perjantai 7. maaliskuuta 2014

Purtavaa perusopetuksen suuntaviivojen piirtäjille

Oppimisen arviointi ei ole yksinkertainen asia. Käytetty mittari typistää parhaassakin tapauksessa ilmiötä, etenkin kun kysymyksessä on niinkin monitahoinen asia kuin oppiminen. Tätäkin suurempi ongelma on käytetyn mittarin ohjaava vaikutus: se, mitä mittari mittaa, muuttuu tavoiteltavaksi, koska vain mittarin mittaama asia saa näkyvyyttä. Näin esimerkiksi analysointitaidot, kyky vuorovaikutukseen, aloitteellisuus tai ongelmanratkaisukyky saatetaan jättää opetuksessa vähemmälle huomiolle - niinhän tekevät useat mittaritkin. 
Mittarin julistaessa mittaustuloksensa onkin syytä laittaa jäitä hattuun. Jokin voi joskus olla pielessä, mutta mikä? Yleensä jokin on myös hyvällä mallilla - auttaako mittaustuloksen tulkitseminen löytämään tämän? Opettaja Jarno Hannula kirjoiti aiheesta ansiokkaan tekstin Opettaja-lehteen 2014/7. Kirjoitus julkaistaan alla Hannulan luvalla. 


Kirjoittanut Jarno Hannula, opettaja

Pisassa tuli vihdoinkin takkiin, ja se on parasta, mitä suomalaiselle peruskoululle on tapahtunut pitkään aikaan.

Moni maallikko pitää Pisa-menestystä synonyyminä koulutusjärjestelmän laadulle. Kyseessä on kuitenkin melko kapea taitokartoitus, jonka perusteella on aika luovaa lähteä vetämään suurempia johtopäätöksiä esimerkiksi siitä, miten on onnistuttu tukemaan lasten ja nuorten kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen. Opettajalle Pisa-tappio kelpaa, koska monissa kunnissa ollaan säästöjen nimissä kipeiden arvovalintojen edessä. Pisa-tappio voi pelastaa ylilyönneiltä koulutuksesta säästettäessä, mutta muutoin opettaja on hieman huolissaan.

Viime vuosina suomalaisessa koulutuspolitiikassa on puhuttanut nuorten syrjäytyminen. Keskeiseksi syrjäytymisen mittariksi katsottiin peruskoulun läpäiseminen. Homma kääntyi kuitenkin katolleen, ja nuorten ongelmien ratkaisemisen sijasta alettiin kehitellä toinen toistaan persoonallisempia manöövereitä, jotta jokaiselle saataisiin peruskoulun päättötodistus käteen. Syrjäytymisongelma ei ratkennutkaan, sivuutettiin syrjäytymisen syyt ja alettiin hoitaa pelkkiä seurauksia. Syrjäytymistä ”piilotellessa” on osa perusopetuksen arvostuksesta väistämättä sulanut pois. Monissa koulutuksen merkkimaissa oltaisiin varmasti melko yllättyneitä siitä, että maassamme on esimerkiksi alueellinen hanke, jossa kotiin nukkumaan jääneitä yläkoulun oppilaita haetaan autolla kotoa koulunpenkille. Toinen äärimmäisyyksiin vietyjen joustotoimenpiteiden kääntöpuoli on se, että aina löytyy joukko ei syrjäytymisvaarassa olevia oppilaita, jotka kuitenkin käyttävät luovasti ja omaksi vahingokseen kaikki koulun tarjoamat rimanalitusmahdollisuudet.

Opettaja kehottaa Pisa-tuloksista pyörryksissä olevia päättäjiä varovaisuuteen. Jos otetaan tavoitteeksi yksinomaan Pisa-tulosten parantuminen, käy helposti niin, että se ja vain se toteutuu.

Toinen syyttää teknologian puutetta, toinen teknologiaa. Moni ajattelee, että juuri itselle tärkeän oppiaineen tuntimäärän kasvattaminen toisi ratkaisun. Opettajan yllätykseksi yhteiskunnallinen näkökulma loistaa poissaolollaan. Päiväkodissa huomattiin jo vuosia sitten ryhmään ilmestyneen entistä huonommin voivia lapsia, joiden takaa löytyi entistä huonommin voivia aikuisia. Pahoinvointi ei ole niinkään sosiaalista vaan enenevissä määrin ihmisyyden perusarvoista – tai pikemminkin niiden puutteista – nousevaa.

Opettaja odottelee pelolla, millaisilla riuhtaisuilla Suomen Pisa-menestystä aletaan nyt piiskaamaan ripeään nousuun. Paniikkiratkaisujen sijasta kannattaisi meidän kuitenkin olla levollisempia ja ymmärtää, mitä ongelmaa kulloinkin olemme lähdössä ratkaisemaan.  

Nykyaikaista oppimiskäsitystä tukevaa ja motivoivaa oppilaan oppimistapahtumien keskiöön nostavaa koulureformia tarvitaan ehdottomasti kyllä, mutta tärkeät muutokset tälläkään saralla eivät kykene tekemään tyhjäksi pahoinvoivan aikuisen roolia ketjun alkupäässä. Pahoinvoivan lapsen koulu ei puolestaan suju sen enempää tablettitietokoneella kuin lyijykynälläkään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti