tiistai 4. helmikuuta 2014

Tarvitseeko lottovoiton syntyäkseen Suomeen - vai ässäarvan siitä selvitäkseen?



Sain viikko sitten opetettavaksi 25 oppilaan ryhmän muutaman vuoden takaisia lukiolaisia, joukossa joitakin tätä vanhempia. Mieletön joukko: arvosanat lukiosta huikeita, ehdoton opiskelumotivaatio, lähes sataprosenttinen läsnäolo, ei myöhästelyä, ei häiriöitä, ei facebookin räpläystä. Kaikilla kirjat, kynät ja kumit, laskimet ja pohjaton oppimisen tarve.
Ryhmä valmennuskurssilaisia.

Helsingin Sanomat uutisoi jokunen viikko sitten (20.1.2014) enemmän tai vähemmän tarkoitushakuisesti valmennuskurssien hinnakkuudesta ja tämän myötä syntyvästä eriarvoistumisesta. Valmennuskurssin kerrottiin maksavan jopa 6000 euroa, ja sisään päässeiden kerrottiin joissakin tapauksissa koostuvan peräti 80-prosenttisesti valmennuskurssin käyneistä. Jep, räikeää epätasa-arvoa siis! Apuun onkin ilmoittautunut muun muassa ilmaisia valmennuskursseja tarjova Varjovalmennus, ja lisäksi valtaisa määrä asiantuntijatyötunteja on valjastettu sen pohtimiseen, kuinka luoda pääsykoeprosessista vähemmän kurssitusta ja preppausta vaativa.

Ilmaiset valmennukset tahi pääsykoeprosessien uudistaminen valmennuskurssien epätasa-arvoisuuden vähentämiseksi on kuitenkin jonninjoutavaa puuhastelua, sillä todellinen eriarvoistumisen teollisuuslaitos löytyy toisaalta. Tuon tehtaan käsittelystä seuraa niin pahaa jälkeä, että voi vain iloita, jos edes jollakin on mahdollisuus, rahalla tai ilman, päästä jonkinlaiseen koomasta heräämisprosessiin.

Nimittäin: oliko niin, että peruskoulun ja lukion suorittanut ihan näppärästi muun muassa 
· osaa tutkia funktion muutosnopeutta graafisin ja numeerisin menetelmin
· osaa ratkaista eksponenttiyhtälön logaritmin avulla
· osaa muotoilla ongelmia yhtälöiksi
· on  saanut myönteisiä oppimiskokemuksia matematiikan parissa työskennellessään ja oppinut luottamaan omiin kykyihinsä, taitoihinsa ja ajatteluunsa, on rohkaistunut kokeilevaan, tutkivaan ja keksivään oppimiseen
· on hankkinut sellaisia matemaattisia tietoja, taitoja ja valmiuksia, jotka antavat riittävän pohjan jatko-opinnoille (Lukion OPS, 2003, lyhyt matematiikka, pakolliset kurssit)
Ja oliko niin, että mitään uusia menetelmiä ei voi ottaa käyttöön, koska ne voisivat viedä aikaa edellä mainittujen asioiden omaksumiselta? Ja että ongelmana koulussa ei ole muu kuin oppilaiden ajoittainen häiriökäytös, eli se, että silloin tällöin he eivät istu paikoillaan, liikkumatta, hiljaa, ja opettajien tästä väsyminen?

Usko edellä esitettyyn lienee monella luja, mutta kerronpa kuitenkin erään esimerkin.
Teetän valmennuskurssilaisillani joka vuosi tehtävän, jonka on osoitettu olevan poikkeuksellisen tehokas muokkaamaan käsitystä matemaattisen tehtävän luonteesta (Stylianides & Stylianides, 2011), ja joka lisäksi tarjoaa käytännössä lähtötasosta riippumatta ainutlaatuisen onnistumisen ja oivalluksen tunteen. Tehtävä näyttää ulospäin perinteiseltä kompatehtävältä. Juju on siinä, että tehtävän ratkaisua on täysin mahdotonta nähdä tehtävästä "ulospäin". Ratkaisun ymmärtää ja näkee vasta, kun on edennyt tehtävässä täysin tarpeettomilta tuntuvien vaiheiden yli. Nämä vaiheet ovat hyvin helppoja, kymmenvuotiaat ratkaisevat ne melko nopeasti. Kymmenvuotiaat myös etenevät niihin melko nopeasti, sillä he eivät jää pohtimaan, mitä tehtävässä kannattaisi tehdä - he vain tekevät.

Mutta miten toimii koko uljaan koulujärjestelmämme läpi luovinut? Viiden vuoden kokemuksellani - lähes 200 kurssilaisen, kaikki fiksuja ja briljantteja, kunhan on koulun sementtimuuraus saatu ensin tuhannen päreiksi - voin kertoa, kuinka homma sujuu. 
Ensin tuijotetaan epäuskoisina. Ja sitten ollaan hiljaa. "Tehkää parin kanssa tai pienessä ryhmässä", sanon. Kaikki istuvat edelleen hiljaa (koulussa pärjänneet ovat todella oppineet olemaan hiljaa, siihen heitä on kai kärsivällisesti 12 vuoden ajan opetettu). Hetken kuluttua yksi tai kaksi aktiivisinta ryhmäytyy. Muutama sanoo jotakin, muutama kirjoittaa yksinään paperille jotakin. Useimmat pohtivat kuumeisesti, mikä on ratkaisu. Oikein näen, kuinka otsasuonet pullistuvat: "mikä on vastaus, mikä on vastaus, omg mä en tajua mikä tässä voi olla vastaus".  Noin kymmenen minuutin kuluttua painostan kurssilaiset yhteistyöhön ja puhumiseen (noin kymmenessä minuutissa kymmenvuotiaat ovat ratkaisseet koko homman). Nyt kurssilaiset siis puhuvat. Kiertelen kuuntelemassa. He kertovat, kuinka eivät millään voi keksiä ratkaisua. He tuijottavat tehtävän viimeisiä rivejä ja miettivät kuumeisesti, mitä niistä voisi nähdä. Kukaan ei usko pystyvänsä keksimään ratkaisua. Kukaan ei tee mitään lähteäkseen liikkeelle ratkaisun etsimisessä. Kukaan ei tee mitään. Kun ei ole ratkaisua, ei ole mitään.

Tehtävän ensimmäisessä vaiheessa, johon vinkkaan noin vartin kuluttua, täytyy etsiä kaikki kolmen positiivisen kokonaisluvun yhdistelmät, joiden tulo on 36. Termejä, kuten "kokonaislukua" ei tarvitse tuntea, ne selvitetään tarvittaessa yhdessä, riittää siis löytää tarvittavat yhdistelmät. Tässä vaiheessa odotan, että jokainen ryhmä keksii ainakin yhden. Korostan: keksii vaikka, että 3*6*2=36. Tai että 4*3*3=36. Tai että 12*3*1=36. Mutta tiedättekö mitä: jotkut ryhmät eivät keksi ensimmäistäkään. Tämä vetää sanattomaksi joka kerta.
Syy: ei puhetta, ei prosessia, ei ajattelua, ei ideaa. Ryhmät ovat mieluusti edelleen hiljaa, tuijottaen viimeisiä lauseita tai tuskaillen yleisesti. 
Toinen syy: suoritus- ja välttelyorientaatio. Tenttiruletin ympärillä pyörivä koulujärjestelmä opettaa oppilaat arvostamaan ja etsimään ainoastaan oikeaa vastausta (ja opettaa myös virheellisesti, että elämässä useimmiten on olemassa oikeita vastauksia). Vastaukseen pääsemisellä ei ole merkitystä - olivatko perustelut loogisia, mitem osaisi selittää ratkaisunsa, onko ratkaisu löydettävissä muilla menetelmillä, onko ratkaisu yksiselitteinen? Virheiden välttelyyn opittuaan oppilaat eivät uskaltaudu kokeilemaan: 12 vuoden ajan on tullut opittua, että turvallisinta on olla tekemättä mitään. Niin ei tule punakynää.
Kolmas syy: koulusta ei jää käteen tämän vertaa. Mitä h-tin hyötyä on vaatia kouluihin Väisälän geometriaa tai syvempää trigonometriaa tai ylipäätään yhtään mitään, jos semmoinenkin yleishyödyke kuin kertolasku on opeteltu korkeintaan aivojen pistarilohkoon, joka puolestaan on eristetty käytännön elämän työkalupakista täydellisesti? Kertolasku kun vielä kuuluu asioihin, joiden opettelua ei useimmiten vastusteta siksi, että "ei tätä kuitenkaan mihinkään oikeassa elämässä tartte".

No niin, ei tämä niin pahaa ole miltä näyttää. Vähän avustettuna ryhmät saadaan käyntiin, ja ennen pitkää kaikki vaihtoehdot on löydetty. Pisin aika ryhmältä kaikkien kolmikoiden löytämiseen on tainnut olla noin 40 minuuttia. (!). Kolmikoiden löytämisen jälkeen jotkut ryhmät ovat oikeastikin vauhdissa: kurssilaiset etenevät nyt enempiä pohtimatta, ja huomaavat hiljalleen mistä on kyse. Osa ryhmistä puolestaan jää uudestaan jumiin, sillä seuraavaksi pitäisi laskea summia. Se on sentään helppoa, mutta koska se on helppoa, sitä ei välttämättä tule kirjoittaneeksi paperille. Ja kun ei kirjoita paperille, ei näe olennaista pointtia.

Tässä kaikessa kierrän jakelemassa vinkkejä niin pitkään, kunnes viimeinenkin valaistuu. Niin käy aina. Tehtävä on hauska ja oivalluksen ilo tuntuu lähes fyysisenä luokan sisäisen puristuksen rentoutuessa. Tuosta tehtävästä on jo viiden vuoden ajan alkanut keväinen matkamme kohti pääsykoetta.

Kyseiseen kurssiin liittyvän pääsykokeen sisäänpääsyprosentit kieppuvat 6 prosentin hujakoilla. Minun ryhmistäni sisään on mennyt joka vuosi yli 25 prosenttia, viime keväänä huimat hieman yli 40 %.  
Miten se on mahdollista? Koska kevään aikana hikoilen aivoni ja olemukseni puhki onnistuakseni a) aktivoimaan kurssilaiset, b) saamaan kurssilaisille aikaiseksi matemaattisen itsetunnon sekä c) tekemään heistä autonomisia. Koska kevään aikana käytetään aika oppimiseen, ei opetteluun
Tämä onnistuu. Ja sen on pakko onnistua, sillä kurssilaisten on selvittävä pääsykokeestaan itse. Ja hehän selviävät, sillä heillä oli siihen alunperinkin kaikki edellytykset. Opettajan on tehtävä itsensä täysin tarpeettomaksi, ja tällä kurssilla toteamus ei jää korulauseeksi.

Kurssi on jokainen kerta ollut sanomattoman kiva, ja olen jokaisesta kurssilaisestani loputtoman ylpeä (terkkuja vaan kaikille entisille ja nykyisille!). Opiskelupaikkojen lisäksi olen onnistunut tarjoamaan heille hyvän fiiliksen, sillä kurssilaiset ovat jokaisena vuotena, kaikissa ryhmissä arvioineet motivointitaitoni, teknisen osaamiseni sekä opetusmenetelmäni keskiarvon korkeammaksi kuin 4,5, maksimin ollessa 5 (oppimisen ja viihtymisen on siis mahdollista kulkea käsi kädessä, niin tiukasti kuin tätä ajatusta jotkut vielä vastustavatkin). Tätä ei kuitenkaan tapahdu ihan jokaisella Suomessa järjestetyllä valmennuskurssilla. Päinvastoin, kuten Hesarin artikkelissakin todetaan, on valmennuskurssijärjestäjien joukko varsin kirjava, opetuksen tasosta puhumattakaan.

Mutta onko epäreilua se, että pieni ja sattumanvarainen joukko yhden alan pyrkijöistä osuu kurssilleni ja tuon sattuman seurauksena jopa seitsenkertaistaa sisäänpääsyn todennäköisyytensä? Ei. Epäreilua on se, että aivan suunnaton joukko mahtavia ihmisiä, joista lähes jokainen on aktiivinen, innokas, luova, ahkera, kiinnostunut, tiedonjanoinen, looginen, kriittinen, perusteleva ja niin edelleen survotaan jonkinlaiseen opettajakunnan helpolla pääsemisen mahdollistavaan formaldehydiin, jossa sitten lilluvat avuttomina kuin kaulastaan ylöspäin amputoidut. Epäreilua on se, että ylipäätään tarvitaan joku muistuttamaan alkujaan täydelliselle oppijalle kuinka toimia, kuinka puhua, kuinka ajatella, kuinka oppia.

Ehkä hieman kärjistän. Ovathan suomalaiset koulunsa suoritettuaan sentään aloitteellista, osaavaa ja fiksua väkeä. 



Vaihtoehto samantahtiselle opetukselle, joka tuo mukanaan vaatimuksen oppilaiden hiljaisuudesta, liikkumattomuudesta ja passiivisuudesta: http://maot.fi/2014/02/luota-oppilaan-haluun-tehda-itselleen-mielekasta-tyota-menetelma/


Kysymysmerkin voisi kai jättää pois. Kuva: Opettaja-lehden takakansi, ko. kirjan mainoksesta.


26 kommenttia:

  1. Miten sinulle on kehittynyt tuollainen messiaskäsitys itsestäsi?! Minusta tuntuu, että et kirjoita tosissasi vaan vitsinä, kolumnisti Matti-Esko Hytösen tyylillä, ylettömästi itseäsi kehuen. Tällainen paasaus on luotaantyöntävää. Etkö osaa kirjoittaa asioista asioina nostamatta koko ajan esiin omaa ainutlaatuisuuttasi?

    Kuulin, että paikallisessa kansalaisopistossa oli opettaja, joka kyseli koko ajan oppilailta, eikö ollutkin mahtava tunti ja kerjäsi kiitosta. Oppilaat alkoivat kaikota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokainen meistä on ainutlaatuinen, ja opettajan asemassa olevien soisin kaikkien tunnistavan tämän ainutlaatuisuuden myös oppilaissaan.

      Marjatta, miksi olet niin pahoillasi selkeiden epäkohtien esiin tuonnista? Olen kuullut sinua kehuttavan välittäväksi ja positiiviseksi opettajaksi, josta on jäänyt hyvät muistot. Voisi luulla, että agendamme on siis yhteinen, eli oppilaan hyvinvointi ja koulumaailman ainainen parantaminen. Vitsillä en tätä tee, tunteella kylläkin.

      Poista
    2. Niin, mutta Laura, minusta muutkin ovat hyviä! Opettaminen on yhteistä työtä. On epäviisasta ja tahditonta nostaa itseään muiden opettajien kustannuksella.

      Yhteen aikaan myös yläluokkien kokeiden lopussa suosittiin arviointiosioita, joihin oppilaat saivat/joutuivat arvioimaan opettajaansa, omalla nimellä jopa toisin kuin yliopiston arvioissa. Tottakai siihen piti oppilasparan vääntää jotain maailman parhaasta opettajasta. Minusta tällainen oli niin vaivaannuttavaa ja ällöä, että jätin itse nämä arviot pian pois. Jotkut sitten vielä lukivat saamiaan kehuja kovaan ääneen opettajainhuoneessa. Minusta opettajan pitää keskittyä vain oppilaisiin, ja oppilaiden pitää saada keskittyä harjoiteltavaan asiaan eikä opettajansa imartelemiseen.

      Koulumaailmassa on paljon parantamista. Siitä olen kanssasi aivan samaa mieltä!

      Poista
    3. Kritisoin koko koulujärjestelmää. Ihmiset osaavat toki kaikenlaista koulusta päästyään, mutta koulutuksen järjestäjän tavoitteet onnistuvat aika kehnosti, jos lukion suorittaneilla on pääasiallisesti hankaluuksia tavallisissa laskutoimituksissa, ja jos aktiivisuuteen ja toimintaan ei ole harjaannuttu. Suurin osa yksittäisistä opettajasta tekee varmasti parhaansa. Tämä on kuitenkin hankalaa nykyisten rakenteiden keskellä.

      Koska "nykyjärjestelmä" ja "nykyrakenteet" ovat me kaikki ihmiset niiden sisällä ja ympärillä, voivat ne muuttua vain meidän toimiemme seurauksena. Yksittäinen opettaja voi alkaa kyseenalaistaa esimerkiksi samantahtista opetusta, mikä on mahdollista muiden opetusta häiritsemättä, ja antaa samalla viestiä muutoksen tarpeesta ja halukkuudesta siihen. Kenenkään on kuitenkaan vaikea toimia, jos kokee olevansa näkemyksessään yksin. Siksi asioista puhuminen on hyödyllistä, ja erityisesti näin verkon välityksellä voi löytää tsemppihenkeä, vaikka omassa koulussaan kohtaisikin vastustusta.

      Hyvä pointti Sahlbergilta: http://www.image.fi/artikkelit/n-koulu-ei-kehity#

      Poista
    4. Mutta Sahlberg ei puhu mitään käytännön toteutuksesta. Tuollainen visiointi on helppoa.

      Poista
    5. Onneksi edes jokin asia tässä maailmassa on helppoa! Tosin käsittääkseni Sahlberg on käyttänyt melkoisesti aikaa ja vaivaa perehtyäkseen asioihin, jotta voisi esittää visioita, joille löytyy perusteluita ja joiden toteuttamiseen on olemassa mahdollisuuksia.

      Marjatta, jäin vielä pohtimaan palautteenantoa. Ei ole poikkeuksellista (ainakaan suomalaisessa kulttuurissa) kokea onnistumisesta kertominen itsensä toisten yläpuolelle nostamisena, kuten kirjoitit. Kuitenkin näkisin, että jokaisen olisi käytännöllistä oppia tunnistamaan, milloin asiat sujuvat, milloin eivät (niin itsensä kuin toistenkin tekemisistä). Tämä voi mielestäni toteutua vain sosiaalisessa kontekstissa. Koska koulussa korostuu yksilötyö sosiaalistumisen sijaan, onko vaarana, että onnistumisten ja niihin liittyvien merkitysten tunnistaminen jää vajaaksi? Ja entä, jos toinen on hakoteillä, ja siihen haluaisi puuttua: kuinka tehdä se rakentavasti, siten, että puuttumisesta on kohteelle hyötyä? Kerroit, että palautteenanto menee helposti merkityksettömäksi imarteluksi ja jopa ällöksi. Olisiko tarvetta asian harjoittamiseen sen pois jättämisen sijasta? Hyödyllinen palautteenanto vaatii joskus myös rohekutta, ja tätäkin koulun olisi hyvä oppilaissaan vahvistaa.

      Poista
    6. Kyse onkin juuri siitä, miten se tehdään. Oppilaat antavat kyllä opettajalle kiitosta pyytämättä, kun/jos niin kokevat. On jotenkin hyvin epäarvokasta sitä kysellä.
      Itse rohkaisin oppilaita heti mainitsemaan, jos mentiin liian nopeasti tai jos he olivat väsyneitä johonkin työtapaan tai jos heillä oli jotakin, mitä piti purkaa ensin pois mielestä. Tottakai sen aistii pian tunnin alussa, jos työ ei suju ja vaihtaa sitten menetelmiä tilanteen mukaan. Tuo on ihan normaalia opettajan käytöstä.
      Mutta jos odotetaan, että oppilas osaa neuvoa opettajaa tämän opettajuudessa, niin silloin hänelle laitetaan liian kova taakka. On vääränlaista rohkeutta, jos oppilas menee sanomaan opettajalle, että tämä ei osaa opettaa. Se on ihan yhtä väärin kuin se, että opettaja sanoisi oppilaalle, ettei tästä ole mihinkään. Kyllä oppilaan ja opettajan välisessä suhteessa tarvitaan hienotunteisuutta puolin ja toisin.

      Ei onnistumisesta kertominen sinänsä ole itsensä toisten yläpuolelle nostamista, mutta sinä kyllä teet juuri niin. Olet oikein tummentanut kohdan, jossa kerrot, että opettajat ovat amputoineet oppilaansa päästäkseen helpolla ja sinä sitten korjaat niitä tuhoja. Minusta tuo on ihan uskomattoman rumaa. En myöskään ymmärrä, miksi julkistat noita opiskelijoilta saamiasi pisteitä. Nehän ovat henkilökohtaista palautetta sinulle työsi suunnittelun pohjaksi. Itse pidän arvossa vaatimattomuutta.
      Vanha sanonta kuuluu "Omakehu haisee!", minusta se pitä edellen paikkansa. Huomaatko, ei Sahlberg eikä 12-vuotias tuolla alla olevassa linkissäsi nosta itseään jalustalle, vaan puhuvat asiasta.

      Poista
    7. Hiljaa, liikkumatta, passiivisesti, jotta opettajalla olisi näennäinen työrauha. Passivoinnin haitat ovat ilmeiset. Syy ei ole yksittäisessä opettajassa, vaan meissä kaikissa, jotka ylläpidämme järjestelmää.

      Palautteenanto kurssilla tapahtuu kurssin järjestäjän toimesta. Kurssin aikana ei keskitytä opetuksen arvioimiseen, vaan oppilaiden kanssa työskentelemiseen.

      Poista
    8. Hiljaa ollaan varsinkin oppilaiden rauhan takia. Tottakai opettajakin kärsii, jos tunnilla mölytään. Liikkumattomuus kuulostaa joltain keskitysleiriltä eikä nykykoululta. Jokainen opettaja toivoo aktiivisia oppilaita. Mielestäni koulua voidaan kehittää mustaamatta nykyistä koulun tilaa aivan tunnistamattomaksi ja opettajia hölmöiksi. Aivan postauksesi lopussa sinä yhtäkkiä heräätkin ja epäilet liioitelleesi.

      Palautteenannosta yliopistojen kursseilla. Tiedän, että ne tehdään kurssin järjestäjän toimesta, mutta sinä olet se, joka päätit julkaista saamasi palautteen. En ymmärrä, mitä tarkoitusta tämä palvelee, ellet sitten halua mainostaa näin omia kurssejasi.

      Poista
    9. Marjatta, olet nyt osoittanut lukeneesi postauksen kolme viimeistä kappaletta. Seuraavaksi keskustelua voisi käydä niistä kymmenestä edeltävästä.

      Poista
    10. Niihin minulla ei ole mitään sanomista, koska matematiikka ei ole alani. Minua on häirinneet juuri nämä esiin nostamani asiat, mutta sinä et halua vastata niihin, sama millä tavalla kysyn. Toivotonta.
      Lopetankin nyt sitten tähän onnea ja menestystä toivottaen!

      Poista
    11. Vielä lisään, että luin nyt taas uudelleen koko postauksesi. Lähes joka kappaleessa sinä kirjoitat, miten huonosti ja väärin on ennen opetettu ja nyt on sitten tarjolla jotain ihmeellistä.

      Jouduin muutaman kerran työurani aikana äkkiseltään matematiikan opettajan sijaiseksi. Siellä ne oppilaat ratkoivat posket punaisina tehtäviä ja neuvoivat toisiaan. Ei näyttänyt siltä, että matematiikan tunnilla olisi ollut hirveätä jäykistelyä sen enempää kuin minun kielten tunneillanikaan.

      Älä siis tee nykykoulusta mitään vankilaa, koska se ei ole sellainen äläkä opettajista vanhanaikaisia karttakepinheiluttajia. Valtaosa suomalaisista opettajista on todella hyviä työssään.

      Poista
    12. Marjatta, olen käynyt kanssasi tätä keskustelua, joka on perustunut tekstini tahalliseen tai tahattomaan väärin ymmärtämiseen ja epäolennaisuuksien esiin nostamiseen. Jos sinä koet kyselysi toivottomiksi, on melkoisen toivottomalta tuntunut myös näihin syytöksiisi vastaileminen.

      Olemme perustavasti eri mieltä vaatimattomuuden käsitteestä. Vaatimattomuuden ei tarvitse pitää sisällään sitä, ettei itsestään saisi kertoa mitään, tai että onnistuminen jossakin asiassa tulisi salata. Käsitteen lisäksi katsomme vaatimattomuutta myös eri näkökulmasta - sinä arvojen, minä käytännön. Olet saanut kasvatuksen, jonka mukaan vaatimattomuus on itseisarvoinen hyve, ja pitää siis sisällään kaikenlaisen itsensä sivuun työntämisen. Käytännössä tällainen tekee asiat vaikeaksi, sillä minkäänlaisia valintoja on vaikea tehdä, ellei koskaan ole selvillä, kuka osaa mitäkin ja millaisia vahvuuksia ja onnistumisia kenelläkin on taustallaan. Ajattelet luultavasti, että onnistumisista kertominen on muiden asia, eikä niitä saisi nostaa esiin itse. Tämä ajatus on käytännön kannalta älytön, sillä useimmilla ihmisillä on muutakin tekemistä kuin käydä ympäriinsä kertoilemassa, mitä joku toinen osaa, jottei hänen tarvitsisi tehdä sitä itse. Edelleen olen myös sitä mieltä, että palautteenantoa sekä itsensä ja toisten tekemisten arviointia pitäisi ehdottomasti vahvistaa.

      Teksti ei kuitenkaan käsittele itseäni tai onnistumisiani. Lukutaitoinen lukija ymmärtää sen käsittelevän koulun passivoivaa vaikutusta. Ei yksittäisten opettajien huonoa työtä, vaan sitä systeemiä, joka pitää sisällään yksisuuntaisen opettajan kysymyksiin oikein vastailun sen sijaan, että oppilaat itse aktiivisesti toimien ja keskustellen työskentelisivät oppiakseen. Olen käyttänyt tekstissäni ironiaa, ja vaikka kirjoitankin tosissani, käytän tehokeinoina mm. liioittelua. Itsestäni keskustelemisen sijaan haluan nostaa esiin kouluun liittyviä epäkohtia. "Koulu" ei ole yksiselitteinen ja sisäisesti homogeeninen laitos, opettajat ja systeemit eroavat toisistaan toisten ollessa hyviä, toisten huonompia, monien ollessa keskenään yksinkertaisesti erilaisia. Näin ollen on selvää, että puhuessani koulusta yksinkertaistan ilmiötä. Teen tämän, jotta saisin muutostarpeelle huomiota. Vaikka kaikkea ei tarvitse muuttaa, jotakin kuitenkin tarvitsee, ja tämän eteen haluan työskennellä. Yhteistyössä muiden kanssa voin käydä keskustelua, missä määrin esittämäni epäkohdat ovat todellisia ja olennaisia, ja missä määrin ja millä keinoin niihin voidaan vaikuttaa. Esittämäni näkökulmat eivät ole yksiselitteinen totuus, vaan lähtökohta niiden käsittelylle.

      Vastaus kysymykseesi, miksi julkistin palautteen: jotta olisi numeerinen arvio sille, miten oppilaat ovat kurssin kokeneet. Numeerinen osoitus siitä, että kurssilaiset voivat sekä oppia että viihtyä. Tulkitsit tämän kuitenkin itselleni käsittämättömästä syystä siten, että käyttäisin kallisarvoisen opiskeluaikamme oppilailta palautteen kyselemiseen ja oman egoni pönkittämiseen. Se olisikin varmasti tehokas tapa saada kurssilaisten sisäänpääsyprosentit korkeiksi! (Ja tämä oli nyt sarkasmia). Myöhemmin totesit, että tiedät palautteen tulevan kurssin järjestäjän toimesta, ja kuitenkin katsoit asiaksesi samaistaa minut opettajaan, joka käyttää aikansa itsensä ympärillä pyörimiseen. Tekstistäni käy kyllä selväksi, että kursseilla nimenomaan pyöritään kurssilaisten, ei itseni ympärillä.

      Olet siis lukenut tekstini suhtautuen siihen lähtökohtaisesti negatiivisesti, antaen suhteettoman suuren painoarvon käyttämilleni tehokeinoille. Tämä ei ole hedelmällinen lähtökohta keskustelulle. Vaikka laitankin itseni likoon koulua käsitellessäni, ei se tee mukavammaksi vastaanottaa kommentteja, jossa minut todetaan luotaantyöntäväksi tai haisevaksi. Minun on vaikea ymmärtää, miksi pidät onnistumisesta kertomista huonompana käytöksenä kuin omaa tapaasi sylkeä haukkumasanoja yksittäisiin tehokeinoihin kohdistuvan ärtymyksesi nimissä.

      Viimeiseksi: kirjoitan valmennuskurssista, en yliopiston kurssista.

      Poista
    13. Laura, pyydän anteeksi.
      Tarkoitukseni ei ollut loukata, mutta eihän se mitään korjaa. Loukkasin. Meillä on ilmeisesti vain niin erilainen maku ja tyyli, että emme ymmärrä toisiamme. Minä edustan todellakin "vaatimattomuus kaunistaa" -sukupolvea, enkä haluaisi maailman muuttuvan päinvastaiseksikaan.

      En ole ymmärtänyt tekstiäsi ironiseksi vaan aika tosikkomaiseksi, olen siitä pahoillani.

      En ole sanonut mitään oppitunneistasi, ne ovat varmaan todella rautaisia ja asiaan keskittyviä. Olen puuttunut vain siihen, että sinä niin ylenpalttisesti kehut itseäsi täällä blogissa samalla vähätellen toisten opettajien työtä hyvinkin pilkallisesti. Kyllä ne nuoretkin löytävät sinun mielipiteesi täältä blogista.

      En ole samaistanut sinua kehenkään enkä ole käyttänyt haukkumasanoja. Nostin sen kiitosta pyytävän opettajan esimerkillä esiin sen, miltä tällainen väärään asiaan keskittyminen tuntuu. Onhan se raskastakin, jos pitää aina miettiä palautetta. Suomessa on näihin päiviin asti saanut opettaa rauhassa ja omia hyväksi havaitsemiaan menetelmiä käyttäen toisin kuin esim. sekä Venäjällä että USA:ssa. Englannissa julkaistaan koulujen tulokset yksityiskohtaisesti sanomalehdissä. Jotkut väläyttelevät aina silloin tällöin meilläkin sanaa "tulosvastuu", jolloin oppilaiden oppimisen tulkittaisiin olevan aina mekaanisesti opettajasta kiinni. Tällaisessa koulusysteemissä olisi aina arviointi päällä ja luovuus tipotiessään.

      En halunnut siis hermostuttaa sinua enkä ärtyä itse. Näin siinä vain valitettavasti kävi.

      Toivon ihan viimeksi, että näkisit, että koulun kehittämisessä kannattaa aina remontoida hyvän päälle eikä ehdottaa sitä romutettavaksi.

      Poista
    14. Kiitos kommentistasi! Enköhän ole itsekin lukenut keskusteluamme hieman nokkiini ottaneena. Haudatkaamme sotakirves, jatkakaamme mieluummin nostamasi näkökulman pohtimista.

      On totta, että syyllistäminen on huono tapa saada asioihin muutosta. Jos kokee joutuvansa puolustuskannalle, on vaikea ottaa vastaan muutosehdotuksia. Tässä kohdin tarkoitukseni onkin ollut ennen kaikkea ravistelu. Sillä voimmeko kuitenkaan olla tyytyväisiä kuvaamaani tilanteeseen? Jos opettajat nyt tekevät parhaansa, onko ainoa mahdollisuus tyytyä tähän? Mielestäni ei. En näe ongelmaa muutenkaan opettajissa, vaan menetelmissä. Opettajien hyvä tarkoitus menee hukkaan ja lisää varmasti väsymyksen tunnetta ja kyynisyyttä, jos näkee vaivaa työrauhan tavoitteluun (ja nyt tarkoitan opettajan kuunteluun perustuvaa hiljaisuuden ihannetta) ja esimerkkien ja tehtävien suunnitteluun, eivätkä tulokset sittenkään ole mainittavat. Omatahtinen opiskelu on yksi esimerkki toisenlaisesta lähestymistavasta, ja tästä menetelmästä olen kuullut lukuisten opettajien raportoivan pelkkää hyvää (viimeisimpänä esimerkiksi http://openbiomi.com/2014/02/08/uusi-oppiminen-lisaa-vapautta-ja-vahentaa-pakkoa/). Omatahtinen opiskelu on perustana valmennuskurssillammekin, vaikka siellä näennäisesti teemoittain edetäänkin.

      Mitä tulee romuttamiseen, on siinä vaaransa. Kuitenkin Pasi Sahlbergin ajatuksin: "Tehkää rohkeita muutoksia. Ottakaa jotain pois. Sitten on mahdollista miettiä, millä täyttää syntynyt tila." Romuttaminen sisältää riskin, mutta toimeen tarttumattomuus näivettää hitaasti ja lopullisesti. Ja niin kauan kuin vanhaa pidetään yllä, on siihen vaikea tehdä muuta kuin näennäisiä korjauksia. Tai oikeastaan: vanhan päälle kannattaa ja on pakkokin rakentaa, mutta kuinka suuri osa nykykoulusta tarvitaan uuden perustukseksi?

      Poista
    15. Piti vielä todeta, että olen kaikkea muuta kuin mittaamisen ja seurannan kannalla. Tästä olen kirjoittanut opettajien osalta blogissa (http://peruskoulupesula.blogspot.fi/2013/08/sopivalla-lusikalla.html sekä http://peruskoulupesula.blogspot.fi/2013/09/keksit-pyoran-mutta-varastohyllymmehan.html), ja osaamisen arvioinnin näkökulmasta LUMAT-lehdessä (http://www.luma.fi/lumat/2651).

      Poista
  2. Lähes identtinen sisältö 12-vuotiaan koululaisen kertomana:
    http://yle.fi/uutiset/kasiluokkalainen_jenna_onko_koulu_omistettu_vain_kilteille_tytoille/7057000

    VastaaPoista
  3. Olen saanut jonkin verran kyselyjä tekstissä kuvatusta tehtävästä. Tehtävä siihen liittyvine ohjeistuksineen löytyy mainitusta lähteestä (Stylianides & Stylianides, 2011, linkki tekstissä). Halutessaan voi myös ottaa yhteyttä laura.tuohilampi'at'helsinki.fi tehtävän saadakseen tai lisätietoja kyselläkseen.

    VastaaPoista
  4. Oliko valmennuskurssit tässä vain aasinsilta, vai oliko tarkoitus ohittaa se 'tarkoitushakuisen uutisoinnin' kärki että tuo 'pieni ja sattumanvarainen joukko' on sattumanvarainen vain ehdolla *maksukykyinen*? Lottoon osallistuminen ei ole ilmaista ja arpalipun ostajista halutuille koulutusalalle pääsevät seitsenkertaisella todennäköisyydellä ne jotka voittavat Tuohilammen, siitäkö pitäisi olla iloinen?

    Ei sillä että blogisti olisi aivan väärässäkään. Eikö alkujaan lukiolaitos ollut vain koulumaisiin mittapuihin kasvanut 'valmennuskurssi' maamme ainoan yliopiston pääsykokeeseen. Mikä tosiaan on lukiossa (ja sitä edeltävässä koulussa) on pielessä kun monet yliopistot ja tiedekunnat katsovat tarpeelliseksi valikoida ylioppilaansa erillisillä pääsykokeilla, joihin menestymiseen ei nähtävästi riitä lukion eväät?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maksukyvyn vaade häviää, kun saadaan koulu toimimaan ja päästään eroon koko pääsykoerumbasta. Nykytilanteesta ei tarvitse kenenkään olla iloinen.

      Poista
    2. "pieni ja sattumanvarainen joukko yhden alan pyrkijöistä osuu kurssilleni ja tuon sattuman seurauksena jopa seitsenkertaistaa sisäänpääsyn todennäköisyytensä"
      Tässä on selvä valintavääristymän mahdollisuus . Valmennuskursseille ei osallistu satunnaisesti valittu joukko opiskelijoita. Ei ole vaikea kuvitella, että erityisen motivoituneet opiskelijat haluavat varmistaa sisäänpääsynsä kaikin keinoin, myös osallistumalla valmennuskursseille. Näin ollen heidän sisäänpääsynsä olisi ehkä ilman kurssiakin ollut selvästi keskiarvon yläpuolella.

      Kirjoituksen varsinainen pointti ei tästä kärsi, mutta tilastovirheet on aina syytä korjata.

      Poista
    3. Niinpä: motivaatio -> sisäänpääsy ennen pitkää, valmennuskurssilla tai ilman. Opiskeluun sitoutumatonta ei mikään valmennuskurssi auta, ellei sitten juuri auta sitoutumaan. Mihin taas ei tarvita kallispalkkaista sisältöosaajaa, motivaation kun on mahdollista syttyä tulotasosta riippumatta. Ja onneksi tänä päivänä verkon kautta voi saada tasokastakin sisältöoppia ilmaiseksi.

      Poista
  5. Stylianides & Stylianidesin (loistava tutkimus) testitulokset toivat mieleen Marshmallow Challengen, jossa esikoululaiset myös yleensä päihittävät yliopisto-opiskelijat. Efekti on sama: nuoret lapset tarttuvat heti toimeen ja kokeilevat asioita, koko koulujärjestelmän läpikäyneet jäävät ihmettelemään tehtävää eivätkä toimeen ryhdyttyään osaa vaihtaa taktiikkaa, jos suunnitelma ei onnistukaan.

    VastaaPoista
  6. Nauraisin vielä enemmän, ellei kysessä olisi vakava asia. Kiitos Laura hauskasta ja sattuvasta kuvauksesta. Näin se vain on. Tämä on tulos kun koulua suoritetaan. Uudenlaisen kouukulttuurin luomine kestää aikansa (liian kauan) ja aina on niitö jotka eivät kestä totuutta. Ei vanhoilla opeilla vaan pärjää. Vaikka en ole ollenkaan matikanmaikka enkä koulussakaan matikasta paljon tajunut, niin oletan että on helpompi opettaa kuin opettaa oppimaan ja vielä yhdessä. Mutta ei mahdosotnat sekään.

    VastaaPoista