Hyödyttömintä palautetta aiheuttaa tietämättömyys

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Helsingin Sanomissa julkaistiin viikonloppuna mielenkiintoinen kirjoitus. Toimituspäällikkö Erja Yläjärvi kirjoitti otsikolla "Surkea käytös myös maksaa" (HS 14.5.2016) työssä kohdattavasta huonosta käytöksestä, joka tarkemmin ajateltuna aiheuttaa jopa kansantaloudellisen ongelman. Luokaton palautteenanto, vihapuhe tai panettelu saa aikaiseksi lujimmassakin pakertajassa pahaa mieltä, väsyneisyyttä, pahimmillaan masennusta ja aivan vähimmilläänkin energian kulumista. Energian, joka tarvittaisiin kipeästi maan nousukiitoon nostamiseen toisillemme puolustautumisen sijasta.

Kirjoitus toi mieleeni palautteen, jonka itse sain Aamulehdessä julkaistuun väitöstäni käsittelleeseen artikkeliin liittyen. Sain mukaviakin kommentteja ja kiintoisaa keskustelua, mutta eräässä kommentissa tutkimustani kuvailtiin sanalla nollatutkimus, kerrottiin opetussuunnitelman olevan niin täysi, ettei esittämiini pelleilyihin ole aikaa, ja kehotettiin  tohtoria menemään ihan itse kouluun ymmärtämään, mistä siellä oikeasti on kyse. Tämä lähinnä huvitti ja muistutti pidättäytymästä keskusteluista, joissa ei ole päätä eikä häntää.

Yläjärven kirjoitus sai minut miettimään kommenttia uudelta kannalta. Kommentoija halusi ehkä nimenomaan tehostaa työtäni. Ehkä hän halusi vilpittömästi antaa hyviä vinkkejä minulle, ja toisaalta muille lukijoille siitä, mikä olisi oikeastaan tärkeämpää. Sanamuodot hän olisi kai voinut valita kauniimmin, mutta lähdetään hetkeksi siitä, että kommentoijalla oli relevantti tavoite. Olisi siis tärkeää, ettei tutkimusta tehtäisi tuntematta samalla koulun todellisuutta ja esimerkiksi opetussuunnitelman asettamia vaatimuksia. Miten voisin hyötyä tästä vinkistä? Vinkin hyödyllisyyttä nakertaa se, että olen koko tutkimustyöni ajan toiminut aktiivisessa opetustyössä ja täydennyskouluttanut opettajia opetussuunnitelman todellisesta sisällöstä. Suuren yleisön suurimpia virhekäsityksiä on juuri opetussuunnitelman vaatimusten valtavuus, joka oikeasti estäisi pedagogiikan uudistumisen. Koska kommentoijani kantoi tätä samaa virhekäsitystä, antoi hän tämän väärinkäsityksen rajoittamana minulle ohjeen, josta ei ollut minkäänlaista hyötyä. Kommentoija myös kehotti menemään kouluun ihan oikeasti tietämättä, kuinka paljon siellä olen toiminut, ja kuinka monin tavoin olen työskennellyt konkreettisten opetuskäytänteiden ja -materiaalien rakentamiseksi ja niiden jakamiseksi vapaaehtoistyönä kenelle hyvänsä. 

Hyvää tarkoittava vinkki paitsi kulutti energiaani hyvän mielen tuottamisen sijaan, oli myös täysin hyödytön. Tuo hyödyttömyys johtui siitä, ettei kommentoija ollut perehtynyt ohjeistettavaansa lainkaan. Tällaisia reittejä pitkin tietämättömyys kuluttaa yksilöiden voimavaroja ja koko kansantaloutemme resursseja. Mitäpä, jos esittäisimme toisillemme kysymyksiä väitteiden ja mielipiteiden heittelyn sijaan? Entä, jos minultakin olisi kysytty, olenko miettinyt missä määrin opetussuunnitelman vaatimukset vaikeuttavat uutta pedagogiikkaa? Keskustelua olisi ollut mahtava käydä, ja olisin saanut hienon tilaisuuden kertoa lisää siitä, minkä parissa olen työskennellyt. Olisin myös itse voinut jatkaa keskustelua kysmyksin: mikä koulumaailmassa on antanut ymmärtää, että vaatimusten takana on juuri opetussuunnitelma? Mikä keskustelijoita uudessa pedagogiikassa oikeasti huolettaa? Millaisia muutoksia he itse kaipaisivat?

Olen ollut kevään ajan harvinaisen kiireinen. Väittelin, aloitin uudessa työssä Jyväskylän yliopistossa, taloni remontti jatkuu, uusia pedagogisia innovaatioita on työn alla. Myös FLUSH-tapahtumakonsepti on ollut kovan kehityksen alla ja muovautunut yhä paremmaksi (ja on vihdoin tilattavissa!). Lupailin kirjoittaa blogiin ahkerammin kuin mitä sittenkään pystyin, mutta onneksi Antti on kunnostautunut mainioilla teksteillä koko kevään ajan. Tämän tekstin aiheeseen liittyen haluan kertoa, kuinka FLUSHin tehtävistä yksi tavoittelee nimenomaan keskustelukulttuurin parantamista. On helppoa todeta Yläjärven tavoin, että luokaton palautteenanto on luokatonta palautteenantoa, mutta monesti palautteenantaja luultavasti kuvittelee (kuten esimerkissäni) itse olevansa hyvällä asialla. Tämän dilemman ratkaiseminen on tärkeämpää kuin pelkkä tilanteen pahoittelu. FLUSH-tehtävässä oppilaat saavat vastaansa konkreettisisa tilanteita, joissa on tarvetta antaa palautetta, ja joissa ennakkoluulojen varassa toimiminen vaarantaa tarkoituksenmukaisuuden. He saavat ohjeistetusti harjoitella kuinka tunnistaa oma ennakkokäsitys tunteita herättävässä tilanteessa, ja kuinka kysymysten ja kuuntelun avulla voi päästä selvittämään tilannetta kaikkien kannalta asianmukaisella tavalla. 

Pian koittavat kesälomat - tsemppiä ja jaksamista jokaiselle koulussa ahkeroivalle! Kysellään lisää toisiltamme, selvitetään asiat, jotka mietityttävät. Näin päästään antamaan paremmin osuvaa palautetta. Oikein hyvää kesän alkua!

Ohjaksissa vai universumin uhri?

Kirjoittanut Aki Luostarinen, opettaja, täydennyskouluttaja

Koulun ja oppimisen muutos, uudet opetussuunnitelmat ja opettajan ammatti puhuttavat mediassa nyt erityisen paljon. Ei yhtään hullumpi tilanne, että yhteiskunnalle niinkin tärkeää asiaa kuin koulutusta ja kasvatusta käsitellään julkisestikin paljon. Samalla keskusteluun nousevat myös monet ammatin varjopuolet. Ruodimme sitä, että työ on kuormittavaa “siksi että” ja “koska”. Työn kuormittavuudesta kannattaa ja täytyy puhua, mutta puheeseen pesiytyy toisinaan ongelman suhteen epäolennaisia asioita. Tai jos ei täysin epäolennaisia, niin ainakin olennaisuuden liepeiltä. Näin saatamme huomaamattamme synnyttää eräänlaisen kollektiivisen voivottelun kierteen sen sijaan, että tunnistaisimme ongelman ytimen ja puuttuisimme siihen. Pahimmillaan tämä saattaa johtaa uhriutumiseen. Kun juuri minun työssäni on niin raskasta. Kun juuri minun pitää muuttua ja kehittyä koko ajan. Kun juuri minulla on niin paljon niitä haastavia oppilaita. Entäpä jos ajattelisimme toisin? Kun juuri kaikissa ammateissa resurssit kiristyvät. Kun muuttuva maailmaa edellyttää työn vaatimusten muuttamista ja työssä kehittymistä kaikilla aloilla. Kun asiakaspalvelutyössä kohtaa aina hankalia asiakkaita. 

Jukka Ruukki toteaa Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 24.3.2016, ettei opettaja voi vaikuttaa omaan työhönsä. Esimerkiksi resursseihin ja usein lukujärjestyksiinkään ei voi, mutta aika moneen muuhun asiaan kyllä. Opettajan autonomia ei tarkoita vastuuvapautusta, vaan nimenomaan vastuun ottamista omasta työstä ja työajan käytöstä. Yhtäältä voin valita, mihin käytän sen ajan, mitä minulle oppilaiden kanssa on annettu. Voin valita teenkö tuntien etu- ja jälkikäteistyön koululla vai kotona. Voin valita, kysynkö kollegalta apua johonkin akuuttiin pulmaan tai jopa aikaa yhteissuunnittelulle, ideoinnille ja vinkkien jakamiselle. Toisaalta voin samaan aikaan kieltäytyä noudattamasta kaikkia opsin vaatimuksia. Voin kieltäytyä yhteissuunnittelusta ”vapaa-ajalla”. Voin kieltäytyä käyttämästä tiettyjä oppimisympäristöjä tai -välineitä. Voin kieltäytyä osallistumasta myyjäisiin, joulujuhliin, retkiin ja rientoihin. Voin kieltäytyä yhteisestä koulun kehittämisestä. Ehkä minusta ei tällöin pidetä, mutta haittaako se, kun “täytän” edelleen työnkuvani tai virkavelvollisuuteni. Toki voimisen ja kieltäytymisen mahdollisuuksien ohessa opettajankin työssä on myös joutumista, pitämistä ja pakkoa. Sekään ei kuitenkaan ole opettajan työn erityispiirre. Se vain on työn erityispiirre (ellei ole taloudellisesti tai aseman puolesta tilanteessa, jossa ei aidosti työn puolesta joudu ja ole pakko).

Erityisyyden harha syntyy siitä, että se mikä minulle ihmisenä on läheistä, on lähtökohtaisesti usein myös tärkeämpää kuin minua koskemattomat asiat, sekä siitä, että se mikä liittyy minun ammattiini, on erityisen tärkeää, koska se on osa identiteettiäni. Tämä harha voi kuitenkin synnyttää kuplan, jossa huomaammekin kirkkaasti enää vain sen itselle läheisen. Miltä tuntuisi, jos kesäkeskeytys olisikin vain 4 viikkoa tai siirtyisimme kokonaistyöaikaan? Osa näkee kokonaistyöajan lisäkuormana pikemmin kuin mahdollisuutena ulottaa työaika yksinkertaisemmalla tavalla kattamaan kaikki se työ, mitä jo nykyisinkin teemme oppitunneilla ja niiden ulkopuolella. Samaan saattaisimme saada ekstrana vähän lisäaikaa kouluttautumiselle ja enemmän kollegiaalistakin tukea ammatissa kehittymiseen. Työstään innostunut, perfektionismiin taipuva ja vastuuntuntoinen opettaja ei tee liikaa työtä työaikajärjestelyjen, vaan ihan muiden syiden vuoksi. Ja kuinka hyisevältä monesta meistä tuntuisi ajatus, että kesäkeskeytyksestä leikattaisiin vaikkapa 2-4 viikkoa tulevan lukuvuoden suunnitteluun, kouluttautumiseen, kehittämiseen ja ideointiin sekä yhdessä tekemiseen? Kun se kesä on palautumisen aikaa! Miksi henkisesti (ja erikoisalasta riippuen myös fyysisesti) raskasta työtä tekevä lääkäri ei ansaitse samaa palautumisaikaa? Tai se vastuuntuntoinen kaupan työntekijä, joka yhtä lailla hoitaa ne muidenkin työt, kun ei kukaan muukaan? Tai yksityisyrittäjä, jonka työmäärä voi helposti tuplaantua suhteessa siihen, mitä keskiverto opettaja tekee? Ammatinvalintakysymys, todetaan yksin tein jostain. Niin on opettajuuskin. Ja opettajuutta, kuten muitakin töitä, voi hoitaa vastuullisesti, tiukalla osaamisella ja ammattitaidolla ja hyvin. Tai sitten ottamalla rennosti ja tekemällä vain välttämättömän. Tai uhriutumalla.

Meidän tulee lopettaa itsemme piiskaaminen, silloin kun se on tarpeetonta. Muuten meille ei jää voimia piiskata itseämme, silloin kun sitä tarvitsisimme kehittyäksemme ja oppiaksemme uutta.

Lähes alasta riippumatta resurssit kiristyvät ja työn vaatimuksen muuttuvat, kun maailma ympärillä muuttuu. Miten pääsisimme kaikilla aloilla eroon siitä ajatuksesta, että oma ammattikuntamme on erityistapaus? Että me opettajat emme olekaan universumin uhreja sen enempää kuin muidenkaan alojen ammattilaiset. Me voimme kuitenkin itse vaikuttaa siihen (a) miten suhtaudumme omaan työhömme, työyhteisöömme, oppilaisiimme, huoltajiin ja erilaisiin sidosryhmiin, (b) miten käyttäydymme erilaisissa tilanteissa ja käsittelemme tunnereaktioitamme (meillä kaikilla on myös lapsenomaiset reaktiomme, mutta aikuisuus on sitä, että osaamme elää ja toimia niiden kanssa – nähdä niiden yli tai läpi), (c) miten ja mihin käytämme sen ajan, minkä vietämme oppilaidemme kanssa, ja (d) haluammeko oppia uutta ja kehittyä omassa ammatissamme. Meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten kanavoimme mahdollisen perfektionismimme, vastuuntuntoisuutemme ja virheenpelkomme. Meidän tulee lopettaa itsemme piiskaaminen, silloin kun se on tarpeetonta. Muuten meille ei jää voimia piiskata itseämme, silloin kun sitä oikeasti tarvitsisimme kehittyäksemme ja oppiaksemme uutta. Koska joskus itseä pitää vähän piiskata. Nähdä vaivaa oman itsemme ja meitä ympäröivien asioiden muuttamiseen. Perfektionistina ja ylisuorittajana voin todeta, ettei ole helppo homma. Mutta aikuisuus ja ihmisiksi oleminen eivät lähes missään asiassa ole helppoja hommia. Ihmisen perusvika kuitenkin onneksemme on se, ettemme tule koskaan valmiiksi – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Valmiina voisi oleminen käydä tylsäksi.

Ruukki summaa kirjoituksessaan myös opettajan uupumisen johtuvan osittain siitä, että valintakokeen kautta opettajaksi opiskeleviksi valikoituu nykyisin erityisen paljon huomionkipeitä sosiaalisetiä- ja tätejä, kun opettajan työ ei kuitenkaan ole seurustelua. Mitä kasvattaminen ja huolenpito (sekä myös oppiminen) ovat, jos eivät “seurustelua”? Ihmiseksi ei voi kasvaa ja kasvattaa läpikäymisen pedagogiikalla: luennoimalla massalle, miten kuuluisi olla ja elää. Ihmiseksi kasvetaan vuorovaikutuksessa, eli opettajan kuuluukin olla sosiaalisesti taitava. Mutta onko sosiaalinen taitavuus sama asia kuin huomionkipeys? Kenenkään henkilökohtaisen tai ammatillisen identiteetin ei tulisi kokonaan rakentua sen varaan, kuinka paljon saa kiitosta ja kuinka paljon muut tykkäävät. Osittain nämä toki vaikuttavat meihin kaikkiin. Toisiin enemmän ja toisiin vähemmän. Sosiaalinen taitavuus ja vuorovaikutusosaaminen ovat kuitenkin eri asia kuin huomionkipeys. Ne (ja aikuisena oleminen ylipäänsä) ovat sitä, että osaamme myös tulkita omia ja toisten tunnereaktioita sekä säädellä käyttäytymistämme tilanteeseen sopivalla tavalla. Ja että osaamme rakentaa itsellemme minäkuvaa ja identeettiä, joiden perustaa ei ole muurattu vain yksittäisten tekijöiden varaan.

Sosiaalinen taitavuus ja vuorovaikutusosaaminen ovat kuitenkin eri asia kuin huomionkipeys.

Sen sijaan, että opettajaopinnot keskeyttävien ja alaa vaihtavien (tai tätä haluavien) määrää tarkastellaan vain suhteessa yksittäisiin persoonallisuuden piirteisiin, olisi syytä pohtia enemmin sitä, millainen käsitys tulevilla tai jo olevilla opettajilla on opettajuudesta ja muuttuuko tämä käsitys lainkaan opettajankoulutuksen tai työuran aikana? Haastaako opettajankoulutus oikeasti kyseenalaistamaan omia käsityksiämme koulusta, oppimisesta ja opettajuudesta? Ohjaako se määrätietoisesti analysoimaan, mitä 2010-luvun opettajuus on tutkimustiedon tai vaikkapa opetussuunnitelmien vaatimusten valossa? Jos käsitys opettajuudesta on kovin kapea ja joustamaton, ja työn todellisen luonteen ja vaatimukset kohtaa ensimmäistä kertaa vasta valmistumisen jälkeen, alkaa taatusti ahdistaa. Kun kapeaan ja joustamattomaan ammatilliseen identiteettiin ynnätään virheelliset odotukset käytännön työstä, yksintekemisen kulttuuri, etäinen ja hallintoon keskittyvä johtajuus ja kokemus oman persoonan sopimattomuuden työn vaatimuksiin, on pettymys väistämätön. Alan vaihtamisen halukkuuden taustalla ei enää olekaan sosiaalisedän ja -tädin huomionkipeys, vaan yksinkertaisesti ammatillinen identiteettiristiriita. 

Entä jos työelämässä kohdatun ristiriidan myötä päädynkin toteamaan, etten sovi alalle lainkaan? Saako sen myöntää? Onko havaintoa seuraava ratkaisu se, että omaa työtä painetaan hampaat irvessä jotenkuten eläkeikään saakka, ja perustellaan puolitehoisuutta ja pahaa oloa itselle toteamalla, että se on vain työtä? Voisiko ratkaisu pikemmin olla, että pyrimme kehittymään ja löytämään työstä oman paikkamme? Sen paikan, missä voimme kehittämiskohteinemme kaikkinemme tehdä täydellä teholla ja toivottavasti usein jopa omasta työstä innostuen? (Huom. Täydellä teholla ei tarkoita 24/7 itseään piiskaten ja aina valmiina siihen saakka, että romahtaa. Tämä on yliteholla, ylikuormitettuna, ei täydellä teholla). Tai jollekulle ratkaisu ehkä onkin etsiä itselleen työ, johon kokee sopivansa, josta saa nautintoa ja jonka haasteet ovat mahdollisuuksia ennemmin kuin uhkia? Niin pelottavalta kuin alan vaihtaminen ehkä tuntuukin. Kyllähän me aikuiset ymmärrämme, kun 18-vuotias kertoo lähteneensä opiskelemaan väärää alaa ja aikoo hakee itselleen paremmin sopivalle alalle heti, kun mahdollista. Miksi emme ymmärrä myös itseämme, jos huomaamme saman asian vähän myöhemmin? Toki tiedämme, ettei kaikilla ole varaa uudelleenkouluttautumiseen taloudellisista tai käytännön syistä ja että on ahdistavaa huomata, kuinka osa eletystä elämästä tuntuu näennäisesti hukkaan heitetyltä. Suomessa on kuitenkin ainakin toistaiseksi verrattain hyvät mahdollisuudet alan vaihtamiselle myös myöhemmällä iällä. Kyseessä ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen, vaan oman elämän ohjaksissa pysyminen. Mitä menetämme, jos aikuinen vaihtaa alaa? Yhteen koulutettuun käytetty resurssi on mennyt laskennallisesti ”hukkaan”. Samaan laskimennapaukseen voisi kuitenkin pysähtyä hetkeksi muistelemaan tulevaisuutta ja siellä tehtäviä laskennallisia arvioita alanvaihdoksen hyödyistä – niin yksilölle, tämän työyhteisölle kuin alalle itselleen.

Miten kirpeää meille olisikaan tunnustaa uhriutuminen, kääriä hihat ja alkaa hommiin asioiden parantamiseksi? Etsiä ratkaisuja ja alkaa muuttaa asioita, joihin voimme vaikuttaa ja jotka muutosta kaipaavat?

Kouluissa puolestaan edellä käsitellyt kysymykset linkittyvät toimintakulttuuriin ja johtamiseen. Toimintakulttuuri muuttuu hitaasti, ja siksipä sen eteen onkin tehtävä paljon töitä. Melko perinteikkään ja (yksintekemisen) autonomiaa korostaneen instituution toimintakulttuurin muuttaminen vaatii panosta meiltä kaikilta. Turvallisesta ilmapiiristä ja taitavasta pedagogisesta johtajuudesta puhumattakaan. Pystyisimmekö siirtymään kollektiivisesta epäkohtien passiivisesta osoittamisesta aktiiviseen ratkaisujen etsimiseen? Pystymmekö myöntämään, ettemme ehkä itsekään hallitse niin hyvin niitä ajattelun, aidon reflektion, yhteistyön, vuorovaikutuksen, joustavuuden sekä innovoinnin, innostuksen ja tiedon soveltamisen taitoja, joita oppilailtamme edellytämme? Miten kirpeää meille olisikaan tunnustaa uhriutuminen (me kaikki uhriudumme joskus), kääriä hihat ja alkaa hommiin asioiden parantamiseksi? Etsiä ratkaisuja ja alkaa muuttaa asioita, joihin voimme vaikuttaa ja jotka muutosta kaipaavat? 

Miten paljon sinussa on universumin uhria? Minussa ainakin on. Mutta onneksi voin pysähtyä tunnereaktioineni vaikeankin asian ääreen. Lähkökohtaisesti epämukavalta tuntuvan asian kanssa ei ole helppoa malttaa ja olla sinnikäs. Samalla minä voin taistella ongelmaan olennaisesti liittyvien epäkohtien korjaamiseksi, kunhan taistelun lähtökohtana eivät ole ainoastaan mukavuudenhalu ja helppous tai se, että sattuu olemaan täysin sopimaton alalle. Ensinnä mainittuja me kaikki tarvitsemme sopivina annoksina jaksaaksemme kokea myös työnimua ja positiivista stressiä. Jälkimmäisen myöntäminen ei ole synti tai henkilökohtainen epäonnistuminen. Se on mahdollisuus.

______________
Kiitos aamuisesta ajatustenvaihdosta #SOKF-ryhmän FB-keskusteluun ja Twitter-keskusteluihin osallistuneille. Kiitos Iida-Maria ja Laura ajatusten pallottelusta ja avusta tekstin hiomisessa.

Teksti julkaistu alun perin Proedugon sivulla https://proedugo.fi/2016/03/24/ohjaksissa-vai-universumin-uhri/

Open uudenvuodenlupaukset

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Luin lehdestä jonkun tutkineen, että kunhan tekee vain yhden uudenvuodenlupauksen, sen saa pidetttyä 85 prosentin todennäköisyydella. Ylen artikkelissa puolestaan elämäntapavalmentaja kehottaa kohtuullisiin lupauksiin, joiden onnistumisen saa varmennettua konkreettiset muutokset kalenteriin aikatauluttamalla (katso myös Antin vinkit onnistuneen muutoksen tekoon).

Mitä opettaja voisi luvata opetustaan tai elämäänsä parantaakseen? Jos lähdetään siitä, että kannattaa tehdä vain yksi lupaus, täytyy ensin valita, hakeeko jotain omaa tilannettaan muokatakseen, vai lähteekö sen sijaan jakamaan hyvää ympärilleen. Alla viisi vaihtoehtoa kummastakin kategoriasta. Valitse itsellesi mieluisin lupaus tai haasta itsesi jollakin, minkä olet kokenut aiemmin vaikeaksi. Pidä lupauksestasi kiinni - ainakin 85 % ensi vuodesta!

Uutta elämään

• TVT tutummaksi. Tee konkreettinen teko, joka lisää TVT:n tuntemustasi. Voit esimerkiksi opetella koodaamista, hyödyntää kouluun hankittuja padeja viisi kertaa jollakin uudella tavalla lukukauden aikana, osallistua TVT-koulutukseen tai etsiä ja lukea viisi tekstiä TVT:n hyödyntämisestä opetuksessa.
• Uusi OPS. Lue ajatuksella uusi OPS alusta loppuun (ainakin yleiset osat ja omat vuosiluokkasi / aineesi). Tee konkreettinen muutos opetuksessasi lukemasi pohjalta.
• Loppu yksintekemiselle. Hyödynnä kollegoitasi tai verkon mahdollisuuksia opetusideoiden ammentamiseen, osallistu OPE-TETiin tai etsi itsellesi vertaismentori Kimppaopetus-sivustolta. 
• Ote arviointiin. Arviointi on yksi eniten kysymyksiä herättävistä aiheista kouluissa tällä hetkellä. Katso Opetushallituksen Irmeli Halisen video aiheesta tai lue Opetushallituksen sivuilta teksti arviointii liittyen. Päättäkää käsitellä arviointia koulussanne joko opettajainkokouksessa tai vapaamuotoisemmin kollegoiden kanssa. Kirjatkaa ylös, mikä aiheuttaa pohdintaa ja etsikää ratkaisuja yhdessä. Tehkää konkreettisia päätöksiä (välttäkää yleisluonteisia linjanvetoja). Apuna voi käyttää esimerkiksi uuden OPSin ympärille rakennettua OPS-pakkaa, joka jo löytyykin monesta koulusta. 
• Inspriraatiokanavat. Etsi vaivoja säästämättä itsellesi viisi täysin uutta inspiraation lähdettä. Tutustu niin suomen- kuin muunkin kielisiin blogosfääreihin, perehdy opetusalan kirjatarjontaan, tutustu opetusalan tutkimuksiin tai etsi itsellesi viisi uutta esikuvaa, joiden työtä voit seurata. Älä epäröi ottaa henkilökohtaisesti yhteyttä kysyäksesi lisää! 

Hyvää ympärille

• Osaaminen jakoon. Etsi tapa, jolla voit antaa omaa osaamistasi tai ideoitasi muidenkin käyttöön. Perusta blogi tai Facebook-ryhmä, järjestä tapahtuma, kirjoita artikkeli, kuvaa opetusvideo tai jaa opetusmateriaalia.
• Some-käytös kohdilleen. Osallistu keskusteluihin, kommentoi ja anna palautetta. Pidä aina keskustelun taso korkealla. Anna tunnustusta tekijöille, joita arvostat. Voit harjoitella arviointia ja palautteenantoa myös oppilaiden kanssa pohtien, kenelle haluaisitte antaa kannustavaa palautetta ja miten sen tekisitte. Mikä kannustaa jatkamaan hyvää työtä? Millaisia tekoja kuka tahansa voi tehdä tsempatakseen toisia entistä parempiin tekoihin?
• Oppilaan kohtaamisen uudet ulottuvuudet. Jos sinulla on oppilas, joka on jäänyt etäiseksi, tee päätös asian korjaamisesta. Älä odota kaiken muuttuvan täydelliseksi, mutta tee selkeä teko, jonka oppilas huomaa ja tunnistaa. Jos olet vältelllyt oppilaiden osallistamista opetuksen suunnitteluun, anna heille vapaat kädet viiden oppitunnin suunnitteluun lukukauden aikana. Anna oppilaille tavoitteet, mutta muuten älä ohjaa, älä kontrolloi, äläkä odota täydellisyyttä. Anna oppilaiden kokeilla, erehtyä ja yrittää uudeellen ainakin tuon viisi kertaa. Voit kohdata oppilaita myös oman koulusi ulkopuolella. Hankkikaa oma-aloitteisesti kummiluokka kehittyvästä maasta tai keksikää muu tapa, jolla voitte jakaa osaamistanne muualle maailmaan. 
• Ilo irti Veso-päivistä. Vaikka vesoilu voi joskus tuntua ajanhukalta tai samojen asioiden läpikäymiseltä uudelleen ja uudelleen, on se kuitenkin yksi tapa tarjota opettajielle aikaa ja mahdollisuuksia opetuksensa päivittämiseen. Tule jokaiseen vesoon pirteänä, jaksa kuunnella kouluttajien puheet ja etsi sieltä ne kultahiput, joiden avulla voit nähdä opetuksesi uudessa valossa. Älä sure, vaikka noita kultahippuja olisi vähän, iloitse yhdestäkin. Nauti kollegoidesi seurasta, esitä hyviä kysymyksiä, rentoudu, juo hyvät kahvit ja kirjaa ylös, mitä päivän aikana tulit ajatelleeksi. 
• Huolenpito yhteisöstä. Tämä on klassinen "anna minulle rohkeutta, tyyneyttä ja viisautta" -tyyppinen lupaus. Tee omalta osaltasi rohkeasti ne teot, joita yhteisösi vaatii tullakseen yhä paremmaksi. Ole tyynesti murehtimatta niitä asioita, joille yhteisönne ei mahda mitään. Ja ole viisas erottaaksesi nämä asiat toisistaan: kaikki eivät ajattele kuten sinä, eikä sinun näkemyksesi ole kaikille oikea - näytä esimerkkiä, mutta anna toisenlaisillekin ajatuksille arvo. 

Peruskoulupesulan ulkomuoto on uudistunut joululomalla. Kevään mittaan Pesulassa julkaistaan viisi laajaa artikkelia yhteistyössä Oppiminen.fi-sivuston kanssa. Artikkelit käsittelevät oppimisen viittä ajankohtaista aluetta: opettajaprofesion muutosta, oppimisen henkilökohtaistumista, oppimisen eksosysteemejä, osaamisia ja yleissivistyskäsitytä sekä yhteisöoppijuutta. Antti pohti omalta osaltaan meuhkatako uudenvuodenlupauksena somessa enemmän vai vähemmän - nähtäväksi jää, kumpi toteutuu.

Hyvää vuotta 2016 kaikille!

Toisen todellisuus ei aukea tappelemalla

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Sattuipa silmään näin kasvatustieteilijänä opettaja ja kirjailija Tommi Kinnusen taannoinen twiitti:

Enpä tiedä, kuinka monta kasvatustieteilijää Kinnunen on eläessään tavannut ja kuinka laajasti hän on heidän työhönsä paneutunut (kasvatustieteilijöihin ei tässä laskettane opettajia, koska rivien välistä luen hänen katsovan opettajille koulun todellisuuden aukeavan).

Twiitti liittyy noin viikon takaiseen kädenvääntöön, joka sai alkunsa yliopistonlehtori Pekka Räihän mielipidekirjoituksesta Helsingin Sanomissa (teksti löytyy täältä). Kirjoituksessa Räihä huolehtii koulun uudistustarpeesta viitaten tuoreeseen Suomen Akatemian tutkimukseen, jonka mukaan jopa puolet helsinkiläisistä kuudesluokkalaisista on kyllästynyt kouluun ja pitää sitä merkityksettömänä (uutinen tutkimuksen tuloksista löytyy täältä). Sanottakoon lyhyesti, että Räihä käsittelee tekstissään toisaalta puheena olevan tutkimuksen tuloksia, toisaalta omia näkemyksiään: tutkimustulosten käsittelyn lisäksi Räihä toteaa muun muassa: "Muualla oppilaat luotsaavat koulun suuntaa ja arkea siinä missä opettajatkin" sen enempää erittelemättä, onko väitteen takana tutkimusta tai määrittelemättä mitä käsite "muualla" tässä yhteydessä tarkoittaa.

Räihän teksti sai vastineen kaksi päivää myöhemmin otsikolla "Kasvatustiede irtaantuu koulun arjesta" (teksti löytyy täältä). Vastineessa Räihä sai melkoisen kovaa kyytiä. Tai tarkemmin ottaen, kyytiä ei saanut Räihä vaan koko kasvatustiede. Vastineen kirjoittajat totesivat muun muassa: "On hyvin kyseenalaista, miten tällaisista lähtökohdista tehtävä tutkimus voi aidosti hyödyttää kouluissa tehtävää työtä". Mihin lähtökohtiin kirjoittajat viittasivat? Oliko Akatemiatutkimuksen metodologiassa virheitä, entä miten nuo virheet mahdollisesti olivat välittyneet Räihän tekstistä, jossa tutkimuksen lähtökohtia ei käsitelty? Kirjoittajien pääviesti oli se, että kouluilla työskentelevät eivät tunnista tutkijakunnan ulostuloista omaa työtään. Tähän perusteluna käytettiin sitä, ettei "koulun arjessa toimiva ... tunnista koulua Räihän huolenaiheista". Kuka ei tunnista? Kirjoittajat itse? Vai opettajat (minkä tutkimuksen mukaan)? Ja tarkoitettiinko sitä, ettei koulun arjessa toimiva (heistä kukaan?) tunnista Räihän huolenaiheita (yksittäisen henkilön näkemyksiä) vai että koulun arjessa toimiva pystyy osoittamaan harhan löydetyissä tutkimustuloksissa? Kirjoittajat moittivat kasvatustiedettä virheelliseksi käsittelemättä lainkaan itse tutkimusta tai sen todellisia lähtökohtia ja metodologiaa, käyttäen kritiikkinsä perusteena satunnaisen henkilön mielipiteitä. Toisaalta molempien kirjoituksessa jaetaan tismalleen samat huolet ja esitetään samat ratkaisuehdotukset. Vastine lisäksi tuo esiin koulun kentällä toimivien huolen siitä, ettei heidän työtään koeta ymmärrettävän. Tämä on toki hyödyllistä ja ansiokasta, mutta pyyntö esitetään erikoisesti hyökäten: vastine kiukuttelee jonkin Räihän tekstin herättämän tunneprovosoitumisen perusteella koko kasvatustieteelle. Näin vastineen kirjoittajat tulevat itse tehneeksi kardinaalivirheen: yleistävän yksittäisen kokemuksen perusteella.

Tutkimus on olemassa, jotta saisimme tietoa yleiskuvasta, piiloon jäävistä rakenteista, oletusten ja musta tuntuu -spekulaatioiden takana olevista asioiden välisistä todellisista laajuuksista. Yksikään tutkija ei kuvittele tuottavansa absoluuttista tietoa, vaan käsittelee ja esittelee tutkimustuloksensa aina suhteessa siihen, mitä virhettä menetelmään on saattanut sisältyä, mitä tutkimuksessa haettiin, ja mitä tulosten perusteella voi päätellä olevan mahdollisesti sellaista, mitä on syytä ottaa huomioon jatkossa. Kuvittelisin olevan jokaiselle selvää, että yksittäisessä koulussa (kunnassa, alueella) toiminta voi olla hyvin toisenlaista kuin koko valtakunnassa keskimäärin. Keskimääräisyys tarkoittaa nimenomaan keskimääräisyyttä, jonka taustalla voi olla pienempää tai suurempaa variaatiota. Kuvittelisin, että kyseiset mediakriittisyyteen vaadittavat peruskäsitteet ovat useimmilla meistä hallussa. Luulenkin, että vastineen kiukuttelun (ja vastineen innokkaan sosiaalisessa mediassa jakelun) taustalla on tunnepitoisempi huoli kouluarjen paineisiin ja kritiikkipelkoon liittyen.

Toimin itse kummallakin puolella aitaa: opetan ja teen tutkimusta. Näen, että tutkimuksen suora yhdistäminen tai linkittäminen koulun arkisiin tarpeisiin on haastavaa, sillä tutkimuksen varsinainen tavoite ei ole käytänteiden parantaminen, vaan uuden tiedon löytäminen. Puhutaankin perustutkimuksesta (pyritään löytämän uutta tietoa tiedon itseisarvoisuuden vuoksi) sekä soveltavasta tutkimuksesta (pyritään löytämään uutta tietoa käytänteiden parantamisen vuoksi). Kritisoitu akatemiatutkimus sijoittui mielestäni enemmän perustutkimuksen puolelle: pyritään yksinkertaisesti saamaan uutta tietoa. Aina ei tarvitsekaan tutkijaa miettimään, miten tulosten perusteella voisi toimia jatkossa. Esimerkiksi vastineen kirjoittajat esittivät lukuisia hyviä keinoja, joilla koululaisten kyllästymisen haasteeseen voidaan vastata (kaikki esitellyt keinot olivat muuten perustutkimuksen avulla aiemmin tunnistettuja).

Olen täysin kyllästynyt koulukentällä tapahtuvaan loputtomaan kädenvääntöön. Mielestäni voisimme täysin turhan ja hajottavan taistelun ja vastakkainasettelun sijaan hyödyntää jokaisen osapuolen asiantuntemusta. Ehdotan että tästä päivästä alkaen jokainen ottaa käyttöönsä seuraavat toimintatavat:

1. Lähden siitä, että toisen viestin tarkoitus ei ole hajottaa eikä vahingoittaa.
2. Ensin mietin, mitä toinen yritti sanoa, sitten vasta kritisoin.
3. Kun kritisoin, teen sen rakentavasti ja kysyn lisätietoa itseäni askarruttavista epäselvistä kohdista (en täytä lisätiedon tarvetta omilla luuloillani ja kuvitelmillani tai jos teen sen, tunnistan mitä olen tekemässä).
4. Jos tiedän (siis tiedän, en luule) jotain enemmän kuin keskustelun muut osapuolet, autan muita osaamisellani. Autan myös muita näkemään, mistä tietoni tulee. En kuitenkaan suutu, jos muut eivät ole kanssani samaa mieltä, vaan ymmärrän, että heidän lähtökohtansa voi olla erilainen tai he voivat tarvita enemmän aikaa tai tietoa samaan lopputulokseen päästäkseen.
5. En suutu, jos joku esittää tietoa, jonka itse koen jo selväksi. En esimerkiksi täysin hyödyttömästi käännä keskustelunavausta ilkkumiseen siitä, että kyseinen termi/innovaatio on ollut esillä jo vuonna -65. 
6. En lähtökohtaisesti tuhoa rakentaviksi keskustelunavauksiksi tai uuden tulevaisuuden rakentamiseksi tarkoitettuja toimia kyseenalaistamalla niiden esittäjän tarkoitusperiä/kompetenssia. Tänä päivänä jokaiselle pitäisi olla selvää, että fiksuja ajatuksia voi tulla yhtä hyvin professoreilta ja ensimmäistä työpäiväänsä opettajana tekeviltä. 
7. Muistan, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Vaikka jotain olisi jo yritetty, ei mikään estä yrittämästä uudestaan. Elämä on prosessia. Emme pääse minnekään perille, mutta voimme valita, yritämmekö tänään jälleen kerran.
8. Harkitsen oikein pitkään, ennen kuin liityn keskusteluun mukaan piikikkäästi ja epärakentavasti. Mietin, mitä haluan sanoa, ja pyrin kääntämään sanomiseni positiiviseen, muita arvostavaan ja ymmärtävään sekä yhteistä tavoitetta rakentavaan muotoon. Jos käytän nenäkästä huumoria, yritän olla siinä niin taitava, että sanomani on mahdollista ymmärtää useimpien toimesta oikein.

Lopuksi: Olin tällä viikolla Milanossa matematiikan opetuksen konferenssissa. Sain taas rautaisannoksen uusimpia alan tutkimustuloksia. Referoin tähän niistä neljää hyvin lyhyesti. Kerron myös, miten tuloksia voi linkittää koulun arkeen. Toivon mukaan näin saan tehtyä edes pienen teon sen edistämiseksi, että "tutkimus tukisi myös opettajien ammatillista itseymmärrystä sekä koulun sosiaalisen todellisuuden hahmottamista". Tämä oli toive, joka vastineessa varmastikin tarpeen ohjaamana kasvatustieteelle esitettiin.

Barbara Pieronkiewicz, Krakova: What are students afraid when they say they are afraid of mathematics?
Tutkija on kehittänyt aiemman psykologisen tutkimuksen pohjalta uutta lähestymistapaa matematiikka-ahdistuksen käsittelyyn. Uutena terminä esitetään affective transgression, jonka voisi kai suomeksi selittää tunnetason rohkeudeksi kasvaa vaikeudet kohdaten identiteetiltään ja tomintakyvyltään vahvemmaksi. Esityksessä käsitellään sitä, kuinka vahingollista tai hyödyntöntä voi olla, jos opettaja kuittaa oppilaan kyseenlaistamisen esimerkiksi sanomalla: "matikkaa tarvitaan vaikka kaupassa", tai esimerkiksi sanomalla: "tää nyt on vaan pakko oppia". Silloin ei päästä käsiksi syihin, eli siihen, mistä tarve kyseenalaistukseen tulee. Keskustelussa puhuttiin siitä, että affektiivisen transgression on syytä olla yksilölle tietoista ja vapaaehtoista, esimerkiksi niin, että pelätessään vastaamista päättää itse aktiivisesti harjoitella sitä, ja saa harjoitteluun apua ja tukea. Pakotettuna tai liian kauas turvalliselta alueelta jouduttaessa affektiivista transgressiota ei helposti tapahdu.

Kim Beswick, Tasmania: Raising attainment: What might we learn from teachers' beliefs about their best and worst mathematics students?
Tutkija on pyytänyt opettajia kuvailemaan hypoteettista parasta ja heikointa oppilasta matematiikassa. Tuloksina huomataan, että opettajat eivät näe hyvää ja huonoa oppilasta saman janan oppilaina eri kohdissa, vaan jokseenkin erillisinä oppilastyyppeinä. Siis siten, että huono oppilas ei ole vain potentiaalinen hyvä oppilas, joka ei vielä ole yhtä pitkällä kuin hyvä, vaan siten, että huono oppilas on jotakin sellaista, jolla tavoitteetkin ovat erilaisiet kuin hyvällä. Seurauksena tästä huomataan, että opettajat tekevät pedagogiset päätöksensä pikemminkin pyrkimällä tekemään huonoista oppilaista hieman parempia huonoja oppilaita sen sijaan, että pyrkisivät aidosti tarjoamaan kaikille motivoivia ja sopivalla tavalla haastavia tehtäviä. Esimerkiksi älyllisiä haasteita ja monipuolisia tehtäviä katsottiin sopivaksi antaa ainoastaan jo hyville oppilaille, kun taas huonojen katsottiin tarvitsevan lähes yksinomaan mekaanista puurtamista. Tämä on luonnollisesti ristiriidassa sen kanssa, että huonon oppilaan motivaatio voisi kasvaa mielenkiintoisten, sopivalla tavalla monipuolisten tehtävien kautta, tai että huonon oppilaan ajattelu laajenisi mekaanisten tehtävien käsittelyä vankemmaksi.

Andreas Eichler, Katinka Bräunling & Hanna Männer, Kassel & Freiburg: A contribution to the relation between teachers' professed and enacted beliefs 
Tutkijat lähestyvät pitkään tunnettua ongelmaa, eli epätasapainoa opettajian aktuaalisissa toimissa verrattuna heidän kyselyissä antamiinsa näkemyksiin. On ollut pitkään tiedossa, että opettajat ovat näkemyksiltään usein hyvinkin lähellä tavoitteita ja muun muassa opetussuunnitelmaa, mutta se, mitä luokkahuoneissa lopulta tapahtuu, voi olla noiden käsityksen kanssa suuressa ristiriidassa. Aihetta on lähestytty lukuisista näkökulmista, muun muassa haastamalla käytettyjen kyselymenetelmien mielekkyyttä tai toisaalta arvioimalla erilaisten sitoutumusten tärkeyttä opettajan valintojen vaikuttimina (suomeksi: "uskon kyllä oppilaiden autonomiaan, mutta tänään minulla on kolme pahinta häirikköä erityisen hankalina (sitoumus 1), ja on perjantai-ilta ja olen aivan poikki ja minulla on kauhea päänsärky (sitoumus 2)"). Tutkijat ehdottavat tulostensa pohjalta muun muassa, että tulevissa tutkimuksissa on syytä antaa enemmän painoa sille, mitkä osa-alueet ovat tutkittaville kaikkein merkityksellisimpiä (painavat valinnoissa enemmän); että tutkimusseurannan tulisi ulottua aiempaa pidemmille ajanjaksoille; että kysymysten tulisi sisältää konteksti (esimerkiksi "Kuinka paljon autonomiaa olet halukas tarjoamaan omien oppilaidesi kanssa perjantai-iltapäivän viimeisillä tunneilla?"); että kysymyksiin sisällytettäisiin lisäksi matemaattinen konteksti (minkä matemaattisen osa-alueen tai työtavan kanssa ollaan tekemisissä). Ehdotukset saattavat kuulostaa triviaaleilta, mutta tutkimus tehdään aina perusteellisesti, ja triviaaleihinkin tuloksiin halutaan aina päätyä kunnollisen harkinnan kautta juuri mutu-tuntuman ja siitä mahdollisesti seuraavien harhalaukausten välttämiseksi.

Peter Liljedahl, Vancouver: Numeracy task design: A case of changing mathematics teaching practice
Tutkija lähestyy teemaa, joka koskettaa opettajia lukuisten uudistusten vuoksi. Opettajille tuotetaan valtavia määriä uusiä käsitteitä sekä tavoitteita, joita joko ei eritellä tarkasti, ei anneta niiden käsittelyyn riittäviä työkaluja, tai molempia. Tutkimuksessa käsitellään numeracyn (numerotaidon / matemaattisen lukutaidon) käsitettä ja sitä, millä tavoin käsitteeseen liittyvät tavoitteet opettajille uutena esitetään, sekä miten opettajat haasteeseen tarttuvat. Tuloksissa tulee esiin, että käsite esitellään opettajille lähinnä lyhyen määritelmän kautta (sama koskee muuten monia uuden opetussuunnitelman mukanaan tuomia uusia käsitteitä täällä kotomaassamme). Määritelmä sinänsä ei anna kummoisia työkaluja opettajille asian käsittelyyn. Tuloksissa huomataan myös, kuinka erään opettajan toimintamalliksi tulee tehdä numerotaidon käsitettä näkyväksi siinä, mitä hän jo joka tapauksessa tekee. Tämä osoitautuu hyödylliseksi ja tehokkaaksi.

Tässä lyhennelmäni ja koosteeni noin 40 konferenssista kuullusta tutkimuksesta. Monista tutkimuksista tuli valtavasti uutta ajateltavaa ja kiinnostavaa tietoa. Lisäksi jokaiseen tutkimukseen käytetty aika ja panostus oli ollut suurta, vaatinut joissakin tapauksissa jopa vuosien seurannan, materiaalin käsittelyn, analyysin luotettavuuden varmistamisen ja raportointiin paneutumisen. Hieman marraskuisin mielin toivoisin, että tästä eteenpäin jokaisella meistä kynnys toisten ihmisten ponnistusten lyttäämiseen pysyisi mahdollisimman korkealla.

Mikä on FLUSH?

FLUSH2015 TOTEUTUI PERJANTAINA NURMIJÄRVEN YHTEISKOULUSSA!

Yhteensä 500 seiskaa, kasia ja ysiä sekä yläkoulun opettajat ja rehtori tekivät ensimmäisestä FLUSH-tapahtumasta mielettömän! Kävi jälleen kerran niin, että vastuuta oppilaille jaettaessa he kantoivat sen 100-prosenttisesti ja antoivat itsestään vielä reilusti yli. Työskentely oli läpi päivän innostunutta, asianmukaista ja erityisesti kilpailijoilla myös hyvin keskittynyttä. Lopun yhteinen äänestys oli täynnä jännitystä ja iloa oppilaiden rohkaistuessa esittämään toisilleen ideoitaan kukin itselleen ominaisimmalla tavalla.

FLUSH on pelillistetty teemapäivä, joka alkaa kaikkien koulun oppilaiden yhteisellä työskentelyllä. Esipesun aikana työskennellään ryhmissä kehityskohteita pohtien (tässä korostuvat yhteistyötaidot, kriittisyys ja tiedonhankinta), kehitetään ideoita paremmiksi (taitojen syventäminen, luovuus, toisten ajatusten kuuntelu ja tukeminen) ja äänestetään varsinaiseen kilpailuun osallistujat.

Pyörityksen aikana kilpailuryhmät vahvistavat kokoonpanojaan, ja ne oppilaat, jotka eivät halua osallistua kilpailusarjaan tai ovat kiinnostuneita päivän toisesta vaihtoehdosta, osallistuvat toiminnalliseen yhteistyötaitoja vahvistavaan työpajaan.

Huuhteluvaiheessa kilpailijat tekevät pitkäjänteisen kehitystyön ideoidensa parantamiseksi. He saavat työskentelyyn ohjeet, kohdennetun sparrauksen, valmiin formaatin idean kehittämisen raameiksi sekä runsaasti rauhallista työskentelyaikaa (opiskelutaidot, keskittymiskyvyn vahvistaminen, ajattelun syventäminen, tiedon hankinta, asioiden esittelytaitojen vahvistaminen, teknologian käyttö). Samaan aikaan toista vaihtoehtoa kulkevat oppilaat kiertävät bingopisteitä, joissa suoritetaan OPSin mukaisia kokemukselliseksi suunniteltuja oppimistehtäviä. Kaikkia oppilaita motivoi tieto siitä, että erilaisten tehtävien suorittamisesta voi voittaa pieniä palkintoja, mutta ennen kaikkea oppilaat motivoituvat siksi, että koko tapahtuma perustuu vapaaehtoisuuteen. Oppilaalla on siis mahdollisuus valittaa koulun kurjuudesta ja jättää tämäkin kädenojennus hyödyntämättä - mutta kuten eilen nähtiin, suuri enemmistö oppilaista koki päinvastoin, että he olisivat jääneet paitsi todella hienosta tilaisuudesta, jolleivat olisi tapahtumaan osallistuneet.

Bingopiste: Lue Johanna Sinisalon mainio kolumni ja kirjoita Kuolinsanat vanhalle koulukulttuurille Terry Pratchettin luoman Kuoleman suulla. Kuvassa voittajateksti.

Viimeisessä linkousvaiheessa kilpailijat esittelevät ideansa koko koululle. Myös bingovaihtoehdon valinneet osallistuvat parhaan idean valitsemiseen ja pääsevät osalliseksi ideoiden kehittellijöiden työn hedelmistä. Esittelyt rajoitettiin tasan yhteen minuttiin, ja kilpailuryhmiä oli autettu ajan vähäisyyden hahmottamisessa ja sen hyödyntämisessä. Ryhmät pysyivät loistavasti oikeassa tahdissa edeten asiaan ripeästi ja kaiken olennaisen läpikäyden. Tunnelma salissa (lähes kaksi tuntia kestäneen!) esittely-äänestysosion aikana oli kuin urheilutapahtumassa. Oppilaat kuuntelivat hiiskumatta toistensa esitykset, kannustivat, iloitsivat, äänestivät, hurrasivat ja nostattivat tunnelmaa. Oli perjantai-iltapäivä, täysi koulupäivä takana, satoja yläkouluikäisiä, ja vaikutti siltä ettei ihmisiä olisi saanut salista ulos edes kiskomalla. Tuntuipa taas erikoiselta, että joissakin keskusteluissa vielä peräänkuulutetaan ikävyyden kouluihin palauttamista yhteisöllisyyttä ja mielekkyyttä kauhukuvana pitäen!

Koko kisan voittajat: Voittosumma 400 e menee välituntiaktiviteetteihin ja liikunta- ja musakamojen kovempaan käyttöön laittamiseen!

Kiitos NYK! Kiitos kilpailijat, jotka panitte sykähdyttävästi itsenne likoon! Kiitos hengenluonnista jokaiselle tapahtumaan osallistuneelle oppilaalle! Kiitos Mikko Jordman, joka mahdollistit omalla tsemppaamisellasi sekä kaikinpuolisella avullasi ja luottamuksellasi tapahtuman onnistumisen yli odotusten! Kiitos opettajat, kuvaajatiimi ja koko muu henkilökunta! Kiitos KEHU ry sekä Nurmijärven yrittäjät! Kiitos kehittäjäkollegani sekä päivän toteutuskumppanini Iida-Maria Peltomaa, Aki Luostarinen, Pirita Ruokonen ja Kaisa Tuohilampi!

Ensi lukuvuoden aikana FLUSH pyritään toteuttamaan 10-20 yläkoulussa samalla konseptilla. Koulukohtaiset voittajat kokoontuvat keväällä 2016 kilpailemaan toisiaan vastaan päätapahtumaan, johon voidaan osallistaa etäverkkoyhteydellä kaikki kilpailuun osallistuneet koulut. Asian yksityiskohdat tarkentuvat myöhemmin, mutta mikäli haluat olla varma, että saat FLUSHin kouluusi ensi vuonna, voit tehdä alustavan varauksen yhteydenottolomakkeella sivulla http://proedugo.fi/ota-yhteytta/ (kirjoita vapaamuotoisesti kiinnostuksestasi tapahtumaan sekä kerro koulusi nimi ja anna yhteystietosi). FLUSHin järjestämiseen haetaan rahoitusta sillä tarkoituksella, että se olisi kaikille siihen osallistuville (kouluille sekä kokoavaan tapahtumaan matkustaville kilpailuryhmille) ilmainen.

Varaamalla FLUSHin kouluusi saat oppilaille mielekkäällä ja heille kättä ojentavalla tavalla kouluusi ainutlaatuisen paketin. FLUSH on sosiaalipedagoginen kokonaisuus, johon osallistumalla saavutetaan seuraavat uuden OPSin tavoitteet:

Oppilaat oppivat tekemään havaintoja ja hakemaan, arvioimaan, muokkaamaan, tuottamaan sekä jakamaan tietoa ja ideoita tutkivalla ja luovalla työskentelyotteella, yhdessä tekemällä sekä antamalla mahdollisuus syventymiseen ja keskittymiseen. Oppilaat ohjataan käyttämään tietoa itsenäisesti ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Innovatiivisten ratkaisujen löytäminen edellyttää, että oppilaat oppivat näkemään vaihtoehtoja ja yhdistelemään näkökulmia ennakkoluulottomasti ja voivat käyttää kuvittelukykyään olemassa olevien rajojen ylittämiseen. Leikit, pelillisyys, fyysinen aktiivisuus, kokeellisuus ja muut toiminnalliset työtavat sekä taiteen eri muodot edistävät oppimisen iloa ja vahvistavat edellytyksiä luovaan ajatteluun ja oivaltamiseen. 

Opettajat rohkaisevat oppilaita luottamaan itseensä ja näkemyksiinsä ja olemaan samalla avoimia uusille ratkaisuille, pohtimaan asioita eri näkökulmista, hakemaan uutta tietoa ja siltä pohjalta tarkastelemaan ajattelutapojaan. Oppilaiden kysymyksille annetaan tilaa ja heitä innostetaan etsimään vastauksia, kuuntelemaan toisten näkemyksiä sekä samalla pohtimaan myös omaa sisäistä tietoaan. Heitä rohkaistaan rakentamaan uutta tietoa ja näkemystä. Toimijuuden vahvistamiseksi oppilaiden ideoille ja aloitteille annetaan tukea ja kannustusta.  

Oppilaat harjoittavat taitojaan sekä perinteisissä että monimediaisissa, teknologiaa eri tavoin hyödyntävissä oppimisympäristöissä. Oppilaiden monilukutaitoa kehitetään kaikissa oppiaineissa arkikielestä kohti eri tiedonalojen kielen ja esitystapojen hallintaa. Osaamisen kehittyminen edellyttää rikasta tekstiympäristöä, sitä hyödyntävää pedagogiikkaa sekä oppiaineiden välistä ja muiden toimijoiden kanssa tehtävää yhteistyötä.  

Oppilaat saavat perusopetuksessa yleisiä valmiuksia, jotka edistävät kiinnostusta ja myönteistä asennetta työtä ja työelämää kohtaan, sekä kokemuksia, jotka auttavat oivaltamaan työn ja yritteliäisyyden merkityksen, yrittäjyyden mahdollisuudet sekä oman vastuun yhteisön ja yhteiskunnan jäsenenä. Koulutyössä opitaan ryhmätoimintaa, projektityöskentelyä ja verkostoitumista. Oppilaita rohkaistaan suhtautumaan uusiin mahdollisuuksiin avoimesti ja toimimaan muutostilanteissa joustavasti ja luovasti. Heitä ohjataan tarttumaan asioihin aloitteellisesti ja etsimään erilaisia vaihtoehtoja. 

Koulussa harjaannutaan työskentelemään itsenäisesti ja yhdessä toisten kanssa sekä toimimaan järjestelmällisesti ja pitkäjänteisesti. Yhteisessä työssä jokainen oppilas voi hahmottaa oman tehtävänsä osana kokonaisuutta. Siinä opitaan myös vastavuoroisuutta ja ponnistelua yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Toiminnallisissa opiskelutilanteissa oppilaat voivat oppia suunnittelemaan työprosesseja, asettamaan hypoteeseja, kokeilemaan erilaisia vaihtoehtoja ja tekemään johtopäätöksiä. He harjoittelevat työhön tarvittavan ajan arviointia ja muita työn edellytyksiä sekä uusia ratkaisujen löytämistä olosuhteiden muuttuessa. Samalla on tilaisuus oppia ennakoimaan työskentelyn mahdollisia vaikeuksia ja kohtaamaan myös epäonnistumisia ja pettymyksiä. Oppilaita kannustetaan sisukkuuteen työn loppuunsaattamisessa sekä työn ja sen tulosten arvostamiseen. 

Kuten uudessa OPSissa todetaan, osallistumisen ja vaikuttamisen taitoja sekä vastuullista suhtautumista tulevaisuuteen voi oppia vain harjoittelemalla, ja perusopetuksessa luodaan edellytykset oppilaiden kiinnostukselle kouluyhteisön ja yhteiskunnan asioita kohtaan. OPSin mukaan kouluissa tulee kunnioittaa oppilaan oikeutta osallistua päätöksentekoon ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti: oppilaat osallistuvat oman opiskelunsa, yhteisen koulutyön ja oppimisympäristön suunnitteluun, toteuttamiseen ja arviointiin. Näin oppilaat oppivat vaikuttamista, päätöksentekoa ja vastuullisuutta sekä oppivat hahmottamaan sääntöjen ja sopimusten sekä luottamuksen merkityksen. Tämä kaikki on olennaisen tärkeää, sillä hyväkin oppisisältö jää yhdentekeväksi, jollei sitä halua käyttää tai ole oppinut sitä hyödyntämään. OPSissa muistutetaankin, että siihen, miten oppilaat käyttävät tietojaan ja taitojaan, vaikuttavat oppilaiden omaksumat arvot ja asenteet sekä tahto toimia. 

Ensi vuoden FLUSHia odotellessa!

FLUSH!

Huomenna 10.4.2015 koulukulttuurimme astuu uuteen aikakauteen. Nurmijärvellä 500 oppilaan yläkoulussa järjestetään FLUSH-teemapäivä, jonka myötä oppilaiden aito aktivointi ja mukaan ottaminen koulukulttuurin kehittämisessä ensi kertaa aidosti tapahtuu.

Oppilaiden aktivointia ja heidän vaikuttamismahdollisuuksiensa kasvattamista on peräänkuulutettu kaikkialla viime vuosina, ja uudessa OPS:ssa asia nostetaan esiin lukuisin tavoin. Kuitenkin todelliset muutokset ovat toistaiseksi olleet harvassa. Esimerkiksi Sitran hiljattain päättyneessä ideakilpailussa eniten kannatusta ja lopulta myös rahoitusta saivat ideat, jotka tähtäsivät opettajien verkostoitumiseen, materiaalin jakoon ja muuhun työn helpottamiseen (tärkeä asia sinänsä), mutta ideakuulutuksessa peräänkuulutetut oppilaiden aktivointi-ideat olivat vähissä.

Asia korjaantuu nyt. FLUSH-teemapäivä on pelillistetty aktivoiva teemapäivä, jonka aikana koulun tulevaisuuden suuntaviivat vedetään oppilaiden itsensä toimesta. Oppilaat itse ideoivat, kehittävät ja lopulta valitsevat parhaat ehdotukset. Opettajien rooliksi jää tapahtuman ohjaaminen, kannustaminen ja mahtavan hengen luominen.

Tapahtuma kasvatetaan jatkossa kansalliseksi tapahtumaksi siten, että kaikki halukkaat koulut saavat mahdollisuuden osallistua. Tämä tapahtuu niin, että  tulevan lukuvuoden aikana osallistuneiden koulujen kesken järjestetään ensi keväänä kansallinen FLUSH. Sinäkin haluat FLUSHin varmasti kouluusi - seuraa tapahtuman Facebook-sivua sekä tätä blogia pysyäksesi kartalla siinä, miten asia ensi vuoden osalta etenee!

Huomenna tapahtuma ottaa ensimmäisen askelensa. Mahtavaa NYK!

Talossa ei ole sammutuspeittoa!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Taannoisilla Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (12.10.2104) Harvardissa tällä hetkellä vieraileva professori Pasi Sahlberg, jonka näkemyksiä suuresti kunnioitan, murehti suomalaisen koulutusosaamisen heikkenemistä. Sahlberg on ansiokkaasti painottanut muun muassa seuraavia asioita:

• Voisimme unohtaa oppiaineiden välisen kinastelun ja keskittyä oppimiseen sekä oppilaaseen "Titanicin kansituoleista taistelemisen" sijaan
• Oppilaan hyvinvointi, oman paikan löytäminen, oppimisen ilo ja uteliaisuus on nostettava korkeimmaksi tavoitteeksi nykyiseltä "no voishan näitäkin joskus miettiä jos ehtis ja viitsis" -paikaltaan
• Pakollisia läpikäytäviä sisältöjä kannataisi karsia kovalla kädellä, jotta tilaa löytyisi myös omaehtoiselle tekemiselle
• Hyviin PISA*-tuloksiin tai hohdokkaaseen menneisyyteen ei voi jäädä uinumaan
• Suomalaisen koulujärjestelmän kirkkaus piilee "pehmeydessä": opettajat ja oppilaat voivat vaikuttaa tekemisiinsä, löytää tekemiselleen merkitystä, kyseenalaistaa ja hyödyntää osaamistaan. Toinen suuntaus olisi Aasian maiden tiukka ja kontrolloitu "pänttäämiskulttuuri", joka sekin tosin tuottaa hyviä oppimistuloksia, eikä kyseisissä kulttuureissa välttämättä ole ristiriidassa hyvinvointitavoitteiden kanssa. Toisenlaisiin, erityisesti autonomisiin ja yksilölllisiin kulttuureihin kopioituna "pänttäämismalli" voi sen sijaan olla varsin vahingollinen.

Satuin kuulemaan Sahlbergin luennon Turussa muutama vuosi sitten. Pidin luennosta ja toki myös Sahlbergin viestistä, tosin jäin pohtimaan, miksi hän jatkuvasti vetoaa kriisitunnelmista puhuessaan PISA-tuloksiin, jotka kuitenkin edustavat sellaisen asian mittaamista, joiden oppimista hän ei itse peräänkuuluta. No, ehkäpä tarkoitus pyhittää keinot. Ja eihän se PISA tietenkään mikään aivan turha mittari ole. Oli miten oli, Sahlberg on myös varoittanut menemästä mukaan kontrolliin perustuviin reformeihin, joissa mihin tahansa kulttuuriin yritetään soveltaa joissakin Aasian maissa hyvin toimivaa "pänttäämismallia". Tätä monien valtioiden suuntaamista kohti kontrollia ja kilpailua on kutsuttu nimityksellä Global Education Reform Movement, joka enteellisesti lyhenee sanaksi GERM (englanniksi loinen, parasiitti).

Meillä Suomessa koulutus perustuu vapaudelle ja luottamukselle. On väitetty, että opettajat eivät riittävästi käytä vapauttaan opetuksensa kehittämisessä, ja spekuloitu, josko kuitenkin saataisiin parempia tuloksia hieman "remmiä kiristämällä". Olen itsekin pähkäillyt samaa. Mutta on muistettava, että juuri vapaus ja luovuus eli "pehmeys" on meidän järjestelmämme vahvuus. Helsingin Sanomien haastattelussa Sahlberg nosti kuitenkin suureksi tämänhetkiseksi ongelmaksi johtajuuden puutteen suomalaisen koulujärjestelmän kehityksessä. Ja siinä Sahlberg on paitsi väärässä, myös ristiriidassa itsensä kanssa. 

Ihminen, tuo syvästi psykologinen olento, kokee asioiden olevan jollakin tavalla. Hän esimerkiksi uskoo käytänteidensä olevan hyviä. Näin ei kenties ole, mutta totuudella ei ole paljonkaan tekemistä ihmisen oman uskomuksen kanssa. Ihminen voi hyvillä mielin nähdä vakuuttavan esityksen siitä, kuinka hänen uskomuksensa on virheellinen - ja säilyttää tämän uskomuksensa tästä huolimatta. Ihminen uskoo asioiden olevan jollakin tavalla, ja tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota uskomustaan vahvistaviin merkkeihin kuin niiden kanssa ristiriidassa oleviin, ja näin vakuuttuu kokoajan yhä vahvemmin oman käsityksensä oikeellisuudesta (olethan jo lukenut myös Antin tekstin vahvistusvinoumista).

Peter Watts kirjoittaa uskomattomassa kirjassaan Sokeanäkö, että aivojamme ei kiinnosta totuus vaan eloon jääminen. Uskomusjärjestelmämme pystyy mainiosti hyväksymään täysin ristiriitaista tietoa, tyypillisesti esimerkiksi vähentämällä jomman kumman keskenään ristiriidassa olevan tiedon merkitystä. Vielä toisin sanoen: jos oma käytäntö tuntuu hyvältä, ja joku tulee kertomaan, että kyllä joku toinen käytäntö olisi parempi perustellen tämän paremmin kuin mitä pystyy itse perustelemaan omaa käytäntöään, ratkaisuna on ajatella, että uusi tieto on tyhjänpäiväistä höpönlöpöä tai liittyy johonkin ihan toisenlaiseen tilanteeseen.

Mitä tästä kaikesta sitten seuraa? Pitäisikö meidän muuttua roboteiksi? Ei suinkaan. Täytyy vain ymmärtää, että ihmisiä ei itse asiassa kannata perinteisessä mielessä johtaa, vaan pikemminkin kuunnella. Ihminen haluaa nimittäin tehdä oivalluksensa itse. Ylhäältä päin ohjattu reformi on usein tuomittu epäonnistumaan, sillä hyvinkään perusteltuna se harvoin onnistuu muuttamaan olemassaolevia syviä uskomuksia omien käytänteiden toimivuudesta.
Onko ylhäältä johtaminen siis toimiva ratkaisu? Ei ole.  
 

Muistan muutaman vuoden takaa mieleeni painuneen konferenssiesityksen, jossa tutkija oli havainnut suurimmaksi tekijäksi pedagogisten muutosten hitauteen sen, että opettajilta puuttuu tuki, esimerkki ja keskusteluyhteys. Opettajien todettiin puurtavan liiaksi yksin, ja luontevan pedagogisen puheen huomattiin jäävän helposti muun kouluarjen jalkoihin. Tuon jälkeen olen seurannut lukemattomia opettajien sosiaalisen median välityksellä käymiä keskusteluja, yhteyksien syntymisiä, esimerkkien seuraamisia, omaan käyttöön kopioimisia ja niin edelleen. Eivät opettajat, ainakaan enää, puurra yksin ja tuetta. Eivät ainakaan kaikki.
Onko ylhäältä johtaminen siis tarpeellinen ratkaisu? Ei ole!

Johtaminen saa pahimmassa tapauksessa hapen loppumaan. Johdettava on tilanteessa, jossa joku kertoo, kuinka hänen tulisi ajatella, ja koska nämä ylhäältä annetut ajatukset ovat harvoin yhdenmukaisia omien ajatusten kanssa, on sekä annetujen, että pahimmassa tapauksessa myös omien ideoiden kohtalona muussaantua mitättömiksi. Erisuuntaisten ajatusten kanssa painiskeleminen vie näin energiaa omien ideoiden kehittelyltä. Onko siis juuri Sahlbergin surema johtamattomuus aikaansaanut sen, että luovuus on päässyt kukkaansa, sillä juuri tällä hetkellä suomalaisella koulutuskentällä tapahtuu päätä huimaavia innovaatioita. Innovaatioita, joita kukaan ei johda: eikä niitä kenenkään tarvitsekaan johtaa! On nimittäin aivan viimeisin ja kekseliäin asia ymmärtää, että vahvin ja pysyvin muutos tapahtuu vain sitä kautta, että vahvistetaan jo olemassaolevia rakenteita. Ei kuvitella yksittäisen, ylhäältä johdetun ratkaisun hoitavan kuntoon kaikkien tarpeita ja ongelmia, vaan annetaan jokaisen etsiä parhaat mahdolliset ratkaisut ja annetaan paras mahdollinen tuki näiden ratkaisujen etsimiseen.

Yksi tällainen esimerkki on Kimppaopetus, josta kerroinkin jo edellisessa tekstissäni. Vielä paljon suurempaa on tulossa, sillä lähdimme mukaan Mielikuvituskoulun (kilpailussa The Imaginary School) tiimillä Helsinki Challenge -kilpailuun tavoitteenamme alkaa rakentaa systeemaattista tukiverkostoa kaiken kouluissa jo olemassaolevan  ja vielä kehittymässä olevan vahvistamiseksi. Tiimi koostuu tutkijoiden lisäksi kentällä työskentelevistä, ja kilpailuehdotus pohjautuu tavallisessa kouluarjessa kehiteltyihin ideoihin (mm. Peuran polku, Yksilöllinen oppiminen alakoulussa, Matematiikan yksilöllisen oppimisen menetelmä alakoulussa), jotka ovat versoneet opettajien innovatiivisuudesta luovuuden ja vapauden sallivassa koulujärjestelmässämme. Kilpailuehdotuksen työstämisen myötä pääsimme alkuun työssä, joka  pitää sisällään muun muassa virtuaalisten ja fyysisten kohtaamispaikkojen ja -tapojen lisäämistä, materiaalin valmistamista ja jakamista sekä täydennyskoulutuksen ylösalaisin kääntämistä siten, että uusia ideoita ja tutkimustietoa työstetään opettajien kanssa luokkatilanteessa irrallisen luennoinnin sijaan. Jos johtamattomuus on nyt helpottanut happivajetta, Mielikuvituskoulun tiimin missio on lisätä lämpöä: näin saadaan nykyinen muutosliikehdintä kunnolliseen roihuun, ja tämä työ tulee jatkumaan riippumatta siitä, kuinka tässä yksittäisessä kilpailussa käy.

Sahlberg peräänkuuluttaa pehmeän koulujärjestelmän säilyttämistä. Mutta on ristiriitaista puhua luottamuksen puolesta, ja kaivata kuitenkin jotakuta kertomaan, mitä sittenkin tulisi tehdä. Sahlbergin luulisi ymmärtävän, että alhaalta versova, jo käynnissä oleva  reformi on suoraa seurausta vapaudesta ja luottamuksesta koulutusjärjestelmässämme, joka ei kaipaa omia ajatuksia tukahduttavaa johtajaa.

Paras koulujärjestelmä koostuu yksilöistä ja yhteisöistä, jotka osaavat tehdä oivalluksensa itse. Me olemme matkalla kohti sellaista!   

*Mainittakoon tässä yhteydessä, että PISA-tulokset ovat eri asia kuin Pisa-tulokset. PISA on lyhenne sanoista Program for International Student Assessment, Pisa puolestaan kaupunki Italiassa. Korjatkaa, jos tiedätte Suomessa sovitun poikkeuksen tästä lyhennesäännöstä tämän koulutuskeskustelun kullannupun kohdalla.

Kimppaopetus

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Viime lauantaina Mielikuvituskoulun väki kokoontui vaihtamaan kuulumisia ja innostumaan uudesta. Tero Toivanen heitti ilmoille termin Etäyhteisopetus, ja tuosta lähti liikkeelle villi ideointi. Opettajien yhteistyö, yhteisopettaminen, etäopetus, pedagoginen pari, opetusystävä, eliittiopekumppani...
Jotkut jo tietävätkin, mitä ideoinnista seurasi. Upouusi Kimppaopetus-ryhmä, johon kaikki opetuksesta kiinnostuneet ovat erittäin tervetulleita!

Ensiaskeleet...

Olen itse opettanut, ideoinut, ja sunnitellut kursseja ja materiaalia kollegan kanssa, ja kutsun usein vierailijoita luennoilleni ja oppitunneilleni. Vierailijat ovat olleet asiantuntijoita, entisiä oppilaitani, lapsia... Vain mielikuvitus on rajana. Oppilaat ja opiskelijat pitävät vierailuista, ja niiden aikana tunnelma ryhmässä usein muuttuu toisenlaiseksi. Opettajan roolikin muuttuu tämän istuessa yhtenä vastaanottajana ryhmänsä keskuudessa. Menen myös mielelläni itse vierailemaan toisten tunneille. Itse asiassa hyvin monet tulevat mieluusti vierailijoiksi tai jopa lyhytaikaisiksi apuopettajiksi, kunhan vain keksii pyytää. Vierailijaksi tulisi varmasti mielellään myös opeopiskelija tai opeksi opiskelemisesta haaveileva. Oman opettajan tehdessä yhteistyötä noviisin tai muun ulkopuolisen kanssa ei tarvitse vastuukysymyksiäkään murehtia. Ilmaista, hyödyllistä ja kaikkia osapuolia inspiroivaa toimintaa!

Suosittelen lämpimästi jokaiselle kimppaopetusta. Se voi olla lyhytkestoista yhdessä suunnittelua, pidempiaikaista pedagogista tukea, yhteisesti opettamista livenä tai etänä, mitä vain onnistuukaan keksimään. Kimppaopetus-ryhmään on muutamassa vuorokaudessa liittynyt yli 180 aktiivista jäsentä, ja useita "kimppoja" on jo sovittu iloisin fiiliksin. Nyt siis kaikki deittailemaan! Liity ryhmään, tarjoa apuasi tai kerro mitä kaipaat. Muovataan yhdessä uudenlaista opettamisen tulevaisuutta!

Suvaitsevaisuus ei ole määränpää

Kirjoittanut Antti Värtö

"On raskasta olla aina suvaittu"
- Pirkko Saisio.

I.

Monikulttuurisessa koulussa työskentely vaatii opettajalta taitoja, joihin ei monokultturisessa koulussa ole tarvetta. Miten toimia, jos oppilaan huoltajat eivät osaa sanaakaan suomea, mutta oppilaalle pitäisi tehdä pedagoginen suunnitelma? Mitä vastata isälle, joka ei halua tyttärensä esiintyvän joulujuhlassa, vaikka tyttö on innoissaan harjoitellut rooliaan jo kuukauden ajan? Miten puuttua asiaan, jos oppilaat haukkuvat toisiaan rasistisilla ilmauksilla - ja kaikki kyseiset oppilaat ovat maahanmuuttajataustaisia?

Viime tekstissäni kirjoitin monikulttuurisuudesta ja siitä, kuinka me kaikki syyllistymme syrjintään. Yleensä tällaisessa yhteydessä pitäisi jatkoksi kirjoittaa pitkä teksti suvaitsevaisuuden puolesta.

Tämä ei ole se teksti. Suvaitsevaisuuden asettaminen tavoitteeksi on vähän kuin laittaisi peruskoulun tavoitteeksi sen, että jokainen oppilas osaa lukea 9. luokan loppuun mennessä. Ihan hyvä, että edes tuo taitotaso varmistetaan, mutta silti hiipii sellainen tunne mieleen, että tavoitteet asetetaan tässä turhan matalalle.

Suvaitsevaisuus on pahimmillaan sitä, että erilaisuutta siedetään. Parhaimmillaan se tarkoittaa, että erilaisuus hyväksytään. Mutta molemmissa tapauksissa valtakulttuuri vie ja vähemmistö vikisee. Suvaitun ryhmän osaksi jää ilmeisesti vain olla kiitollinen siitä, että heitä armollisesti suvaitaan.

Ongelmana "suvaitsevaisuudessa" on se, että vastakkainasettelun korostaminen vahvistaa vähemmistöryhmien leimaamista valtakulttuurista poikkeaviksi. Mannermainen filosofi mainitsisi tässä yhteydessä termin "toiseus". Korostamalla vastakkainasettelua suvaitsevaiston toiminta ylläpitää ennakkoluuloja.

Suvaitsevaisuuteen sitoutuneet koulut usein järjestävät teemapäiviä tai -viikkoja, joissa tutustutaan esimerkiksi eri kulttuureihin ja vastustetaan syrjintää. Näiden tarkoituksena on yleensä vaikuttaa ihmisten asenteisiin, mutta tulokset eivät ole rohkaisevia. Muutamia esimerkkejä:

• Yritysmaailmassa järjestetään monikulttuurisuusseminaareja, ja näiden tehoa on tutkittu paljonkin. Tyypillisen seminaarin tuloksena vähemmistöjen edustajia palkataan yrityksiin vähemmän kuin ennen. ( Dobbin, Kalev & Kelly 2007 [PDF]).
• Syömishäiriöiden vastaiset kampanjat toisinaan heikentävät syömishäiriöistä kärsivien tilaa entisestään ja voivat jopa lisätä syömishäiriöitä.
• EU:n teemavuosi vuonna 1997 keskittyi rasismin vastaiseen kampanjointiin. Eurobarometrissa kysytään aika ajoin, kokevatko kansalaiset toisiin rotuihin kuuluvien ihmisten läsnäolon "häiritsevänä". Alkuvuodesta 1997 15% EU-kansalaisista vastasi kysymykseen "kyllä". Seuraavan kerran sama kysymys esitettiin vuonna 2000: täsmälleen sama 15% edelleen häiriintyi toisiin rotuihin kuuluvista ihmisistä (EU-barometrit 48 & 53). Kyselyiden välissä oli järjestetty miljoonia euroja maksava suvaitsevaisuuskampanja, jolla ilmeisesti ei ollut mitään vaikutusta - tai parhaassakin tapauksessa vaikutus oli haihtunut parissa vuodessa.
• Suvaitsevaisuuspäivien teemana on usein johonkin kulttuuriin tutustuminen. Voi olla, että sen myötä päästään eroon joistain ennakkoluuloista, mutta ihmisten jakaminen kategorioihin väistämättä vahvistaa ajatusta eri kategorioista (Psychology Today 2012). Jos vietämme koko päivän pohtien, miten muslimikulttuuri eroaa kristitystä kulttuurista, ei liene yllätys, että vastakkainasettely "muslimien" ja "kristittyjen" välillä vain vahvistuu ihmisten mielissä.

Suvaitsevaisuuden apostoli on siis pirullisen dilemman äärellä: Jos kulttuurien välisistä eroista ei puhuta mitään, toimivat ihmiset vain aiempien ennakkoluulojensa mukaan. Muiden kulttuurien edustajien tavat tuntuvat oudoilta ja vierailta, mikä kasvattaa epäluuloa. Mutta jos kulttuurien välisistä eroista taas puhutaan, vahvistaa se ajatusta, että tietyt ihmiset kuuluvat tiettyyn kulttuuriin. Sen jälkeen ihmiset nähdään ennemminkin kulttuurinsa stereotyyppisinä edustajina ja vähemmän yksilöinä.

II.

Lauran edellinen kirjoitus käsitteli ilmiötä, jossa kaikki kielletään varmuuden vuoksi. Valitettavasti samalla tavalla jotkut tuntuvat ajattelevan, että suvaitsevaisuuden nimissä pitää kieltää kaikki, mikä voisi loukata jonkun tunteita. Surullisenkuuluisa esimerkki tästä oli vuodelta 2001, kun Espoon kaupunki päätti poistaa sianmuotoiset betoniporsaat katukuvasta, jottei kaupunki tulisi loukanneeksi muslimiasukkaitaan. Kukaan ei kuitenkaan muistanut kysyä muslimien itsensä mielipidettä asiasta.

Tästä asenteesta kuulee koulumaailmassakin. Suvivirsikeskustelu alkaa nykyisin olla kevään merkki siinä kuin valkovuokot tai koiranjätösten haju. Huhut joulujuhlan kieltämisestä jossain koulussa nousevat säännöllisesti esiin kuin väärä raha.

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa nousi esiin ilmiö, jota voisi kutsua "rasistikortiksi". Lyhyesti sanottuna kyse on ilmiöstä, jossa esimerkiksi maahanmuuton vastustajaa syytetään automaattisesti rasismista, vaikka tämä ei millään tavalla lietsoisi vihaa eri rotuja vastaan tai kannattaisi syrjintää etnisen alkuperän perusteella.

Rasistikortin liiallinen heiluttelu voi saada ihmiset ylivarovaisiksi tilanteissa, joissa voi tulla syytetyksi rasistiksi. Jos puutun oppilaiden nahisteluun ja sen tuloksena minua syytetään rasistiksi, voin olla pulassa, mikäli rehtori ottaa oppilaiden syytökset vakavasti. Varovaisempi luonne voi siis jättää kokonaan puuttumatta oppilaiden tappeluihin, mikäli osapuolet ovat mamutaustaisia.

Tämä ei ole mikään teoreettinen riski. Britanniassa paljastui loppukesällä karmea tapaus, jossa sosiaalityöntekijät ja poliisit eivät puuttuneet epäiltyihin lasten hyväksikäyttötapauksiin, koska pelkäsivät tulevansa leimatuiksi rasisteiksi.

Maahanmuuttovastaisessa keskustelussa käytetään usein Fundamentti-blogin lanseeraamaa termiä "suvakki" kuvaamaan ihmisiä, jotka ovat monikulttuurisuuteen vedoten kieltämässä asioita kaikilta. En ole aivan varma, kuinka paljon näitä "suvakkeja" oikeasti on olemassa, mutta joka tapauksessa mielestäni Fundamentti ja muut maahanmuuttovastaiset ovat tulkinneet heidän motiivinsa väärin. Eivät "suvakit" ole pahoja tai naiiveja; he vain pelkäävät rasistiksi leimautumista, ja siksi he tekevät yli-tai alilyöntejä.

III.

Suvaitsevaisuus on siis hyvä ensimmäinen askel, mutta se ei ole määränpää. Määränpäistä ollaan jonkin verran eri mieltä, mutta minä heilutan avoimesti lippua integraation puolesta.¹ Integraatiossa enemmistö- ja vähemmistökulttuurit katsotaan samanarvoisiksi ja ne molemmat vaikuttavat toisiinsa. Suomen sosiaalipsykologit ry:n sivuilla sanotaan integraatiosta seuraavasti: Molemminpuolinen mukautuminen ja erilaisuuden arvostaminen vuorovaikutuksessa on välttämätöntä, jotta integraatio on mahdollista saavuttaa.

Kulttuurien vuorovaikutuksessa kulttuurit eivät sulaudu keskenään, mutta ne muuttuvat, eikä tässä muutoksessa ole mitään vikaa. Molemmat kulttuurit mukautuvat jonkin verran, kunnes rauhanomainen rinnakkainelo on mahdollista. Erilaisuutta ei vain suvaita, vaan arvostetaan.

Tämä ei ole sama asia kuin se, että kantasuomalainen kulttuuri joutuisi ahtaalle vieraitten kulttuurien puristuksessa. Integraation ideaan kuuluu se, että jokainen arvostaa sekä omaa kulttuuriaan että muiden kulttuureita. Se ei myöskään tarkoita, että muita kulttuureita tulisi aina kohdella varovaisen kunnioittavasti: päinvastoin todellinen integraatio saavutetaan vasta sitten, kun vieraisiin kulttuureihin suhtaudutaan yhtä luontevasti kuin omaankin. Jos oppilaat haukkuvat toisiaan rasistisilla sanoilla, suhtaudutaan tilanteeseen ihan yhtä vakavasti, olivat haukkujat sitten kantasuomalaisia tai mamuja.

Homoseksuaalisten tv-hahmojen historia toimii erinomaisena esimerkkinä siirtymästä suvaitsevaisuudesta integraatioon. Kun ensimmäiset homohahmot ilmestyivät TV-ohjelmiin, käsiteltiin heitä aluksi silkkihansikkain: hahmot esiintyivät jaksoissa harvoin, heidät esitettiin tylsyyteen asti hyvinä ihmisinä eivätkä he tehneet mitään paheksuttavaa. Pikkuhiljaa hahmoihin alkoi ilmestyä särmää: homohahmot saattoivat myös olla ilkeitä tai tehdä epäilyttäviä tekoja. Nyt 2010-luvulla TV-sarjan päähenkilö tai pääpahis voi olla homo siinä missä heterokin.

Tieto vähentää tuskaa. Mitä paremmin opettaja tuntee oppilaittensa kulttuuritaustan, sitä todennäköisemmin hän osaa luovia kulttuurien välisessä kivikossa. Koraanin lukemiseen käyttämäni tunnit ovat ehkä työelämäni kannalta parhaiten sijoittamaani aikaa. En enää edes muista, kuinka monta kertaa oppilas on yrittänyt saada erivapauksia vedoten siihen, että "Koraani kieltää sen-ja-sen". On aina yhtä herkullista voida sanoa varmalla äänenpainolla, ettei Koraanissa lue mitään sen tapaistakaan, mutta kyseinen teos kieltää kyllä väärän valan tekemisen.

Jos kaikesta huolimatta ongelmia edelleen riittää, on yleensä aika keskustella huoltajien kanssa. Jos huoltajat eivät osaa suomea, pitää luonnollisesti tilata tulkki. Tulkin kautta keskustelu vaatii oman taitonsa, mutta kunhan on miettinyt etukäteen, mitä haluaa sanoa ja pitää lauseet lyhyinä, ei tulkki ole minkäänlainen este. Koulujen usein käyttämät tulkit osaavat selittää sellaisetkin termit kuin "pedagoginen selvitys". Isommissa kaupungeissa löytyy usein myös kulttuuritulkkeja, jotka osaavat auttaa kompromissien etsimisessä: jos tyttö haluaa joulujuhlaan mutta isä kieltää, voi kulttuuritulkki olla suurena apuna sen selittämisessä, ettei joulujuhlassa ole lainkaan uskonnollista sisältöä.

Välillä kulttuurit oikeasti törmäävät. Opettajan on hyvä miettiä etukäteen, mitkä asiat ovat neuvoteltavissa ja mitkä eivät. Integraatioon ei kuulu se, että kulttuuritaustaan vedoten voi saada etuoikeuksia niin paljon kuin keksii pyytää. Nyrkkisääntönä voi miettiä vanhojen vähemmistöjemme asemaa: jos vaikka suomenruotsalainen pyytäisi jotain vastaavaa, mitä vastaisit? Jos saamelainen sanoisi, ettei hän voi opiskella Suomen historiaa, sillä se on täynnä imperialistista propagandaa ja loukkaa hänen kulttuuriaan, antaisitko hänen jättää historian opiskelun väliin? Vai vaatisitko häntä opiskelemaan aiheen, mutta antaisit mahdollisuuden pitää esitelmän saamelaisten historiasta, jonka aikana hän voi kertoa koko luokalle suomalaisten harjoittamasta sorrosta alkuperäisväestöä kohtaan?

Yhteenvetona:

• Suvaitsevaisuutta on se, että muslimioppilaille annetaan vapaata koulusta Id al-Fitr -juhlan ajaksi.
• "Suvakkiutta" on se, että rasismikortin pelossa suunnitellaan joulujuhlan perumista.
• Integraatiota olisi se, jos koulussa järjestettäisiin Id-juhla auditoriossa samaan tapaan kuin joulujuhla.

---

¹ Muita päämääriä, joilla on merkittävästi kannattajia, ovat ennenkaikkea assimilaatio ja pluralismi. Assimilaatio tarkoittaa prosessia, jossa vähemmistökulttuuri sulautuu osaksi valtakulttuuria. Pluralismi (jota hämäävästi kutsutaan joskus myös "monikulttuurisuudeksi") viittaa tilanteeseen, jossa eri kulttuurit elävät rinnakkain, mutta kaikki säilyttävät omat ominaispiirteensä, eikä valtakulttuurin anneta muokata vähemmistökulttuureita. Integraatio on näiden kahden välimuoto; vähemmistökulttuurin jonkinasteinen muuttuminen katsotaan väistämättömäksi tai jopa toivottavaksi lopputulokseksi, mutta sen ei toivota sulautuvan valtakulttuuriin. Lisää termejä voi tarkistaa monikulttuurisuuden sanastosta (PDF).

Kieltäminen on kiellettävä!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Juttelin taannoin lasteni kanssa päivällispöydässä oikein vastaamisesta arvaamalla. Heitin enempiä miettimättä ilmoille seuraavan ajatusleikin:

Onko parempi palkata siltaa rakentamaan henkilö, joka on aivan todella uskomattoman hyvä suunnittelija ja todella taitava laskemaan, että sillasta tulee hyvä eikä se sorru, jos tämän YHDEN AINOAN kerran hän tekee virheen ja silta sortuu, VAI henkilö, joka ei tajua sillanrakentamisesta mitään eikä osaa ollenkaan laskea sortuuko silta, jos tämän YHDEN AINOAN kerran hän vahingossa onnistuu ja sillasta tuleekin kestävä?

En itse ehtinyt miettiä kumpi vastaus olisi hyvä, enkä tiennyt kumman puolelle lapset olisivat kallistuneet. Oletin ehkä että tumpelon.

10-vuotias: Se toinen tyyppi. Se tumpelo.

8-vuotias: Ei kun se ensimmäinen.

Jahas, kumpikin sai kannatusta! Kysyin perusteluita.

10-vuotias: No tietenkin koska sitten se siltä kestää.

8-vuotias: Mutta kun tumpelo onnistuu, se saa mainetta ja se palkataan rakentamaan lisää siltoja. Ja sitten ne kaikki muut sortuu. Ja vahingosta tulee sit isompi!

Olin todella yllättynyt. En edes itse osannut ajatella asiaa niin laajasti, en ainakaan sekuntien sisällä. Lapset ovat niin viisaita!

Tämä blogi on olemassa juuri tuon lasten viisauden tähden. Itse asiassa ajan myötä olen enemmän ja enemmän huomannut, miten tärkeä juuri tuo näkökulma minulle on. Jos välillä olen kokenutkin syyllisyydentuntoa osoitellessani sormella milloin ketäkin tahoa lasten mahdollisuuksien vähentämisestä, olen kuitenkin kärsinyt tunnontuskat mielihyvin, sillä voin seistä ylpeydellä tavoitteeni takana. Lapsille mahdollisuuksia, esteet vek!

Ja niitä esteitähän todella riittää.

Eräässä Facebook-ryhmässä kyseltiin ”hardcore-apua”: Miten saada selville, mitä luokassa SAA olla? Taustalla oli halu tehdä ”korhoset”eli kiikuttaa pulpetit pois ja hankkia oppilaiden kanssa yhteistyössä tilalle mm. kierrätyskalusteita. Ongelmaksi muodostui kuitenkin jo ennen alkuun pääsyä se, ettei tällainen tietenkään lähtökohtaisesti voi olla sallittua. Huonekasveista tulee homeita, paloturvallisuus on huomioitava, samoin allergiat, siivous ja niin edelleen. Toisin sanoen ympäristö, joka vastaisi suurin piirtein sitä, millaisessa kukin oppilas kotonaan asuu, muodostuisi koulukontekstissa viralliselle taholle uhkia täynnä olevaksi, ja niin viranomaistahojen tuleekin jo etukäteen kontrolloida pois kaikki viihtyisyys ja inhimillisyys.

Missä määrin kieltäminen on välttämätöntä? Missä määrin se on tarpeellista? Seuraavassa muutamia lainauksia käydystä keskustelusta:

Äsken pöytään heitettiin kunnan sisäilmaryhmä ja palomiehet eli paloturvallisuus... Ja pahoin pelkään, että en ole vielä nähnyt kaikkea. Mutta itse siis haluaisin ensin tietää, mitä on kunnan rajojen ulkopuolella. Eli onko kunnan pakko kieltää kaikki, vai onko se ihan itse valinnut kieltämisen tien. Kuka tietää?

Kielletään kaikki varmuuden vuoksi meininkiä on erittäin paljon ja se on ymmärrettävää kieltäjien näkökulmasta, mutta ei oppimisen, oppilaiden hyvinvoinnin, motivaation, viihtyvyyden ja osallisuuden näkökulmasta.

Mulla ei ole pulpetteja ollenkaan. Mulla on pöytäryhmiä, mattoja, verhoja, tyynyjä karsea vuori, sohva ja keinutuoli. Kukaan ei ole kieltänyt. Minusta kaikki toimii ihan hyvin.

Sivuhuomautus: en ole kyllä keneltäkään edes kysynyt.

Mä kyllästyin pulpetteihin jo joskus 90-luvun alussa. Muistaakseni mitään sohvia tms meillä ei ollut. Hommattiin vain kunnon pöydät kierrätyskeskuksesta. Kunnostettiin ne itse. Tein luokasta sellaisen freinetläisen työpajan. Viihdyttiin kyllä siellä todella hyvin. Mattoja oli myös, sen muistan. Ei ollut ongelmaa, koska siivooja oli yksi äideistä. Ja oppilaat kävi itse puistelemassa matot. Itse asiassa me siivottiinkin itse. Oppimista, oikeaa työtä, innostusta. Ja helpoin tapa muuttaa koulun toimintaa on muuttaa fyysistä ympäristöä. Ehkä ainoa tapa.

Kieltäjät unohtavat usein sen, että Suomen kaltaisessa "hyvinvointiyhteiskunnassa" (lainausmerkit siksi, että kuten tekstistäkin käy ilmi, hyvinvointiyhteiskunnan näennäinen huolenpito on joskus kaukana hyvinvoinnin mahdollistamisesta) varmistukset ovat siksikin turhia, että monipuolinen viranomaistoimikuntamme on jo varmistamalla varmistanut, ja varmistuksetkin on ehkä jo varmistettu: 

Yhdessä VTT:n tiedotteessa esim. sanotaan, että julkisissa tiloissa SUOSITELLAAN käytettäväksi SL2 ja SL1 luokan tuotteita. Samassa tiedotteessa todetaan, että monista tuotteista on vaikea arvioida, että kumpaan luokkaan kuuluvat ja että Suomessa ei saa edes myydä kuin vähintään SL2 luokan tuotteita (nyt siis puhutaan pehmusteista yms. ja niiden syttyvyysluokasta).  

Kerroin itse keskustelun lomassa omakohtaisen ja ajankohtaisen esimerkin kieltämispolitiikasta. Omien lasteni koulussa aloitti tänä syksynä uusi luokka, jossa kaikki lapset eivät ole lähikoululaisia. Uudet oppilaat ovat kolmasluokkalaisia, mikä herätti varmaankin huolta koulun vastuullisissa aikuisissa. Niinpä tehtiin uljas päätös ja kiellettiin pyöräily kouluun: kaikki kauempaa tulevat lapset kun eivät ehkä ole tottuneita kouluun kulkijoita. Varmuuden vuoksi, tasapuolisuuden nimissä (kuten vain voi vastuullisilta aikuisilta odottaa) pyöräily kiellettiin saman tien kaikilta. Poikkeuksia ei tietenkään voida tehdä edes vanhempien luvalla (sillä poikkeukset ovat vastoin tasapuolisuutta, ja tasapuolisuus onkin sitten sellainen hyvinvoinnin tae ja kuuma peruna, että sen varjolla voi perustella mitä tahansa mielivaltaa). Lopputulos on tietenkin varsin surkuhupaisa. Esimerkiksi viidesluokkalainen, joka on pyöräillyt 1,5 kilometrin koulumatkansa neljän lukuvuoden ajan, ei saa enää tehdä niin. Autossa kaikki saavat kyllä istua, se ei ole kenellekään vaarallista!

Tähän kuitenkin erään koulun rehtori kommentoi seuraavaa:

Pyöräilystä: Koulu _EI_ voi kieltää pyöräilemistä, koska se on tieliikennelainsäädännön alaista eikä koululla ole siihen päätösvaltaa. Kerron ihan kokemuksesta, koska ensimmäisessä reksikoulussani edellinen reksi oli teettänyt järjestyssäännöt, joissa vaadittiin pyöräilykypärän käyttöä. Yksi isä valitti lääninhallitukseen. Sääntö oli poistettava.
Kaikki olimme sitä mieltä, että kypärää kannattaa käyttää. Myös tuo isä. Silti se ei ollut koulun päätösvallassa.

No jaa, rohkaiseva esimerkki, mutta myös esimerkki siitä, että jollei yksi taho kiellä, on aina valmiina jokin toinen taho, jolla on vähintäänkin mahdollisuus kieltää. Tätäkö me haluamme? Meillähän on kuitenkin esimerkiksi ravintolapäivä, eikä ruokamyrkytysten määrä tietääkseni ole räjähtänyt käsiin. Siivouspäiväkin meillä on, minkä seurauksena ihmiset toimivat yhdessä, kierrättävät tavaroitaan ja siivoavat nurkkansa ilman ainuttakaan lomaketta, viitearvoa tai viranomaismääräystä. Kuinkahan moni allerginen siinäkin tapahtumassa koskettaa pölyistä asiaa? 

Olisiko koulunkin aika muuttaa varmuuden vuoksi, tasapuolisuuden nimissä -kieltämisperiaatteitaan? 

Yhteisöllisyyden ankea laakso

Kirjoittanut Antti Värtö.

I.

Kouluvuosi on päässyt hyvään alkuun ja ensimmäinen opettajankokous on pidetty. En usko veikkaavani hirveästi pieleen, mikäli arvioin, että ainakin 80% Suomen kouluista on jo ehditty mainita sanat "yhteisöllisyys" tai "osallistaminen".

Huomasin kesällä Aamulehdessä (6.7.2014) jutun siitä, jossa mainittiin:
Suomalaisnuorten tiedot yhteiskunnallisista asioista ovat kansainvälisen vertailun kärkipäässä. Mitä taas tulee yhteiskunnallisen vaikuttamisen haluun, suomalaisnuoret ovat pohjasakkaa.

Lainauksen takana on Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen varajohtaja Matti Rautiainen. Hän oli mukana kolmihenkisessä työryhmässä, joka selvitti demokratia- ja ihmisoikeuskasvatuksen kehittämistä opettajankoulutuksessa. Työryhmän raportin voi ladata PDF-muodossa opetusministeriön sivuilta.

Työryhmän ajatuksena selvästi oli, että jos opettajankoulutuksessa parannetaan opiskelijoiden vaikutusmahdollisuuksia, osaavat tulevat opettajat vastaavasti antaa omille oppilailleen paremmat mahdollisuudet osallistua koulun toimintaan. Olen itse hieman skeptinen ajatuksen suhteen. Opettajan vaikutusmahdollisuudet ovat aika rajalliset, mikäli rehtori ei ole kiinnostunut oppilaiden osallisuuden lisäämisestä. Lisäksi opettajat usein todellisuuden kohdatessaan unohtavat opettajankoulutuksessa kuulemansa ihanteet ja ryhtyvät opettamaan samaan tapaan kuin heitäkin oli opetettu (kts. aiempi kirjoitukseni Miten hyvä opettaja toimii?).

Merkittävin syy skeptisyyteeni on kuitenkin kyynisyys sen suhteen, kuinka paljon opettajat oikeasti haluavat oppilaiden päättävän koulun asioista. Rautiainen itse on aikanaan väitöskirjassaan todennut, että opettajat eivät juurikaan halua jakaa valtaa oppilaille. Kuulostaa hienolta sanoa, että koulun arvot ovat "yhteisöllisyys" ja "oppilaiden osallisuus", mutta kuinka moni opettaja olisi edes valmis antamaan oppilaiden päättää, mitä oppikirjaa tunnilla käytetään?

II.

Pieni anekdootti tähän väliin. Useita vuosia sitten eräässä koulussa päätettiin päivittää koulun sääntöjä, ja hyvän yhteisöllisen periaatteen mukaisesti myös oppilaat haluttiin ottaa prosessiin mukaan. Oppilaskunnan hallitus teki listan sääntömuutosideoista, jotka vaihtelivat "kohtuullisesta" "lainvastaiseen".

Opettajista koottu sääntötyöryhmä kävi läpi oppilaskunnan hallituksen ideat. Työryhmä poisti ne ideat, joiden toteuttaminen olisi rikkonut lakia tai yleistä säädyllisyyttä ja muokkasi loput sellaiseen muotoon, että ne voitaisiin ottaa käyttöön heti seuraavana vuonna. Karsinnan jälkeenkin sääntömuutosehdotuksia jäi jäljelle kymmenisen kappaletta. Työryhmä esitteli sääntömuutokset opettajainkokouksessa ja niistä äänestettiin.

JOKA IKINEN oppilaskunnan ehdotus äänestettiin nurin. Yksi kerrallaan. Monta kertaa "ei"-huudot alkoivat jo ennen kuin koko sääntöä oli ehditty esitellä loppuun saakka. Ainoa uusi sääntö, joka kokouksessa hyväksyttiin, tuli opettajilta. Se koski oppilaiden puhelimien käytön kieltämistä ja takavarikoimista tunnin aikana.

Sen koulun oppilaat saivat harvinaisen selkeän oppitunnin osallisuudesta ja demokratiasta.

III.

Yhteisöllisyys ei ole pelkkä trendisana - se oikeasti tarkoittaa jotain. Rauno Haapaniemi kirjoitti Yhteisöllinen pedagogia -blogissaan muutamia reunaehtoja yhteisöllisyydelle. Se tarkoittaa, että oppilaat päästetään päättämään asioista, joilla on merkitystä koulun arjessa. Se tarkoittaa, että oppilaat saavat valtaa päättää itseään koskevista asioista.

Yhteisöllisyys voi tarkoittaa jotain hyvin radikaalia: sitä, että koulun työryhmissä on sekä oppilas- että opettajajäseniä, joilla on yhtäläinen äänivalta. Sitä, että oppilaskunnan hallitus pääsee käyttämään todellista budjettivaltaa. Sitä, että joka kurssin ensimmäisellä tunnilla oppilaat saavat päättää, mihin asioihin kurssilla keskitytään - tai että he voivat kokonaan päättää kurssin sisällöstä. Sitä, että opettajankokouksen sijaan pidetäänkin koulukokous, jonka puheenjohtajana toimii joku oppilaista.

Jos ylläolevan listan lukeminen aiheutti kylmiä väreitä tai hikeä, niin älä huolestu. Ei joka koulun tarvitse olla Turun vapaakoulu. Yhteisöllisyyden voi toteuttaa paljon kevyemmälläkin kädellä: esimerkiksi antamalla oppilaiden suunnitella ja toteuttaa koulun juhlia.

Mutta ikinä ei saisi toteuttaa kevyttä yhteisöllisyyttä ja väittää oppilaille, että heillä on todellista valtaa koulun käytäntöjen suhteen. On ihan ok, jos opettajat haluavat pitää kaikki langat kädessään, mutta silloin ei pidä leikkiä, että oppilaidenkin ääntä kuunnellaan yhtäläisesti. Mikään ei vähennä ihmisten osallistumisenhalua niinkuin se, että he käyttävät aikaa ja vaivaa osallistuakseen, mutta heidän panoksensa jätetään huomiotta.

Kirjoitin alkukesällä, että jotkut asiat on parempi tehdä joko täysillä tai ei lainkaan: joskus keskitie on huonompi kuin ääripäät. Yhteisöllisyys on mielestäni myös esimerkki tällaisesta ankeasta laaksosta. Jos oppilaille annetaan paljon valtaa vaikuttaa koulun asioihin, kasvaa heistä oletettavasti yhteiskunnallisesti aktiivisia nuoria. Jos taas heille ei anneta mitään valtaa vaan tehdään selväksi, että koulussa päättävät aikuiset, oppivat he ainakin sen, että aikuisena voi vaikuttaa asioihin. Mutta jos oppilailta kysytään paljon mielipiteitä ja pyydetään osallistumaan, eikä heidän ehdotuksiaan oteta vakavasti, menettävät he uskonsa vaikutusmahdollisuuksiinsa. Sellaiset nuoret oppivat, ettei heidän mielipiteillään ole mitään väliä.