perjantai 21. helmikuuta 2014

Miten hyvä opettaja toimii?

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Opettajiin kohdistuu kovia odotuksia, jotka ovat osin ristiriitaisia. Pitää säilyttää hyvä kuri luokassa - mutta samalla osata kuunnella oppilaita. Kaikki oppilaat pitää saada oppimaan samat asiat - mutta pitää osata huomioida oppilaiden erilaisuus. Oppilaille pitää olla läheinen ja luotettava - mutta samalla kunnioitettava auktoriteetti. Ei ihme, että opettajilla on usein vastarintaa koulun muutoksia kohtaan: taas uusia odotuksia opettajille, vaikkei vanhojakaan ole täytetty!

Täydellisestä opettajasta puhumista vältellään kouluissa, sillä käsitteeseen yhdistetään paljon negatiivisia asioita. Täydellisyyden tavoittelun katsotaan johtavan vain pettymyksiin ja burn outiin.

Mutta tämä keskustelu perustuu väärälle kysymyksenasettelulle. Ei ole kysymys siitä, millainen hyvä opettaja "on". Kysymys on siitä, mitä hyvä opettaja tekee.

Nämä eivät ole lainkaan sama asia. Kaikki opettajat tietävät, ettei oppilaita saa arvostella heidän ominaisuuksiensa mukaan: ei pidä sanoa, että oppilas on älykäs tai äänekäs, vaan että hän on tehnyt hyvän työn tai häirinnyt tuntia. "Olla" on vaarallinen sana. Englanninkielisessä maailmassa on kehitetty uusi kieli, e-prime, joka on muuten identtinen tavallisen englannin kanssa, mutta siinä ei ole sanaa "to be". E-primen taustalla on sama filosofia kuin yllä mainitussa oppilaiden arvostelussa: ihmisiä ei tulisi ajatella ominaisuuksien, vaan tekojen kautta.

II.

Olen ammatiltani oppilaanohjaaja, mutta aloitin urani aineenopettajana. Suoritin vasta muutama vuosi sitten opinto-ohjaajan erilliset opinnot, ja tämän kokemuksen avulla havaitsin usean asian opettajuudesta ja opettajankoulutuksesta, joita en aiemmin tajunnut.

Ohjaajankoulutusta voisi kutsua eräänlaiseksi aivopesuksi. Opintoihin osallistujista suurin osa oli taustaltaan opettajia, joten meistä piti saada pois opettajan identiteetti ja luoda tilalle ohjaajan malli. Ohjaajankoulutuksessa kulutettiin paljon aikaa miettimällä, miten hyvä ohjaaja toimii. Pohdimme tätä itsenäisesti, pienryhmissä ja isommissa ryhmissä. Meille toistettiin mantraa "aikaa, huomiota ja kunnioitusta" lähes kyllästymiseen asti.  Samalla meille luennoitiin ohjauksen teorioita, joiden mukana saimme selvän käsityksen, millainen on hyvä ohjaaja kulloisenkin teorian näkökulmasta.

Useimmissa tapauksissa teorioiden maalaama kuva ideaalisesta ohjaajasta oli mahdoton saavuttaa. Todellisessa työssä kenelläkään ei vain ole tarpeeksi aikaa kyetäkseen antamaan oppilaille niin paljon huomiota kuin mitä sosiodynaamisen ohjauksen ihanne edellyttäisi. Monikulttuurisen ohjauksen (linkki johtaa PDF-tiedostoon) tapauksessa teoria jopa sanoo suoraan, että ihanne ennakkoluulottomasta ohjaajasta on mahdoton: kaikilla on väistämättä ennakkoluuloja, eikä niistä voi päästä eroon. Osa kurssilaisista piti tätä mallien heikkoutena: jos tavoitetta ei voi saavuttaa, on se typerä tavoite. Mutta minä, kuten monet muut, koin nämä mahdottomat ihanteet erittäin hyödylliseksi.

Ihanne antaa suunnan, jota kohti tähdätä. Vaikka täydellisyyteen ei voi päästä, voi ihanteen avulla arvioida, kuinka hyvin tai huonosti on onnistunut. Kun tiedän, millainen on "täydellinen" ohjaaja, kykenen reflektoimaan omaa onnistumistani paremmin ja kehittämään omaa työtäni kohti tuota tavoitetta. Tavoittamattoman ihanteen ei tarvitse luoda paineita. Antiikin merenkävijät eivät stressanneet siitä, etteivät he koskaan saavuttaneet Pohjantähteä, vaikka he navigoivatkin sitä kohti. Piiritason pikajuoksijat eivät masennu Usain Boltin maailmanmestaruusajoista.

Pikajuoksija eroaa toki selvästi opettajasta: hän tietää kehittyvänsä, kun hänen juoksuaikansa lyhenevät. Opettajilla ei valitettavasti ole mitään selvää mittaria, josta he voisivat tarkistaa, kuinka hyvin he ovat työssään onnistuneet. Ainoa keino olisi verrata omaa työskentelyään johonkin malliin siitä, miten hyvä opettaja toimii.

Käytännössä kaikilla opettajilla on malli hyvästä - ehkä jopa täydellisestä - opettajasta päässään. Ongelmana on,  ettei tätä mallia ole luotu harkiten, vaan se usein perustuu vain omiin kokemuksiin ja muistoihin peruskoulusta.


III.

Opettajankoulutusta haukutaan usein siitä, että se on liian teoreettista eikä keskity tarpeeksi opettajan kohtaamiin käytännön tilanteisiin. Minä haukun opettajankoulutusta siitä, ettei se ollut tarpeeksi teoreettista oikeissa paikoissa. Jos opettajuutta opetellaan normaalikouluissa oppilaiden edessä, synnyttävät auskultantit oman päänsisäinen ihanneopettajan mallinsa hyvin sattumanvaraisen prosessin kautta (Nuthall 2005). Yleensä tämä tapahtuu ottamalla mallia niistä omista opettajistaan, jotka olivat tehneet heihin aikanaan vaikutuksen (Zeichner & Gore 1990 [PDF]). Näitä malleja ei sen enempää pohdita, eikä aloittelevalla opettajalla välttämättä ole välineitäkään pohtia omaa opettajuuttaan. Ristiriitaiset odotukset voivat kasvaa ja muuttua ahdistaviksi.

Teoriapohjan puutteen vuoksi opettajilla ei ole mallia vaan identiteetti - ja identiteettiin liittyviä asioita ei haluta muuttaa. Riis et al. kysyivät tutkimuksessaan (PDF) ihmisiltä, millaisia piirteitä he olisivat valmiit muuttamaan itsessään, mikäli keksittäisiin pilleri näiden piirteiden muuttamiseen. Tulos oli selkeä: mitä vahvemmin piirteet koettiin osaksi identiteettiä, sitä vähemmän niitä haluttiin muuttaa. Vain 9% kyselyyn vastanneista oli valmis ottamaan pillerin, joka tekisi kiltimmäksi.

Kiltteyspilleri kuulostaisi aika mukavalta. Kaikki varmasti haluaisimme elää maailmassa, jossa ihmiset ovat kilttejä. Mutta ihmiset eivät itse halua tulla muutetuksi kiltimmäksi. Sama ongelma kohtaa opettajia: kun puhutaan vaikka oppilaslähtöisestä koulusta, nyökyttelevät yleensä kaikki kuulijat yhteisymmärryksessä: opettajien pitäisi olla oppilaslähtöisempiä. Mutta he eivät itse voi muuttaa omaa opetustaan, sillä heidän opetustyylinsä on osa heidän ammatillista identiteettiään.

Mikä siis avuksi?

Ensinnäkin toivoisin opettajankoulutuksen tarjoavan opettajiksi kouluttautuville työkalut, joiden avulla he voivat luoda itselleen harkitun mallin opettajuudesta. Siihen tarvitaan vahva teoriapohja, mutta myös muistutus, ettei teoriaa voi toteuttaa täydellisesti luokkahuoneessa. Todellisuuden asettamat rajoitteet eivät kuitenkaan tee teoriaa turhaksi. Fyysikoilla on vitsi pyöreistä lehmistä tyhjiössä1, millä korostetaan sitä, ettei todellisuus ole yhtä siisti kuin yksinkertaistetut mallit. Silti mallit ovat hyödyllisiä todellisuuden hahmottamisessa. Hyvä aika opettajan mallista puhumiselle olisi auskultoinnin jälkeen, jolloin koulutettavilla on jo jotain käsityksiä työn käytännön reunaehdoista.

Lisäksi jokaisen opettajan olisi varmasti hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään omaa opettajuuttaan. Sen pitäisi olla kuin mittatilaustakki: itselle sopivaksi räätälöity ja mukava, mutta pois otettava. Jos takki ei ole enää tarkoituksenmukainen, pitää sitä voida muokata - tai kokonaan vaihtaa toiseen. Jos ajatus oman opettamisen muuttamisesta tuntuu väärältä tai epämukavalta, voi vetää johtopäätöksen, että opettajan mallin sijaan kyseessä on identiteetti.  Tällöin asialle pitäisi ehkä omalla kohdalla tehdä jotain. Lisää tästä aiheesta tulevissa kirjoituksissani, mutta pelkkä aiheen reflektointi voi jo saada muutoksen aluilleen.

Mielikuvituskoulun hengessä haaveilenpa vielä siitä, että koulut voisivat järjestää vaikka VESO-iltapäivän opettajiin kohdistuvista paineista ja harkituista opettajuuden malleista. Aiheesta voisi joku kasvatustieteen ammattilainen pitää lyhyen luennon2, jonka jälkeen opettajat voisivat järkevästi jaetuissa ryhmissä pohtia asiaa.


1Maanviljelijä oli pulassa, sillä hänen lehmänsä eivät lypsäneet. Hän pyysi fyysikkoystävältään apua. Tämä pohti ongelmaa viikon, ja palasi sitten maanviljelijän luokse. "Olen keksinyt ratkaisun", fyysikko julisti, "mutta se toimii vain pyöreillä lehmillä tyhjiössä".

2 Kirjoittaja on saatavissa luennoitsijaksi normaaleilla konsulttipalkkioilla.3

3 Kunhan vitsailen (paitsi siis jos kiinnostusta on; siinä tapauksessa olenkin täysin tosissani).

6 kommenttia:

  1. Minä olen kuullut mainitun vitsin hieman pitemmässä muodossa.

    Oli ongelma: lehmät eivät lypsäneet tarpeeksi. Palkattiin taiteilija, insinööri ja fyysikko (jossain versiossa matemaatikko, toim. huom.) tutkimaan miten lehmät saadaan lypsämään enemmän. Kullekin annettiin mahdollisuus tehdä kokeita testimaatilalla, Viikon kuluttua he esittelivät ratkaisunsa:

    Taiteilija oli maalannut lehmän karsinoiden seiniin värikkäitä abstrakteja maalauksia ja soitti niille musiikkia. Lypsivätkö lehmät paremmin, sitä hän ei ollut mitannut, mutta väitti niiden olevan nyt onnellisempia. Insinööri oli säätänyt navetan lämpötilan ja valaistussyklit optimaalisiksi sekä rakentanut tehokkaan lypsyrobotin. Hänellä oli tarkat tilastot kunkin lehmän maitomääristä, ja esitteli ylpeänä graafeja jotka osoittivat 25 prosentin tuotannon lisäystä.

    Viimeisenä kuultiin fyysikkoa. Lehmät ja rakennus olivat täysin ennallaan, paitsi paikalle oli tuotu liitutaulu. Hän kohahdutti yleisöä väittämällä keksineensä 'täydellisen ratkaisun', jonka seuraavaksi esittäisi. Sitten hän otti käteensä liidun ja piirsi taululle suurehkon ympyrän, ja lausui: "Aloitetaan olettamalla pallonmuotoinen lehmä tyhjiössä..."

    VastaaPoista
  2. Moikka!

    Kiitos hyvästä ja mielenkiintoisesta tekstistä!

    Olisikohan tekstin alkuun voinut laittaa, että kirjoittajana ei olekaan Laura. Minulla meni tekstiä lukiessa suurin huomio siihen, että pohdin onko muka Laura ammatiltaan oppilaanohjaaja ja muita olennaisia seikkoja.. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti! Itseänikin rassaa, jollei tekstistä tiedä, kuka sen on kirjoittanut, eikä ole kätevää, jos kirjoittaja löytyy vasta tekstin alareunasta. Lisäämme siis kirjoittajan tästedes alkuun aina, olipa kyseessä kuka hyvänsä!

      Poista
  3. Esikoiseni pohti taannoin, että sellainen henkilö, joka itse oppii asiat helposti, ei ole välttämättä paras opettaja. Kaipaisinkin kouluun enemmän oppimaan oppimista, lukutekniikoiden ym, ajattelemisen ja kysymyksen asettelun opettelua. Vaikka ihan oppiaineena, josta oppilaat saisivat kirjankin:)

    Monien oppilaidenkin olisi hyvä pysähtyä miettimään omaa oppimistaan. Ja varmasti meidän vanhempienkin, silloin olisi hieman helpompi olla avuksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vain, opettajien on usein vaikea samaistua oppilaisiin, jotka eivät ymmärrä asioita selittämisen jälkeen. Usein opettajan on aluksi vaikea edes hahmottaa, miten oppilas VOI OLLA ymmärtämättä asian, joka hänen mielestään tuntuu täysin itsestäänselvältä. Jokaiselle opettajalle tekisi hyvää olla itse aika ajoin tilanteessa, jossa ei oikein ymmärrä asioita.

      Opiskelutaitoja käsitellään omassa aineessani, oppilaanohjauksessa, joten niiden opetus on luonnollisesti lähellä minunkin sydäntäni. Opon oppikirjoissa on yleensä tietoa oppimisen oppimisesta. Kaikissa kouluissa ei näitä kirjoja kuitenkaan käytetä, yleensä rahasyistä.

      Poista