torstai 24. syyskuuta 2015

Huvikumpupedagogiikkaa - Kaikki on vinksin vonksin ja kuinkas sitten kävikään?

Kirjoittanut Suvi Puronsuu
Irronnut viemäriputki, lauennut palohälytin, vapamuotoiset hajuvesikokeilut, pulpetittomat päivät, jolloin luokassa ei näkynyt kuin muutama lattialla loikoileva oppilas muiden ollessa piilossa rakentamissaan majoissa; lukuisat projektit, joissa luokkamme muistutti vuoroin luovaa tilaa, vuoroin kaatopaikkaa. Onko siis aihetta hämmästyä siitä, että opetiimin arviointituokiossa lanseerattiin käytävämme profiiliksi: "Täällä on meno välillä kuin Huvikummussa". Arvioita pohdittuani totesin, että Huvikummun anarkia on jotain, joka voisi olla tervetullutta kouluun.
Muun muassa koska Huvikummussa piilee toisin tekemisen ja ajattelun taito aidossa mielessä, mistä puolestaan seuraa kiistämätöntä luovuutta sekä iloa, vaikkakin myös kaaosta ja väkisinkin "rapatessa roiskuu" -ilmiöitä eli vähemmän onnekkaita sattumia.
Mikä erottaa Huvikumpu-pedagogiikan pelkästä hillumisesta ja puuhastelusta?
Huvikumpu-pedagogiikan käyttöteoreettiseksi validioimiseksi valotan hieman taustoja, joilla luokkani on päätynyt jokseenkin luovan, yrittämisen ja epäonnistumisten kautta oppimisen ympäristöksi:
1) Mitä enemmän oppilaat saavat rytmittää omaa työtään ja työskentelyään, sitä suuremmaksi kasvaa suurimman osan halu työskennellä. Pieneen osaan oppilaita voimakas pakote on ainoa keino synnyttää motivaatiota, jos heidän valintojensa määrä on rajattu. Heillekin toki saattaisi löytyä mielekäs polku, jos koulu olisi mahdollista järjestää vielä radikaalimmin vapaasti. Saattaisi.
2) Kun oppilas lunastaa subjektiutta omassa oppimisessa, näyttäisi siitä seuraavan seuraavia siirtovaikutteita:
- Motivaation kasvamisen seurauksena oppilaat eriyttävät itse itsensä ylöspäin.
- Oppilaat joutuvat kohtaamaan tiedon tuottamisen ja soveltamisen raskauden. Opiskelu ei ole suorittamista.
3) Oppilaat vaikuttavat voimaantuvan tilanteessa, jossa sekä heidän kuulemisensa että oppimisen haltuunotto, vaikka työläälläkin tavalla, toteutuu. Tämä näyttäytyy muun muassa seuraavasti:
- Oppilaat eivät vastaa annettuihin ohjeisiin automaattisen kuuliaisesti. Argumenttien tarve kasvaa.
- Oppilaat odottavat kuulemista ja kohtaamista, eivät tottelemisen kohteena olemista. Heidän on vaikea asettua auktoriteetin johdettavaksi, jos perusteena on ainoastaan asema. He tuntuvat tarvitsevan merkityksiäTunnustukseen perustuva johtajuus nojaa merkityksen kokemukselle ja sen saatuaan oppilaat ovat lojaaleja, jos kanssakäyminen yhteisössä, jossa he kasvavat perustuu dialogisuuteen.
- Oppilaiden kokeilun halu ja into lisääntyy. Heidän epäonnistumisensa pelko pienenee. 
4) Kohtaaminen, tunnustuksen antaminen ja saaminen sekä valtaistuminen eivät ole koululle vieraita ilmiöitä, mutta usein vaikeita. Kohtaamisen puute perustellaan ajan ja resurssien puutteella. Tunnustuksen tarpeettomuus kumotaan annetulla auktoriteetilla, instituution perinteillä sekä viime kädessä pelotteilla. Valtaistuminen tyrmätään huonona kasvatuksena. Polku Huvikumpuun kulkee autoritaarisuuden uudelleen tarkastelun kautta. 
Huvikumpu-pedagogiikassa on kyse ehkä eniten siitä, että lapsilla on mahdollisuus määritellä ja vaikuttaa toiminnan ehtoihin ja raameihin. Ja lapsilla jos keillä on riemastuttava kyky määritellä toisin! Kuka sanoo, ettei pöydän alla opi? Tuhahditko tai huokaisitko? Miksi?




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti