Lukaisin tänä aamuna Hesarista kiinnostavan artikkelin koulun digiloikasta ja siitä, millaisena se näyttäytyy parhaansa yrittävän opettajan silmin: nyt on läppäreitä ja pädejä, mutta mihin niitä on tarkoitus käyttää? Jaoin linkin ja tulin jälleen kerran pohtineeksi digimuutokseen liittyvää takkuilua. Itse olen lähtenyt toimiin digipedagogiatyhjiön täyttämiseksi luomalla FLUSH-kokonaisuuden kollegoideni kanssa. Samoin koulutusvaikuttajat Pasi Sahlbergista lähtien ovat peräänkuuluttaneet suunnannäyttämistä koulu-uudistuksessa. Näemmä Liisa Keltikangas-Järvinenkin oli havahtunut huomaamaan, etteivät kaikki pedagogit purematta niele digitalisaation heittämistä kouluihin opettajien kylmiltään jäsennettäväksi (eivät edes Suomessa, kuten Keltikangas-Järvisen tekstiin liittyen Facebookissa kommentoitiin).
Sitten lähdin sienimetsälle.
Vietin iltapäivän Argentiinasta saapuneen jatko-opiskelijan kanssa suomalaisessa metsässä. Keskustelut kuljeskelivat maiden vertailusta vaarallisiin eläimiin, politiikkaan, kieltenopiskeluun ja lopulta koulutusjärjestelmien käsittelyyn. Puhuimme digiloikasta ja pedagogisesta hämmennyksestä. Seuralaiseni kertoi maassaan käytävän samanlaista kädenvääntöä, mikä tuntui hänen mielestään hassulta. Laitteethan oli hankittu hyvässä tahdossa siksi, ettei niiden puuttuminen estäisi sähköisen materiaalin, tekniikan tai verkon mahdollisuuksien hyödyntämistä.
Siinä se! Vaikka ymmärsinkin keskusteluun liittyvän huolen pedagogisesta epäselvyydestä ja johtajuuden puutteesta, oli nyt todettava seuraavaa: Meillähän on suunnannäyttäjä, opetussuunnitelma. Opettajat ovat Suomessa itsenäisiä korkeasti koulutettuja asiantuntijoita, joille ei kenties tarvitsekaan vääntää jokaista asiaa rautalangasta. Mahdollisuus toteuttaa opetuksensa joustavasti on Suomen suurimpia vahvuuksia kansainvälisesti vertailtuna.
Rautainen opetusalan kouluttaja ja vaikuttaja Anne Rongas jakoi sopivasti Facebook-seinällään kuvan arkistoistaan, jossa muistutetaan paitsi laitekritiikin tärkeydestä, myös siitä, että ilman laitteita ja yhteyksiä muutos on hidasta. Aloin metsäretkelläni todella miettiä, onko sittenkin turhaa nurista nyt, kun meillä vihdoinkin on noita laitteita. Miksi ylipäänsä aloimme ajatella, että jonkun tulisi nyt kertoa, mitä noilla laitteilla tehdään? Miksemme yksinkertaisesti hyödynnä sitä mahdollisuutta, että mitä ikinä keksimmekään opetussuunnitelman tavoitteiden saavuttamiseksi, meillä on nyt aiempaa suurempi vapaus erilaisten menetelmien ja työskentelytapojen suhteen? Jos minä haluaisin opettaa käsinkirjoitusta, olisi hienoa, jos käytössäni olisi paperia ja kyniä. Kun sitten saisin niitä, alkaisinko murehtia? Mitäs nämä tällaiset ovat, luokkaan tuotiin laatikollinen kyniä ja papereita, eikä kukaan kertonut, mihin niitä oikein kuuluu käyttää?
Olisiko aika alkaa suhtautua laitteisiin laitteina?
PS. Kävimme eilen esittelemässä ensimmäistä kertaa virallisesti FLUSHia Net Forum Finlandissa. Laitteet olivat tälläkin kertaa vain laitteita - tekniikan kieltäytyminen yhteistyöstä johti spontaaniin esityksen pitämiseen ilman dioja. Onneksi yleisö oli joustavaa ja seuraili esitystä omilta mobiililaitteiltaan. Hienoa, ettei kaiken tarvitse olla yhdestä toteutustavasta kiinni! Tilaisuudessa hitiksi nousseen FLUSH-kestorätin voi muuten tilata ilmaiseksi täältä.
