keskiviikko 20. elokuuta 2014

Ope ei päätä, onko laskeminen hyväksyttyä


Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Olen tässä blogissa pauhannut moneen otteeseen opettajakeskeisyyden, oppikirjapainotteisuuden sekä monotonisen matikan opiskelun kiroista. Jotkut lapset, joissakin tilanteissa, saattavat jaksaakin kontekstistaan irroitettujen tehtävien toisteista liukuhihnalaskemista, mutta useimmiten tilanne lipsuu pian keskittymiskyvyn vähenemiseen, puuduttavaan tunteeseen ja motivaation ja innostuksen vähenemiseen. Oppikirjasta suoritettavaa laskurutiinin hankkimista puolustellaan usein sillä, että ”drillauksen” on jossakin vaiheessa tapahduttava. Oppilaan on saatava peruslaskutoimitukset rutiiniksi, jotta hänen työmuistiaan vapautuu monimutkaisempiin tehtäviin edetessä.

Valitettavasti tylsän opiskelun vastapainona kiinnostus oppimista kohtaan saatetaan menettää. Tällaiseen negatiiviseen kehitykseen vaikuttaa liiallisen oppikirjan käytön ja yksitoikkoisten menetelmien lisäksi oppimistilanteen turha jäykkyys. Aikuinen jostakin syystä helposti kuvittelee, että oppimistilanteessa oppilaan tulee olla hiljaa ja työskennellä intensiivisesti, kokoajan. Tutkimuksin tuo käsitys on osoitettu vääräksi, ja taanoisessa Facebook-keskustelussa joku totesikin suurin piirtein, että onko keksitty idioottimaisempaa kuin panna noin 20 vilkasta ja oppimishaluista lasta istumaan paikoilleen ja kieltää puhumasta, mihin toinen keskustelija totesi kyllä keksityn: laitetaan samat lapset istumaan hiljaa paikoillaan joka päivä, 12 vuoden ajan!

Miten sadistista! Itselleni olisi valtava haaste istua koko työpäivä paikoillaan hiljaa keskittyen. Parhaimmaksi olen omalla kohdallani todennut kirjoittamisen joko seisten tai istuen noin 20-40 minuuttia kerrallaan, tämän jälkeen joko fyysinen tauko (kävelyä tai ruokailua) tai psyykkinen tauko (kanssakäymistä joko työkavereiden kanssa tai sosiaalisessa mediassa). Fyysisen tauon pidän yleensä, kun kaipaan keskittymistä - tauon aikana saan jäsennettyä työstämääni asiaa - psyykkisen tauon pidän yleensä, kun olen saanut jonkin osion tai kokonaisuuden valmiiksi. 

Lapset rakentavat koulunkäyntivuosinaan minäkuvaansa sosiaalisten kokemusten myötä. Jo se, että tällaisia kokemuksia sallitaan, tekee opiskelusta mielekkäämpää. Oppimistehtävä voi hyvin olla ihan arkinen ja tavanomainen, sillä pelkästään antamalla oppilaille riittävästi aikaa ajatella itse, aikuisen ohjaamatta, voidaan hyvin helposti päästä tilanteeseen, jossa lähestulkoon kilpaillaan siitä, kuka keksii ratkaisun. Samalla toistojen määrä peruslaskutoimituksissa voi kasvaa yllättävänkin suureksi. 

Kerron esimerkin.

Olimme kahden koululaiseni kanssa välipalalla Picnic-kahvilassa. Jälkiruoaksi nuorempi ruinasi macaron-leivoksia. Suostuin: ostimme purkin, jossa oli sopivasti kolme leivosta, yksi kaikille. Purkin hinta oli 2,50 euroa.

Macaronilaatikko!


Minä: Paljonko näistä macaroneista yksi maksoi?
Lapset: (Miettivät vähän aikaa) Ööö…
Minä: Onkse helppo vai vaikee laskea?
Lapset: Vaikee!
Minä: No mitä tietoja te tarviitte siihen? Pystyisittekö laskemaan, jos ei näkis paljonko purkissa on?
Toinen: Tarvii tietää et niitä on kolme!
Minä: No entäs jos te ette tietäis paljonko ne maksoi?
Lapset: Tarvii tietää purkin hinta!

Nyt lapset alkoivat arvailla: 80 senttii! 90 senttii! 85 senttii! Kerro mikä se vastaus on!?
Minä: En mä oo laskenu sitä. Pystyttekö sanomaan, mitä halvempia ne ei ainakaan ole, tai mitä kalliimpia?
Lapset: Ainakin yli 50 senttiä. Ja ainakin alle euron.

Nyt lapset arvailivat taas. 85 senttii! Pyysin tarkistamaan menikö oikein, itsehän ”en ollut asiaa laskenut”. Toinen lapsista laski: 50-senttisistä tulis 1,50 e, ja siihen päälle kaikista 35 senttiä eli ensin kaikkiin 30 senttiä, joka on … ja sit vielä 15 senttiä… siitä tulee 2,55!
Minä: Aha. 
Lapset: 80 senttii! 
Nyt toinen laski, mitä tulisi, jos hinta olisi 80 senttiä. 
Laskiessaan hän teki laskemisestaan tärkeää: ”Älä häiritse hei hiljaa, nyt oot ihan hiljaa mä meen SEKASIN!” 

Tällaiset ”purkaukset” ovat oppilaille tärkeitä. Ne ovat sosiaalista liimaa: miten yhdessä käyttäydytään; miten tehdään selväksi, että hallitsee nyt tilannetta omalta osaltaan; miten toimitaan niin, että matikan laskeminen, joka voisi olla junttia, saadaan vaikuttamaan toiminnalta, jota juuri nyt tässä sosiaalisessa mikroympäristössä on sallittua tehdä, piste.

Laskemisen lopputulos oli, että jos hinta olisi 80 senttiä, lopputulos olisi kaivattu 2,50. 
Minä: No nyt toisen täytyy tarkistaa niin tiedetään sit oliko se oikein.
Toinen: (laskee pitkään) Siitä tulee 2,40 e!
Ensimmäinen: Miten niin? (miettii) Onko meillä kynää?
Kaikki alkavat kaivaa kynää. Toinen lapsi kaivaa repustaan aivan kauhean kynän:

Kauhujen kynä


Kaikki nauravat kynälle ja minä ”kauhistelen” sitä. Ensimmäinen pistää vielä paremmaksi (muina miehinä) ja ottaa raatokynästä irti pelkän lyijypään, ja alkaa kirjoittaa sillä. On siis saatu pelleilemällä ja kanssakäymällä sosiaalinen konsensus sille, että nyt sopii laskea tehtävä loppuun. Tuon sopimuksen tullessa luokkahuonetilanteessa oppilailta itseltään vetää se usein monia mukaan vähentäen opettajan tarvetta patistella opiskelemaan tai toimia luokkahuonepoliisina. Kaikki kuvailemani hössötys olisi herkästi yritetty kitkeä tavanomaisella matikan tunnilla, yhdessä pähkäilemisestä ja ajan tuhlaamisesta puhumattakaan.

Ei edes kynä, siis paras kynä


Nyt ensimmäinen laskee homman 80-senttisten tilanteessa paperilla, ja saa tulokseksi 2,40. ”F oli siis oikeessa”. Vähän aikaa ollaan hiljaa ja lapset vaikuttavat turhautuneilta. 

Lapset: No mikä se sitten on? Se on ei-vastausta! Ne ei oo minkään hintasia!
Minä: No eikö niille oo mitään vastausta? Vai onko se vaan vaikee laskee tarkasti?
Lapset: On vaikee laskee! 
Minä: No tiedetäänkö me aika tarkasti mikä niitten hinta olis?
Lapset: Joo, yli 80 senttii ja alle 85 senttii.
Minä: Eli me tiedetään 5 sentin tarkkuudella.
Lapset jäivät turhautuneiksi vastaukseen, mutta annoin heidän jakaa viimeisen macaronin. Se oli kahvinmakuinen, mikä oli ällöä, mutta lähtiessämme kahvilasta meillä oli tosi iloinen tunnelma.

Kotiin tultuamme katsoin lasten läksyjä: ”Kaikki laskevat matikankirjojaan eteenpäin.” Yritin olla näyttämättä ärtymystäni. Sanoin, että lasketaan yhdessä joka päivä, jotta päästään eteenpäin ja näyttämään pitkää nenää opelle (kirjoituksessa Koulu: Aikakone menneisyyteen kuvaillaan, kuinka kyseisen luokan menetelmänä on se, että hitaammat laskevat kirjaa rästiin jääneiden tehtävien osalta miten paljon hyvänsä, jotta pysyisivät mukana nopeimpien tahdissa). 
Lasten mukaan ehdotukseni oli ihan hyvä idea.







6 kommenttia:

  1. Pienenä shokkina tässä kirjoituksessa minulle tuli vastaan tämä repliikki

    "(...) lasketaan yhdessä joka päivä, jotta päästään eteenpäin ja näyttämään pitkää nenää opelle."

    Hyi hitto mikä asenne. Sääliksi käy opettajaa.

    VastaaPoista
  2. Lue myös "Aikakone menneisyyteen", niin repliikki on ymmärrettävämpi.

    VastaaPoista
  3. Sattuipas sopivasti! Viisaan pedagogin Rauno Haapaniemen yhdessä Liisa Rainan kanssa kirjoittama, juuri julkaistu kirja "Rakenna oppiva ryhmä" käsittelee samaa aihetta kuin tämä teksti:
    "Sinä tulet työpaikallesi ensisijaisesti opettamaan, kun taas oppilaidesi näkökulmasta oppimista tärkeämpää on sosiaalisten suhteiden hoitaminen. Se, mikä yleensä koetaan työrauhaksi, on oppilaidesi mielestä tylsää ja hiljaista. Jotta saat oppilaasi innostumaan oppimisesta, on erilaisten odotustenne ja tarpeidenne lähestyttävä toisiaan."
    Täytynee lukea, ja ehkä jo lukematta uskallan suositella muillekin!

    VastaaPoista
  4. Vitsi,kun nämä sinun kurjoitukset on niin hauskoja! Open pitäis muistaa aina ottaa Pitkätossun asenne opetukseen. Ehkäpä pitää viedä luokkaa iso Pepin kuva muistutukseksi...

    VastaaPoista
  5. Kiitos, Kirsi!

    Tuli mieleen vielä korostaa sitä, kuinka tärkeää on antaa oppilaiden tehdä virheitä. Jos yksi laskee, että 3X80 senttiä on 2,50 euroa, ja opettaja toteaa tuloksen vääräksi ja pyytää laskemaan uudestaan, asiassa ei ole oppilaiden kannalta mitään jännitystä. Jos opettaja onnistuu pitkittämään tilannetta, ennen pitkää joku oppilaista tulee tajunneeksi, että ratkaisu ei ole oikein. Monilla oppilailla tulee tällaisessa tilanteessa tarve tuoda asia esiin, jolloin ollaan taas tilanteessa, jossa oppilaat itse haluavat osallistua asian selvittämiseen, ovat aktiivisia, keskustelevat keskenään matikasta (minkä on osoitettu olevan tavattoman tärkeää matemaattisen ymmärryksen kehittymiselle) ja tulevat pyytämättä tehneeksi laskutoistoja.

    Muistan taannoin kuulleeni, kuinka erään luokan dynamiikka muuttui huomattavasti (positiiviseen suuntaan) sellaisella pienellä asialla, että opettaja päätti odottaa viisi sekuntia (vai oliko se kymmenen) aiempaa kauemmin joka kerta kun teki mieli avata suunsa. Suosittelen!

    VastaaPoista