää tehdä joko täysillä tai sitten ei lainkaan. Välissä olevat tilat ovat toisinaan huonompia kuin ääripäät. Jos annamme syöpäpotilaalle vain puolikkaan annoksen sytostaatteja, ei hän parane, mutta joutuu silti kärsimään lääkkeiden rankoista sivuvaikutuksista.

Minulla ei ole mitään varsinaisia todisteita tälle ajatukselleni, mutta ehkä peruskoulu on tällä hetkellä tällaisessa ankeassa laaksossa. Jos voisimme palata perinteiseen malliin, niin oppimistulokset paranisivat nykyiseen nähden. Tai sitten voisimme siirtyä vaikka yksilöllisen oppimisen menetelmään jokaisen aineen opetuksessa ja/tai Pasi Sahlbergin hahmottelemaan tulevaisuuden kouluun, ja oppimistulokset paranisivat myös, ehkä jopa vielä enemmän. Mutta minkä valinnan teemmekään, meidän pitäisi tehdä se johdonmukaisesti ja kokonaisvaltaisesti. Huonoin vaihtoehto olisi viedä uudistuksia puolinaisesti läpi ja jäädä sitten tuleen makaamaan.

Seuraavaksi: Konservatiivi ei ole kirosana.

Mikä on koulun tarkoitus?

Koululla on tarkoituksensa, mutta onnistuuko se tehtävänsä täyttämisessä? Tunnistaako koulu nykyisiä rakenteita, joissa kaikki ei ole helposti tunnistettavissa ja ennustettavissa - onko esimerkiksi vain viittaaminen osoitus aktiivisuudesta, ja aktiivisuus koulussa suotuisin tapa olla ja elää?

Kirjoittanut Emilia Aaltonen, lukiolainen, bloggari

Monet nuoret miettivät, miksi pitää käydä koulua?

Ilman koulua ihmisten olisi vaikeampi ymmärtää maailman tapahtumia. Kaikilla ihmisillä maailmassa pitäisi olla oikeus päästä kouluun. Kaikki eivät osaa arvostaa sitä, että saamme käydä koulua ilmaiseksi. Itse olen nyt lukion ensimmäisellä luokalla ja olen oppinut vaikka kuinka paljon tässä vajaan kymmenen vuoden aikana jonka olen koulua käynyt. Olen oppinut plus- ja miinuslaskuista yhtälöihin sekä kirjainten harjoittelusta kunnon esseiden kirjoittamiseen. Koulun avulla olen myös kasvanut henkisesti ja itsenäistynyt sekä oppinut ottamaan vastuuta teoistani.
                             

Peruskoulu on hyvä pohja nuorten tulevaisuudelle ja jatko-opinnoille. Ala-asteella ja vähän yläasteellakin tuli mietittyä juuri sitä, miksi meidän pitää olla koulussa. Yläasteen aikana tajusi paremmin, kuinka hyvä asia koulu on. Toivon, että koulussa oppisi asioita, jotka auttavat tulevaisuutta varten. Olisi hyvä opettaa peruselämäntaitoja ja ihmisten kanssa käyttäytymistä. Siksi aina ei ole hyväksi vain istua ja opiskella kirjasta, vaan oppia näitä tietoja kokemuksen avulla. Koulun pitäisi myös auttaa miettimään, millä alalla haluaisi isona työskennellä. Itse en vielä tiedä mihin työhön tulevaisuudessa haluaisin. Koulu on kuitenkin auttanut löytämään vähän sitä, mitkä alat ehkä voisivat olla niitä. Varsinkin yläasteen opon tunneilla kävi vierailijoita eri ammateista ja me kävimme tutustumassa töihin. Samoin TET-jaksot olivat todella hyödyllisiä.
                             

Opettelua ihmisten kanssa käyttäytymisestä olisi hyvä olla enemmän ja koulu saisi rohkaista enemmän siihen, että kaikki saisivat olla omia itsejään. Juuri siksi haluaisin vähentää pelkästään kirjasta lukemista. Mielenkiintoisimpia ovat olleet ne tunnit, joilla on tehty jotain vähän erilaista. Esimerkiksi yläasteella teimme äidinkielessä Kalevalan kohtauksista näytelmiä pienissä ryhmissä. Se auttoi minua paljon paremmin oppimaan Kalevalan juonen ja samalla se jäi paremmin päähän. Jos olisin lukenut sen vain kirjasta, en olisi tajunnut varmaan oikein mitään.

                             

Jotkut opetettavat asiat ovat mielestäni myös vähän turhia, kuten jotkut matematiikan tai fysiikan pitkät laskutoimitukset, esimerkiksi jonkun aineen tiheyden laskeminen. En itse ainakaan tarvitse sitä tietoa, koska minua ei fysiikalliset alat erityisemmin kiinnosta. Siksi olisi järkevämpi opettaa vaikeimmat laskutoimitukset syventävillä kursseilla niille, joita se oikeasti kiinnostaa.
                       

Sosiaalisuus on mielestäni aika tärkeää koulussa. Jos haluaa kympin todistukseen, täytyisi tulla toimeen kaikkien kanssa ja pystyä tekemään hyvin ryhmätyöt sekä olemaan muutenkin tunneilla aktiivinen ja kommentoida asioihin. Mielestäni aktiivisuuden ei tarvitsisi aina korostua niin paljon, koska kaikki eivät vain ole luonteeltaan yhtä äänekkäitä ja tykkäävät opiskella itsenäisesti. Vaikka olisi koulussa todella aktiivinen, se ei aina tarkoita sitä että olisi vapaa-ajalla muiden ihmisten kanssa hirveän sosiaalinen.
                            

Koulun pitäisi ymmärtää myös muunlainen sosiaalisuus, kuin pelkät viittaaminen ja ryhmätyöaktiivisuus. Hiljaisemmat oppilaat jäävät helposti äänekkäiden varjoon, vaikka osaisivat asiat yhtä hyvin. Itsekään en ole kauhean aktiivinen juuri viittaamisessa. Kirjoitan blogia ja minulle on helpompi olla sillä tavalla aktiivisempi. Tykkään opiskella itsenäisesti eli tehdä itse omat työni sekä mietin aina tarkkaan viittaanko vai en, kun taas jotkut viittaavat vaikka eivät olisi varmoja vastauksesta. Tykkään kirjoittaa ja siksi kirjoitustehtävät ovat minulle mieluisia. Olen kuitenkin ihan sosiaalinen ihminen, eli opettaja voi saada minusta paljon hiljaisemman kuvan koulussa.
                     

Oppilailla voi olla koulussa muitakin paineita kuin itse oppiminen. Monet vertaavat itseään muihin ja siksi voi olla paineita esimerkiksi pukeutumisessa, jos ei uskalla olla erilainen kuin muut. Joskus erilaisuus voi tuoda pelon tunteen siitä, että esimerkiksi juuri pukeutumisesta pilkattaisiin. Olisi tärkeää löytää oma identiteetti ja uskaltaa olla oma itsensä.
                             

Koulun tarkoitus on opettaa elämään ja auttamaan tulevaisuutta varten.

Käy kurkkaamassa Emilian blogia

http://emilianstuff.blogspot.fi