Tosielämän testaaja haussa!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Onnekkaan sattuman kautta päädyin tekemään yhteistyötä muun muassa Innokas-verkoston ohjelmointikouluttajana toimivan Tomi Pieviläisen kanssa. Teemme ohjelmoinnin oppimateriaalia tulevaan OPSiin liittyen: uudessa opetussuunnitelmassa matematiikan opettajien tulee sisällyttää opetukseen ohjelmoinnin perusteita. Ideanamme on helpottaa tätä muutosta tekemällä tehtäväkokonaisuus, jota opettaja käyttää tietyin väliajoin, ja joka kokonaisuutena kattaa sen sisällön, jonka OPS ohjelmoinnista haluaa käytäväksi läpi. Linkitämme tehtävät matematiikkaan siten että ne eivät vie aikaa pois matematiikan opiskelulta. Tarkoitus on itse asiassa saada homma toimimaan päinvastoin. Tavoitteenamme on suunnitella tehtävät niin monipuolisiksi, että ne suoritettuaan oppilas on suorittanut ohjelmointisisältöjen lisäksi matematiikan OPSin olennaisen sisällön. Tämä vapauttaisi opettajan käyttämään muut matematiikan tunnit haluamallaan tavalla, esimerkiksi asioiden syventämiseen ongelmanratkaisun, yhteistyön, tai toiminnallisien menetelmien avulla.

Työnjakomme toimii niin, että uuden OPSin perusteiden pohjalta ideoimme aiheet ja pohdimme, miten koodaaminen saadaan yhdistettyä kyseisiin aiheisiin. Tämä jälkeen Tomi työstää varsinaiset tehtävät ohjeistuksineen sivustolle, jonka hän on tätä tarkoitusta varten rakentanut. Seuraavaksi minä, joka olen täysi kananpoika ohjelmoinnin suhteen, testaan tehtäviä. Tässä vaiheessa pohdimme taas yhdessä, mitä täytyy muuttaa, mitä korostaa, mitä poistaa. Näin toimien olemme päässeet hyvään alkuun; tällä hetkellä valmiina on materiaalia noin viiden oppitunnin ajaksi.

Olemme näin ollen vaiheessa, jossa tarvitsisimme tosielämän testaajia. Etsimme opettajia, jotka kokeilisivat materiaalia ja antaisivat palautetta. Me Tomin kanssa tulisimme myös mielellämme tunneille seuraamaan, miten materiaali toimii (paikalle tulo tosin onnistuu vain kohtuullisen matkan päähän pääkaupunkiseudusta). Palautteen pohjalta työstettäisiin kehittyneempi materiaali, joka jaettaisiin vapaasti. Materiaali on tarkoitettu varsinaisesti yläasteelle, mutta se sopii oikein hyvin myös lukiolaisille, ja varmaan sopisi myös edistyneimmille alakoululaisille. Tässä alkuvaiheen testaamisessa ei olisi kauheasti väliä, minkä ikäisillä oppilailla testattaisiin, pääasia olisi saada opettajan palautetta materiaalin toimivuudesta, johdonmukaisuudesta ja muun muassa ajankäytöstä. 

Kiinnostuitko? Ota heti yhteyttä laura.tuohilampi@helsinki.fi tai tomi.pievilainen@iki.fi ja ryhdy uuden oppimateriaalin kehitystyön mahdollistajaksi!

"Piirrä auto", Lauralle helpommin sanottu kuin tehty . Mutta hieno siitä lopulta tuli!

Ensimmäinen askel on myöntää, että muutos on vaikeaa

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Edellisessä kirjoituksessani esittelin vertauksen ojankaivajista, jotka syystä tai toisesta eivät halua muuttaa tapojaan, vaikka ulkopuolisen silmistä uusi tapa olisi paljon helpompi ja parempi.

Tämän blogin kirjoittajat ovat sitä mieltä, että koulua pitäisi muuttaa ja uudistaa. Mutta "koulu" on aika abstrakti käsite. Peruskoulun muuttaminen ei onnistu niin, että joku suuri visionääri tai johtaja tulee kääntämään koulujärjestelmän suunnan kuin kapteeni laivansa kurssia. Koulu koostuu opettajista ja oppilaista. Jos koulua halutaan muuttaa, pitää opettajien muuttaa omaa opetustaan.

Osittain muutosta voi toki tehdä ylhäältä käsin, vaikkapa opetussuunnitelmaa muokkaamalla. En kuitenkaan usko, että ylätasolta määräämällä voi saada aikaan kovin syvällistä muutosta. Päivittäisessä työssä opetussuunnitelma on yleensä aika kaukainen. Abstraktit oppimisen teoriat voivat tarjota opettajalle mallin, jota kohti tähdätä, mutta ne eivät vielä kerro, mitä käytännössä pitäisi tehdä oppitunnilla. Ja käytännön ongelmat ovat niitä kaikkein visaisimpia ongelmia.

Moni opettaja haluaisi kehittää omaa työtään, mutta jostain syystä kehittäminen ei tunnu onnistuvan. Moni syyttää kiireitä, mutta mikäli uusi tapa olisi lopulta helpompi kuin nykyinen, palautuu sille nyt uhrattu aika myöhemmin takaisin. Vanhaa vitsiä mukaillen:
Opettaja juoksi kovaa vauhtia taluttaen polkupyörää. Ohi kulkeva rehtori kysyi häneltä: "Jos sinulla on noin kova kiire, mikset hyppää pyöräsi selkään?"
Opettaja vastasi: "Pyörän selkään kiipeäminen vaatisi, että pysähdyn, enkä minä ehdi pysähtyä, sillä minulla on niin kova kiire".

Kaikki eivät syytä kiireitään, mutta eivät silti jostain syystä pysty muuttamaan opetustaan. Ehkä olet joskus ollut innostavassa täydennyskoulutuksessa, mutta et syystä tai toisesta olekaan ottanut oppimiasi uusia metodeita käyttöön. Ehkä olet peräti joskus kokeillut uutta tapaa opettaa, mutta luovuit siitä heti muutamien oppituntien jälkeen. Hyvin mahdollisesti ajattelet aika ajoin lievää syyllisyyttä tuntien, että sinun pitäisi kokeilla uusia asioita, mutta aina kun uusi oppitunti alkaa, turvaudutkin vanhaan tuttuun tyyliisi.

Mitä tässä tapahtuu?

II.

Aloitetaan aivan opettajan uran alusta. Opettajankoulutuksessa käydään läpi erilaisia oppimisteorioita ja hyvän opettajan malleja. Näistä muodostuu "kannatettu teoria": sellainen malli opettamisesta ja oppimisesta, jota opettajakoulutettavat pitävät hyvänä ja hyödyllisenä. Sitten auskultantit siirtyvät luokkahuoneeseen ja kohtaavat käytännön ongelmat. Freireläinen dialogi ei vaikutakaan enää kovin toteuttamiskelpoiselta, kun puolet oppilaista tappelevat keskenään heti kun silmä välttää ja puolet keskittyvät haukkumaan uutta opettajaansa mielikuvituksettomilla mutta silti loukkaavilla tavoilla. Tätä kutsutaan "todellisuusshokiksi". Kannatettu teoria korvautuu "käyttöteorialla": opettajan ja oppimisen malleilla, joita opettaja oikeasti käyttää tunneillaan. Käyttöteoria on tyypillisesti huomattavasti konservatiivisempi kuin kannatettu teoria (Segal 2010).

Epävarmuuden tilassa opettaja unohtaa opettajankoulutuksessa kuulemansa oppimisteoriat ja hyvän opettajan mallit. Selviytyminen uhkaavassa tilanteessa nousee tunnin tärkeimmäksi päämääräksi. Opettajilla on monta eri selviytymisstrategiaa.

• Toiset luottavat kurinpidon ja auktoriteetin voimaan. Esimerkkejä olisi oppilaille huutaminen, ehdottoman hiljaisuuden vaatiminen, oppilaiden heittäminen ulos luokasta ja/tai rehtorin puhutteluun.
• Toiset taas pyrkivät kaveeraamaan oppilaiden kanssa. Opettaja voi antaa oppilaille erivapauksia, esimerkiksi luvan syödä karkkia tunnilla (vaikka se olisi yleisesti koulussa kielletty), päästää oppilaat tavallista aiemmin tunneilta, näyttää aineeseen liittymättömiä elokuvia jne.
• Osa pyrkii pitämään tunnin mahdollisimman lyhyenä aloittamalla myöhässä ja lopettamalla etuajassa. Opettaja saattaa myös häipyä luokasta kesken tunnin ottamaan monisteita tai vastaavaa.
• Toiset kyllä pitävät tuntinsa ajallaan, mutta he eivät enää pyri kehittämään omaa opetustaan. Päinvastoin he taantuvat. Kutsutaan tätä vaihtoehtoa "leipääntymiseksi".

  Leipääntynyt opettaja pitää tuntinsa, mutta hän ei nauti siitä. Hän pyrkii vain kaatamaan tietoa oppilaiden päähän, vaikka hän tietää, ettei se ole hyvä tapa opettaa. Leipääntynyt opettaja on rakentanut korkeat muurit itsensä ja oppilaittensa väliin. Hän ei halua välittää oppilaiden ongelmista.

Segal huomauttaa, että leipääntyminen on suurimpana vaarana juuri niille opettajille, jotka luonnostaan välittävät oppilaistaan eniten. Parhaat opettajat ovat haavoittuvaisimpia. Oppilaista välittäminen on rankkaa, sillä joka koulusta löytyy oppilaita, joiden tarina on hyvin traaginen tai jotka suhtautuvat opettajiin vihamielisesti, jopa väkivaltaisesti. Näiden oppilaiden kohtaaminen stressaa syvemmin niitä opettajia, jotka tuntevat paljon empatiaa oppilaita kohtaan. Selviytymiskeinona nämä opettajat usein lakkaavat tarkoituksellisesti välittämästä. He luovat muurin itsensä ja oppilaittensa väliin, jotta eivät polttaisi itseään loppuun.

Leipääntyminen lienee suurimpana syynä sille hieman yllättävälle ja hälyttävälle tiedolle, että opettajat eivät keskimäärin enää kehity työssään ensimmäisen kolmen vuoden jälkeen (Rivkin, Hanushek & Kain 2005 [PDF]). Ensimmäisenä vuonna opettajat kehittyvät paljonkin, toisen ja kolmannen vuoden aikana vielä jonkin verran, mutta sitten kehitys pysähtyy. Opettaja on löytänyt itselleen sopivat selviytymisstrategiat. Tämän jälkeen kaikki muutos uhkaisi tasapainoa. Lisääntyvä kokemus ei tarkoitakaan lisääntyvää opetustaitoa, vaan lisääntyvää selviytymistaitoa.

III.

Tämän vuoksi uusien asioiden kokeileminen on niin vaikeaa. Oppitunteja ei voi suunnitella täydellisesti. Tunnilla tapahtuu kaikkea yllättävää, johon pitää reagoida välittömästi, ja tämä reagoiminen voi heittää koko tuntisuunnitelman aivan sekaisin. Preussin sotamarsalkka Helmuth von Moltkea lainatakseni: "Mikään sotasuunnitelma ei selviä ensimmäisestä vihollisen kohtaamisesta".

Vihollisista puhuminen on sinänsä soveliasta, sillä suuri osa opettajien puheesta viittaa uhan alla olemiseen: kurin ja järjestyksen korostaminen, auktoriteetin vaaliminen, rangaistusten käyttäminen järjestyksenpidon apukeinona. Tällainen puhe saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta: nykyisen oppimiskäsityksen mukaan haluamme vahvistaa oppilaiden osallistumista ja kriittisyyttä. Ei kuitenkaan pidä väheksyä todellisuusshokin ja käyttöteorioiden voimaa. Vuorovaikutteisuus ja itsenäisyys johtavat aina jonkin verran jännitteisiin ja epävarmuuteen. Oppilaathan saattavat kysyä asioita, joihin opettaja ei osaa vastata. Vielä pahempaa: oppilaat saattavat kyseenalaistaa koko opeteltavan asian hyödyllisyyden.

Kun teet tunnilla asioita, jotka ovat itsellesi tuttuja, mutta oppilaille uusia, on homma melko selvä. Oppilaat voivat olla hämmentyneitä ja epävarmoja, mutta koska opettaja on niin rauhallinen ja varma asiastaan, rauhoittuvat myös oppilaat nopeasti. He eivät välttämättä pidä siitä, mitä tehdään, mutta ainakin he ovat rauhallisia. Opettaja selviää mukavasti tunnista ja hänelle jää tunne, että kaikki sujui "hyvin", oppivat sitten oppilaat mitään tai eivät.

Jos taas kokeilet itsellesikin uusia asioita, et ole niin sanotusti mukavuusalueellasi. Tämän takia olet enemmän tai vähemmän epävarma. Oppilaat ovat varmasti vielä hämmentyneempiä, ja rauhattomassa tilassaan he etsivät sinusta varmuutta. Kun he huomaavat, että sinäkin olet epävarma, syvenee heidän jännityksensä ja ahdistuksensa. Oppilaiden lisääntyvä hermostuneisuus lisää puolestaan omaa epävarmuuttasi ja koko uuden asian kokeilu alkaa tuntua karmealta virheeltä. Kuin huomaamattasi saatat turvautua tuttuihin selviytymisstrategioihisi ja hylätä kaikki uudet kokeilut.

IV.

Tämän kirjoituksen otsikko on muokattu AA-kerhojen käyttämästä "12 askeleen ohjelman" ensimmäisestä askeleesta. Muokkaamattomana ensimmäinen askel kuuluu kokonaisuudessaan näin: "Myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden, ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään".

Alkoholismista selviytymisestä en tiedä paljoakaan, mutta opetuksen muuttamisen suhteen olen luottavaisempi. Ominkin voimin kykenee selviytymään, mikäli hahmottaa tilanteensa oikein. Muutos on hankalaa, mutta jos sitä oikeasti haluaa, on puolet työstä jo tehty. Seuraava vaihe on eritellä, mitkä esteet ovat muutoksen tiellä, ja tehdä suunnitelma näiden esteiden ohittamiseksi. Muutos ei tapahdu hammasta purren eikä millään, mitä voisi kutsua "tahdonvoimaksi". Se tapahtuu muokkaamalla tilanteen sellaiseksi, että uudella tavalla toimiminen tuntuu helpommalta. Muutos tapahtuu yksi askel kerrallaan.

Yllä mainittujen esteiden tunnistaminen vaatii itsetutkiskelua. Charles Duhigg suosittelee loistavassa kirjassaan The Power of Habit jokaista pitämään aluksi kirjaa omista tavoistaan, jotta myöhemmin merkintöjä tutkiessa olisi helpompi havaita, millaisissa tilanteissa erityisesti sortuu pahojen tapojen valtaan. Merkintöjä voi tehdä vaikka seuraavasti:

• Hanki vihko, kalenteri tai vastaava, johon voit helposti tehdä merkintöjä vaikka kesken oppitunnin.
• Kertaa erilaiset selviytymisstrategiat, jotka mainittiin tässä kirjoituksessa:
  • Auktoriteettiin nojaaminen
  • Kaveeraus
  • Myöhästely
  • Leipääntyminen
• Kun ensi viikolla pidät oppitunteja, merkitse joka tuntia varten vihkoosi, kalenteriisi tms. pieni merkki aina kun huomaat toimivasi tavalla, joka sinusta vaikuttaa enemmän selviytymisstrategialta kuin sellaiselta opetukselta, johon olisit tyytyväinen.
• Kun olet tehnyt merkintöjä viikon ajan, kiinnitä erityistä huomiota siihen, millaisissa tilanteissa piirrät merkkejä. Kirjoita merkin viereen aina lyhyt kuvaus tilanteesta (esim. "kännykkä" tarkottaisi, että oppilaat räpläävät kännyköitään; "hälyä" tarkoittaa, että oppilaat puhuvat keskenään liian lujalla äänellä tms.).
• Kahden-kolmen viikon kuluttua tarkista, millaiset tilanteet erityisesti saavat sinut turvautumaan selviytymisstrategioihin. Jos haluat muuttaa opetustyyliäsi, ovat nämä tilanteet suurimpia kompastuskiviä.

Jos merkinnöistä löytyy selkeitä kompastuskiviä, voi niitä pyrkiä vähentämään: jos vaikka oppilaiden kännykkäpelaaminen saa sinut turvautumaan kurinpitoon ja auktoriteettiin, on sinun helpompi muuttaa opetustasi, mikäli kännykkäpelit eivät ole riesana. Voit tällaisessa tilanteessa esimerkiksi yrittää ottaa kännykät hyötykäyttöön BYOD-periaatteen mukaisesti. Voit tehdä oppilaille listan omaan aineeseesi sopivista opetuspeleistä, joiden pelaaminen tunnilla on luvallista. Tai jos ehdottomasti et voi sietää kännyköiden näkemistä tunnilla, voit ottaa käyttöön jonkinlaisen kännykkäparkin tai vastaavan, johon oppilaiden tulee jättää kännykkänsä ennen tunnin aloitusta.

Yksi askel kerrallaan. Kun olet saanut vähennettyä esteitä tarpeeksi, saatatkin kuin huomaamattomasti olla jo pisteessä, jossa voit pikkuhiljaa siirtyä poispäin selviytymisestä ja kohti sellaista opetusta, josta olet haaveillut.

Seuraavaksi: On muutoksen aika.

Talossa ei ole sammutuspeittoa!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Taannoisilla Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (12.10.2104) Harvardissa tällä hetkellä vieraileva professori Pasi Sahlberg, jonka näkemyksiä suuresti kunnioitan, murehti suomalaisen koulutusosaamisen heikkenemistä. Sahlberg on ansiokkaasti painottanut muun muassa seuraavia asioita:

• Voisimme unohtaa oppiaineiden välisen kinastelun ja keskittyä oppimiseen sekä oppilaaseen "Titanicin kansituoleista taistelemisen" sijaan
• Oppilaan hyvinvointi, oman paikan löytäminen, oppimisen ilo ja uteliaisuus on nostettava korkeimmaksi tavoitteeksi nykyiseltä "no voishan näitäkin joskus miettiä jos ehtis ja viitsis" -paikaltaan
• Pakollisia läpikäytäviä sisältöjä kannataisi karsia kovalla kädellä, jotta tilaa löytyisi myös omaehtoiselle tekemiselle
• Hyviin PISA*-tuloksiin tai hohdokkaaseen menneisyyteen ei voi jäädä uinumaan
• Suomalaisen koulujärjestelmän kirkkaus piilee "pehmeydessä": opettajat ja oppilaat voivat vaikuttaa tekemisiinsä, löytää tekemiselleen merkitystä, kyseenalaistaa ja hyödyntää osaamistaan. Toinen suuntaus olisi Aasian maiden tiukka ja kontrolloitu "pänttäämiskulttuuri", joka sekin tosin tuottaa hyviä oppimistuloksia, eikä kyseisissä kulttuureissa välttämättä ole ristiriidassa hyvinvointitavoitteiden kanssa. Toisenlaisiin, erityisesti autonomisiin ja yksilölllisiin kulttuureihin kopioituna "pänttäämismalli" voi sen sijaan olla varsin vahingollinen.

Satuin kuulemaan Sahlbergin luennon Turussa muutama vuosi sitten. Pidin luennosta ja toki myös Sahlbergin viestistä, tosin jäin pohtimaan, miksi hän jatkuvasti vetoaa kriisitunnelmista puhuessaan PISA-tuloksiin, jotka kuitenkin edustavat sellaisen asian mittaamista, joiden oppimista hän ei itse peräänkuuluta. No, ehkäpä tarkoitus pyhittää keinot. Ja eihän se PISA tietenkään mikään aivan turha mittari ole. Oli miten oli, Sahlberg on myös varoittanut menemästä mukaan kontrolliin perustuviin reformeihin, joissa mihin tahansa kulttuuriin yritetään soveltaa joissakin Aasian maissa hyvin toimivaa "pänttäämismallia". Tätä monien valtioiden suuntaamista kohti kontrollia ja kilpailua on kutsuttu nimityksellä Global Education Reform Movement, joka enteellisesti lyhenee sanaksi GERM (englanniksi loinen, parasiitti).

Meillä Suomessa koulutus perustuu vapaudelle ja luottamukselle. On väitetty, että opettajat eivät riittävästi käytä vapauttaan opetuksensa kehittämisessä, ja spekuloitu, josko kuitenkin saataisiin parempia tuloksia hieman "remmiä kiristämällä". Olen itsekin pähkäillyt samaa. Mutta on muistettava, että juuri vapaus ja luovuus eli "pehmeys" on meidän järjestelmämme vahvuus. Helsingin Sanomien haastattelussa Sahlberg nosti kuitenkin suureksi tämänhetkiseksi ongelmaksi johtajuuden puutteen suomalaisen koulujärjestelmän kehityksessä. Ja siinä Sahlberg on paitsi väärässä, myös ristiriidassa itsensä kanssa. 

Ihminen, tuo syvästi psykologinen olento, kokee asioiden olevan jollakin tavalla. Hän esimerkiksi uskoo käytänteidensä olevan hyviä. Näin ei kenties ole, mutta totuudella ei ole paljonkaan tekemistä ihmisen oman uskomuksen kanssa. Ihminen voi hyvillä mielin nähdä vakuuttavan esityksen siitä, kuinka hänen uskomuksensa on virheellinen - ja säilyttää tämän uskomuksensa tästä huolimatta. Ihminen uskoo asioiden olevan jollakin tavalla, ja tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota uskomustaan vahvistaviin merkkeihin kuin niiden kanssa ristiriidassa oleviin, ja näin vakuuttuu kokoajan yhä vahvemmin oman käsityksensä oikeellisuudesta (olethan jo lukenut myös Antin tekstin vahvistusvinoumista).

Peter Watts kirjoittaa uskomattomassa kirjassaan Sokeanäkö, että aivojamme ei kiinnosta totuus vaan eloon jääminen. Uskomusjärjestelmämme pystyy mainiosti hyväksymään täysin ristiriitaista tietoa, tyypillisesti esimerkiksi vähentämällä jomman kumman keskenään ristiriidassa olevan tiedon merkitystä. Vielä toisin sanoen: jos oma käytäntö tuntuu hyvältä, ja joku tulee kertomaan, että kyllä joku toinen käytäntö olisi parempi perustellen tämän paremmin kuin mitä pystyy itse perustelemaan omaa käytäntöään, ratkaisuna on ajatella, että uusi tieto on tyhjänpäiväistä höpönlöpöä tai liittyy johonkin ihan toisenlaiseen tilanteeseen.

Mitä tästä kaikesta sitten seuraa? Pitäisikö meidän muuttua roboteiksi? Ei suinkaan. Täytyy vain ymmärtää, että ihmisiä ei itse asiassa kannata perinteisessä mielessä johtaa, vaan pikemminkin kuunnella. Ihminen haluaa nimittäin tehdä oivalluksensa itse. Ylhäältä päin ohjattu reformi on usein tuomittu epäonnistumaan, sillä hyvinkään perusteltuna se harvoin onnistuu muuttamaan olemassaolevia syviä uskomuksia omien käytänteiden toimivuudesta.
Onko ylhäältä johtaminen siis toimiva ratkaisu? Ei ole.  
 

Muistan muutaman vuoden takaa mieleeni painuneen konferenssiesityksen, jossa tutkija oli havainnut suurimmaksi tekijäksi pedagogisten muutosten hitauteen sen, että opettajilta puuttuu tuki, esimerkki ja keskusteluyhteys. Opettajien todettiin puurtavan liiaksi yksin, ja luontevan pedagogisen puheen huomattiin jäävän helposti muun kouluarjen jalkoihin. Tuon jälkeen olen seurannut lukemattomia opettajien sosiaalisen median välityksellä käymiä keskusteluja, yhteyksien syntymisiä, esimerkkien seuraamisia, omaan käyttöön kopioimisia ja niin edelleen. Eivät opettajat, ainakaan enää, puurra yksin ja tuetta. Eivät ainakaan kaikki.
Onko ylhäältä johtaminen siis tarpeellinen ratkaisu? Ei ole!

Johtaminen saa pahimmassa tapauksessa hapen loppumaan. Johdettava on tilanteessa, jossa joku kertoo, kuinka hänen tulisi ajatella, ja koska nämä ylhäältä annetut ajatukset ovat harvoin yhdenmukaisia omien ajatusten kanssa, on sekä annetujen, että pahimmassa tapauksessa myös omien ideoiden kohtalona muussaantua mitättömiksi. Erisuuntaisten ajatusten kanssa painiskeleminen vie näin energiaa omien ideoiden kehittelyltä. Onko siis juuri Sahlbergin surema johtamattomuus aikaansaanut sen, että luovuus on päässyt kukkaansa, sillä juuri tällä hetkellä suomalaisella koulutuskentällä tapahtuu päätä huimaavia innovaatioita. Innovaatioita, joita kukaan ei johda: eikä niitä kenenkään tarvitsekaan johtaa! On nimittäin aivan viimeisin ja kekseliäin asia ymmärtää, että vahvin ja pysyvin muutos tapahtuu vain sitä kautta, että vahvistetaan jo olemassaolevia rakenteita. Ei kuvitella yksittäisen, ylhäältä johdetun ratkaisun hoitavan kuntoon kaikkien tarpeita ja ongelmia, vaan annetaan jokaisen etsiä parhaat mahdolliset ratkaisut ja annetaan paras mahdollinen tuki näiden ratkaisujen etsimiseen.

Yksi tällainen esimerkki on Kimppaopetus, josta kerroinkin jo edellisessa tekstissäni. Vielä paljon suurempaa on tulossa, sillä lähdimme mukaan Mielikuvituskoulun (kilpailussa The Imaginary School) tiimillä Helsinki Challenge -kilpailuun tavoitteenamme alkaa rakentaa systeemaattista tukiverkostoa kaiken kouluissa jo olemassaolevan  ja vielä kehittymässä olevan vahvistamiseksi. Tiimi koostuu tutkijoiden lisäksi kentällä työskentelevistä, ja kilpailuehdotus pohjautuu tavallisessa kouluarjessa kehiteltyihin ideoihin (mm. Peuran polku, Yksilöllinen oppiminen alakoulussa, Matematiikan yksilöllisen oppimisen menetelmä alakoulussa), jotka ovat versoneet opettajien innovatiivisuudesta luovuuden ja vapauden sallivassa koulujärjestelmässämme. Kilpailuehdotuksen työstämisen myötä pääsimme alkuun työssä, joka  pitää sisällään muun muassa virtuaalisten ja fyysisten kohtaamispaikkojen ja -tapojen lisäämistä, materiaalin valmistamista ja jakamista sekä täydennyskoulutuksen ylösalaisin kääntämistä siten, että uusia ideoita ja tutkimustietoa työstetään opettajien kanssa luokkatilanteessa irrallisen luennoinnin sijaan. Jos johtamattomuus on nyt helpottanut happivajetta, Mielikuvituskoulun tiimin missio on lisätä lämpöä: näin saadaan nykyinen muutosliikehdintä kunnolliseen roihuun, ja tämä työ tulee jatkumaan riippumatta siitä, kuinka tässä yksittäisessä kilpailussa käy.

Sahlberg peräänkuuluttaa pehmeän koulujärjestelmän säilyttämistä. Mutta on ristiriitaista puhua luottamuksen puolesta, ja kaivata kuitenkin jotakuta kertomaan, mitä sittenkin tulisi tehdä. Sahlbergin luulisi ymmärtävän, että alhaalta versova, jo käynnissä oleva  reformi on suoraa seurausta vapaudesta ja luottamuksesta koulutusjärjestelmässämme, joka ei kaipaa omia ajatuksia tukahduttavaa johtajaa.

Paras koulujärjestelmä koostuu yksilöistä ja yhteisöistä, jotka osaavat tehdä oivalluksensa itse. Me olemme matkalla kohti sellaista!   

*Mainittakoon tässä yhteydessä, että PISA-tulokset ovat eri asia kuin Pisa-tulokset. PISA on lyhenne sanoista Program for International Student Assessment, Pisa puolestaan kaupunki Italiassa. Korjatkaa, jos tiedätte Suomessa sovitun poikkeuksen tästä lyhennesäännöstä tämän koulutuskeskustelun kullannupun kohdalla.