torstai 28. elokuuta 2014

Yhteisöllisyyden ankea laakso

Kirjoittanut Antti Värtö.

I.

Kouluvuosi on päässyt hyvään alkuun ja ensimmäinen opettajankokous on pidetty. En usko veikkaavani hirveästi pieleen, mikäli arvioin, että ainakin 80% Suomen kouluista on jo ehditty mainita sanat "yhteisöllisyys" tai "osallistaminen".

Huomasin kesällä Aamulehdessä (6.7.2014) jutun siitä, jossa mainittiin:
Suomalaisnuorten tiedot yhteiskunnallisista asioista ovat kansainvälisen vertailun kärkipäässä. Mitä taas tulee yhteiskunnallisen vaikuttamisen haluun, suomalaisnuoret ovat pohjasakkaa.

Lainauksen takana on Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen varajohtaja Matti Rautiainen. Hän oli mukana kolmihenkisessä työryhmässä, joka selvitti demokratia- ja ihmisoikeuskasvatuksen kehittämistä opettajankoulutuksessa. Työryhmän raportin voi ladata PDF-muodossa opetusministeriön sivuilta.

Työryhmän ajatuksena selvästi oli, että jos opettajankoulutuksessa parannetaan opiskelijoiden vaikutusmahdollisuuksia, osaavat tulevat opettajat vastaavasti antaa omille oppilailleen paremmat mahdollisuudet osallistua koulun toimintaan. Olen itse hieman skeptinen ajatuksen suhteen. Opettajan vaikutusmahdollisuudet ovat aika rajalliset, mikäli rehtori ei ole kiinnostunut oppilaiden osallisuuden lisäämisestä. Lisäksi opettajat usein todellisuuden kohdatessaan unohtavat opettajankoulutuksessa kuulemansa ihanteet ja ryhtyvät opettamaan samaan tapaan kuin heitäkin oli opetettu (kts. aiempi kirjoitukseni Miten hyvä opettaja toimii?).

Merkittävin syy skeptisyyteeni on kuitenkin kyynisyys sen suhteen, kuinka paljon opettajat oikeasti haluavat oppilaiden päättävän koulun asioista. Rautiainen itse on aikanaan väitöskirjassaan todennut, että opettajat eivät juurikaan halua jakaa valtaa oppilaille. Kuulostaa hienolta sanoa, että koulun arvot ovat "yhteisöllisyys" ja "oppilaiden osallisuus", mutta kuinka moni opettaja olisi edes valmis antamaan oppilaiden päättää, mitä oppikirjaa tunnilla käytetään?

II.

Pieni anekdootti tähän väliin. Useita vuosia sitten eräässä koulussa päätettiin päivittää koulun sääntöjä, ja hyvän yhteisöllisen periaatteen mukaisesti myös oppilaat haluttiin ottaa prosessiin mukaan. Oppilaskunnan hallitus teki listan sääntömuutosideoista, jotka vaihtelivat "kohtuullisesta" "lainvastaiseen".

Opettajista koottu sääntötyöryhmä kävi läpi oppilaskunnan hallituksen ideat. Työryhmä poisti ne ideat, joiden toteuttaminen olisi rikkonut lakia tai yleistä säädyllisyyttä ja muokkasi loput sellaiseen muotoon, että ne voitaisiin ottaa käyttöön heti seuraavana vuonna. Karsinnan jälkeenkin sääntömuutosehdotuksia jäi jäljelle kymmenisen kappaletta. Työryhmä esitteli sääntömuutokset opettajainkokouksessa ja niistä äänestettiin.

JOKA IKINEN oppilaskunnan ehdotus äänestettiin nurin. Yksi kerrallaan. Monta kertaa "ei"-huudot alkoivat jo ennen kuin koko sääntöä oli ehditty esitellä loppuun saakka. Ainoa uusi sääntö, joka kokouksessa hyväksyttiin, tuli opettajilta. Se koski oppilaiden puhelimien käytön kieltämistä ja takavarikoimista tunnin aikana.

Sen koulun oppilaat saivat harvinaisen selkeän oppitunnin osallisuudesta ja demokratiasta.

III.

Yhteisöllisyys ei ole pelkkä trendisana - se oikeasti tarkoittaa jotain. Rauno Haapaniemi kirjoitti Yhteisöllinen pedagogia -blogissaan muutamia reunaehtoja yhteisöllisyydelle. Se tarkoittaa, että oppilaat päästetään päättämään asioista, joilla on merkitystä koulun arjessa. Se tarkoittaa, että oppilaat saavat valtaa päättää itseään koskevista asioista.

Yhteisöllisyys voi tarkoittaa jotain hyvin radikaalia: sitä, että koulun työryhmissä on sekä oppilas- että opettajajäseniä, joilla on yhtäläinen äänivalta. Sitä, että oppilaskunnan hallitus pääsee käyttämään todellista budjettivaltaa. Sitä, että joka kurssin ensimmäisellä tunnilla oppilaat saavat päättää, mihin asioihin kurssilla keskitytään - tai että he voivat kokonaan päättää kurssin sisällöstä. Sitä, että opettajankokouksen sijaan pidetäänkin koulukokous, jonka puheenjohtajana toimii joku oppilaista.

Jos ylläolevan listan lukeminen aiheutti kylmiä väreitä tai hikeä, niin älä huolestu. Ei joka koulun tarvitse olla Turun vapaakoulu. Yhteisöllisyyden voi toteuttaa paljon kevyemmälläkin kädellä: esimerkiksi antamalla oppilaiden suunnitella ja toteuttaa koulun juhlia.

Mutta ikinä ei saisi toteuttaa kevyttä yhteisöllisyyttä ja väittää oppilaille, että heillä on todellista valtaa koulun käytäntöjen suhteen. On ihan ok, jos opettajat haluavat pitää kaikki langat kädessään, mutta silloin ei pidä leikkiä, että oppilaidenkin ääntä kuunnellaan yhtäläisesti. Mikään ei vähennä ihmisten osallistumisenhalua niinkuin se, että he käyttävät aikaa ja vaivaa osallistuakseen, mutta heidän panoksensa jätetään huomiotta.

Kirjoitin alkukesällä, että jotkut asiat on parempi tehdä joko täysillä tai ei lainkaan: joskus keskitie on huonompi kuin ääripäät. Yhteisöllisyys on mielestäni myös esimerkki tällaisesta ankeasta laaksosta. Jos oppilaille annetaan paljon valtaa vaikuttaa koulun asioihin, kasvaa heistä oletettavasti yhteiskunnallisesti aktiivisia nuoria. Jos taas heille ei anneta mitään valtaa vaan tehdään selväksi, että koulussa päättävät aikuiset, oppivat he ainakin sen, että aikuisena voi vaikuttaa asioihin. Mutta jos oppilailta kysytään paljon mielipiteitä ja pyydetään osallistumaan, eikä heidän ehdotuksiaan oteta vakavasti, menettävät he uskonsa vaikutusmahdollisuuksiinsa. Sellaiset nuoret oppivat, ettei heidän mielipiteillään ole mitään väliä.

3 kommenttia:

  1. Yliopistossani opettajat pyytävät paljon palautetta, usein kaksi kertaa kurssin aikana. Kurssin viimeisellä tunnilla ennen tenttiä he lukevat tekemänsä koonnin palautteista ja kommentoivat niitä.

    On myönnettävä, että ainakin näin keskimääräistä vanhemman yliopisto-opiskelijan silmiin palautteet ja parannusehdotukset ovat aivan päättömiä. Suurimmassa osassa niissä on se idea, että enemmän suffelia ja vähemmän työtä ja kuria, kun minä taas kaipaisin paljon enemmän pänttäämistä, kovaa kuria ja tehokkuutta.

    En usko, että opettajani eivät huomioisi järkeviä oppilaiden ehdotuksia, mutta koska heillä on opettajan vastuunsa, eivät he voi vastuunsa tuntien kokeilla käytäntöjä, jotka eivät vahvista kuria, pänttäämistä ja kovaa työtä.

    Opiskelun taso laskee koko ajan. Vanhat, tylsät menetelmät on otettava takaisin käyttöön ja alettava muokata käytäntöjä niiden kautta. Nykyinen pehmokoulu ei yksinkertaisesti toimi, kun tavoitteena on oppiminen. Ja sehän on. Ainakaan minä en ole mennyt yliopistoon viihtymään vaan oppimaan, ja toivon, että minua myös piiskataan eteenpäin, koska aina oma motivaationi ei riitä.

    Voisiko opettajien nuiva suhtautuminen oppilaiden ehdotuksiin johtua yksinkertaisesti siitä, että he osaavat aavistaa jo ennalta oppilaiden toiveiden heikentävän käytännön toimivuutta? Eihän muutos ole itsetarkoitus. Sillä täytyy olla oppimista tukeva peruste. Viihtymiseen ei saa enää panostaa. Tämä suuntaus on jo pilannut koulut yliopisto mukaan lukien.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että yliopistossa opiskelua voisi monilla laitoksilla tehostaa selvästi. Yliopistossa opiskelee kuitenkin vain ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisesti valinneet teoreettiset korkeakouluopinnot.

      Peruskoulussa puolestaan opiskelee koko ikäluokka, ja vieläpä pakolla. Siksi näitä kahta ei oikein voi verrata toisiinsa. Mikä toimii yliopistossa voi olla myrkkyä peruskoulussa.

      Lisään vielä, että anekdootissa mainittuihin muutosehdotuksiin kuului ideoita kuten "luokassa pitäisi saada pitää pipoa päässä" ja "koulun pihalla tulisi saada skeitata"; minun on vaikea kuvitella, miten tällaiset sääntömuutokset voisivat haitata oppimista.

      Poista
  2. Edit: alunperin tämän kirjoituksen otsikko oli "Yhteisöllisyyden epävakaa laakso". En kuinenkaan ollut tyytyväinen ilmaukseen "epävakaa laakso", joten muutin sen nyt muotoon "ankea laakso". Tämä ilmaisu kuulostaa minun korviini paremmalta ja kuvaavammalta. Lisäbonuksena se muistuttaa äänteellisesti ilmausta "uncanny valley", joka kuvaa samantyyppistä ilmiötä.

    VastaaPoista