maanantai 30. syyskuuta 2013

Opettajaopinnot: hienot mutta hyödyttömät?


Syksyn alkaessa opintonsa ovat aloittaneet myös lukuisat luokan- ja aineenopettajaopiskelijat. Mitä on edessä? Onko pedagogisista opinnoista todellista hyötyä vai opitaanko ”ne oikeat taidot” vasta käytännön koulutyössä?

On hyvin tavallista kuulla murheita siitä, kuinka opettajankoulutus ei anna riittäviä eväitä todellisen kouluarjen kohtaamiseen. Esimerkiksi Yhteisöllinen pedagogia -blogin kirjoittaja Rauno Haapaniemi pahoitteli äskettäin seuraavasti: "Opettajien koulutukseen ei sisälly ryhmän kohtaamisen ja johtamisen ammattitaidon rakentamista saati oman opettajapersoonan kehittämisstrategioita. Sitä olen näillä sivuilla ennenkin ihmetellyt. Onkohan niiden asioiden opettaminen vaan liian vaikeaa?"

Toisaalta parin viikon takaisessa Opettaja-lehdessä (37/2013, s.16-17) valtiotieteen tohtori, filosofi Maija-Riitta Ollila totesi ”Yhä edelleen kouluista tulee yliopistoihin väkeä, joka haluaa tietää kysymyksiin oikeat vastaukset.” Ollila kehotti pohtimaan, miten voi itse luoda nykyistä paremman vastauksen kuhunkin kysymykseen.

Asiaan liittyy nähdäksemme kaksi tekijää.
Ensinnäkin, ajatus siitä, että jotakin tiettyä olennaista sisältöä ei käsiteltäisi opettajankoulutuksessa, on harha. Opettajankoulutuksessa käydään niin blogissa peräänkuulutettuja kuin lähes kaikkia muitakin yleisesti puuttuviksi kritisoituja asioita runsaasti läpi. Harha syntyy siitä, että asioita ei opeteta Hauki on kala -tyyppisesti, mikä joskus näyttää estävän ko. sisältöjen huomaamisen (eli oppilas jää miettimään: "Missä oli tämän kysymyksen oikea vastaus?").
Toinen asiaan liittyvä tekijä koskee sisältöjä: hyvää opettajuutta ei ole vain yhdenlaista, eikä sitä voi opettaa siirtämällä opetustaitoa työkalupakkina uusille opettajasukupolville. Oikeita, tai ainakaan yksiselitteisiä vastauksia ei siis aina ole, ja näin ollen Ollilan ajatus omien vastausten luomisesta suhteessa omaan opettajuuteen osuu maaliin.


Opettajankoulutus itsenäisen opettajan rakentajana

Opettajankoulutuksessa annetaan välineitä omanlaisen opettajuuden kehittymiseen tarjoamalla malleja, ideoita ja työskentelytapoja. Lisäksi tärkeä tekijä on tieteellisen eli analyyttisen ajattelutavan kehittäminen (siksi paljon parjattu oman tieteellisen tutkimuksen tekeminen harjoitusmielessä sekä tieteellisiin menetelmiin tutustuminen on niin tärkeää).

Esitämme muutamia esimerkkejä.

1. On todettu, että opettamisessa on tärkeää oppilaiden omien ajattelurakenteiden kehittyminen, mitä voi edistää esimerkiksi oppilaiden keskinäistä puhetta lisäämällä (mm. OPH). Opettajaopiskelijoita voidaan ohjata kyseiseen työskentelytapaan tarjoamalla malleja:




2. Hyvään opettajuuteen kuuluu rauhallisen opiskeluilmapiirin luominen. Asiaan voidaan ohjeistaa esittämällä tavoitteita, jolloin menetelmä asian saavuttamiseksi jää auki. Yksityiskohtaisia ohjeitakin on toisinaan tarjolla:



3. Opettajaidentiteettiä voidaan vahvistaa keskusteluin ja käsittelemällä opettajuuden eri näkökulmia:



 Ja mitä ne pedagogiset opinnot sitten sisältävät?

Aineenopettajankoulutukseen kuuluu kasvatustieteen teoriaa (luennot, ryhmät), kasvatustieteelliseen tutkimukseen perehtymistä (tutkimusseminaari), opettajaidentiteetin kehittämistä (ryhmät, reflektio), ainedidaktiikkaa, jossa toimitaan sekä yleisellä oppimisen tukemisen tasolla että hyvinkin konkreettisella aineen sisältöjen opettamisen tasolla (ainedidaktiikka, opetuksen arviointi ja kehittäminen) sekä konkreettista ”työssä oppimista” (harjoittelut):



Tuleva opettaja vanhan toistajana vai suunnan muuttajana?

Onkin todettava, että mikäli opettajankoulutus jättää tyhjän olon tai sellaisen fiiliksen, ettei saanut riittävästi eväitä opetukseen, on kyseessä joko opetuksen kehno järjestäminen tai opiskelijan sitoutumattomuus opiskeluun. Paras lääke sen estämiseen, että opettajankoulutukselta odotetaan temppujen opettamista on se, että tulevat opettajat itse pidättäytyvät ”faktojensiirtämisopetuksesta”. Tämä onnistuu, jos opiskelijat tunnistavat annetut ideat ja soveltavat koulutuksessa käytettyjä menetelmiä omassa tulevassa opetustyössään sen sijaan, että kuvittelevat ”sen oikean opin” tulevan vasta (ja ainoastaan) käytännön työssä. Käytännön työtä kopioitaessa koulu ei pääse uudistumaan, ja päädymme pyörittämään samaa nykypäivään huonosti soveltuvaa pakettia vuosikymmenestä toiseen.

Tunnistamalla opettajankoulutuksen anti ja soveltamalla sitä omaan työhön kasvattaa tuleva opettaja omista oppilaistaan sellaisia myöhemmän tulevaisuuden opettajaopiskelijoita, jotka ovat tottuneet itsenäiseen ajatteluun,  ja joilla ei ole vaikeuksia hahmottaa vaihtoehtojen lomasta omiaan. Parhaassa tapauksessa tulevaisuudessa niin oppilaat kuin opiskelijatkin osaavat suhtautua ”tietoon” kriittisesti ja harjoittavat opiskellessaan ennen kaikkea ajattelumallejaan, käsiterakenteitaan, kommunikointia sekä tiedon analysointia.

Tältä pohjalta on saavutettavissa ainutlaatuinen kyky toimia autonomisena ja tilanteiden suhteen joustavana opettajana, parhaana mahdollisena omista lähtökohdistaan käsin. 

Kirjoittajat: 
Päivi Portaankorva-Koivisto, FT, matematiikan didaktiikan yliopistonlehtori, OKL, HY
Laura Tuohilampi, FM, tohtorikoulutettava, OKL, HY

19 kommenttia:

  1. Hei,

    Minusta yhteistoiminnallista ja tutkivaa oppimista ei käydä käytännön tasolla juuria lainkaan läpi opettajakoulutuksessa. Pitäisi olla kurssi jossa pakotettaisiin opettajaopiskelija kokeilemaan käytännössä tutkivaa tai yhteistoiminnallista oppimista.

    Annetaanko opettajakoulutuksessa yläasteen häirikköoppilaiden kohtaamiseen riittävästi eväitä?
    Kaikki koulut eivät ole norsseja.

    Lisäksi opettajakoulutus ohjaa nykyisellään valitettavan opettajajohtoiseen työskentelyyn.

    Kärjistäen OKL tutkijat opettavat norsunluutornistaan opettajaopiskelijoille niitä asioita joita itse haluavat tutkia, ei niitä joista oikeasti olisi hyötyä.

    yt. Markus Kaukonen (opeopiskelija vm. 2011)

    VastaaPoista
  2. Voin tämänkin uskoa, ja laitan lokeroon opetuksen kehno järjestäminen. Yliopistossa on vielä paljon kivikautisia menetelmiä käytössä, mutta se ei johdu niinkään opintojen sisällöstä vaan pikemmin yksittäisistä opettajista. Itse olen HYssa opettaessani käynyt läpi tutkivaa oppimista ja erityisesti panostanut ei-opettajakeskeisten menetelmien ymmärtämiseen (ja ollut itsekin opetuksessani poissa keskiöstä).
    Ryhmän hallinta on puolestaan kinkkisempi asia, ja ikuisuuskysymys. Pohjautuu mielestäni ennen kaikkea opettajan omaan opettajaidentiteettiin ja tapoihin toimia. Ryhmänhallintaa ei voiainakaan faktamielessä opettaa, sillä asioiden ratkaiseminen on kovin erilaista opettajasta itsestään sekä ryhmästä riippuen. Sen sijaan pedagogisissa käydään läpi monia hyviä opetusmenetelmiä, joilla ryhmänhallinnan kanssa ei pitäisi ylipäätään tulla vaikeuksia. Esimerkiksi oppilaskeskeiset, vastuuseen ja autonomiaan perustuvat tavat vähentävät tarvetta "kurinpitoon" (jonka suhteen näkemykseni voi lukea Koulut vankiloina -postauksestani). Näitä kuitenkin varotaan paljon, osin myös syystä, sillä vastuuta yhtäkkiä tarjotessa on oppilaan sitä vaikea ottaa. Näin ollen pedagogisissa ehdotetut ryhmänhallinnan kannalta hyvät toimintatavat saattavat alkuun saada aikaan kaaoksen, ja tulee mieleen, onko missään opetettu miten siitä sitten jatketaan. Neuvoni on reflektoida tekemisiään, ajatella muulla kuin MUTU-tuntumalla, kuitenkin luottaa itseensä ja ammattitaitoonsa, olla ystävällinen ja oppilaita kohtaan kunnioittava, ratkaisukeskeinen, postitiivinen ja sinnikäs.

    VastaaPoista
  3. "Sen sijaan pedagogisissa käydään läpi monia hyviä opetusmenetelmiä, joilla ryhmänhallinnan kanssa ei pitäisi ylipäätään tulla vaikeuksia." Tästä olen eri mieltä. Minä en ainakaan tajunnut että olisi käyty eri opetusmenetelmiä läpi käytännön tasolla (2011-2012). Tosin kävin osan opinnoista englanninkielisellä puolella, joten ehkä ihmettelyni kohdistuu nyt väärään paikkaan.

    VastaaPoista
  4. Jollei itse opetusta ole järjestetty kuin niin sanottuun perinteiseen tyyliin, eikä konkreettisia menetelmiä tai malleja ole esitelty, käytetty eikä muutenkaan käsitelty, ollaan siis tuossa opetuksen vääränlaisessa järjestämisessä.

    Konkreettista ohjeistusta (ja inspiraatiota!) on tarjolla ainakin osoitteessa

    http://maot.fi/

    Asiaa käsitteli myös (hieman teoreettisemmalta kantilta tosin) Harto Pönkä uusimmassa blogikirjoituksessaan

    http://harto.wordpress.com/2013/10/02/kaytannon-oppimismalli-ymmartavaan-ja-yhteisolliseen-oppimiseen/#comments

    Tässäkin blogissa julkaistaan seuraavien viikkojen aikana konkreettisia opetusideoita, jotka pohjautuvat oppilaskeskeisyyteen ja yhdessä oppimiseen. Lisätietoa asiasta seuraavassa blogitekstissä Tehoa täydennyskoulutukseen.

    VastaaPoista
  5. Jäin vielä miettimään myös ajatusta siitä, että OKL:ssa opetetaan omaa tutkittavaa asiaa eikä sitä, mistä on hyötyä. Tämä on varmasti totta, mutta yllättävää kyllä, myös tarkoituksenmukaista. Opettamistahan ei voi opettaa kuten vaikkapa lattianpesua: tälle materiaalille tämä emäksisempi, tuolle tämä toinen.

    Jos ajatellaan ryhmän hallintaa, jo tämä keskustelu osoittaa, ettei mitään yksiselitteistä oikeaa ryhmänhallintametodia ole olemassakaan. Siksi sellaista ei voi myöskään perinteisessa mielessä opettaa. Ollilan kehotus toimii paljon paremmin: miten tuleva opettaja itse löytää konstit omien ryhmiensä hallintaan omista lähtökohdistaan käsin?

    Pedagogisten opintojen tarkoituksena on kasvattaa tähän itsenäiseen tiedontyöstämiseen.
    Korkeakoulutettu opettaja osaa hyödyntää vastauksen etsinnässä käsitteitä, tutkimustietoa, lähdekritiikkiä ja niin edelleen. Yliopistohan laitoksena on nimenomaan uuden tiedon rakentamista ja pureskelemista varten (sivistystä ja ajattelua), eikä se lähtökohtaisesti ole ammattikoulu. Opettajia voisi toki "opettaa" ammattikoulumaisestikin, mutta tällöin tyydytään ajatukseen, että oikeanlainen opettajuus on olemassa, se tunnistetaan ja se voidaan tyhjentävästi opettaa eteenpäin. Mikään näistä ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

    Opettajan työ on kaikesta huolimatta nimenomaan ammatti, joten ihan abstraktille tasollekaan ei voida jäädä. Mielestäni on hienoa, ja varmasti yksi suomalaisen näinkin hyvän koulumenestyksen tekijöistä, että opettajat ovat yliopistokoulutettuja. Ei siksi, että tällöin he ovat "käyneet koulua pitkään", vaan koska jossakin määrin heidän ajattelunsa tuon koulutuksen aikana muuttuu, ja heistä kasvaa asiantuntijoita ammatinharjoittajien sijaan tai lisäksi. Näkisin, että pedagogisissa opinnoissa tehdään sopiva kompromissi konkretian kanssa, eli lähdetään siitä että joitakin hyviä asioita ja niiden vaikutusmekanismeja tunnetaan, ja näiden käyttöön voidaan myös ohjata, loppu jääköön sitten fiksujen ja itsenäiseen ajatteluun oppineiden ihmisten ajan myötä ratkaistaviksi.

    Koulumaailmamme ei ole valmis, eikä tietoa tule koskaan olemaan riittävästi. Jokainen on tervetullut näitä ongelmia ratkomaan!

    VastaaPoista
  6. Tulin vuorostani kommentoimaan, kun kommentoit allekirjoittaneen blogissa. Mukava löytää uusi blogi tämän aihepiirin tiimoilta.

    Varmaan on puhtaasti opettajista kiinni, miten hyvin oppimisteoriat tulevat opettajankoulutuksessa sisäistettyä. Itse koen saaneeni hyvän koulutuksen Oulussa. Tietenkin sekaan mahtui myös kursseja, joista ei jäänyt paljon käteen, mutta ne olivat vähemmistössä. Sen sijaan hyviä opettajia oli lukuisia - niin teoriaopinnoissa, ainedidaktiikassa kuin opetusharjoittelujen ohjaajinakin. Toki en aina ollut samaa mieltä kaikesta.

    Parhaita kursseja olivat ne, joista huomasi, että opettaja pyrki tuomaan tuoreimman tiedon ja samalla kehittämään opetustaan itsekin. Huonoimmalla kurssilla yhtenä opetusmateriaalina käytettiin naistenlehdestä napattua artikkelia. Toiseksi huonoimmalla kopioitiin kalvotolkulla tikkukirjaimilla kirjoitettua luennoijan omaa teoriaa hänen samalla lukiessa sitä monotonisesti tunti toisensa jälkeen.

    Tältä pohjalta olen samaa mieltä, että opettajankoulutuksessa tulee antaa eväitä itsenäiseen osaamisen kehittämiseen faktojen ja temppuoppien siirtämisen sijasta.

    VastaaPoista
  7. Johanna Järvinen-Taubert4. lokakuuta 2013 klo 0.54

    Kiinnostavaa keskustelua! Olen monessa asiassa edellisten kirjoittajien kanssa samaa mieltä (enkä nyt toista niitä :), mutta vierastan aina sanoja "temppuoppi" tai "temppukoulu" opettajankoulutuksen yhteydessä. Usein näillä vittataan vähemmän arvostavasti erilaisten opetusmenetelmien opettamiseen.

    Olen yli 15 vuotta kouluttanut opettajia täydennyskoulutuskursseilla, joiden aiheena ovat olleet erilaiset opetusmenetelmät (aktivoivat, toiminnalliset, yhteistoiminnalliset opetusmenetelmät, tutkiva oppiminen jne.). Usein kuulemme palautteena 4-6 päivän koulutuksesta, että "sain täällä enemmän ideoita opetuksen toteuttamiseen kuin koko opettajankoulutuksessa yhteensä". Ja nyt en tiedä missä ja koska kyseiset opettajat ovat opettajankoulutuksensa suorittaneet... Ehkä tilanne nykyopinoissa on toinen, ainakin toivon niin.

    Olennaista mielestäni on, että en ajattele pitäväni opettajille "temppukoulua" pitäessäni koulutusta opetusmenetelmistä. Kurssit lähtevät aina oppimisen pohdinnasta ja uusimmasta oppimista koskevasta tutkimustiedosta sekä sen pohdinnasta, miten oppimista olisi mahdollista tukea ja edistää. Erilaisten menetelmällisten ratkaisujen esittely tarjoaa opettajille ideoita ja materiaalia omien sovellutustensa ja ehkä jopa täysin uusein menetelmien kehittämiseen. Kyse ei siis ole temppujen opettamisesta tai toistamisesta vaan uusien ideoiden antamisesta opettajan oman pedagogisen ja didaktisen pohdinnan ja kehitystyön pohjaksi.

    Ilman konkreetisia esimerkkejä erilaista tavoista toteuttaa opetusta ja ohjata oppimista, opettajien ei välttämättä ole helppo kehittää uusia luovia tapoja oppimisprosessin ohjaamiseen. Opettajankoulutusta vaivasi pitkään opetusmenetelmien ja didaktiikan aliarviointi, mikä johti siihen, että opettajat kokivat saaneensa vain vähän eväitä arjen oppimistilanteissa toimimiseen. Toivottavasti tilanne on muuttunut!

    VastaaPoista
  8. Käytit, Laura, minua esimerkkinä harhan levittäjänä :) Varmasti marinani siitä, että ryhmän kohtaamisen ammattitaitoa tai oman persoonan kehittämisstrategiaa ei tuettaisi lainkaan, oli liioiteltua.
    Kun olen 35 vuotta seurannut nuorten opettajien työhön siirtymistä, välittyy kuva, että ongelmat eivät johdu opetettavasta asiasta, vaan tilanteen hallinnasta.
    Tämä on tietysti osin väistämätöntä. Itsenäistä ryhmän hallintaa voi harjoitella vasta valmistumisen jälkeen.
    Toisaalta, kun keskustelin taannoin erään suuren opettajavalmistuslaitoksen esimiehen kanssa siitä, miksi ryhmädynamiikkaa ja ryhmän hallintaa ei ole opettajankoulutuksessa, hän tuhahti: Se on sellaista temppuilua, ei se kuulu tieteelliseen koulutukseen.
    Siten on vielä se oman opettajapersoonallisuuden löytäminen. OPettajankoulutus on aikalailla hajautunutta ja kiivastahtista. Sinne lienee vaikeaa luoda opiskelijalle henkilökohtaista ohjattua polkua, jota voisi seurata koko opintojen ajan.
    Tämä ei tarkoita lainkaan sitä etteikö Suomessa opettajien koulutus olisi erinomaista ja sisällöltään kattavaa. Kun tietokäsitys ja valmiusvaatimukset nyt kumminkin muuttuvat hurjaa vauhtia, on tarpeen pohtia sitä, miten nykyinen hyvä on entistä parempi tulevaisuudessakin.

    VastaaPoista
  9. Rauno, en niinkään harhan levittäjänä, vaan osoituksena siitä että tätä keskustelua käydään, kuten tarpeellista onkin.
    Ongelmahan on oikeastaan se, että vaikka opeopinnot ideatasolla kattaisivatkin oikeita asioita, ei tämä riittävässä määrin tunnu siirtyvän käytäntöön. Monilla opiskelijoilla on tämä kokemus, ettei eväitä saanut riittävästi. Toisin sanoen riittävää itseluottamusta ja asiantuntijuutta ei ole saatu rakennettua.
    Mikä neuvoksi?

    Myös Johannan pointit ovat hyviä. "Temppu" kuulostaa väheksyvältä, suotta, sillä esimerkkejä kuitenkin tarvitaan. Ilman niitä on vaikea saada mistään kiinni, ja toisaalta niiden päälle on helpompi rakentaa omia uusia ideoita. Oppiminen perustuu aina siihen, että saa uuden asian yhdistettyä johonkin mielessä jo olemassa olevaan.
    Toisaalta näitä konkreettisia ideoita on tarjolla valtavasti: netissä, kirjoissa, kollegoilla... Joten materiaalia kyllä löytyy, kunhan sitä osaa ja haluaa etsiä. Lisäksi näkisin, että ajattelutavan muutos täytyy saada aikaiseksi ennen liian tarkkojen konkreettisten esimerkkien läpikäyttöä. Jos ajattelen kohtaamiani opeopintoihin pyrkineitä ja heidän näkemyksensä laajuutta, pitäisin ongelmallisena aloittaa konkretialla. Tämä ylläpitäisi heidän käsitystään siitä, että opettamisessa ei ole kyse mistään laajemmasta. Sen sijaan koulutuksen loppupuolella olevat tai sen jo käyneet ja työelämässä olleet osaavat paremmin suhteuttaa uudet konkreettisetkin ideat siihen, kuinka toimivia ne ovat kuhunkin tarkoitukseen ja kullekin ryhmälle, ja osaavat myös todennäköisesti paremmin soveltaa ja laajentaa niitä itsenäisesti.
    Sopivasti käsi kädessä tätä opettajaksi kasvua ja konkretiaa, siis.

    VastaaPoista
  10. Niinhän se on. Tämä on niiin jännittävä aihe. Oppiminen on emotionaalinen tapahtuma, opettaja ei ole koskaan valmis ja, jos esim. Britzmania uskomme, me kaikki vihaamme uuden oppimista.

    Vielä laajennan ongelmakenttää vähän. Ryhmädynamiikan ymmärtämista voi opettaa (vaikka ei ehkä ryhmän hallintaa kaikissa olosuhteissa) ja minusta kuuluisi jokaisen opettajan perustaviin tietoihin. En tiedä joko sitä opetetaan, mutta useimmille tapaamistani opettajista ryhmäteoriat ovat uusia.

    OPettajaksi opiskelevalle ei millään ehdi opettaa kaikkea, mitä työssä tullaan tarvitsemaan. Voisiko painopiste olla entistä enemmän siinä, että syntyy valmiuksia kehittää itseään?

    Taitaa nimitäin olla niin että kasvatustieteellinen ote unohtuu useinkin kun opettaja pääsee työhön.

    VastaaPoista
  11. "Ilman konkreetisia esimerkkejä erilaista tavoista toteuttaa opetusta ja ohjata oppimista, opettajien ei välttämättä ole helppo kehittää uusia luovia tapoja oppimisprosessin ohjaamiseen."... "Toivottavasti tilanne on muuttunut!"

    Valitettavasti oma kokemukseni vm. 2011-2012 sanoo että tämä tilanne ei ole muuttunut. Tämä on minunkin mielestäni ope-opetuksen suurin puute. Itse ottaisin pois kurssista "opettaja työnsä tutkijana" ja tilastomatematiikasta. En tunne yhtään opettajaa joka tekisi työssään sellaista tutkimusta jota kurssilla opetetaan (lukisi kasvatustieteellisiä julkaisuja, kirjoittaisi itse niitä tai käyttäisi tilastotieteen ohjelmia).

    VastaaPoista
  12. Johanna Järvinen-Taubert4. lokakuuta 2013 klo 18.51

    Onpas mielenkiintoista ksskustelua :)! Käydyllä keskustelulla näyttäisi olevan yhteyttä myös tiedonkäsitykseen, joka opettajankoulutuksenkin takana on. Ajatus siitä, että olisi vaarallista lähteä konkretiasta, perustuu nähdäkseni siihen, että induktiivisesti olisi vaikea rakentaa kattavaa käsitystä opettajan ammatista. Pelkona tällöin on, että opettajuus nähtäisiin kapeasti, valmiiden ratkaisujen toistamisena.

    Itse ajattelen niin, että ei ole vaarallista tai pahasta tarjota opiskelijoille konkreettisia ideoita tai esimerkkejä, joiden pohjalta voi alkaa rakentaa omaa tapaansa toimia opettajana (ja myös sitä opettajaidentiteettiä, johon Rauno viittaa). Ratkaisevaa on tässä nähdäkseni ohjaus. Konkretiastakin lähtevä opettajankoulutus voi hyvin ohjattuna auttaa opettajaksi opiskelevia näkemään opettajuuden laajasti ja kokeilemaan tutkivaa otetta käytännössä omassa työssään.

    Olen samaa mieltä Raunon kanssa siitä, että ryhmdynamiikan tuntemus ja ryhmänohjauksen taidot olisivat olennainen osa opettajan ammattitaitoa. Minusta tulisi ottaa vakavasti se monien kentällä toimivien opettajien neuvottomuus ja ahdistus siitä, että koulutus ei kaikilta osin ole antanut valmiuksia selvitä ihan perustavanlaatuisista omaan työhön kuuluvista tilanteista (vaikka opettajankoulutuksessa varmasti paljon hyvää onkin). Hyvin monet opettajat uupuvat työssään, koska heillä ei ole riittäviä taitoja hoitaa yhä vaativammaksi muuttuvaa työtään.

    Ennen kaikkea opettajankoulutuksen tulee koko ajan hakea uusia toteutustapoja sekä nykyhetken ja tulevaisuuden kannalta relevantteja sisältöjä. Maailma muuttuu, eikä opettajankoulutuskaan voi jäädä paikoilleen. Oma opettajankoulutukseni 1998-1999 oli erittäin filosofinen ja ihmisenä kasvamista edistävä. Minulle - jo useamman vuoden opettajan ja kouluttajan työtä tehneenä - se oli mielenkiintoinen ja inspiroiva. Noviisiopettajaopiskeljoille se taas tuotti turhautumista ja ahdistusta nimenomaan siksi, että käytännöllisten valmiuksien kehittäminen jäi niin vähälle. Markuksen kommenttien perusteella tarve konkretialle on edelleen suuri.

    VastaaPoista
  13. Kiitos kaikille kommentoineille! Keskustelu on avartanut hienolla tavalla alkuperäistä tekstiä. Esiin on noussut myös monia aiheita, joita aion keskustelun innoittamana käsitellä tulevissa teksteissä syvemmin.
    Kohti ryhmädynamiikan hallintaa!

    VastaaPoista
  14. Vielä Markukselle, joka ei tunne Ott-seminaarin anteja hyödyntävää opettajaa: tässä olisi yksi sellainen!

    VastaaPoista
  15. Hei,
    Tarkoitin ns. riviopettajaa, eli en laskenut mukaan Norsseissa tai yliopistolla töissä olevia henkilöitä...
    (käsittääkseni norsseissa vaaditaan laudaturopinnot kt:stä)

    Määritelmäni OTT:sta hyötyneestä opettajasta olisi se että opettaja on lukenut vähintään yhden kasvatustieteeseen liittyvän tieteellisen artikkelin viimeisen vuoden aikana.
    t. Markus

    VastaaPoista
  16. Riviopettajien suhteen tämä onkin varmaan harvinaista. Mutta onko tämä sitten hyvä asia? Miten koulu uudistuu, jos opiskeluun halutaan ennen kaikkea käytäntöä (=oppia siitä, miten asiat on tähän saakka tehty, jotta sitä voisi sitten toistaa), ja kaikkein tieteellisimmät osuudet halutaan pois? Mielestäni se, että tutkimuksellinen ote ja aikansa seuraaminen on opettajien keskuudessa harvinaista on nimenomaan merkki siitä, että tieteelliseen ajatteluun tulisi kasvattaa vielä vankemmin sen sijaan, että siitä luovuttaisiin!

    VastaaPoista
  17. Johanna Järvinen-Taubert30. lokakuuta 2013 klo 14.46

    Laura, blogisi on mielestäni mielenkiintoinen ja olen iloinen, että löysin sen! Edellisessä kommentissasi oli kuitenkin pari kohtaa, joita en näkisi ihan noin...

    1. "opiskeluun halutaan ennen kaikkea käytäntöä (=oppia siitä, miten asiat on tähän saakka tehty, jotta sitä voisi sitten toistaa)"
    - Käytännöllisten valmiuksien oppiminen ei suinkaan tarkoita sitä, että opiskeltaisiin, miten asiat on tähän asti tehty ja toistettaisiin sitä. Jälleen on mielestäni kyse ohjauksesta. Käytännöllisiä valmiuksia - kuten ryhmädynamiikkaa ja ryhmän ohjauksen tatioja tai erilaisia opetusmenetelmiä - opittaessa on ohjattava opiskelijoita pohtimaan, mitä vaihtoehtoja on toimia tietyssä tilanteessa, mihin nämä vaihtoehdot pohjautuvat ja mitä mahdollisesti aivan uudenlaisia ratkaisuja tilanteeseen voisi löytyä.

    2. "opiskeluun halutaan ennen kaikkea käytäntöä ja kaikkein tieteellisimmät osuudet halutaan pois"
    - Käytännön ja tieteellisen tutkimuksen vastakkainasettelu on tässä yhteydessä nähdäkseni tarpeetonta. Käytännöllisten valmuksienkin oppimisen tulisi aina pohjautua tieteelliseen tietoon ja tutkimukseen. Miksi näitä ei olisi mahdollista opettaa yhdessä?

    VastaaPoista
  18. Olet oikeassa, Johanna. Tunnustan kärjistäneeni ja turhaa mustavalkoisuuttakin oli ilmassa! :)

    VastaaPoista
  19. Johanna Järvinen-Taubert30. lokakuuta 2013 klo 22.44

    Joka tapauksessa ehdottoman mielenkiintoista ajatustenvaihtoa aiheesta, jota on itseänikin askarruttanut :)!

    VastaaPoista