torstai 17. syyskuuta 2015

Syrjäytyneitä reppanoita vai vapaita taiteilijoita?

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Olemme saapumassa maailmaan, jossa merkittävä osa ihmisistä on lähes pysyvästi ilman työtä. Etla arvioi, että kolmasosa Suomen työpaikoista on vaarassa kadota lähiaikoina tieto- ja robottitekniikan kehittymisen myötä. Yhdysvaltain työpaikoista 47% on vaarassa kadota tulevina vuosikymmeninä(Frey & Osborne 2013 [PDF]).

Ajattelemme usein, että työpaikat katoavat lähinnä duunariammateista, mutta myös ns. luovan luokan ammatit ovat vaarassa. Robotit osaavat jo kirjoittaa uutisia ja kohta myös käsitellä kuvia ja tehdä animaatiota.

Kaikki työ ei tietenkään katoa. Erilaiset hoitoammatit ovat ilmiselvin esimerkki töistä, joiden tekemiseen tarvitaan edelleen ihminen. Ja epäilemättä täysin uusia ammatteja syntyy katoavien tilalle. Mutta ihmisiä vaativien töiden määrä voi hyvinkin pudota pienemmäksi kuin ihmisten määrä.

Tällä on isoja vaikutuksia koulumaailmaan. Nykyisin koulun yhtenä tarkoituksena on valmistaa oppilaita työelämään. Mutta valmistammeko me oppilaat maailmaan, jota ei enää pian ole olemassa?

II.

Sir Ken Robinson sanoo kuuluisassa puheessaan, että tanssi on yhtä tärkeää kuin matematiikka (Zen Pencils on tehnyt puheesta myös sarjakuvan).

Pidin tätä ennen outona ajatuksena. Tanssi on hieno laji, mutta tanssijoille ei juurikaan ole töitä tarjolla. Matematiikan osaajille taas on. Näin ollen minusta tuntui ilmiselvältä, miksi opetamme matematiikkaa enemmän kuin tanssia.

Mutta tämä ei välttämättä enää päde kauan.

Olemme tulossa maailmaan, jossa jopa puolet ihmisistä on töissä enintään satunnaisesti. Sen sukupolven ihmisten on parempi tottua ajatukseen, että heillä on paljon enemmän vapaa-aikaa kuin edellisillä sukupolvilla. Huomattavasti enemmän.

Ja heidän pitää miettiä, mitä he sillä vapaa-ajallaan oikein tekevät.

III.

Tiedämme, että ihminen tarvitsee tunteen siitä, että hänellä on merkitystä. Nykyisin useimmat löytävät tämän merkityksen töistä ja perhe-elämästä. Mutta maailmassa, jossa töitä ei juurikaan ole, ei ihmisten elämän sisältö voi riippua heidän ammatistaan. Muuten meille syntyisi valtava syrjäytyneiden armeija - ja siihen liittyvät sosiaaliset ongelmat.

Mutta kaikki, jotka jäävät ilman töitä, eivät syrjäydy. Osa löytää merkityksen muualta. He kirjoittavat vihdoin sen romaanin, jota ovat suunnitelleet päässään; liittyvät kansantanssiryhmään tai perustavat katutanssiryhmän; aloittavat verkkosarjakuvan piirtämisen; tekevät YouTube-videoita. He luovat taidetta ja jopa uusia taidemuotoja. Kukaan ei olisi 1940-luvulla osannut kuvitella remiksausta tai hauskoja kissameemejä. Ne ovat asioita, jotka tuovat maailmaan lisäarvoa, mutta joita ei totisesti opita nykyisin koulussa.

Mutta me voisimme valita toisin. Lukuaineissa pärjääminen ei voi olla ainoa asia, jota koulussa pidetään tärkeänä. Me voisimme opettaa koulussa aktiivista toimijuutta. Me voisimme kannustaa oppilaita kehittämään omaa luovuuttaan yhä pitemmälle. Me voisimme innostaa oppilaita harppaamaan kulttuurin kuluttajista sen tuottajiksi.

Taideaineet ovat olleet koulumaailman lapsipuolia jo pitkään. Mutta nyt niiden on aika astua valokeilaan. Niiden avulla voimme innostaa oppilaita käyttämään lisääntyvän vapaa-aikansa vapaina taiteilijoina. Toivon todella, että 2020-luvun OPSissa taideaineiden määrä on huomattavasti suurempi kuin nykyisin.

Muussa tapauksessa pelkään pahoin, että me vain valmennamme oppilaita syrjäytymään.

10 kommenttia:

  1. Ei nuo kaupunkien kaduilla, kirjastojen ja kotikomeron pelikoneiden ja metroasemien nurkilla elämäänsä kuluttuvien pudokkaiden elämä näytä sen enempää vapaalta kuin taiteelliselta. Totta kai meidän on pyrittävä maailmaan, jossa jokaiselle työhön kyvykkäällä on töitä. Jos ennuste on toinen, on tulevaisuutta muutettava. Taas päästää lempiaiheeseeni: yhteiskunnan teknologisoitumisen perustelua tyyliin: Se nyt vaan on tätä päivää.
    OECD julkaisi juuri tutkimuksen jossa todettiin tietokoneiden heikentävän oppimistuloksia. Luulen että valtavirta-ajattelu alkaa pikku hiljaa murtua. Ihmiset ja instituutiot ( mm. koulut) alkavat tajuta, että passiivinen kytkeytyminen yhä syvemmälle kaikkeen integroituvaan teknologiaan on eräiden ryhmien kaupallinen etu, joka meille myydään mm. "tieto"yhteiskuntana. Jos robotit vievät duunit, on alettava puhua robottiyhteiskunnasta. Luulen ettei se olekaan enää niin myyvä. Kuka haluaisi laittaa lapsensa vaikkapa robottikouluun? Robotithan ovat jo kouluissa, niitä kutsutaan vain....

    Työn, tuottavan työn, tekeminen on yhteiskunnassa aivan välttämötöntä, jotta yhteiskuntamme ylipäätään pyörisivät. Puolet ihmiskunnasta ei voi jäädä työelämän ulkopuolelle millään ekonomisella kriteerillä. Tuottajia + kuluttajia ei voi olla määrällisesti vähemmän kuin pelkkiä kuluttajia. Ajatus taiteen kuluttamisesta ja harrastelusta pääsääntöisenä vaihtoehtona työlle on utooppinen.

    Voi olla että tämä imperiumin aika on ohi, jos työn ja tuottamisen aika on ohi. Ja on turha lisätä että länsimainen, koska epäonnistuttu on myös kaikissa muissakin ilmansuunnissa. Globalismi on saanut kansat ja koneet ja innovaatiot liikkeelle, the big money, korjaa nyt vielä jättivoittoja, mutta tämä ihmisten kulutusjuhla kyllä loppuu. Silloin loppuvat tulonsiirrotkin. Kuka silloin elättäisi kotiin jääneen elämäntapa-pastellimaalarin ?

    Kouluissa edelleen on mielestäni tärkeintä pitää esillä optimistista ratkaisunäkökulmaa ja reaalitodellisuutta. Ratkaisu on ammatti, opiskelu ja niiden tärkein tavoite on työ sekä itseisarvona (ihmisen psykologinen tarve) että välinearvona ( selviäminen maailmassa työnsä avulla). Reaalitodellisuutta on pitää tätä esillä koulupolun aikana, varsinkin sen loppuvaiheessa. Kaikki Thomas Pikettyyn tutustuneet tiedämme että 2000-luvun puolivälissä viimeistään, itse uskon että paljon aiemmin (ellemme kykene kääntämään tulevaisuuden suuntaa) meitä odottavat 1800-luvun tyyppiset ihmismarkkinat joilla ilman soveltuvaa koulutusta ja osaamista ei ole luvassa paljoakaan mihin tarttua. No, poikkeus: rikkaat ja eliitti, heidän jälkeläisensä, hehän selviävät millaisessa Euoopassa tahansa, he voivat vaikka maalata, tanssia ja keräillä vinyylilevyjä, mutta kyllä muille suomalaisille tytöille ja pojille on annettava eväitä selviytymiseen reaalimaailmassa niin paljon kuin se vain koulun vallassa on. Paras koulupolku on polku joka muuttuu tieksi ammattiin, jolle on käyttöä. Taitelijakunta on sitten erikseen, he tekävät mitä haluavat, mutta taidetta kansansomaksi, jolla jaksetaan ikuinen työttömyyys, ei kannata tarjota.

    t. vihreä varavaltuutettu

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista.
    "Tuottajia + kuluttajia ei voi olla määrällisesti vähemmän kuin pelkkiä kuluttajia."
    Totta kai voi, näinhän tilanne on aina ollut. Kuluttajia ovat kaikki kansalaiset, tuottajia taas ovat vain työlliset, joita on noin puolet väestöstä (Tilastokeskuksen mukaan suunnilleen 2 500 000 henkeä).

    Työn määrä ei ole tärkeää, vaan tuotannon. Jos koneet tekevät työt, pyörivät yhteiskunnan rattaat ihan samalla tavalla kuin jos ihmiset tekisivät ne työt. Yhteiskunta voi yhtä hyvin verottaa koneita kuin ihmisiä, jolloin tulonsiirtoihin riittää varaa. Toki voi olla pessimisti ja olettaa, ettei valtio tee mitään ja antaa vain varallisuuden valua muutaman harvan käsiin, mutta tämä on vain yksi mahdollinen kehityskulku. Hyvinvointivaltiolle on suuri kannatus, joten oletettavasti ihmiset haluavat äänestää valtaan päättäjiä, jotka ylläpitävät hyvinvointivaltiota.

    Ajatus siitä, että työnteko olisi ihmisen psykologinen tarve, on aika hataralla pohjalla. Ennen kaikkea ihminen tarvitsee tunteen siitä, että hän tekee jotain merkityksellistä. Ja kuten yritin tekstissäni osoittaa, voi tämän merkityksen saada muustakin kuin työstä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Työn tekeminen identiteetin eräänä kantavana voimana ei ole kyllä kovin hataraa psykologiaa. Jos ajattelet että ihminen, keskimäärin, voi hyvin psykologisesti, töitä tekemättä ei ajattelusi vastaa sitä mitä ihmiset ovat aina kaikissa tutkimuksissa vastanneet kun asiaa on kysytty. Työn arvostus on ollut aina todella korkeaa luokkaa ja oman identiteetin peruspalikka. Tiedän kyllä että tässä on tapahtumassa muutos. Objektiivisten oikeuksien ja velvollisuuksien yhteiskunta on muuttumassa subjektiivisten oikeuksien ns. vaatimusyhteiskunnaksi.

      Tuon esittämänäni määrän suhde tuottajien ja kuluttajien välillä, jonka esitit vääräksi koskee tietenkin aikuisväestöä. Suomessahan eivät lapset ja vanhukset ole töissä, mikä on hyvä asia, vai kuinka?

      Jos sitten, kuten hieman vihjaat, olisi ok, että suurin osa aikuisväestöstä eläisi robottiyhteiskunnassa ilman todellista henkilökohtaista työpanosta, tai se olisi esim. jotakin harrastus- tai vapaaehtoistoimintaa, en osaa sitä oikein arvottaa, koska kysymys olisi niin suuresra ihmiskuvallisesta muutoksesta etten en osaa arvioida mitä se oikeasti tarkoittaisi.

      On varmasti kasvamassa sukupolvi joka voi hyvin kuvitella elävänsä ilman duuneja, mutta pitää muistaa että joku käy töissä jotta duunittomuus on jollekin toiselle mahdollista.
      Mutta maailma muuttuu.
      Ehkä tulevaisuudessa työ on todellakin niin tuottavaa että kaikkia ei enää tarvita. Mutta mihin me sitten keskitämme elämämme? Olemiseen, kuluttamiseen, itseilmaisuun, olemiseen, kuluttamiseen, itseilmaisuun...no, voi olla hyvinkin mahdollista että tuo riittää tulevaisuuden ihmiselle. Ja monelle riittää jo nyt.

      t. v.v.v

      Poista
    2. Työllisyys on 15-64 -vuotiaiden parissa vähän alle 70% Vaikka alaikäiset rajattaisiin pois, ei tilanne hirveästi muuttuisi. Noin 30% aikuisväestöstä on tälläkin hetkellä työelämän ulkopuolella. Miksei yhteiskuntamme pärjäisi, vaikka luku olisi 50%? Tuottavuuden pitäisi tietty kasvaa, mutta siinä asiassa koneet ovat hyviä.

      Metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnissa, joissa ihmiset kuitenkin ovat lähes koko olemassaolonsa ajan eläneet, eivät ihmiset tee varsinaista työtä. Ravinnon hankkimiseen kuluu keskimäärin vain muutama tunti päivässä. Voi siis väittää, ettei evoluutio ole optimoinut ihmisiä maanviljely- tai teollisen yhteiskunnan työelämään vaan ennemminkin "vapaa-aikaan", jos tällaista termiä voi keräilijäyhteiskuntiin soveltaa.

      Poista
    3. Metsästäjä-keräilijä-yhteiskunta ei ollut hyvinvointiyhteiskunta kuten hyvin tiedät, vaan survival of the strongest. Ihmisen keski-ikä siellä ehkä n. 24 vuotta. Nekin vuodet olivat sairauksia ja haavoja täynnä. En halua metsään taistelemaan takaisin. Etkä halua sinäkään. Allegoriasi ontuu. Kerrankin :)

      Jos koneet ovat noin ok, että niille voidaan ulkoistaa työt ja työn tuottavuus, ja ihmisen hyvä on siirtyä maksimoidulle vapaa-ajalle niin
      täytyy sanoa että suhtaudut ihailtavan ennakkoluulottomasti tulevaan. Monella muullakin on sama visio. Kaikilla ylikansallisilla megayrityksillä ainakin. The big money again. Tuotteet halutaan tehdä ilman ihmistyökustannuksia (se kehityshän on jo alkanut) ja tämä "vapautettu" massa siirtää ostamaan ja kuluttamaan näitä tuotteita. Minusta se e i kuulosta hyvältä tavoitteelta lainkaan, vaikka toki iso osa nuorista ja iso osa meistä vanhemmistakin suostuisi siihen muitta mutkitta.

      t. v.v.v.

      Poista
    4. Kirjoitinpa vastaukseni epäselvästi: en tajuaisi itsekään tarkoitustani, ellen olisi itse kirjoittanut sitä. Yritetään siis uudelleen: En tarkoittanut käyttää metsästäjä-keräilijöitä analogiana, vaan vastaväitteenä sille ajatukselle, että työnteko olisi ihmisille psykologinen tarve. Koska meillä on olemassa kokonaisia yhteisöjä, joissa kukaan ei varsinaisesti tee työtä ja silti pysyvät psyykkisesti hyvässä kunnossa, ei työnteko selvästi ole ihmiselle itsessään tärkeää. Tärkeää on se, tunteeko olevansa yhteisön arvostettu jäsen - onko ihmisellä siis tunne oman toimintansa merkityksellisyydestä.

      (Tarkasti ottaen ihmisen henkiseen hyvinvointiin vaikuttaa karkeasti ottaen kolme asiaa: läheisten ihmissuhteiden ja sosiaalisten suhteiden määrä, intohimo jotain asiaa kohtaan ja merkityksellisyyden tunne. Intohimoa ja merkitystä voi saada työstä, mutta myös jostain muusta asiasta.)

      Pidän robotisaatiota potentiaalisesti erittäin hyvänä asiana: monia utopioita on kirjoitettu juuri sen oletuksen varaan, että tulevaisuudessa koneet tekevät työt ja ihmiset saavat keskittyä taiteisiin, filosofiaan ja ihmissuhteisiin. Se ei tarkoita, etteivätkö asiat voisi lyhyellä tai keskipitkälläkin aikavälillä mennä kammottavasti pieleen. Paljon on kiinni siitä, miten hoidamme tämän murroskauden, joka on jo alkanut.

      Poista
    5. Kiitos rehellisyydestä viimeisessä kappaleessasi. Itse taas pidän robotisaatiota täysin vääränä suuntana ja teen sen mikä minun vallassani on (eli ei mikään) sen kehityksen hidastamiseksi. Robotisaatiosta on toki kirjoitettu utopioita mutta onpa kyllä dystopioitakin. En usko kumpaankaan, uskon siihen että maksimaalisella vapaa-ajalla tai siis "vapaa-ajalla" elävä ihminen tuhoaa tämän maapallon ennakoimattoman nopeasti. Ajatuksesi siitä että ihmiskunta, pian 10 miljardinen, siirtyisi tekemään taidetta ja performanssia omaksi ja kavereidensa iloksi on aika....Riittää kun katsoo ympärille. Maailma on suuri markkina. Ei mikään kotitaidekeskus.
      Analyysini on edelleen se että robotti-yhteiskunnassa ihmiselle annettu päätehtävä on ostaa, ostaa ja ostaa. Ja koska tunnemme ihmistä, suurin osa nuo kolme elämän tarkoitusta ottaa mielellään vastaan. Sitä ei kestä luonto, planeetta eikä ihmissielu. Minusta on hyvä että ihminen viettää päivästään kolmasosan mieluummin töissä, onpa poissa ostamasta ja toteutamassa omaa narsismiaan. Mutta nytpä olemme kumpikin todenneet molemmat kantamme. Luulen että sinun utopiasi joissakin harvoissa paikoissa saattaa toteutuakin. Ehkä työttömyyttä aletaan pian kutsua omaksi ajaksi ja vapaudeksi.

      v.v.v

      Poista
  3. "Hyvinvointivaltiolle on suuri kannatus, joten oletettavasti ihmiset haluavat äänestää valtaan päättäjiä, jotka ylläpitävät hyvinvointivaltiota."

    Ihmiset äänestävät omia etujaan, myös opettajat. Siinä ei paljon hyvinvointivaltio paina, kun kysymys on omasta palkasta, lomista ja tehdyistä tunneista.

    Toki kaikkien mielestä hyvinvointivaltio on hieno idea, mutta jos sen käytännön eteen pitäisi uhrautua, niin heikkoa on.

    VastaaPoista
  4. Kulttuuritaustaisena ihmisenä toivon toki, että taideaineet saavat enemmän arvostusta ja enemmän tilaa lukujärjestyksissä, mutta ...

    Mielestäni Antin kuvailemassa tulevaisuudessa tarvitaan taideaineiden opettamia taitoja enemmän kykyä toimia itsenäisestä ja aloittaa itsenäisesti uuden tekeminen (taitaa olla nykykoulun tavoite). Pianoa, piirtämistä tai tanssia voi opetella milloin vain. Viulun soiton opettelu pitää aloittaa kolmivuotiaana vain jos tähtää maailman parhaaksi klassiseksi viulistiksi ... muuten sen voisi aloittaa vaikka tänään 35-vuotiaana.

    Moni ei kuitenkaan aloita uutta, koska he eivät tiedä miten se tapahtuu. Taidekoulut tuottavat taitavia ihmisiä, mutta myös luovia ihmisiä koska siellä aina tähdätään johonkin konkreettiseen (näyttely, ensi-ilta, juhla, festarit ...) ymmärrettävässä aikataulussa (esim. kolmen kuukauden päässä)... ja samalla karttuvat tekijöiden taidot. Kummasti sitä tarttuu siveltimeen (joilloin taidot karttuu), kun tietää, että kolmen kuukauden päästä on gallerian seinällä valkoinen kohta varattuna.

    Tähän jo taidekoulussa opittuun toimintamalliin perustuu myös "taiteilijoiden" luovuus ja taitojen kehittyminen myös työelämässä ... "projekteja" on koko ajan tulossa ja menossa ja niihin pitää valmistautua. Koko ajan liikutaan, mutta kuitenkin vain kohtuullinen matka. (tähän muuten perustuvat myös nykyään niin suositut "ketterän" kehittämisen malli, kuten scrum).

    Taiteilija on taiteilija vain siksi, että hän pystyy jatkuvasti aloittamaan "projekteja" ja viemään ne loppuun. Kuvataiteilijalla projektit ja niiden tavoitteet muodostuvat hyvin itsenäisesti ... näyttelijällä taas sosiaalisesti.

    Taiteilijasta, joka ei saa aloitettua uutta projektia tulee nopeasti syrjäytynyt reppana, mutta samoinhan käy työttömälle insinöörille, jos hän ei osaa työnulkopuolella aloittaa mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on hyvin totta. Näen kuitenkin, että tällä hetkellä koulussa eniten projektityyppistä opiskelua harjoitellaan nimenomaan taideaineissa. Niissähän on usein joku selkeä tavoite (rakenna sähkökitara, kuvaa video, opettele soittamaan nämä biisit osana bändiä joulujuhlaan mennessä...), joka saa oppilaat tarttumaan toimeen.

      En myöskään väheksyisi ihan puhtaiden taitojen oppimista. Jos en ole koskaan editoinut videota, saatan ajatella, että se on hirveän vaikeaa enkä koskaan edes kokeile. Jos taas olen koulussa kokeillut editointiohjelmia, tiedän, ettei niissä ole mitään pelättävää. Samalla tavalla ihmiselle ei tule mieleen, että asioita voisi hitsata, jos ei ole koskaan kokeillut hitsaamista jne.

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.