Opi perusasiat

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Edellisessä tekstissäni erotin kolme asiaa, jota voidaan tarkoittaa, kun puhutaan yleissivistyksestä:

• Perustiedot (kohdat 1-3): ne tiedot ja taidot, joita tarvitaan yhteiskunnassa toimimiseen.
• Yhteiskunnallinen kaanon (kohdat 4-5, osin myös 2), jonka avulla luodaan ja ylläpidetään käsityksiä omasta valtiosta, kansasta ja yhteiskunnasta.
• Kulttuurinen hegemonia (kohdat 6 ja 7): sivistystä tarvitaan osoittamaan oma yhteiskunnallinen asema. Tämä toimii erityisen hyvin, mikäli alempaan sosioekonomiseen asemaan liittyy myös lyhyempi yleissivistävä koulutus.

Kulttuurisen hegemonian käsittelin viime kerralla, tällä kertaa on perustietojen vuoro. Olen myös jo jonkin aikaa halunnut käsitellä uuden opetussuunnitelman luonnosta (OPS2016), joten nyt on aika iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Opetussuunnitelma on... järkyttävän pitkä. Kokonaisuudessaan se on yli 500 sivua, ja pelkästään kaikille yhteinen osuus on lähes 100 sivua. Siinä riittää siis lukemista iltapuhteiksi. Martti Hellström kirjoitti blogissaan hyvän yhteenvedon yleisestä osasta, johon suosittelen kaikkia tutustumaan. Yleisestä osasta kirjoitan ehkä joskus lisää: tällä kertaa keskityn kuitenkin ainekohtaisiin opetussuunnitelmiin; tarkemmin ottaen yläkoulun historian OPSiin.

II.

Käsittelin viimeksi historiaa esimerkkinä aiheesta, jota pidetään "yleissivistyksen" mittarina. Historia on myös minulle hyvin tuttu aine, sillä valmistuin alunperin historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi. Katsotaan siis, mitä OPS2016 sanoo historian opetuksesta.

Yläasteella käsitellään ajanjaksot 1800-luvulta nykyaikaan. Yleensa historiaa opetetaan vain 7. ja 8. luokalla, ja tyypillinen tapa jakaa oppisisällöt on käsitellä "pitkä 1800-luku" (aika Ranskan vallankumouksesta ensimmäiseen maailmansotaan) 7. luokan aikana ja I maailmansodan jälkeiset tapahtumat 8. luokalla.

Sisältöjä siis riittää: pelkästään ensimmäisen maailmansodan jälkeen on tapahtunut niin paljon asioita, että aika tahtoo aina loppua kesken. Suomen sisällissota, Neuvostoliiton synty, fasismin nousu, II maailmansota ja holokausti, kylmä sota, avaruuskilpailu, siirtomaiden itsenäistyminen, nuorisoliikkeiden synty, Maon Kiina, Lähi-idän kriisi, rautaesiripun romahdus, 9/11 ja terrorisminvastainen sota. Ja paljon muuta tämän lisäksi. Jos opettaja tahtoo, että oppilaille tulee kattava käsitys 1900-luvun tapahtumista, täytyy aiheesta toiseen siirtyä varsin ripeästi.

Mutta tuo oli vanhan opetussuunnitelman mukaista ajattelua. Katsotaanpa, mitä OPS2016 sanoo yläkoulun historian sisällöiksi:

S1 Teollisuusyhteiskunnan synty ja kehitys: Perehdytään ilmiöön, joka on muuttanut ihmisen elämää, ihmisen ja luonnon suhdetta sekä maailmaa.

S2 Ihmiset muuttavat maailmaa: Tutustutaan yhteiskunnallisiin aatteisiin, niiden merkitykseen ja seurauksiin sekä siihen, miten ihmiset ovat pystyneet vaikuttamaan omana aikanaan.

S3 Suomea luodaan, rakennetaan ja puolustetaan: Perehdytään kulttuurin merkitykseen identiteetin rakentamisessa autonomian ajalla ja itsenäisen Suomen alkutaipaleeseen.

S4 Suurten sotien aika: Perehdytään maailmansotiin, kylmään sotaan ja sodista selviytymiseen erityisesti tavallisten ihmisten ja ihmisoikeuskysymysten näkökulmasta. Paneudutaan ihmisoikeusrikoksiin kuten holokaustiin ja muihin kansanvainoihin sekä ihmisoikeuksien edistämiseen.

S5 Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen: Tarkastellaan arkielämän historiaa ja tämän päivän juuria. Kehityksen yksilölle tuomien saavutusten ohella perehdytään elinkeinorakenteen muutokseen ja palveluammattien yleistymiseen sekä kaupungistumiseen.

S6 Nykyisen maailmanpolitiikan juuret: Syvennytään kehittyneiden ja kehittyvien maiden yhteiseen historiaan sekä uudenlaisten poliittisten jännitteiden syntyyn ja ratkaisuihin maailmassa.

Ja siinä se! Tämä on aikamoinen muutos nykyiseen opetussuunnitelmaan, jossa luetellaan monia tapahtumia, jotka pitää opettaa. Uskomatonta kyllä uuden OPSin mukaisesti opettaja voisi periaatteessa olla kertomatta vaikka talvi- ja jatkosodasta sanaakaan, eikä hän olisi rikkonut opetussuunnitelmaa!

Jos jäi epäselväksi, niin kannatan tällaista kehitystä sataprosenttisesti. Kerrankin opetussuunnitelma on uskallettu tehdä niin kevyeksi, että oppilailla on oikeasti mahdollisuus oppia sen sisältö kokonaan.¹

III.

Ylläolevaa ei pidä tulkita niin, että mielestäni talvi- ja jatkosotaa ei pitäisi opettaa koulussa. Ei toki. Mutta pitää miettiä, pitääkö ne opettaa kaikille.

On olemassa perustiedot, jotka kaikkien oppilaiden tulee osata, mutta nopeammin eteneville pitää antaa mahdollisuus opetella paljon enemmän kuin vain perustiedot. Kun suunnittelin yseille yksilöllisen opetuksen mallin mukaiset opotunnit, jaoin sisällöt seuraavasti:

Kurssilla on yhdeksän aihetta. Joka aiheesta löytyy kolmenlaisia tehtäviä:

• PERUSASIAT, jotka jokaisen täytyy osata. Sinun pitää siis kurssin lopuksi hallita jokaisen yhdeksän aiheen perusasiat ja tehdä tehtävät, jotka niihin liittyvät.
• SYVENTÄVÄT ASIAT. Aiheesta enemmänkin kiinnostuneet voivat tehdä näitä. Jos aihe ei erityisemmin kiinnosta, ei syventäviä asioita tarvitse tutkia.
• EDISTYNEET ASIAT: jos on tehnyt kaikki syventävät tehtävät ja vieläkin kiinnostaisi tutkia asiaa enemmän, voit tehdä näitä.
• Ja lisäksi: jos löydät jonkin aiheisiin liittyvän asian, joka kiinnostaa sinua, mutta jota ei ole mainittu minkään tehtävän kohdalla, tutki sitä aivan vapaasti. Tarkoitus on saada tietoa omaa valintaa varten.

Perusasioita täytyy olla tarpeeksi vähän, jotta niiden oppimista voi vaatia kaikilta oppilailta: myös niiltä, joilla on oppimisvaikeuksia tai muita oppimista haittaavia esteitä. Useimmat oppilaat perehtyvät paljon myös syventäviin asioihin ja aiheesta erityisesti kiinnostuneille löytyy vielä edistyneempiä aiheita.

Otetaan taas konkreettinen esimerkki. Uuden OPSin historian sisältöosuus 3 oli "Suomea luodaan, rakennetaan ja puolustetaan". Minä jakaisin sen sisällöt nopeasti mietittynä vaikka seuraavasti:

• PERUSASIAT: Suomi siirtyi Venäjän vallan alle Ruotsin vallan jälkeen. Venäjän vallan aikaa kesti noin sata vuotta. Sinä aikana Suomi kehittyi paljon. Suomi itsenäistyi noin sata vuotta sitten. Pian itsenäisyyden jälkeen käytiin sisällissota, joka oli hyvin verinen.
• SYVENTÄVÄT ASIAT: Suomi sai autonomian. Suomi teollistui. Suomi sai oman rahan ja postilaitoksen. Kansallisromantiikka ja Kalevala. Sortokaudet. Torpparikysymys. Suojeluskunnat ja punakaartit. Vankileirit.
• EDISTYNEET ASIAT: Porvoon valtiopäivät. Tampere esimerkkinä Suomen teollistumisesta. Suomi keisarikunnan uskollisena osana. Aleksanteri II. Fennomania ja Snellman. Kielikiistat. Eugen Schaumann. Jääkäriliike. Kuningassuunnitelmat. Tasavallan synty. Kommunistivainot.

Huomaa, kuinka vähän perusasioita on. Niiden pitää olla niin yksinkertaiset, että kuka tahansa voi ne opetella. Samalla siinä tulee käytyä läpi ne asiat autonomian ajasta ja itsenäistymisestä, jotka todella ovat nykypäivänäkin tärkeitä tietää. Jos ei tiedä, että Suomi oli aikanaan Venäjän vallan alainen, voi olla vaikea ymmärtää monia asioita nykyisestä poliittisesta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Sitä vastoin jääkäriliikkeen tunteminen on jo triviaa. Se voi syventää ymmärrystä tietyistä kehityskuluista, mutta vain hyvin rajallisesti. Jääkäriliikkeen tietäminen on lähinnä kiinnostavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita historiasta sen itsensä vuoksi.

IV.

Jotta oppilaat eivät laiskottelisi ja lukisi aina vain ehdotonta minimimäärää kokonaisuuksista, pitää opettajan todella uuden opetussuunnitelman mukaisesti olla oppimisen ohjaaja. Opettajan tehtävä on kannustaa ja ohjata oppilaita haastamaan itsensä.

Mutta ketään ei voi pakottaa kiinnostumaan asioista. Kuten kaikki tiedämme, on joka luokassa niitä oppilaita, jotka eivät ole kovinkaan innostuneita aineesta tai toisesta. Sanotaan, että nämä epäkiinnostuneet oppilaat opettelevat vain kolmasosan aineen sisällöistä.

Kumpi on parempi tulos: että oppilas lukee 10 aihetta ja oppii ne kokonaan, vai että hän lukee 30 aihetta ja ymmärtää jokaisesta vain kolmasosan? Mastery learning perustuu ensimmäiseen ajatukseen: oppilas ei opettele mitään asiaa vain osittain, vaan hän ei etene aiheesta toiseen, ennen kuin on oppinut ensimmäisen aiheen kunnolla.

Jos oppilas todella oppii perusasiat, on hänellä hallussaan tiedot, joita ehdottomasti tarvitaan yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Jos oppilas tajuaa vain kolmasosan kaikista oppisisällöistä, ei hän saa minkäänlaista kokonaiskuvaa mistään aiheesta.

Ozy Franz kirjoitti samasta aiheesta Thing of Things -blogissaan, ja siinä hän mainitsi perusasioiden opettamisen tiellä olevan esteen: "Oppilaiden pitäisi oppia myös tärkeä asia X!" kuulostaa sivistyneeltä, kun taas "Meidän pitäisi ottaa aihe Y pois pakollisista oppisisällöistä" kuulostaa opetuksen tyhmentämiseltä. Mutta jos pakotamme oppilaat lukemaan asioita, joita he eivät oikeasti tarvitse, eivät he välttämättä opi kunnolla niitä asioita, joita he todella tarvitsisivat.

Lopuksi kysynkin eri aineiden ja kouluasteiden opettajilta: Mitkä ovat sinun mielestäsi oman alasi "perusasiat"? Uskallatko tehdä tarpeeksi lyhyen listan, jotta voit olla varma, että kaikki oppilaat voivat oppia ne kiitettävästi?

Seuraavaksi: Pohjantähden alla.

---

¹ Valitettavasti tilanne ei ole ihan yhtä hyvä kaikkien aineiden kohdalla: esimerkiksi vaikka biologiassa on edelleen mielestäni aivan liian yksityiskohtaisesti kuvattuja tavoitteita ja sisältöjä. Silti biologiankin tapauksessa sisältöjä on vähemmän kuin nykyisessä opetussuunnitelmassa, joten suunta on oikeanlainen.

Kriittisyyttä oppimassa ja opettamassa

Suostuttelin luokanopettajaopiskelijasiskoni antamaan historian opetukseen liittyvän oppimispäiväkirjansa julkaistavaksi. Teksti sisältää mainioita huomioita, jotka itsekin jaan. Oma kokemukseni historian opiskelusta oli tappavan tylsää vuosilukujen ulkoa opettelua. Muistan Pähkinäsaaren rauhan ja vuosiluvunkin, 1323. Mutta mikä se rauha oikeastaan oli? Miksi se piti oppia? Mitä jännää on siinä, että viiva vedettiin, ja että se tehtiin tiettynä päivänä? Paljonkin. Mutta opettajan täytyy kertoa oppilaille nämä syyt. Alla oleva kirjoitus selventää asiaa.

Oppimispäiväkirja

Kirjoittanut Kaisa Tuohilampi, toisen vuoden LO-opiskelija, liikuntaneuvoja

Historia on ollut kautta kouluaikojeni oma inhokkiaineeni. Syy tähän oli se, että mielestäni tunneilla pärjäsivät vain sellaiset, jotka pystyivät muistamaan ulkoa paljon yksityiskohtia. En pystynyt ymmärtämään, miksen oppinut historian vuosilukuja ja tapahtumia, vaikka olen aina muistanut lähes kaikki näyttelijät, elokuvat ja niiden juonet. Lisäksi tunnit olivat tylsiä, niillä puhuttiin sodista ja hyvin kauan sitten tapahtuneista asioista, joilla en kokenut olevan mitään yhteyttä minuun. En siis voinut ymmärtää miksi kiinnostuisin tästä oppiaineesta, jossa ei saanut koskaan edes nousta pulpetista ja ihan oikeasti tehdä jotain itse. 

Koska en pärjännyt historiassa, aloin inhota historiaa oppiaineena. En kuitenkaan menettänyt kiinnostustani menneisiin tapahtumiin ja aikaan. Vasta lukiossa kun sain uuden opettajan ja pureuduimme toiseen maailmansotaan lukemalla muun muassa Anne Frankin ”Nuoren tytön päiväkirja” -romaanin, tajusin ensimmäistä kertaa kunnolla, että nämä hirveydet ovat todellisia. Kiinnostuin aiheesta todella paljon. Aihe oli niin raju, että se vei mukanaan ja siitä lähtien olen ollut todella kiinnostunut lukemaan aiheesta kaiken mahdollisen. 

Kuitenkin vasta yliopistossa opetettu historia sai minut kiinnostumaan historiasta oppiaineena. Siitä lähtien kun aloitin opiskeluni luokanopettajaksi, olen miettinyt paljon sitä, millainen opettaja haluan olla, millaisia asioita tahdon opettaa ja millaisia taitoja arvostan. Koska en ole itse koskaan oppinut mitään silloin, kun opettaja on pakottanut lukemaan kokeeseen tietyt sivut, olen jatkuvasti keksinyt muunlaisia tapoja arvioida oppilaan osaamista. Olen hyvin varma siitä, että vaikka lapset lukisivatkin nämä sovitut sivut useampaankin kertaan ja saisivat kokeesta kympin, ei pysyvään muistiin jää siltikään lähes mitään. Tätä puolsi myös historian luento, kun meiltä opiskelijoilta kysyttiin historian tapahtumia, joihin lähes kukaan ei tiennyt oikeita vastauksia. 

Mitä opettaja siis ulkolukua teettäessään arvioi? Sitäkö, kuka on ahkerin lapsi lukemaan ja jolla on paras lyhytkestoinen muisti? Innostuin siis todella kovasti oltuani ensimmäisellä Jukka Rantalan historian luennolla, sillä koin, että tämä opettaja jakaa ainakin osittain mielipiteeni tässä asiassa. Hänen mielestään historiaa ei tulisi opettaa ”suurena kertomuksena”, joka kaikkien oletetaan muistavan päivämäärineen ja merkkihenkilöineen, vaan oppilaiden tulisi oppia historiallista ajattelua ja empatiaa. 

Historiallinen ajattelu tarkoittaa Rantalan mukaan historian taitojen opettamista eikä painota niin paljon historian sisältöjä. Nykyaikana lähes jokaisella oppilaalla on käytössään älypuhelin ja lähes kaikki pääsevät internetiin milloin tahansa. Siksi ei ole niin tärkeää opettaa historian sisältöjä, koska oppilaat voivat tutustua niihin itse internetin kautta. Tärkeämpää on opettaa heitä kriittisiksi lähteitä kohtaan ja ymmärtämään miksi historiassa ihmiset ovat toimineet tietyllä tavalla. Mielestäni oppilaille tulisi myös antaa paljon esimerkkejä yksittäisistä ihmisistä, jotka ovat saaneet jotain suurta aikaiseksi, sillä näin nuoret ymmärtävät, että yksittäisellä ihmiselläkin on mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja saada aikaan muutoksia. Jos oppilaat eivät usko kykyihinsä vaikuttaa asioihin, voivat he pahimmillaan passivoitua. 

Vaikka historiallisen ajattelun opettaminen kuulostaa paljon järkevämmältä kuin historiallisen suuren kertomuksen, on tällä opetustavalla myös vastustajia. Vastustavat tahot näkevät tällaisen opetustavan uhkana, sillä se ei enää kehitä kansallishenkeä, jolloin yhteenkuuluvuuden tunne kansan keskuudessa saattaa olla katoamassa. Talvi- ja jatkosotaa pidetään suomalaisten historiassa merkittävinä tapahtumina ja niiden ajatellaan luoneen osan meidän identiteetistämme. Suomalaiset ovat sisukasta kansaa, jotka selvisivät suuren Venäjän hyökkäyksestä. Näiden asioiden tietäminen nähdään hyvin tärkeänä, jotta lapset ymmärtäisivät sukujensa ja suomalaisten historiaa. Jukka Rantala kirjoittaakin tutkimuksessaan ”Lapset historiakulttuurin kuluttajina” yhdysvaltalaisesta historioitsijasta Gordon F. Sanderista, joka on käynyt vierailemassa Suomessa: ”Sander pitääkin talvisotaa Kalevalan kaltaisena myyttinä, joka on tunnettava ymmärtääkseen suomalaisia ihmisiä ja suomalaisuutta” (Rantala 2012: 86). 

Tällaisella kansallishenkeä uhkuvalla opetuksella on kuitenkin kääntöpuolensa. Se antaa tapahtumista hyvin yksipuolisen kuvan ja voi pahimmillaan herättää vihaa tiettyjä kansallisuuksia kohtaan. Kuten Rantalan tekemässä tutkimuksessa, jossa lapset olivat ajatelleet venäläiset vihollisiksi. Tämä saattaa heijastua heidän arkielämäänsä ja käytökseensä. Vanhemmat ihmiset puhuvat venäläisistä ”ryssinä” ja muistuttavat usein, että he veivät meiltä Karjalan ja toisen ”käsivarren”. Oma isänikin puhuu näin venäläisistä ja siksi itsekin ajattelin pienempänä, että he ovat pahoja. Historiallinen ajattelu opettaa ymmärtämään asioita monista eri näkökulmista ja kiinnittämään huomiota lähteisiin, sekä siihen, miksi esimerkiksi minun isäni kokee venäläiset ihmiset vihollisina. 

Rantalan tutkimuksessa tutkittiin sitä, minkälaisia lähteitä 7-10-vuotiaat lapset pitävät luotettavimpina. Luettelossa oli muun muassa vanhempien ja isovanhempien kertomukset, oma luokanopettaja, museot, tietokirjat jne. Haastattelussa lasten tuli asettaa tiedonlähteet järjestykseen luotettavimmasta epäluotettavimpaan. Tulokset osoittivat, että lapset luottavat eniten omiin vanhempiinsa ja isovanhempiinsa sekä omaan luokanopettajaansa. Omat vanhemmat ja isovanhemmat kertovat lapsille tarinoita suvun historiasta, joissa voidaan olettaa näkyvän tietynlainen mustavalkoisuus: ”me olimme hyviä ja viholliset pahoja”. Luokanopettajakin saattaa sävyttää opetustaan ajattelustaan riippuen ja opettajakin voi olla joskus väärässä. Siksi lähdekriittisyyden opettaminen on hyvin tärkeää.

Mielestäni on järkyttävää, että itse opin vasta yliopiston historian kurssilla, että ennen 1800-lukua ei vaadittu minkäänlaisia lähteitä, vaan faktat ennen sitä olivat pelkkää tarinointia usein jopa yksittäisen ihmisen näkökulmasta. Tämän painottaminen lapsille on erittäin tärkeää. Voimme tehdä historiasta olettamuksia, mutta emme voi olla mistään sataprosenttisen varmoja. Vaikka 1800-luvun aikana vaadittiin lähteet, on silti hyvä tiedostaa, että kaikki tieto on aina jonkun kirjoittamaa, jolloin kirjoittajalla on ollut omat motiivinsa sitä kirjoittaessaan. Asioissa on monta eri puolta eikä mitään tietoa tulisi ottaa vastaan täytenä totena. Oppilaat tulisi opettaa haastamaan annettu tieto, tutkimaan lähteitä ja olemaan kriittisiä. Kun lapset pääsevät tutkimaan asioita itse, herää myös heidän sisäinen salapoliisinsa ja motivaationsa eloon. Silloin lapset tuntevat aitoa kiinnostusta, asiat jäävät mieleen ja niihin halutaan tutustua vielä tarkemmin. Tämä onnistuu käyttämällä internetiä, kirjastoa ja eri lähteitä hyväksi, joiden käyttöä olisi myös jatkuvasti opeteltu koulussa.

Jukka Rantalan luennoilla ja Jari Salmisen ryhmätunneilla historiaa opeteltiin juuri näin. Pääsimme itse pohtimaan tapahtumia ja meille esiteltiin erilaisia ”todisteita”, joiden avulla tuli päättää, mitä mielestämme todella on tapahtunut. Hyvä esimerkki tästä on Jari Salmisen ryhmätunnilta, jolloin kävimme läpi lukkari Saxbergin rikosta. Lukkari Saxberg surmasi vuonna 1839 Keuruulla nuoren tytön ja meidän tehtävämme oli eri lähteitä ja todisteita tutkimalla päätellä hänen motiivinsa ja oliko teko tahallinen vai tahaton. Päätöstä tehdessä on tärkeää tutkia eri asiakirjojen lähteitä ja niiden luotettavuutta sekä ymmärtää elämää tuona aikana. Tällainen tapa opettaa antaa oppilaille välineitä katsoa asioita kriittisesti. Kun oppilaat pääsevät itse tutustumaan tapauksiin ja saavat omat äänensä kuuluviin, he todennäköisesti muistavat asiat vielä myöhemminkin ja ennen kaikkea haluavat tutkia asiaa vielä historian tuntien ulkopuolella. Ja eikös tämä ole opetuksemme päätehtävä, saada oppilaat janoamaan tietoa, opettaa heidät löytämään sitä sekä antaa valmiuksia pohtia tiedon luotettavuutta.

Lähde:

Rantala, J. 2012: Lapset historiakulttuurin kuluttajina. Historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen tutkimus- ja kehittämiskeskus. Bookwell, Porvoo.

Kriittisen lukutaidon merkityksestä myös

Ajattele puolestani, numero