maanantai 10. maaliskuuta 2014

Numeroarvostelulle kouluarvosanaksi 5-.

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Luin äskettäin Peter Elbow'n esseen Ranking, Evaluating and Liking vuodelta 1993. Yli 20 vuoden iästään huolimatta essee tuntuu edelleen tuoreelta, mikä ei ehkä kerro koulujen muutostahdista mitään kovin hyvää. Elbow peräänkuuluttaa tekstissään vähemmän arvostelua ja enemmän arviointia.
Esimerkki esseen arvioinnista:

  • Essee etenee selvästi
  • Esseessä on selvästi tunnetta mukana, mikä tekee siitä muistettavan.
  • Osa väitteistä on perusteltu heikommin kuin toiset.
  • Välillä essee liikkuu häiritsevästi tekstitasolta toiselle
  • Samalla tämä liikehdintä tuo tekstiin eloa
  • Kielioppivirheitä on enemmän kuin vähän, mutta vähemmän kuin paljon.
Oppilas voi palautteen avulla kehittää omaa toimintaansa. Ensi kerralla hän osaa varoa tekstin tasolta toiselle hyppelyä ehkä paremmin.

Esimerkki arvostelusta:

No niin, eiköhän oppilas tuon perusteella osaa kehittää taitojaan! Numeroarviointi ei kerro oppilaalle mitään muuta kuin että hänen tekstinsä on opettajan mielestä tietyllä pisteellä "hyvä - huono" -akselilla. Ja jotta koko homma olisi vielä mielivaltaisemman tuntuista, joku toinen opettaja olisi ehkä antanut samasta esseestä aivan eri numeron. Kaikille ylioppilaskokeita korjanneelle kokemus on varmasti tuttu: opettaja voi arvioida esseen eximian arvoiseksi mutta sensorin mielestä siitä tuleekin vain cum laude. Tai päinvastoin. Jo yli sata vuotta sitten tehty tutkimus havaitsi, että eri opettajat antavat hyvin erilaisia arvosanoja samasta esseestä (Starch & Elliott 1912). Asia ei ole nykypäivänä korjaantunut mihinkään, vaan edelleen eri opettajat arvioivat samat kokeet hyvin eri tavoin (esim. Brimi 2011, Willingham, Pollack & Lewis 2002).

Joku voi ajatella, että arvostelu ja arviointi voivat hyvin esiintyä rinnakkain. Opettaja voi kirjoittaa esseen loppuun arvioinnin ja tämän viereen lisätä numeron. Mutta silloin tapahtuu erikoinen ilmiö. Kun oppilas näkee isolla punaisella tussilla kirjoitetun numeron "7½", ei arviointi enää tunnukaan palautteelta tai kehittämisideoilta. Se vaikuttaa perustelulta numerolle "7½". Arviointi on muuttunut listaksi syitä, miksi numero ei ole 10. Jos arviointi ja arvostelu laitetaan rinta rinnan, joutuu arviointi väistämättä alisteiseen asemaan. Numero sysää arvioinnin sivuhuomautukseksi ja mitätöi sen kehittävän vaikutuksen. Oppilaat kokevat kommentit ohjeiksi saada parempi numero, ei neuvoiksi kehittää omaa työtään.

Ja joskus on parempi jättää kaikki arviointi sikseen. Oppilaat voivat aina silloin tällöin tehdä aineita, esityksiä tai muita töitä, joista ei anneta minkäänlaista arviointia. Silloin oppilaille on mahdollista tehdä jotain luovempaa kuin yleensä. Jos työstä ei tule mitään arviota, ei ole tarpeen pelata varman päälle. Taito- ja taideaineiden opettajille tämä on vanha asia, mutta kaikkien lukuaineiden opettajat eivät ehkä ole koskaan kokeilleet jättää osasta töistä arviointia kokonaan väliin.

II.

Myös Pekka Peura kirjoitti äskettäin LUMA-sanomissa arvioinnin haitallisuudesta. Hän kirjoitti, miten arviointi ahdistaa oppilaita, haittaa heidän oppimistaan ja heikentää koulumotivaatiota. Kaikki täysin totta, mutta tämänkin kirjoituksen näkökulma oli oppilaissa. Peuran artikkeli jätti vähäiselle huomiolle ihmisryhmän, joka myös kärsii koulujen numeroarvostelusta: opettajat.

Elbow'n ja Peuran kirjoitukset toivat taas mieleeni, kuinka ihanaa on olla oppilaanohjaaja: toisin kuin opettaja, ei opo anna oppilaille numeroita.

Jos olet opettaja, niin sinun voi olla vaikea kuvitellakaan, millaista onnea tämä on. Mieti:

  • Ei kokeiden tekoa, korjausta ja arvostelua.
  • Ei päättöarvosanojen pähkäilyä.
  • Oppilaat eivät koskaan tule ruinaamaan parempaa numeroa.
  • Esitellessäni uutta aihetta, eivät oppilaat koskaan kysy "tuleex tää kokeeseen?"
  • Minulta ei mene tunteja hukkaan kokeiden pitoon ja tarkistukseen, kertaustunneista puhumattakaan.
  • Oppilaat eivät koskaan sano mistään aiheesta, ettei sitä tarvitse enää opetella, koska koe meni jo.
Viihdyin oikein hyvin opettajana, mutta vihasin aina kokeita ja numeroarvostelua syvästi. Uskoakseni useimmat opettajat ovat asiasta samaa mieltä. Ainakin Hanna Sipilän gradussa vuodelta 2012 luokanopettajat valittivat yleisesti, kuinka työlästä ja rasittavaa numeroiden antaminen on.

Kuka nauttii kokeiden pitämisestä? Yritän kuvitella mielessäni opettajaa, jonka mielestä numeroarviointi on ihanaa: joka hieroo käsiään tyytyväisinä yhteen ja nauraa hykertelee, kun hän huomaa voivansa antaa jollekin oppilaalleen vitosen kokeesta. Ehkä olen naiivi, mutten oikein usko, että tällaisia opettajia löytyy kovinkaan useasta koulusta. Ennemminkin uskon, että opettajat jatkavat numeroarvostelua, koska eivät keksi sille mitään vaihtoehtoakaan.

Mutta vaihtoehtoja on olemassa.

III.

Ennen kuin käsittelen näitä vaihtoehtoja, lienee parempi jo ennakkoon vastata muutamiin mahdollisiin vastaväitteisiin.

Olen toisinaan kuullut vaimeaa ihmettelyä, miten saan kurin pidettyä luokassa ilman kokeiden uhkaa. Jos en kerran arvostele oppilaita, miksi nämä edes tulevat tunneilleni? Tai miksi he vaivautuisivat kuuntelemaan mitään, mitä heille selitän?

Nämä ihmettelijät tuntuvat olevan erikoisen harhan vallassa. Ikään kuin ainoa, mikä erottaa Kärpästen herra -tyylisen anarkian ja opiskeluun keskittyvän luokan olisi opettajan taskusta löytyvä numeroarvioinnin pelote. Mutta eivät numerot saa oppilaita käyttäytymään. Jos joku haluaa käyttäytyä huonosti, eivät huonot numerot häntä pysäytä.

Sanonkin siis: älkää pelätkö. Oppilaat kyllä keskittyvät, mikäli opiskeltava asia kiinnostaa heitä ja tuntuu tärkeältä. Ja vaikka asia ei kiinnostaisi tai tuntuisi tärkeältä, ovat useimmat oppilaat kuitenkin aika kunnollisia. He kunnioittavat opettajaa, mikäli opettaja kunnioittaa heitä. Jotkut seiskat joskus tuntuvat hetkeksi huumaantuvan ajatuksesta, että minun tunneillani voisi tehdä mitä vain ilman seurauksia, mutta sitten... he eivät teekään mitään ihmeellistä. Jotkut tuntuvat suorastaan miettivän päänsä puhki, miten he voisivat hyödyntää tilannetta, jossa huono käytös ei voi johtaa huonoon numeroon. He eivät ikinä tunnu keksivän mitään. Pahimmillaan oppilaat piirtelevät kirjaan jotain omiaan, mutta tätä tapahtuu joka aineen tunnilla.

Oppilaiden käytöstä ei siis ole syytä pelätä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että oppilaat ottaisivat uudistuksen riemumielin vastaan. On hyvin mahdollista, että oppilaat vastustavat ajatusta numeroarvioinnin lopettamisesta, jopa kiivaasti.

Fyysikko Richard Feynman kertoi elävästi kirjassaan Varmasti vitsailette, herra Feynman kokemuksistaan yliopisto-opettajana. Hän piti numeroarviointia naurettavana, joten hän ilmoitti heti luentosarjansa alussa opiskelijoille, ettei hän tulisi antamaan lainkaan numeroita. Opiskelijat nousivat kapinaan. He halusivat, että opettaja asettaa heidät paremmuusjärjestykseen. "Ei ole oikein, että paljon työskennelleet saavat ihan saman kurssimerkinnän kuin laiskottelijat". Feynman yritti selittää, että laiskottelijat eivät opi mitään, joten he rankaisevat itse itseään, mutta tämä ei opiskelijoille kelvannut. Oppiminen ei ollut tarpeeksi palkkiota: he halusivat numeroita. Feynman taipui vastahakoisesti paineen alla.

Toinen paineen lähde ovat huoltajat. Jos et anna kokeista, aineista tai vastaavista selviä numeroita, mutta oppilas saa kuitenkin lukuvuositodistukseen arvosanan, varaudu useisiin huoltajien yhteydenottoihin. Monet heistä haluavat varmasti tietää, millä perusteilla olet antanut numeron. Voit vähentää huoltajien hämmennystä ilmoittamalla arviointikäytänteistä hyvissä ajoin, mielellään jo vuoden alussa. Melko varmasti osa pettyneistä huoltajista purkaa silti sinuun pahaa mieltään lapsensa huonosta arvosanasta. Jos sinulla ei ole tällöin käden ulottuvilla korkeaa pinoa kokeita ja esseitä, joissa kaikissa lukee numeroita, voi tietyn päättöarvosanan perusteleminen tuntua vaikealta. Muistuttaisin kuitenkin, että juuri tämän takia meillä on virkasysteemi. Opettajat ovat virassa eivätkä työsuhteessa siksi, ettei mikään ulkopuolinen taho voisi vaikuttaa heidän arviointiinsa. Tämä ei tietenkään lämmitä määräaikaisia tai sijaisia, mutta lehtoreilla ei ole mitään pelättävää huoltajien suunnalta. Luottakaa omaan arviointikykyynne ja pysykää tyynenä.

Vielä lopuksi täytyy ottaa huomioon, että vaikka kokeiden korjaaminen onkin aikamoista tuskaa, uskoo aina tietty osa väestöstä kärsimyksen kirkastavaan voimaan. Koepinon läpikahlaaminen vie tuntikausia, mutta kun koko pino on hoidettu, valtaa rauhallinen tyytyväisyys opettajan mielen. Hän voi tyytyväisenä tuntea selvinneensä koitoksesta, nauttia lasin punaviiniä ja kokea tehneensä suorastaan herkuleaanisen urotyön. Tämä on ihan mukava tunne, muistan sen itsekin. Mutta kysy itseltäsi rehellisesti: onko se tarpeeksi? Jos sinua pyydettäisiin kaivamaan kuoppa ja sitten täyttämään se, riittäisikö tyytyväisyys hyvin hoidetusta hommasta kompensoimaan koko touhun raskautta ja turhuutta?

IV.

Miten siis hyvä opettaja toimii arvosanojen suhteen?

Kaikki opettajat ovat tietenkin lukeneet opetussuunnitelman perusteet ja sulkeneet sen sisällön sydämeensä, mutta kerrataan kuitenkin: numeroarviointi ei ole pakollinen ennen kahdeksatta luokkaa. Silloinkin oppilaille pitää antaa numero vain vuosiarvioinnissa, ei jokaisesta kokeesta tai esseestä. Steinerkouluissa numeroarviointi aloitetaankin vasta kasilla. Alakoulun opettajien ei siis tarvitsisi murehtia arvoinnista lainkaan.

Koulun oman käytänteet voivat kuitenkin estää arvosanoista luopumisen, joten oletetaan, että opettajan täytyy antaa lukuvuositodistukseen arvosana. Näin ollen hänellä pitää olla jotain näyttöä oppilaan osaamisesta. Näytön ei kuitenkaan tarvitse olla perinteinen koe, josta tulee numeroarvosana asteikolla 4 - 10. Opettaja voi kerätä näytön useilla eri tavoilla:

  • Portfoliotyöskentely on monissa aineissa jo arkipäivää, mutta kuka tahansa voi ottaa sen käyttöön missä aineessa tahansa.
  • Aineita, esseitä ja vastaavia ei ole pakko arvioida perinteisillä kouluarvosanoilla. Kolmiportainen arviointi on yleensä täysin riittävää. Kun itse opetin aikanaan englantia maahanmuuttajille, käytin testeissä yksinkertaista kolmiportaista arviointia: Perusarvosana oli A. Jos joku oppilaista ylitti odotukset, sai hän arvioksi A+. Vastaavasti odotuksia huonommin pärjänneet saivat arvosanaksi A-. Tämä asteikko riitti oikein hyvin antamaan oppilaille palautetta; lisäksi se oli minulle huomattavasti helpompaa kuin arviointi perinteisillä numeroilla. Näiden perusteella opettaja voi sitten antaa lukuvuosinumeron: jos jollain oppilaalla kaikista töistä on tullut arvosanaksi A, saa hän numeroksi vaikka seiskan. Jos melkein kaikista testeistä tuli A+, saa oppilas arvosanaksi esimerkiksi 9. Jos kaikki numerot ovat A-, saa oppilas arvosanaksi 5. Ja niin edespäin.
  • Vertais- ja itsearviointi on vaikeaa, mutta niiden oppiminen olisi oppilaille hyödyllistä myöhemminkin elämässä. Pekka Peura on kirjoittanut tästäkin, ja koska en ole itse kokeillut tätä käytännössä, linkitän vain tähän Peuran artikkelin itsearvioinnista.
  • Sanallinen arviointi on aina vaihtoehto. Kokeiden ei tarvitse myöskään olla kirjoitettuja, vaan ne voivat olla keskustelutilaisuuksia. Tällaisissa tilanteissa itsearviointi voi toimia paremmin kuin perinteisissä kirjallisissa kokeissa.
Tämän kirjoituksen kommenteiksi pyydän arvioimaan kirjoituksen asiasisällön, kiinnostavuuden ja hyödyllisyyden asteikolla 4 - 10; vain yksi numero, joka ottaa huomioon kaikki arviointikriteerit.

12 kommenttia:

  1. Sanallinen arvio olisi ehkä jälkikäteen arvioiden ollut 'terveellisempi' myös meille 'kympin oppilaille'.

    Mielestäni kuitenkin tavanomaiselle yleisarvostelulle, joka yrittää vastata kysymykseen "Onko oppija sisäistänyt opetettavat asiat tarpeeksi hyvin?" on paikkansa. Tuntuisi yhtä hölmöltä kuin jalkapallopeli, jossa maaleja ei lasketa. Mutta kuten tässä todetaan, se saa itse oppimisen kannalta liian korosteisen roolin. (Vertausta väärinkäyttääkseni, onko koulussa kyse liigapelistä vaiko vasta treenaamisesta siihen?) Kuvittelisin että vastausskaala "Ei" (tarttis tehdä jotain), "Kyllä", "Kiitettävän hyvin" riittäisi kaikkiin käytännön elämän tarkoituksiin. En tosin ole alan ammattilainen (tai väitänhän minä Kelalle ja verottajalle olevani opiskelun ammattilainen).

    8+.

    VastaaPoista
  2. Olen opettanut paljonkin ilman numeroarvostelua yläasteella. Tähän antoi mahdollisuuden ehdottomasti paras opetussuunnitelma, vuoden 2004 ops, joka sisälsi runsaasti valinnaisaineita. Valinnaisaineistahan tuli vain merkintä "s" eli "suoritettu". Kyllä oli ihana suunnitella kursseja, joissa opiskeltiin opiskelun ilosta, ilman arvostelua. Itsekin suunnittelin filosofian alkeet ja puhutun englannin kurssin. Silloisessa koulussani oli 38 tunnin, 24 tunnin ja 13 tunnin kursseja. Valinnaisaineissa valmistettiin näytelmälavasteita, muodostettiin bändejä ym. yhteisöllistä. Oppilaat jaksoivat paremmin myös tavallista, numeroin arvosteltavaa opiskelua. Olen eri yhteyksissä yrittänyt sanoa, että ottakaa hyvänen aika takaisin tuo ops. Se johti hyviin Pisa-tuloksiin hyvän mielen kautta. Sitten tulivat tiukentajat ja sanoivat, ettei tällainen pelleily vetele, lisää vain lukuaineita ja valtakunnallisia kokeita. Jotkut koulut pitävät näitäkin melkein yo-kokeina. Näkisin, että nykyinen rankka, kaikilta samaa vaativa ops on väsyttänyt oppilaat.

    Olen samaa mieltä kanssasi ihan kaikesta tuossa postauksessa. Hyvä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen että tarkoitat tässä 1994 opetussuunnitelmaa, jossa oli valinnaiskursseja kuvaamallasi tavalla. Vuoden 2004 opetussuunnitelmaan ahdettiin lisää sisältöjä, ja käytännössä valinnaisaineista kouluissa toteutuivat vain suosituimmat ja monet lyhytkurssit karsiutuivat. Taitaa olla myös niin, että paras PISA-menestys saavutettiin vuoden 1994 opetussuunnitelman mukaan opiskelleiden oppilaiden ansiosta...

      Poista
    2. OPS94:stä on varmasti kysymys, ja olen Mentulan kanssa täysin samaa mieltä; se oli niin paljon parempi opetussuunnitelma kuin nykyinen.

      Poista
    3. Juu, tuli pieni lipsaus, kun riensin kiihkeästi osallistumaan!

      Poista
  3. 10!

    Kaikki, jotka ymmärtävät järjestysasteikon ja välimatka-asteikon (tai suhdeasteikon) eron, ymmärtävät, että on lähes mahdotonta arvioida ihmisiä ja heidän työtään jälkimmäisellä ensin mainitun sijaan. Kuulin esimerkiksi vastikään kolmen palautteenantajan arvioita eräistä suunnitelmista. Nuo arvioitsijat olivat antaneet keskenään hyvin erilaisia pisteitä, toinen kuutta, toinen kolmea pistettä samalle suunnitelmalle. Kuitenkin arvioitsijoiden sanallinen palaute käsitteli koko lailla samoja asioita. Lisäksi pisteistä huolimatta kaikki arvioitsijat olivat asettaneet suunnitelmat lähes prikulleen samaan keskinäiseen järjestykseen. Siinä missä tiukkis antoi B-4, C-2, A-1, antoi löyhempi B-6, C-5, A-3. Subjektiivinen käsitys luvun sisältämästä infosta on siis huomattavan vaihteleva. Tämä nähtiinkin muun muassa viime syksyisessä OPH:n oppimisarvioinnissa, ja väitöskirjakin saman aineiston pohjalta tehtiin (Najat Ouakrim-Soivio, http://www.oph.fi/julkaisut/2013/toimivatko_paattoarvioinnin_kriteerit). Järjestykseen asettaminen on aina numeroarviointia helpompaa, ja kuitenkin siinäkin tulisi olla varovainen sen vaikuttaessa niin vahvasti sosiaalisten kuvioiden ja identiteetin rakentumiseen.

    Mikä määrä aikaa ja energiaa opettajalta vapautuukaan tämän luopuessa perinteisestä koearvostelusta! Voi sitten vaikka suunnitella opetustaan innovatiivisemmin ottein.

    En muuten tiennytkään, että iki-ihanaa Feynmania oli mikään paine koskaan saanut taipumaan! Kertoo paljon siitä, kuinka pinttyneitä tietyt rakenteet maailmassamme ovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sopivan ajankohtaisesti Hesari uutisoi tänään arvioinnin suurista eroista koulujen välillä ja suunnitelmista saada arvosanoja harmonisoitua.

      Poista
  4. Niin. Mihin numeroarviointia oikein tarvitaan? Ei selvinnyt 34 vuoden opettajaurallani, jolloin numeroiden anto oli aina epämiellyttävin tehtävä. Kuten edellä todettiin numeroarviointi haittaa opettajaakin. Siinä tuntee että aina tekee vääryyttä monille, eivätkä oman työn tavoitteet etene. Lähetin kerran suuren turhautuneisuuden vallassa OPH:n silloiselle pääjohtajalle Kirsi Lindroosille kysymyksen: Kun arvioin liikuntaa ohjeiden mukaan ja käytän arvosanaa kuusi, niin miten tuo palaute motivoi oppilasta lomallaan tai televaisuudessa yleensä harrastamaan liikuntaa? Vastausta ei tullut, ymmärrettävästi.

    VastaaPoista
  5. Lauralla - ja kaikilla muillakin - on taas loistavaa testiä. Jaoin juuri eilen samasta aiheesta LinkedInissä samaan asiaan liittyvän kirjoituksen USAsta. Olin kehittäjänä uudentyylisessä koulutusohjelmassa SAMKissa. Numeerinen arviointi oli yksi riesa josta halusin jotenkin päästä eroon. Numerot "kursseista" piti kuitenkin lain mukaan antaa. Joten kehitimme uudenlaiseen toimintatapaamme sopivan arviointitavan. Koska toteutimme opetusta - jota kutsumme coachaukseksi (ohjelma on englanninkielinen) - tiukkana opettajatiiminä niin arviointi perustuu kirjalliseen ja suulliseen palautteeseen. Pakollinen arvosana syntyy hyväksytty/hylätty -tehtävien ja harjoitusten kokonaissummana. Koska olemme summanneet "kursseja" 20 opintopisteen kokonaisuuksiksi niin lopussa opiskelijat tekevät suuremman työn jota arvioimme kaikki. Tällöin usean opettajan suullisen ja numeerisen arvioinnin (0-100%) keskiarvo on tämän suuremman työn tulos. Eli lopulta opiskelijalle (pakosta) annettava arvosana 0 - 5 perustuu hänen tekemiin töihin ja opettajien arvioinnin keskiarvoon. Lisäksi mukana on vertaisarviointia 25% verran - ryhmien välillä 12,5 ja ryhmän sisällä 12,5. Eli lain kirjain tulee täytettyä ja mielestäni lähemmäs objektiivista arvointia emme tässä ympäristössä pääse. Vastaavan toimintatavan voi mielestäni sovellettuna ottaa käyttöön missä tahansa koulussa ja millä tahansa asteella. Jos numeroarvosana on pakko antaa niin voihan sen pyrkiä tekemään myös niin oikein kuin mahdollista?

    VastaaPoista
  6. Hei
    Törmäsin tähän vanhaan viestiketjuun nyt kun uusi OPS on astunut voimaan ja sanallista arviointia hehkutetaan. Valitettavasti usein taitaa OPS-työssä olla tilastotiede hukassa totaalisesti ja pistetään pää pensaaseen seuraavasti:

    1 entisten numeroiden (järjestysasteikko) sijaan annetaan "sanallinen" arviointi, jossa järjestysasteikko edelleen käytössä mutta numeroiden sijaan sanat (erinomainen, kiitettävä, hyvä, jne.) tai lyhyt sanallinen luonnehdinta (edistynyt erinomaisesti / edistynyt hyvin / edistynyt / tarvitsee lisäharjoitusta).

    2 sanallista palautetta ei siis välttämättä kirjata sen enempää kuin ennenkään

    Kysymys: mitä eroa tällä sanallisella ja perinteisillä numeroilla on
    a) tosiasiallisesti arvioinnin informaatiosisällön kannalta
    b) oppilaiden keskinäiseen vertailuun (montako tarvitsett lisää rastia sait?)
    c) opiskelumotivaatioon, jonka lasku huolettaa etenkin LUMA-aineissa, joissa keskittyä ja ymmärtää

    Heikoimpien oppilaiden motivaatio saattaa kasvaa ja traumat todistuksen kutosista voivat hieman helpottaa, mutta keskitasolla ja paremmat saattavat hivenen kärsiä motivaatio-ongelmista ja panostus itselle vahvoihin oppiaineisiin saattaa "arvostuksen puutteen tunteen" vuoksi asteen verran heiketä

    Olisiko siis parempi jättää tämä "muka sanallinen" arviointikin pois ja panostaa pelkästään kuvailevaan arviointiin. Se varmaan esim. LUMA-aineissa onnistuisi motivaation ja oppimisen kannalta mielekkäästi, jos vain uskallettaisiin mennä itsenäisen opiskelun malliin (Pekka Peuran matematiikka). Silloin jokainen tietäisi itse oman tasonsa varsin hyvin ilman kokeita ja opettajan arviointiakin. Koearvosanat ja todistusnumero eivät olisi niin motivaattoreina vaan oma edistymisen tunne ja mielenkiinto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ja kiitos kommentista! Huomasin tämän kommentin vasta nyt, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan?

      Puhtaasti kuvaileva arviointi olisi parempi, mutta se vie myös aikaa. Kaikilla ei välttämättä ole mahdollista käyttää niin paljon aikaa oppilaiden arviointiin. Olen itse nyt syksyllä arvioinut oppilaitani sanallisesti arviointikeskusteluiden myötä, ja vaikka se onkin ollut tosi hedelmällistä, on siihen kulunut myös jumalattomasti tunteja. Jos minulla olisi vaikkapa 25 opetustuntia, ei tämä olisi mitenkään mahdollista.

      Ns. vetovalikosta otettu sanallinen arviointi on huonompi ratkaisu, mutta kuulemani mukaan se toimii kuitenkin paremmin kuin numeroarviointi. "Tarvitsee harjoitusta" otetaan vastaan paremmin kuin "6", vaikka ne tarkoittaisivatkin ihan samaa asiaa. Tähän on varmasti jokin kiinnostava psykologinen syy. Ehkä lyhyt lause johdattaa huomion osaamisen tasoon, eikä arviointi tunnu tuomitsevalta? Kuutosen saaminen tekee sinusta kuutosen oppilaan (ja sitä myöten myös kuutosen *ihmisen*), mutta "Tarvitsee lisäharjoitusta" tarkoittaa vain, että matikkaa täytyy opetella lisää, jos haluaa opettajan olevan tyytyväinen?

      En osaa sanoa, mutta näin se käytännössä tuntuu kuitenkin toimivan. Ihmiset toimivat välillä erikoisesti.

      Poista