tiistai 4. marraskuuta 2014

Talossa ei ole sammutuspeittoa!

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Taannoisilla Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (12.10.2104) Harvardissa tällä hetkellä vieraileva professori Pasi Sahlberg, jonka näkemyksiä suuresti kunnioitan, murehti suomalaisen koulutusosaamisen heikkenemistä. Sahlberg on ansiokkaasti painottanut muun muassa seuraavia asioita:
  • Voisimme unohtaa oppiaineiden välisen kinastelun ja keskittyä oppimiseen sekä oppilaaseen "Titanicin kansituoleista taistelemisen" sijaan
  • Oppilaan hyvinvointi, oman paikan löytäminen, oppimisen ilo ja uteliaisuus on nostettava korkeimmaksi tavoitteeksi nykyiseltä "no voishan näitäkin joskus miettiä jos ehtis ja viitsis" -paikaltaan
  • Pakollisia läpikäytäviä sisältöjä kannataisi karsia kovalla kädellä, jotta tilaa löytyisi myös omaehtoiselle tekemiselle
  • Hyviin PISA*-tuloksiin tai hohdokkaaseen menneisyyteen ei voi jäädä uinumaan
  • Suomalaisen koulujärjestelmän kirkkaus piilee "pehmeydessä": opettajat ja oppilaat voivat vaikuttaa tekemisiinsä, löytää tekemiselleen merkitystä, kyseenalaistaa ja hyödyntää osaamistaan. Toinen suuntaus olisi Aasian maiden tiukka ja kontrolloitu "pänttäämiskulttuuri", joka sekin tosin tuottaa hyviä oppimistuloksia, eikä kyseisissä kulttuureissa välttämättä ole ristiriidassa hyvinvointitavoitteiden kanssa. Toisenlaisiin, erityisesti autonomisiin ja yksilölllisiin kulttuureihin kopioituna "pänttäämismalli" voi sen sijaan olla varsin vahingollinen.
Satuin kuulemaan Sahlbergin luennon Turussa muutama vuosi sitten. Pidin luennosta ja toki myös Sahlbergin viestistä, tosin jäin pohtimaan, miksi hän jatkuvasti vetoaa kriisitunnelmista puhuessaan PISA-tuloksiin, jotka kuitenkin edustavat sellaisen asian mittaamista, joiden oppimista hän ei itse peräänkuuluta. No, ehkäpä tarkoitus pyhittää keinot. Ja eihän se PISA tietenkään mikään aivan turha mittari ole. Oli miten oli, Sahlberg on myös varoittanut menemästä mukaan kontrolliin perustuviin reformeihin, joissa mihin tahansa kulttuuriin yritetään soveltaa joissakin Aasian maissa hyvin toimivaa "pänttäämismallia". Tätä monien valtioiden suuntaamista kohti kontrollia ja kilpailua on kutsuttu nimityksellä Global Education Reform Movement, joka enteellisesti lyhenee sanaksi GERM (englanniksi loinen, parasiitti).

Meillä Suomessa koulutus perustuu vapaudelle ja luottamukselle. On väitetty, että opettajat eivät riittävästi käytä vapauttaan opetuksensa kehittämisessä, ja spekuloitu, josko kuitenkin saataisiin parempia tuloksia hieman "remmiä kiristämällä". Olen itsekin pähkäillyt samaa. Mutta on muistettava, että juuri vapaus ja luovuus eli "pehmeys" on meidän järjestelmämme vahvuus. Helsingin Sanomien haastattelussa Sahlberg nosti kuitenkin suureksi tämänhetkiseksi ongelmaksi johtajuuden puutteen suomalaisen koulujärjestelmän kehityksessä. Ja siinä Sahlberg on paitsi väärässä, myös ristiriidassa itsensä kanssa. 

Ihminen, tuo syvästi psykologinen olento, kokee asioiden olevan jollakin tavalla. Hän esimerkiksi uskoo käytänteidensä olevan hyviä. Näin ei kenties ole, mutta totuudella ei ole paljonkaan tekemistä ihmisen oman uskomuksen kanssa. Ihminen voi hyvillä mielin nähdä vakuuttavan esityksen siitä, kuinka hänen uskomuksensa on virheellinen - ja säilyttää tämän uskomuksensa tästä huolimatta. Ihminen uskoo asioiden olevan jollakin tavalla, ja tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota uskomustaan vahvistaviin merkkeihin kuin niiden kanssa ristiriidassa oleviin, ja näin vakuuttuu kokoajan yhä vahvemmin oman käsityksensä oikeellisuudesta (olethan jo lukenut myös Antin tekstin vahvistusvinoumista).

Peter Watts kirjoittaa uskomattomassa kirjassaan Sokeanäkö, että aivojamme ei kiinnosta totuus vaan eloon jääminen. Uskomusjärjestelmämme pystyy mainiosti hyväksymään täysin ristiriitaista tietoa, tyypillisesti esimerkiksi vähentämällä jomman kumman keskenään ristiriidassa olevan tiedon merkitystä. Vielä toisin sanoen: jos oma käytäntö tuntuu hyvältä, ja joku tulee kertomaan, että kyllä joku toinen käytäntö olisi parempi perustellen tämän paremmin kuin mitä pystyy itse perustelemaan omaa käytäntöään, ratkaisuna on ajatella, että uusi tieto on tyhjänpäiväistä höpönlöpöä tai liittyy johonkin ihan toisenlaiseen tilanteeseen.

Mitä tästä kaikesta sitten seuraa? Pitäisikö meidän muuttua roboteiksi? Ei suinkaan. Täytyy vain ymmärtää, että ihmisiä ei itse asiassa kannata perinteisessä mielessä johtaa, vaan pikemminkin kuunnella. Ihminen haluaa nimittäin tehdä oivalluksensa itse. Ylhäältä päin ohjattu reformi on usein tuomittu epäonnistumaan, sillä hyvinkään perusteltuna se harvoin onnistuu muuttamaan olemassaolevia syviä uskomuksia omien käytänteiden toimivuudesta.
Onko ylhäältä johtaminen siis toimiva ratkaisu? Ei ole.  
 
Muistan muutaman vuoden takaa mieleeni painuneen konferenssiesityksen, jossa tutkija oli havainnut suurimmaksi tekijäksi pedagogisten muutosten hitauteen sen, että opettajilta puuttuu tuki, esimerkki ja keskusteluyhteys. Opettajien todettiin puurtavan liiaksi yksin, ja luontevan pedagogisen puheen huomattiin jäävän helposti muun kouluarjen jalkoihin. Tuon jälkeen olen seurannut lukemattomia opettajien sosiaalisen median välityksellä käymiä keskusteluja, yhteyksien syntymisiä, esimerkkien seuraamisia, omaan käyttöön kopioimisia ja niin edelleen. Eivät opettajat, ainakaan enää, puurra yksin ja tuetta. Eivät ainakaan kaikki.
Onko ylhäältä johtaminen siis tarpeellinen ratkaisu? Ei ole!

Johtaminen saa pahimmassa tapauksessa hapen loppumaan. Johdettava on tilanteessa, jossa joku kertoo, kuinka hänen tulisi ajatella, ja koska nämä ylhäältä annetut ajatukset ovat harvoin yhdenmukaisia omien ajatusten kanssa, on sekä annetujen, että pahimmassa tapauksessa myös omien ideoiden kohtalona muussaantua mitättömiksi. Erisuuntaisten ajatusten kanssa painiskeleminen vie näin energiaa omien ideoiden kehittelyltä. Onko siis juuri Sahlbergin surema johtamattomuus aikaansaanut sen, että luovuus on päässyt kukkaansa, sillä juuri tällä hetkellä suomalaisella koulutuskentällä tapahtuu päätä huimaavia innovaatioita. Innovaatioita, joita kukaan ei johda: eikä niitä kenenkään tarvitsekaan johtaa! On nimittäin aivan viimeisin ja kekseliäin asia ymmärtää, että vahvin ja pysyvin muutos tapahtuu vain sitä kautta, että vahvistetaan jo olemassaolevia rakenteita. Ei kuvitella yksittäisen, ylhäältä johdetun ratkaisun hoitavan kuntoon kaikkien tarpeita ja ongelmia, vaan annetaan jokaisen etsiä parhaat mahdolliset ratkaisut ja annetaan paras mahdollinen tuki näiden ratkaisujen etsimiseen.

Yksi tällainen esimerkki on Kimppaopetus, josta kerroinkin jo edellisessa tekstissäni. Vielä paljon suurempaa on tulossa, sillä lähdimme mukaan Mielikuvituskoulun (kilpailussa The Imaginary School) tiimillä Helsinki Challenge -kilpailuun tavoitteenamme alkaa rakentaa systeemaattista tukiverkostoa kaiken kouluissa jo olemassaolevan  ja vielä kehittymässä olevan vahvistamiseksi. Tiimi koostuu tutkijoiden lisäksi kentällä työskentelevistä, ja kilpailuehdotus pohjautuu tavallisessa kouluarjessa kehiteltyihin ideoihin (mm. Peuran polku, Yksilöllinen oppiminen alakoulussa, Matematiikan yksilöllisen oppimisen menetelmä alakoulussa), jotka ovat versoneet opettajien innovatiivisuudesta luovuuden ja vapauden sallivassa koulujärjestelmässämme. Kilpailuehdotuksen työstämisen myötä pääsimme alkuun työssä, joka  pitää sisällään muun muassa virtuaalisten ja fyysisten kohtaamispaikkojen ja -tapojen lisäämistä, materiaalin valmistamista ja jakamista sekä täydennyskoulutuksen ylösalaisin kääntämistä siten, että uusia ideoita ja tutkimustietoa työstetään opettajien kanssa luokkatilanteessa irrallisen luennoinnin sijaan. Jos johtamattomuus on nyt helpottanut happivajetta, Mielikuvituskoulun tiimin missio on lisätä lämpöä: näin saadaan nykyinen muutosliikehdintä kunnolliseen roihuun, ja tämä työ tulee jatkumaan riippumatta siitä, kuinka tässä yksittäisessä kilpailussa käy.

Sahlberg peräänkuuluttaa pehmeän koulujärjestelmän säilyttämistä. Mutta on ristiriitaista puhua luottamuksen puolesta, ja kaivata kuitenkin jotakuta kertomaan, mitä sittenkin tulisi tehdä. Sahlbergin luulisi ymmärtävän, että alhaalta versova, jo käynnissä oleva  reformi on suoraa seurausta vapaudesta ja luottamuksesta koulutusjärjestelmässämme, joka ei kaipaa omia ajatuksia tukahduttavaa johtajaa.

Paras koulujärjestelmä koostuu yksilöistä ja yhteisöistä, jotka osaavat tehdä oivalluksensa itse. Me olemme matkalla kohti sellaista!   


*Mainittakoon tässä yhteydessä, että PISA-tulokset ovat eri asia kuin Pisa-tulokset. PISA on lyhenne sanoista Program for International Student Assessment, Pisa puolestaan kaupunki Italiassa. Korjatkaa, jos tiedätte Suomessa sovitun poikkeuksen tästä lyhennesäännöstä tämän koulutuskeskustelun kullannupun kohdalla.


13 kommenttia:

  1. Hienoa!

    Muutama kommentti:

    1) Itse tulkitsin Sahlbergin sanoneen, ettei koulun kehitykseen kiinnitetä tarpeeksi huomiota johdon taholta. "Johtaminen" ei välttämättä tarkoita sitä, että pomo käskee; se voi tarkoittaa myös sitä, että rehtori antaa opettajille mahdollisuuden kehittää omaa työtään. Jos koulussa erikseen järjestetään opettajille aikaa oman pedagogiikan kehittämiseen ja miettimiseen, vieläpä yhdessä toisten opettajien kanssa, on tämä mielestäni esimerkki hyvästä johtamisesta.

    2) "Ihminen voi hyvillä mielin nähdä vakuuttavan esityksen siitä, kuinka hänen uskomuksensa on virheellinen - ja säilyttää tämän uskomuksensa tästä huolimatta"
    Valitettavasti todellisuus on vielä tätäkin turhauttavampi: jos ihmiselle osoitetaan selvästi, että hänen uskomuksensa on virheellinen, on osalla ihmisiä taipumus uskoa tuohon virheelliseen luuloonsa aikaisempaa vahvemmin. Tätä kutsutaan nimellä "Backfire effect" (takaiskuvaikutus?) Erityisen vahva takaisku on, mikäli uskomukseen liittyy vahvoja tunteita tai mikäli uskojalla on heikko itsetunto.

    Takaiskuvaikutus alleviivaa harvinaisen vahvasti tämän kirjoituksesi sanomaa: ihmisille ei voi vain kertoa, mitä heidän pitäisi tehdä, ja odottaa heidän muuttavan saman tien käytöstään. "Hevosen voi pakottaa joelle, mutta sitä ei voi pakottaa juomaan".

    VastaaPoista
  2. Antti Värtö, tuo kohta yksi on niin totta! Itse ainakin olen huomannut kaipaavani muutoksen askelista haaveillessani, niille varovasti astuessani ja ensi askelia tapaillessani (esim. yksilöllisten oppimispolkujen kanssa) juuri sitä, että esimieheni olisi kiinnostunut työstäni, ajatuksistani, tsemppaisi (heittäisi bensaa liekkeihin ;) ) ja järjestäisi esim. konkreettisesti lukujärjestykset niin, että opettajien yhteistä aikaa löytyisi, kannustaisi keskustelemaan pedagogisista ratkaisuista jne. Tiedän, että joku saattaa ajatella, että olen nyhverö..että miksi tuollaista kaipaan, mutta minä uskallan silti tunnustaa ;), että kaipaisin esimieheltäni em. asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tätä Antinkin kaipailemaa ohjailua ja tukea olemme kehittämässä. Emmekä suinkaan ainoina, koko koulutusjärjestelmä vaikuttaa olevan heräilemässä näihin tarpeisiin. Hienoa!

      Poista

  3. Tämän keskustelun olen käynyt loputtoman monta kertaa aiemminkin.

    1. Pänttääminen ei ole ainoa eikä tehokkain tapa oppia. Tämän hyväksyminen on (varmaan backfire effectin) vuoksi ilmeisesti mahdotonta ainakin niille, jotka eivät ole tunnistaneet tehokkaampia tapoja oppia, ja jotka ovat nähneet vaivaa ja tuhlanneet aikaansa ankeaan pänttäämiseen. Jokaisen elämästä löytyy asioita, jotka he ovat oppineet helposti, mukaansatempaavasti ja syvästi. Usein näin käy harrastusten parissa. Myös kielen voi oppia pänttäämättä, esimerkiksi harjoittamalla sitä autenttisessa ympäristössä. Yhdistettynä vaikkapa vaihto-oppilasvuoteen kokemuksesta tulee herkästi positiivinen, ja kielitaidosta pysyvämpi kuin perinteisellä pänttäämistekniikalla opetellusta. Toki tehokkaitakin pänttääjiä varmasti löytyy. Itsekin pänttään joskus, mutta koska tiedän, että sitä voi tehdä hauskastikin, teen sen mieluummin niin. Myös sinnikkyyttä voi kasvattaa mielekkäällä tavalla.

    2. On tietenkin jokaisen oma valinta, haluaako oppimisen olevan mieluummin kurjaa kuin kivaa, mutta oppilaille soisin positiiviset kokemukset negatiivisten sijaan. Erityisesti siksi, että negatiivisten kokemusten kautta opittu jää helpommin käyttämättä, mikä on yhteiskunnan resurssien tuhlaamista, ja myös siksi, että opittuamme siihen, että elämä on oikeastaan aika ankeaa, muutumme joukoksi ihmisiä, joita ei kiinnosta hyvän eteen työskenteleminen - mitä väliä paremmasta, kun voi kurjuudessakin ihan hyvin elää.

    VastaaPoista
  4. "Suomalaisen koulujärjestelmän kirkkaus piilee "pehmeydessä": opettajat ja oppilaat voivat vaikuttaa tekemisiinsä, löytää tekemiselleen merkitystä, kyseenalaistaa ja hyödyntää osaamistaan. Toinen suuntaus olisi Aasian maiden tiukka ja kontrolloitu "pänttäämiskulttuuri", joka sekin tosin tuottaa hyviä oppimistuloksia, eikä kyseisissä kulttuureissa välttämättä ole ristiriidassa hyvinvointitavoitteiden kanssa. Toisenlaisiin, erityisesti autonomisiin ja yksilölllisiin kulttuureihin kopioituna "pänttäämismalli" voi sen sijaan olla varsin vahingollinen."

    Mitä tarkoittaa konkreettisemmin tuo vahingollisuus-väite? Vahinko kenelle, ja millainen?

    Onko meidän viihdeteollisuuden/elektroniikkatuotteiden käyttelykulttuurimme todella autonominen?

    Mitä tarkoittaa aasialainen pänttäämismalli? Miten on todistettu ettei se johtaisi tietojen ja taitojen prosessointiin? Fiksua väkeä nuo pänttärit vaikuttavat olevan, aktiivisia ja luovia.

    Mitä me teemme pehmeydellä (kliseillä, näennäisyydellä kriittisyydestä, avoimuudesta) kun maamme kansatulo romahtaa, työpaikat sulavat alta, innovaatioita ei tule = kansankotimme rahoitusjärjestelmä katoaa ja sosiaalivaltiomme jatkoaika päättyy?



    t. vihreä varavaltuutettu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos olennaisista kysymyksistä ja tarkennuspyynnöistä!

      Vahingollisuusväite: Pänttäämiskultuurilla viittaan malliin, jossa opiskelu perustuu suorittamiseen, ulkoa opetteluun, suureen tietomäärään, testaamiseen, pitkiin koulupäiviin ja kuriin. Tämänkaltainen asioiden opettelu on monella tavalla hyödyllistä ja tehokasta. Ulkoaopettelu vapauttaa työmuistia, ja innovointikin on helpompaa, kun tietopohja on suuri. Pienenä miinuksena voidaan pitää ajatusten mahdollista urautuvuutta: uusien yllättävien ajatuskulkujen synty voi vaikeutua, jos ajattelee vahvasti asioiden olevan yksiselitteisiä ja vain tietyillä tavoilla yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi tietyn asian opettaminen aina samassa kontekstissa rajoittaa käsitteen laajempaa ymmärtämistä ja sitä myöten mahdollisuuksia sen soveltamiseen.
      Kulttuureissa, joissa pänttäämismalli toimii tehokkaasti, eletään täysin erilaisessa todellisuudessa kuin meillä. Yksilö ei toteuta itseään, vaan toimii yhteisönsä tai yhteisöjensä parhaaksi, ja tähän on tässä puheena olevissa maissa vuosituhantinen kulttuuriperinne. "Raadantaan" saa täyden tuen yhteisöiltään. Tuo tuki voi olla piiskaavaakin, olennaista on, että näissä kulttuureissa tiukka ja kurinalainen opiskelu on yksilölle merkityksellinen asia, jonka jakaa koko hänen ympäristönsä. Jotta tällainen menetelmä toimisi meillä, tulisi kulttuurinkin olla toisenlainen. Ja osittain näin onkin: esimerkiksi akateemisten vanhempien lapset, jotka saavat kotoaan viestin opiskelun tärkeydestä, ja joita kannustetaan ja kenties piiskataankin hyviin suorituksiin, menestyvät paremmin ja yrittävät enemmän. Olennaista on siis se, ettemme voi vain vaatia, jollei tuo vaatimus ole kohtuullinen sen kohteen tilanteeseen nähden. Tai voimme, mutta satona korjaamme sitten vihaa, turhautuneisuutta ja opiskelusta luopumista. On ymmärrettävä, että (valitettavasti?) elämme kulttuurissa, joka on hedonistinen ja yksilökeskeinen, ja jossa yksilö tekee valintansa ennen kaikkea itsensä takia, ei yhteisönsä. Voimme toki yrittää luoda toisenlaisen kulttuurin, mutta silloin käännämme kyllä niin valtavaa laivaa, että näkisin itse järkevämmäksi hyödyntää niitä vahvuuksia, joita käytettävissämme on: meidänkään kultturimmekaan kun ei ole yksinomaan huono ja tuhoon tuomittu (kuten kommenttisi lopussa tunnut ajattelevan).
      Vahingollisuus viittaa myös Sahlberginkin esillä pitämiin tuloksiin siitä, mitä on tapahtunut maissa, joissa pänttäämistä tukevaa kulttuuria ei ole, mutta sellainen oppimiskulttuuri on yritetty saada pakotetuksi: tulokset ovat heikentyneet huomattavasti ja pahoinvointi lisääntynyt.
      Olisi näppärää, jos ihmiset toimisivat jotenkin järkevästi ja käytännöllisesti, mutta koska näin ei ole, on toimittava sen mukaan, mikä on kulloisessakin tilanteessa käytännöllistä ja järkevää.

      Autonomiasta: Viittaan ennen kaikkea siihen, että niin sanotuissa länsimaisissa kulttuureissa, joihin suomalaiset ainakin oppimisprofiilinsa vuoksi voidaan laskea, parhaat oppimistulokset saadaan silloin, kun oppilas on voinut opiskella autonomisesti (on voinut opiskella itselleen merkityksellistä asiaa, ja on voinut kontrolloida oppimisprosessiaan). Tämä on suoraa seurausta yksilökeskeisyydestä: ihminen oppii itseään varten (toki se joskus voi hyödyttää laajempaakin kokonaisuutta, en siis puhu mustavalkoisesti itsekeskeisyydestä tai itsekkyydestä). Oppiessaan autonomisesti tulee ihmisestä parhaimmillaan jotakin suurempaa kuin vanhan päälle rakentaja: hänestä voi tulla suunnan muuttaja. Toki myös ensin mainittu on mahdollinen, sillä syvästi oppiva autonominen yksilö toki oppii asiaan perehtyessään saman minkä pänttääjä päntätessään.

      En asettaisi vastakkain pänttäämiskulttuuria ja autonomiaan perustuvaa kulttuuria. Molemmille on paikkansa, molemmilla on etunsa ja haittansa. "Pehmeyden kulttuuri" on historiallisesti nuori, siksi vasta rakenteilla, virheellinen ja epätäydellinen. Helppoa ruokaa niille, jotka mieluumin ampuvat alas kuin kehittävät paremmaksi.

      Poista
    2. Vielä lisäyksenä se, että kukaan tuskin on todistanut pänttäämismallin nimenomaisesti ehkäisevän tietojen ja taitojen prosessointia, eikä kukaan käsittääkseni ole sellaista esittänyt edes hypoteesina.

      Poista
  5. Luulisin että Pasi Sahlberg tarkoittaa nykyaikaista sopimusjohtamista. Jos tavoitellaan toimintakulttuurin muutosta koulussa, niin sen pitää olla ohjattu tavoitteellinen prosessi, jossa tarvitaan ohjaamista (johtamista) eri tasoilla. Opettajat ovat niin vapaita taiteilijoita, että organisoitu muutosprosessi voi olla outóa ja vaikeaa, mutta mahdollista. Silloin yhdessä sovitaan suunta, jaetaan tehtävät ja laiva liikkkuu, hyvä kapteenikin tarvitaan. Järjestäytymätön ryhmä on sekava ja liikkuu arvaamattomasti, siihen tarvitaan johtajuutta joka pitää sovitusta suunnasta kiinni. Muuten käy kuten monesti kouluissa, että ei ole mitään yhdessä sovittua kehityssuuntaa tai se keksitään joka syksy uudestaan. Toivon kyllä paljon että meidän kouluissa lähdetään rakentamaan opettajista joukkue, joka pelaa yhdessä, oppilaiden kanssa ja heidän hyväkseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Rauno! Ohjausta, visiota ja tukea tarvitaan. Tosin olen miettinyt sitäkin, kuinka paljon vain kuvittelemme kaikkea tätä tarvittavan kaaoksen ja anarkian estämiseksi - olemmeko todella varmoja siitä, että järjestäytymätön ryhmä on väistämättä sekava ja arvaamaton? (Pidän asioiden kyseenalaistamisesta juuri siksi, että tapanamme on luulla tietoa varmaksi silloinkin, kun kyse on vain tavasta ajatella).

      Luin tämän kommentin eilen illalla, ja jäin miettimään, miten vastaisin. Olenko vai enkö ole Sahlbergin kanssa samaa mieltä? Referoimani artikkeli korosti alkuperäisessä yhteydessään (printissä) verkkoversiota enemmän johtajuuden merkitystä. Tuosta versiosta koin Sahlbergin ajattelevan ohjaamista ylhäältä päin. Periaatteessa olen yhteisen suunnan ja vision kannalla, mutta mieltäni kutkuttaa myös ajatus siitä, mitä tapahtuisi, jos kaikilla toimijoilla olisi aidosti mahdollisuuksia vaikuttaa tuohon visioon sekä siihen liittyvään toimintaansa. Tiedämme, että vastuuseen ei opi, jollei ensin luoteta. Paasaamme luottamuksesta oppimisessa, mutta pelkäämme kuitenkin antaa sitä.

      Mikko Jordman pelasti minut (jälleen kerran) näiltä sekavilta ajatuksilta. Luin juuri hänen viime perjantaina julkaisemansa tekstin http://lilelibe.blogspot.fi/2014/11/minulla-on-unelma.html , ja siinä se oli kirkkaana: meillä voi olla visio, mutta on jokaisen vastuulla muodostaa sen toteuttamiseen tarvittavat suunnitelmat. Ei kukaan yksittäinen johtaja tai johtoryhmä, ei mikään yksittäinen näkemys tai suuntaus voi kattaa sitä suunnitelmien kirjoa, joka tarvittaisiin toteuttamaan kulloinenkin visio. Olemme niin erilaisia, ja toimimme niin monenlaisissa puitteissa. Mikon kirjoituksen luettuani olen entistä vakuuttuneempi siitä, että jokaiselle on saatava ääni, ja jokaisen on tartuttava toimeen. En tiedä, pääsemmekö koskaan lopulliseen tilaan, jossa asiat toimivat, mutta ainakin omalta osaltani haluan siihen suuntaan matkustaa.

      Poista
  6. Kiitos Laura.

    Itse ajattelen että autonomisuus ei voi perustua yksilöllisyyden perusteluun ja vaateeseen ja siihen "mikä mua kiinnostaa" -lähtökohtaan. Ihmisellä on, ajattelen, suurempi tehtävä, ja yksi sen osa on myös sivistyksellisen pääoman omaksuminen, kehittäminen, mutta myös siirtäminen sukupolvelta seuraavalle sukupolvelle.

    Olet ehkä kuullut ajatuksesta sopimuksesta menneen, nykyisen ja tulevan sukupolven välillä. Sitä voi hyvin nimittää esim. traditionalismiksi ja silloin sen valtavan, rikkaan ja syvän tieto- ja taitoperinteen, sivistyksen, varjelu ei taida ihan ilman "pänttäämättä" onnistua. Keneltäkään.

    Nykyäänhän tämä autonomoninen yksilölähtökohta, minä tiedän, minä päätän kaiken mitä haluan, tarvitsen - perustelu johtaa juuri sivistyksen ohenemiseen, josta on merkkejä kyllä ilmassa.

    Opetus on väline.

    Opetuksen sisältö on tarkoitus.

    Taisin juuri ymmärtää, kiitos Laura:), miksi jo vaistonvaraisesti arvostan edelleen ihmiskuvaa ja ihmistä joka tietää mahdollisimman paljon mahdollisimman laaja-alaisesti.

    Sivistyksen siirto- ja kehittämisvaade ei voi perustua yksilön autonomiaan. Eläköön pänttääminen (jonka hyvät puolet Laura toitkin tosi oivaltavasti esiin)! On yksinkertaisesti kaunista ja hyvää tietää mahdollisimman paljon kaikesta verrattuna oman navan nyhjäämiseen, pelkkään omaan "kiinnostukseen."

    t. vihreä varavaltuutettu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä. Laaja ja syvä sivistys sekä eläminen kokonaisuutta varten on omasta mielestäni kauniimpaa kuin yksilökeskeisyys. Kuitenkin realiteetti on se, että omassa kulttuurissamme jälkimmäinen on luontaisesti enemmän läsnä. Opetus on väline, kyllä. Kuinka hyödyntäisimme sitä niin, että yksilöistä kasvaisi enemmänkin kuin oman elämänsä ja napansa sankareita? Uskon itse, ja tähän monet tutkimuksetkin viittavat, että oman kiinnostuksen kautta päästään syvempiinkin tavoitteisiin. Näen sen näin: Ihminen kiinnostuu edes jostakin (tai ei alun perinkään menetä kiinnostustaan asioihin). Ihminen oppii työskentelemään kiinnostuksen kohteensa eteen. Hänen sinnikkyyttensä, oppimiskykynsä ja epäonnistumisten sietokykynsä kehittyy. Näin hän kehittyy ihmiseksi, joka osaa työskennellä ja arvioida tekemistään. Käsi kädessä tämän kehityksen kanssa taitava pedagogi tai hyvä koulujärjestelmä tarjoaa hänelle yhä laajentuvia näkökulmia ja haasteita. Hän käyttää oppimiskykyänsä sivistyksensä syventämiseen. Näin voimme saada itsenäisen, autonomisen yksilön, joka ymmärtää myös kultturiperimäänsä ja elää myös yhteisölleen. Vaihtoehtona näen tilanteen, jossa hyvinvoivaan ja hedonistiseen kulttuuriimme syntynyt ihminen pakotetaan tiettyjen arvojen kannattajaksi ilman, että nämä arvot ovat vielä kyseiselle yksilölle mitenkään merkityksellisiä. Tämän jälkeen hänet pakotetaan opettelemaan erilaisia asioita noihin arvoihin liittyen ennen kuin hänelle on kehittynyt kyky työskennellä asioiden, varsinkaan itselle merkitystä vailla olevien, kanssa. Näin hän alkaa kyseenalaistaa noita arvoja, väheksyä niitä, suorittaa kenties tarvittavan pänttäyksen mutta elää sisimmässään näitä arvoja vastaan. Näin olemme aikaansaaneet täysin tavoitteen vastaisen lopputuloksen.

      Tavoitteemme on nähdäkseni sama, keinomme erilaiset. Omani perustan sekä kokemukseen että tutkimustietoon. Pakottamisella voidaan saada hetkellisiä ja näennäisiä hyötyjä meidänkin kulttuurissamme, mutta pitkän aikavälin ongelmat ovat juuri niitä, joita ratkomme nyt: motivoitumattomuutta, laiskuutta, minäkeskeisyyttä, yhteiskunnan heikkenemistä. Vihreä varavaltuutettu, väität, että syypää näihin ongelmiin ei ole kuvailemani arvoihin pakottaminen ja tuetta jääminen (mitä vastaan puhuu jo se, että niiltä osin kuin tukea on tarjolla oppijaksi kehittymiseen ja asioiden merkityksellisinä pitämiseen liittyen, esiintyy näitä ongelmiakin vähemmän; puhun esimerkiksi aiemminkin mainitsemistani akateemisista perheistä). Miten perustelet sen, että pakottamista ja tuetta jättämistä kannattaa yhä jatkaa, jopa vahvemmalla otteella myös niille, jotka eivät koe arvoja jo etukäteen merkityksellisiksi?

      Poista
    2. Taas lisäkommentti heti perään: epämieluisia tai vähemmän kiinnostavia asioita tulee siis minunkin mielestäni ujuttaa opetukseen alusta pitäen. On kuitenkin aivan kriittistä annostella näitä asioita oikein. Liika aiheuttaa torjuntaa, liian vähän ei saa aikaiseksi minkäänlaista liikahdusta mukavuusalueelta. Ja epämukavuusalueellaan ihminen kestää hyvin vähän sitä, että hänet jätetään selviytymään yksin. Nykyinen koulujärjestelmämme annostelee oppilaille valtavia määriä asioita, jotka ovat valovuosien päässä omalta mukavuusalueelta, ja jättää oppilaat räpiköimään tämän haasteen kanssa yksin.

      Meidän on hyväksyttävä, ettemme voi puristaa ihmisiä tietynlaisiksi väkisin. Voimme luoda hyviä tilanteita, niin hyviä, että ne väistämättä johtavat toivotunlaiseen kehitykseen. Sen verran täytyisi myös olla itsevarmuutta, että pystyy luottamaan asioiden nopeaankin kehittymiseen sitten kun vauhtiin on kerran päästy, ja vauhtiin kyllä päästään, kunhan pohjatyön kanssa ei sählätä eikä tehdä peruuttamattomia virheitä.

      Poista
  7. Laura, todella hyvää perustelua, en voi muuta kuin alleviivata ja allekirjoittaa. Erityisesti tuo linja edes jostakin kiinnostumisesta ensin, ja siitä mahdollisesti seuraava omaehtoinen ( ! ) kiinnostus tehdä kunnollinen henkinen ja sivistyksellinen evoluutiohyppy.

    Kun puhun sivistyksen siirtämisestä, en tarkoita arvoja, enkä niiden tuputtamista.

    Arvonsa kukin ihminen ratkaisee itse omien tietojensa, toivottavasti mahdollisimman laajojen, ja sydämensä/aivojensa/valintojensa perusteella. Juuri tuo on länsimainen klassinen perinne, jota kannatan ja puolustan jopa ylivoimaisena maailman mitassa. Lännessä olemme perinteisesti olleet vapaita olentoja.

    Nykyään koen kuitenkin, että arvojen perusteena, pohjalla oleva tietämys maailmasta heikkenee. Sen huomaa jo ihan selvästi akateemistenkin parissa. Porukka esim. historian tuntemus on pihalla olevan lumiukon tasoa jo ihan vaikkapa 1900-luvun osalta. Tietolähteiden klikkailu ja netistä "katsominen" ei näytä yhtään parantavan tilannetta, iso osa sivistyneistöstäkin ( jos nyt maisteri -olen sellainen vain itsekin- sivistyneistöön lasketaan) elää kuin pimeässä säkissä.

    Siksi, Laura, kannatan hieman myös sitä (puoli)vapaaehtoisesta pänttäämistä, tietojen ja taitojen suhteen, en tietenkään arvojen.

    Ihmisellä, jokaisella, ihan kaltaisellani perusjamppataviksellakin, olisi aina hyvä olla edes minimaalisen tyydyttävät perustiedot esim. historiassa, filosofiassa, uskontotieteessä, taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa, politiikassa, aatehistoriassa, fysiikassa, kosmologiassa, maantieteessä ja biologiassa. Ja urheilussa! Ilman perustasoa ei taida keskustelu onnistua oikein mistään muuten kuin mututuntumalla = me toistamme vain sitä mitä luemme hesarista tai katsomme ylestä ja nimitämme sitä dialogiksi. Itsellänikään riittäviä tietoja ei ole vaikka yleis"sivistys"-fani olenkin.

    Hyvä siis. Olemme samalla tiellä mutta minä taidan olla eksyksissä. Mutta oma kantani pysyy: oppilas ei saa valita k a i k k e a itse. Ei edes suurinta osaa. Sen hänen puolesta valitkoon kaiken ammattilainen, tiedonsiirtäjä-prosessoija, suomalainen opettaja. Mutta paljon oppilas saakoon itse valita, mm. elämänsä suunnan, arvonsa, intohimonsa ja sen mistä hän kiinnostuu opettajan ansiosta tai opettajasta huolimatta.

    t. vihreä varavaltuutettu

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.