torstai 5. joulukuuta 2013

Helppo elämä

Viikko sitten Helsingin yliopiston käyttäytymistieteiden tiedekunta valitsi joukon tohtorikoulutettavia kuukausipalkkaiseen työhön niin sanottuihin tohtorikouluihinsa. Kilpailu näistä paikoista on kovaa, ja jo varapaikan saamista voi pitää meriittinä. Kuten aina, myös tässä valinnassa joku oli ylitse muiden. Parhaat pisteet onnistui saamaan henkilö, jota kehuttiin lähes ylitsepursuavasti:
The research design is based upon an impressive analysis of the state of the art of the research in this field, pointing to specific research questions, which shall be addressed.  
This is a research project which is very well designed and executed so far, and which has the ability to come up with really important results for... 
...one has to expect outstanding research results. Especially the smart move towards adding a mixed approach to this kind of research should make innovative and exciting results possible. 
(Otteita tutkimussuunnitelman arvioinneista)

Tämän henkilön täytyy olla melkoinen menestyjä. Varmasti jo ihan alakoululaisesta asti on ollut nähtävissä mihin tämä tyyppi tulee aikuisena päätymään. Vakuuttuakseni näistä arveluista päätin kysyä asiasta. Selvisi kuitenkin jotakin ihan muuta.


Kolme muistoa koulusta

"Vahvimmat tapaukset, jotka ovat jääneet mieleeni, ovat seuraavat. Ensimmäinen tapahtui tokalla luokalla. Meillä oli epäkelpo opettaja, joka poltti jatkuvasti tupakkaa ja jota inhosin, mutta josta jostain syystä kaikki muut hirveästi tykkäsivät. Opella oli punaiseksi värjätty tukka ja huono iho, tupakoitsijan iho. Ei hymyä. Välituntisin oppilaat menivät ketjuksi open käsiin niin, että joku piti oikeasta, joku vasemmasta opettajan kädestä, ja muut menivät jatkoksi kummallekin puolelle "open kanssa käsi kädessä kävelemään". En mennyt mukaan. Kerran matikan tunnilla ope laittoi pitkän laskun taululle. Tyyliin 2+3-1+5-4. Ope tähdensi, että vaikka lasku on pitkä ja näin ollen vaikea, ei sitä tarvitse tehdä kerralla. "Tehdään se osissa", ope sanoi. Satuin kuitenkin onnistumaan koko laskun laskemisessa heti ja tästä huimasti innostuneena viittasin. Ope antoi luvan vastata, ja annoin koko laskun vastauksen, ihan oikein (ja olin riemuissani). Mutta ope tyrmistyi. En tiedä, menikö hänellä pasmat sekaisin vai ärsyttikö häntä oppilaan onnistuminen. Joka tapauksessa opettajan ratkaisuna oli antaa minulle rangaistukseksi opettajan käskyjen noudattamatta jättämisestä  luokan edessä seisontaa lopputunnin ajan. Tunti oli ihan alussa, joten kontolleni tullut noin 40 minuuttia tuntui pitkältä ja sietämättömältä ajalta."

"Minua kiusattiin koulussa noihin aikoihin jo muutenkin. Varsinainen syy oli silmälasit, jotka tuohon aikaan eivät olleet yleiset. Toinen mieleen jäänyt kokemus liittyykin kiusaamiseen, mutta hyvässä mielessä. Onnistuin kuudennella luokalla koulun pesäpalloturnauksessa poikkeuksellisen hyvin, ansiostani luokkamme voitti ja sain parhaan pelaajan palkinnon, "suomalaista graniittia". Olin niin ylpeä itsestäni ja iloinen luokkakavereitteni kerrankin suhtautuessa minuun mahtavasti, että kesti kauan tajuta, ettei saamani graniitti ollut mikään arvopalkinto vaan pelkkä maasta poimittu kivi."

"Kolmas tapahtuma oli teinille epäreilu ja opetus siitä, miten maailma toimii. Olin yläasteella innokas tukioppilas, kävin koulutuksissa maakunnissa, puhuin radiossa ja tulin pyydetyksi luennoimaankin asiasta suureen aikuisten seminaariin. Jännitin kuollakseni. Yhdeksännellä sitten palkittiin kunniakas ja aktiivinen tukioppilas, ja olin melkoisen yllättynyt, kun palkinnon sai tyttö, joka ei tehnyt sen kummempaa kuin osallistui kuukausittaisiin kokouksiin ja hoiti kummiluokkaansa normaaliin tapaan, siten kuten itsekin toimin muun aktivisuuden rinnalla. Vanhempani ymmärsivät minua paremmin, mistä oli kyse. Meidän perhe ei ollut pikkukaupungin kermaa toisin kuin tuon tytön perhe. Opettajat vanhempien kavereina olisivat joutuneet kiusalliseen tilanteeseen, jos olisivat palkinneet ansioista henkilöyden sijaan."

Mitä koulu opetti?

"Asia, minkä opin kouluaikanani, osin koulunkin tahattomasti opettamana, oli periksiantamattomuus. Tämä on tärkein oppi, joka on kantanut läpi työlään opiskelun, elämän kolhut, kitkerät sivuun jäämiset unelmien työpaikan haussa, kritiikin jatko-opintoja suunnitellessa, ei-kiitokset omia tuotoksia tarjotessa ja niin edelleen. Tiedolliset ja taidolliset valmiudet ovat olleet sivuosassa. Olennaista on myös ollut oppimaan oppiminen. Tästä kiitos kuulunee osaksi koululle, mutta siinäkin suuressa roolissa on samainen peräänantamattomuus."

No, oliko tuleva menestys kuitenkin nähtävissä jo alakoulussa? 

"Ei. Olin hyvä, mutten paras. Sain ysejä, mutten kymppejä. Olin kiinnostunut, mutta minua ei pidetty kiinnostavana. Lahjakkaana."


Tuo valittu henkilö olen minä.

Magnan paperit kirjoittanut, alle ysin keskiarvolla peruskoulusta lähtenyt tyttö, joka itse oli asioista kiinnostunut, mutta jonka korkeintaan tyttömäisesti ja lapsellisesti innokas olemassaolo ei värähdyttänyt opettajien lahjakkuusseulojen neuloja. Jonka perhe oli ihan tavallinen, matalasti koulutettu. Jossa ei ollut mitään ihanaa ja hohdokasta, minkä vuoksi nostaa jalustalle ja levittää menestyksen punainen matto tulevaisuuteen astella.

Kukaan meistä ei osaa ennustaa tulevaisuutta. On karkeaa ja suorastaan sivistymätöntä, että niin monet koulutetut, fiksuina itseään pitävät ihmiset esittävät näkemyksiä siitä, kuinka peruskouluikäisiä tulisi ryhmitellä, seuloa ja diagnosoida. Puhutaan "lahjakkaista" ja "heikoista". Jälkimmäinen on sääliteltävä ryhmä, jota täti- ja setämäiseen tapaan halutaan toki tukea. Kunhan ensin ne "lahjakkaat", nuo säihkyvät yksilöt saadaan eroteltua tuosta nollien joukosta, täyttämään heille asetetut suuret saappaat. Ennuste toteuttaa itsensä: heikkous ei ole pelkkä leima otsaan, se syöpyy sisälle aivoihin, vaikuttaa jokaiseen tekoon ja ajatukseen, värittää kaiken yrittämisen "heikon ihmisen tekemäksi". Lahjakkaalla on mihin kasvaa, mutta paradoksaalisesti edes tämä ryhmä ei hyödy toivotun vertaa tuosta ylentämisestään: jalustalle nostetut yksilöt alkavat uskoa kaiken olevan kiinni yksinomaan tästä mystisestä synnyinlahjasta, jolloin kehittyminen näyttäytyykin mahdottomana. Alkaa kamppailu todellisen oppimattomuuden piilottamiseksi, ja selviytymiskeinoiksi jää röyhkeys ja ylimielisyys. Referoin tässä jälleen mainiota koostetta asiasta http://notkea.fi/post/42097707051/lahjoista-suurin.

Olen tyrmistynyt siitä, kuinka ammattilaisfoorumeilla, kuten LUMA-Sanomien keskusteluissa, oppimisen ammattilaiset puhuvat vähättelevään sävyyn oppilaista, jotka eivät vielä yläasteaikanaan osaa kaikenlaista ylevää ja hienoa matematiikan saralla. Nämä ammattilaiset olisivat valmiita heittämään laidan yli silmää räpäyttämättä heidät, joille oppiminen on monimutkaisempaa, hitaampaa, syvällisempää, tai jotka käyttävät aikaansa täysin uudenlaisiin ajatuskulkuihin. Vielä pahempaa on se, että nämä jumalhahmot heittävät omantunnon kolkuttamatta ulos samalla ne, joiden oppiminen on vaikeampaa esimerkiksi puutteellisen kotoa saatavan tuen tai vaikkapa perheessä olevan traagisen tilanteen takia.

Minä olen tottunut kaikenlaiseen henkiseen myllytykseen. Olen tottunut loistavaan palautteeseen, olen tottunut paskamaisiin tilanteisiin, olen tottunut keräämään luitani pitkään ja katkerasti. Tulin juuri valituksi kilpailtuun paikkaan parhain pistein. Olen hämmentynyt, kuuntelen tätä biisiä  enkä todellakaan tiedä, mikä tulevaisuudessa odottaa. Et sinäkään tiedä. Etkä etenkään tiedä mitä jonkun toisen tulevaisuudessa odottaa. Älä ole moukka. Älä vie mahdollisuutta.

8 kommenttia:

  1. Onnittelut Laura upeasta saavutuksesta!

    Olen täysin samaa mieltä siitä, ettei leimaaminen ja nimeäminen ole hyväksi, ei heikoille eikä lahjakkaille.

    Ennalta aikataulutettuun tahtiin etenevät oppisisällöt ovat kuitenkin näille molemmille ryhmille joko aivan liian vaikeita tai aivan totaalisen liian helppoja. Heille ei anneta mahdollisuutta oppia oppimaan tai ponnistelemaan, koska opetus ei ole oppilas- vaan opettaja- tai ops -lähtöistä.

    Jotta tästä aiheesta voi puhua siten, että ihmiset, myös asiaan perehtymättömät, heti ymmärtäisivät mistä on kyse, on käytettävä ilmaisuja, jotka on vaivatta tunnistettavissa.

    Varjopuoli on kuten sanot, että leimoilla on taipumus muuttua itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Tällöin vaarana on, että heikot heikkenee ja lahjakkaatkin alisuoriutuu, paitsi oppisisältöjen, myös leiman vuoksi.

    Tästä olen itsekin vihainen. En ymmärrä miksi minun äitinä pitää tehdä näin valtavasti työtä, jotta lapseni saisivat opetusta joka opettaisi heidät ponnistelemaan, pelkän jarruttelun sijaan. Miksi oppilaslähtöisyys ei voi olla normi jo 2010 –luvulla? Silloin ketään ei tarvitsisi leimata.

    Elina Jeskanen

    VastaaPoista
  2. Kiitos Laura! Melkein sopii itsenäisyyspäivän puheeksi. Onnittelut myös hyvästä valinnasta laitoksellesi :)Sinulla on erittäin hyvät lähtökohdat oppijaksi ja opettajaksi. Vähän kuin omalla opeurallani kun jouduin kait lähinnä sukupuoleni takia opettamaan paljon liikuntaa, jota aika paljon inhosin koulussa. Luulenpa että ajoittain onnistuin siksi perustehtävässä: Innostaa nekin liikkumaan, jotka ei olleet tähtiä, omasta tai muiden mielestä.

    VastaaPoista
  3. Kun kerrotaan omia kokemuksia, kerronpa minäkin, kuinka olen kokenut erään sellaisen sosiaalisen ympäristön, jossa ihmisiä nimenomaan arvotetaan ja luokitetaan jatkuvasti. Kyseessä on go-lautapelin pelaajayhteisö. Go:ssa jokaisella pelaajalla on oma luokituksensa, joita on yhteensä noin nelisenkymmentä vaihtoehtoa. Luokitusperuste on ihan yksinkertainen pelissä menestyminen, mutta se ei määräydy millään kaavalla. Luokituksen antavat vahvemmat pelaajat, joilla on oikeus käyttää omaa harkintavaltaansa. Luokitusta käytetään pääosin tasoituskivien määrän määräämiseen jokaisessa pelissä niin, että kummallakin pelaajalla on suunnilleen samat voitonmahdollisuudet. Sitä myöten kun pelaaja kehittyy, luokitus vähitellen paranee ja paranee, se ei voi koskaan laskea.

    Niin rohkaisevaa ja kilpailusta vapaata sosiaalista ympäristöä en ole toista tavannut. Koska jokainen tietää täsmälleen, missä luokituksensa mukaan seisoo, minkäänlaista pelaajien välistä nokittelua paremmuudesta ei esiinny. Sille ei ole tarvetta. Vahvemmat pelaajat jakavat vinkkejään ja opetustaan heikommille auliisti, ja jokainen kilpailee pääosin itsensä kanssa paremmaksi pelaajaksi kehittymisen suhteen.

    Arvottaminen ja luokittaminen voidaan tehdä niinkin, ettei sillä ole juurikaan haittavaikutuksia; omien kokemusteni mukaan se jopa toimii käytännössä paremmin kuin muodolliseen tasa-arvoisuuteen tähtäävä ympäristö, koska minkäänlaiselle piilohierarkioiden muodostamiselle ei ole tarvetta.

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommenteista! Niissä kiteytyy mielestäni olennaiset asiat oppilaslähtöisyyden vaatimuksista.
    1. (Elina) Mahdollistetaan omaan tahtiin opiskelu (ryhmittelemättä ulkoa päin testin perusteella)
    2. (Tuomas) "Luokituksessa" ei joudu alaspäin, eli virheen tekoa ei tarvitse pelätä eikä näin ollen tarvitse orientoitua osaamattomuuden peittelyyn
    3. (Tuomas) Osaavammat neuvovat ja auttavat (tämä hierarkia vaihtelee koulumaailmassa varmasti paljon toisen osatessa matikkaa, toisen liikuntaa tai yhtä hyvin toisen osatessa yhälönratkaisun, toisen hahmottaessa avaruusgeometriaa)
    4. (Rauno) Ope ymmärtää, mikä asiassa voi olla tylsää/vaikeaa, ja osaa sen myötä myös olla rehellinen, asettaa asiat järkeviin mittasuhteisiin ja kohdata oppilas muutoinkin kuin oppiaineestaan käsin
    5. Tämä on oma lisäykseni: opettaja lakkaa odottamasta unelmaoppilata unelmaryhmässä. On hänen tehtävänsä auttaa oppilaita elämässään, ei oppilaiden tehtävä auttaa opettajaa pääsemään helpolla työssään moitteettomuudella, mallikelpoisuudella ja supernopealla omaksumisella.

    VastaaPoista
  5. Onneksi olkoon!

    Oppilaiden leimaaminen ja luokittelu on hämmentävän yleistä. Tänäänkin Hesarin mielipidekirjoituksessa ehdotettiin oppilaiden jakamista 7. luokan jälkeen matematiikan osalta kahtia: lukioon ja ammattikouluun tähtäävään ryhmään. Ei liene täällä tarpeellista edes mainita, miten huono idea tuollainen jako olisi. Kirjoittaja oli opettaja.

    Osittain korostaisin tässä opettajankoulutuksen merkitystä. Olen itse saanut sekä opettajan että opinto-ohjaajan koulutuksen. Oppilaslähtöisyyteen keskitytään näissä koulutuksissa aivan eri tavalla.

    Opettajankoulutuksessa oppilaslähtöisyydestä kyllä puhuttiin, mutta aihetta käsiteltiin lähinnä abstraktisti. En muista, että meitä oltaisiin pyydetty keskustelemaan tai pohtimaan, mitä oppilaslähtöisyys meidän kohdallamme tarkoittaa.
    Opinto-ohjaajan koulutus puolestaan oli suurelta osin meidän opiskelijoiden "aivopesua" oppilaslähtöisempään suuntaan. Meille korostettiin joka päivä oppilaan kohtaamista yksilönä. Meille toistettiin uudelleen ja uudelleen, ettei ohjaus ole oppilaiden neuvomista ohjaajan viitoittamaan suuntaan, sillä emme tiedä oppilaiden elämästä saati sitten tulevaisuudesta käytännössä mitään. Meille luotiin hyvin voimakkaasti ohjaajan identiteetti, johon oppilaiden arvostelu ei mitenkään kuulu.

    Osittain eroa selittää ehkä myös arvioinnin korostuminen opettajan työssä. Kun jatkuvasti pohtii oppilaita koenumeroiden kautta, saattaa ehkä huomaamattaankin leimata oppilaat mielessään paremmiksi tai huonommiksi. Ohjaajat eivät arvioi, mikä osaltaan helpottaa oppilaiden kohtaamista neutraalimmin.

    VastaaPoista
  6. Kiitos Antti kommentista!

    Taitaisi tehdä hyvää sisällyttää oppilaanohjauksen periaatteita kaikkien opettajien koulutukseen.

    Antilta hyvä kannanotto Hesarissakin tänään (olet varmastikin sama Antti V :)

    http://www.hs.fi/paivanlehti/12122013/mielipide/Jako+matematiikan+linjoihin+sulkisi+ovia+oppilailta/a1386748289686

    VastaaPoista
  7. Kiinnostava blogi :)

    Laiton blogiisi linkin omasta blogistani:

    www.properuskoulu.net

    t. Kai-Ari Lundell alias Enkeliporsas

    VastaaPoista
  8. Mielenkiintoisesti tämä kirjoitus todistaa täsmälleen päinvastaisen asian kuin sen, mitä kirjoittaja väittää. Tarinan tyttö on ollut menestyjä ihan alaluokilta lähtien: ysin oppilas, innokas vastaamaan jopa vaikeampiin kysymyksiin kuin opettaja odotti hänen osaavan, erittäin harrastunut tukippilastoiminnassa.

    Muuten, jos käytössä olisi ollut tasoryhmät, tyttö ei olisi masentanut muita oppilaita matikantunnilla osaamalla kaikkea paremmin. Tasoryhmässä he olisivat nähneet, että hei, moni muukin oppii matematiikkaa vähän hitaammin, ei se ole vaarallista. Tuolla kyseisellä tunnilla he todennäköisesti ajattelivat, että kaikki muut olisivat osanneet ratkaista laskun paitsi itse.

    VastaaPoista