torstai 23. tammikuuta 2014

Viisaat päät yhteen vai joukossa tyhmyys tiivistyy?



Kirjoittanut Antti Värtö, oppilaanohjaaja ja oppikirjailija

Lukioikäisenä olin jo päättänyt, että tuleva ammattini olisi jonkinlainen opettaja. Silloin lupasin itselleni, että kun minä olen opettajana, en ikinä teetä oppilaillani ryhmätöitä. Olin saanut kärsiä ryhmätöistä koko yläasteen ajan, enkä tahtonut siirtää tuskaa eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Ryhmätöiden teettäminen tuntui puhtaalta opettajan laiskuudelta: ne kuluttivat aikaa hyvin, mutta mitään niissä ei oppinut.

Saatuani töitä opettajana taisin pettää pyhän lupaukseni jo ensimmäisenä päivänä.

Näiden kahden ajanjakson välissä oli muun muassa opettajankoulutus ja auskultointi, joiden aikana ymmärsin ryhmätöiden todellisen arvon. Ryhmätyöt, kuten tiedämme, ovat verrattoman oppilaslähtöinen ja konstruktivistinen tapa oppia. Oppilaat saavat itse etsiä tiedon sen sijaan että opettaja vain kaataisi tietoa heidän päähänsä. Oppilaat oppivat myös olennaisia yhdessä työskentelemisen taitoja, jotka ovat elämässä hyödyllisempiä kuin moni muu koulussa opittu asia. Oppilaat voivat myös edetä omaan tahtiinsa ja nopeammat voivat avustaa hitaampia.

Mutta jokin ei nyt täsmää. Jos ryhmätyöt kerran ovat niin loistava metodi, miksi vihasin niitä palavasti koko yläasteen ajan? Miksi ne aina tuntuivat ajan haaskaukselta?

Vaikka selityksiä on useampia, keskityn tässä vain yhteen: ryhmätyöt ovat hyviä ainoastaan silloin, kun ne suunnitellaan hyvin. Huonon suunnittelun seurauksena ryhmätöissä ei saada tulosta aikaan tai työn tekeminen tuntuu epämiellyttävältä.

Ryhmätyöskentely on vaikeaa.

Ryhmätyöt menevät oletusarvoisesti pieleen. Syinä ovat muiden muassa sosiaalinen laiskottelu, siihen liittyvä "sucker effect" ja oman työn haaskautuminen.1

Sosiaalinen laiskottelu on väistämätön seuraus ryhmässä toimimisesta. Klassinen esimerkki on Ringelmannin efekti: köydenvetoporukassa yksittäinen vetäjä käyttää sitä vähemmän voimaa, mitä enemmän joukkueessa on vetäjiä. Kun joukkueen koko kasvaa tarpeeksi isoksi, on yksittäisen vetäjän vaikutus koko ryhmän tulokseen melko mitätön, joten ihmiset eivät turhaan väsytä itseään. Tämä ponnisteluiden vähentäminen on ilmeisesti aika alitajuista, eivätkä ihmiset itse huomaa välttämättä tekevänsä niin.

Sosiaalinen laiskottelu henkistä ponnistelua vaativissa tilanteissa liittyy enemmän odotuksiin ryhmän toiminnasta: jos uskoo, etteivät muut tee hommiaan täysillä, ei itsekään panosta kovin paljoa. Erityisesti jos on tilanteessa, jossa uskoo tulevansa hyväksikäytetyksi vapaamatkustajien takia (ns. Suckereffect), lakkaa henkilö tekemästä töitä ja siirtyy herkästi itsekin vapaamatkustajaksi.

Oma työ voi mennä useilla tavoilla hukkaan ryhmätyön aikana. Jos ryhmässä ideoidaan vapaasti, voivat yksittäisen jäsenen ideat hukkua ajatusten tulvaan. Mikäli henkilölle jää tunne, että kaikki hänen ajatuksensa ohitetaan, lakkaa hän osallistumasta. Aivoriihimenetelmä on erityisen altis ajatusten hukkumiseen, mutta mahdollisuus on olemassa kaikenlaisissa ryhmätöissä. Oma työ voidaan sivuuttaa myös sosiaalisista tai ryhmädynaamisista syistä: ryhmässä saatettaan kannattaa vain kaverien tai "suosittujen" oppilaiden ehdotuksia ja panoksia, jolloin vähemmän suosittujen oppilaiden työt voidaan ohittaa.

Ongelmat ovat voitettavissa, mutta ne pitää tuntea.

Tärkein väline sosiaalisen laiskottelun vähentämiseksi on suunnitella ryhmäoppimistilanteet sellaisiksi, että kaikilla on mielekästä tekemistä ja jokainen on selvästi vastuussa jostain työn osa-alueesta. Vapaamatkustus lisääntyy heti, kun ryhmässä on epäselvyyksiä eri ryhmäläisten vastuualueista. Jos en ole erityisesti vastuussa mistään työn osasta, miten minun voidaan osoittaa laiskotelleen? Vastaavasti jokainen työn osa-alue pitäisi tunnistaa ja jakaa jonkun ryhmäläisen vastuulle.

Oman työn haaskautumista ei voi kokonaan välttää. Hyvinkin toimiva ryhmä joutuu hylkäämään osan jäsentensä tekemästä työstä. Haaskausta voi kuitenkin minimoida erilaisilla tekniikoilla (ks. esim. http://www.aivottyossa.fi/menetelmat/#ryhmassatyoskentely). Ideointiin on parempia metodeita kuin aivoriihi. Nimellisten ryhmien tekniikka, jossa jokainen ensin kirjoittaa ideansa paperille ja niistä keskustellaan vasta sitten estää ajatusten hukkumista ideoiden tulvaan.

Sosiaalisia ongelmia ryhmässä voi välttää miettimällä ryhmäjakoa etukäteen. Jos oppilaat jakautuvat ryhmiin ilman opettajan ohjausta, voivat yksinäiset oppilaat jäädä yksin, eivätkä ryhmät muutenkaan ole välttämättä toimivia.Tämän vuoksi opettajan tulisi tavalla tai toisella muodostaa ryhmät. Yksi tapa on käyttää ryhmätuntemusta hyödyksi ja jakaa oppilaat ryhmiin enemmän tai vähemmän kaveriporukoiden mukaisesti,  huolehtien samalla siitä, etteivät yksinäiset oppilaat jää ulkopuolisiksi. Toinen ääripää on jakaa oppilaat täysin satunnaisesti ryhmiin esimerkiksi palikkapussin tai jonkin muun arpomismenetelmän avulla. Ryhmäjaossa voi käyttää erilaisia pedagogisia kriteerejä, esimerkiksi laittamalla sellaiset oppilaat samaan ryhmään, joiden opiskelutyylit täydentävät toisiaan tai jotka eivät ole koskaan aiemmin olleet samassa ryhmässä. Opettaja osannee valita sopivan ryhmiinjakotavan luokan ja tilanteen mukaan. Mikäli ryhmätyöskentelyä käytetään paljon, voi opettaja harkita pysyvien pienryhmien muodostamista luokkaan.

Ryhmien määrääminen ei ole täysin ongelmatonta. Mikäli oppilaat on jaettu ryhmiin opettajan mahtikäskyllä, ei työ ala luontevasti. Osa oppilaista saattaa tuntea katkeruutta siitä, etteivät he päässeet ystäviensä kanssa samaan ryhmään. Osa saattaa tuntea olonsa ujoksi vieraampien oppilaiden kanssa. Tilanne saattaa oppilaista tuntua keinotekoiselta ja siksi vaivaannuttavalta. Kaikki nämä tunteet estävät ryhmää aloittamasta töitä itsestään. Siksi opettajan tulisikin antaa työn aloittamiseen selvät ohjeet, jotka eivät vaadi oppilailta mitään itseohjautuvuutta.

Opettajan tulee jakaa työ selkeisiin osiin tai jakaa oppilaille selkeät roolit. Tällöin kaikki tietävät, mitä heidän pitää tehdä. He myös tietävät muiden tietävän, joten heillä on vähemmän mahdollisuuksia laiskotteluun. Oppilaat voi jakaa rooleihin esimerkiksi seuraavasti:
Kuvatoimittaja: vastaa kuvien hankkimisesta
Tiedonhakija 1: etsii tietoa aiheesta
Tiedonhakija 2: etsii myös tietoa, mutta eri lähteistä
Toimittaja: Valitsee, mitä tietoa lopulliseen työhön valitaan
Toteuttaja: Kirjoittaa lopullisen työn puhtaaksi.

Tämän jälkeen oppilaat aloittavat työn ryhmänä. Vaikka he olisivat toisilleen tuttuja, on hyödyllistä aloittaa esittelyllä. Oppilaat sanovat nimensä ja ne osat/roolit, jotka heitä kiinnostavat. He voivat sitten keskustella roolien jakamisesta keskenään. Nimien sanominen voi olla yllättävän hyödyllistä, jopa ryhmätyön tekemisen aikana kannattaa kannustaa oppilaita kutsumaan toisiaan nimillä. Kirurgi Atul Gawande havaitsi esittelyn ja nimien käytön leikkauksen aikana vähentävän virheitä: hoitajat mainitsivat kirurgille epäilyistään helpommin, mikäli leikkausryhmän jäsenet kutsuivat toisiaan nimeltä.2 Koska luokassa oppilaat luultavasti tietävät toistensa nimet, olisi teennäistä pyytää heitä esittäytymään toisilleen. Opettaja voikin sen vuoksi pyytää ryhmän jäseniä mainitsemaan nimensä ja valitsemansa roolin ääneen voidakseen merkitä nämä asiat muistiin. Pelkkä nimien mainitseminen tekee todennäköisemmäksi, että oppilaat puhuvat vapaammin toisilleen.

Tietenkään kaikki oppilaat eivät edelleenkään halua työskennellä ryhmässä, vaikka opettaja olisi suunnitellut työn toteutuksen kuinka hyvin tahansa. Suurin osa oppilasta ei kuitenkaan ole lähtökohtaisesti vihamielinen ryhmätöitä kohtaan. Ryhmässä toimiminen on joka tapauksessa taito, jonka koulun pitää aktiivisesti opettaa, eikä vain olettaa, että oppilaat osaavat työskennellä automaattisesti yhdessä.

***********

1 Pennington, Donald C: Pienryhmän sosiaalipsykologia. Gaudeamus 2005.

2 Gawande, Atul: The Checklist Manifesto. Metropolitan books 2009.


perjantai 17. tammikuuta 2014

Voiko täydellinen koulu toteutua vain mielikuvituksessa?


Koululla on todettu olevan ainakin kolme tehtävää: uusien sukupolvien kouluttaminen siten, että kukin löytää paikkansa maailmassa, uusien sukupolvien kouluttaminen yhteiskunnan tarpeisiin, sekä uusien sukupolvien ”säilyttäminen” turvallisissa olosuhteissa aikuisten työpäivien ajan (ronskisti kutsuttuna niin sanottu päivähoito).

Tämänhetkinen koulu täyttänee kohtuullisissa määrin ainakin kaksi jälkimmäistä. ”Päivähoito” sujuu moitteettomasti lukuun ottamatta pieniä kahnauksia, opettajien raportoimaa ajoittaista uupumista sekä muutamia poikkeuksellisen hankalia "asiakkaita", jotka syystä tai toisesta haistattavat pitkät koululle vähän rajummassa mittakaavassa. 

Yhteiskunnan tarpeisiin kouluttamisen suhteen ongelmia aiheutuu lähinnä siitä, että oppilaiden kiinnostukset eivät täysin vastaa noita tällä hetkellä visioituja tarpeita. Esimerkiksi kulttuurialat ja omaehtoinen tekeminen kiinnostavat toistaiseksi nuoria suuremmassa määrin kuin yhteiskunnan kannalta olisi tarvis, ja toisaalta hoitoala tai tekniset alat turhan vähäisesti. Kuitenkin yhteiskunnan tarpeisiin kouluttamiseen liittyy tulevaisuuden muovautuvuuden dilemma: tulevaisuus ei odota valmiina, vaan on riippuvainen siitä, millaisia asioita ”sitä ennen” tapahtuu (milloin tulevaisuus sitten alkaakaan). Jos nuoria kiinnostaa hoitoala, täyttävät he tulevaisuudessa heille nyt kaavaillut työpaikat, ja tämänhetkinen visio tulevaisuudesta täyttyy tältä osin. Jos taas kulttuuriala kiehtoo enemmän, nykynuoret aikuisuuteen astuttuaan järjestävät hoitoalan työtilanteen muilla keinoin, esimerkiksi maahanmuuton avulla, ja joko luovat yhteiskunnasta kulttuuria enemmän painottavan tai sellaisen, jossa työttömyys mahdollistuu / lisääntyy, olivatpa sen seuraukset yhteiskunnan kannalta sitten positiivisia tai negatiivisia.

Oman paikan löytämisessä nykymuotoinen koulu onnistuu mielestäni huonoiten. Suomalainen koulu on laajalti varsin perinteinen eli oppikirjakeskeinen, opettajakeskeinen ja -johtoinen ja painottaa läpikäymistä, tiedon ulkoaoppimista sekä yksintekemistä (katso esim. Niemi, 2010, s. 39; lue perinteisen menetelmän mainioksi hioutumisesta myös matematiikan opettajankoulutuksen professori Peter Hästön kirjoitus Luma Sanomissa).

Olen erityisen huolissani tietynlaisesta näköalattomuudesta, joka on mielestäni ainakin jossain määrin seurausta koulun vanhanaikaisuudesta. Oli aika, jolloin koulun huolellinen suorittaminen avasi mahdollisuuksia. Tänä päivänä vastaava skenaario ei ole itsestäänselvyys. Ylioppilaaksi valmistuu puolet ikäluokasta, tohtorin tutkinnon suorittanut saattaa aloittaa väittelynsä jälkeen tradenomin perusopinnot, ja työpaikan nappaa kuuden Laudaturin kirjoittajan edestä ”hyvä tyyppi”, joka vietti peruskoulun jälkeiset vuotensa Balilla sukellusopettajana, oppi kieltä ja kulttuuria, ymmärtämään turismia ja globaaleja markkinoita, ja on nyt kullanarvoinen nopeaa kasvua hakevan mobiilisovelluksiin keskittyvän yrityksen kannalta.

Intohimon puutteesta yhteiskunnassamme on puhunut PasiSahlbergin lisäksi muun muassa Aalto-yliopiston professori Liisa Välikangas äskettäisessä Selkäranka-seminaarissa (aiheesta Helsingin Sanomissa 16.1.2014). Lisää huolta aiheuttaa opiskelijoiden tylsistynyt asennoituminen koulun käyntiin. Tutkimuksissa (mm. OPH, 2013) on viime vuosina jatkuvasti havaittu se, että oppilaat laajassa mittakaavassa suhtautuvat kouluun ja sen oppiaineisiin varsin negatiivisesti. Psykologi Päivi Ylikoski kirjoitti nykymuotoisen koulun taipumuksesta tappaa motivaatio Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 29.12.2013 todeten ongelmiksi muun muassa liian teoreettisuuden sekä opiskeltavan aineksen liian suuren määrän. Tiedän monien ajattelevan, ettei ratkaisu ainakaan ole vähentää ja helpottaa opiskeltavaa ainesta entisestään. Pelkona on tuolloin se, että ”riman alentamisen” uskotaan vaikuttavan tyhmentävästi ja huonontavan koko yhteiskunnan hyvinvointia tulevaisuudessa. Kuitenkin on vaikea nähdä, mitä hyötyä on riman pitämisestä ylhäällä, jos merkittävä määrä oppilaista jättää sen ylittämättä, siirtyen kentän laidalle kiviä potkiskelemaan ja itseensä käpertymään. Ylikoski toteisikin osuvasti, että ongelmat ratkeisivat kätevästi vaihtamalla laiskat oppilaat toisiin – temppua sopii yrittää vaikkapa jonkinlaisella vanhojen hyvien aikojen palautuskoneella.

Mitä koulu kaipaa? Teesini ovat seuraavat:

Yhdessä tekemistä. Nuori ihminen haluaa jakaa kokemuksensa. Onnistumisella on hyvin vähän merkitystä, ellei sitä ole sosiaalisesti olemassa. Jos joutuisit elämään loppuelämäsi autiolla saarella, kuinka hienoa olisi, jos mieleesi tulisi, kuinka energiakriisi voidaan ratkaista? Oppilaiden on saatava tehdä yhdessä, saatava puhua, saatava arvottaa tekemisiään, itseään ja toisiaan. Sen sijaan ulkopuolista (opettajan tekemää) arviointia voi vähentää. Olennaisempaa on, mitä kukin harjoittelee ja mistä kiinnostuu, kuin se, kuka ehtii tehdä nopeimmin opettajan mielestä tärkeät yksilötehtävät.    
  
Vähennetään tai poistetaan aikaan ja oppiaineisiin liittyvät rajat. Kielen oppimiselle tulee tarve, kun täytyy käsikirjoittaa ruotsinkieliset repliikit lyhytelokuvaansa, ja potenssien laskusäännöt alkavat kiinnostaa, kun ei ymmärrä kiinnostavassa psykologisessa tutkimusartikkelissa esitettyä testitehtävää. Vaikka oppimisessa edettäisiin kiinnostus edellä, ei sen tarvitsisi tarkoittaa riman laskua. Oppimisen sallittaisiin vain etenevän erilaisia polkuja pitkin, määritellen ainoastaan millaisiin asioihin tuon polun aikana olisi  kaiken kaikkiaan tutustuttava, ja missä laajuudessa.

Lopetetaan opettaminen. Annetaan sen sijaan mahdollisuus oppimiselle. Olen itse opettanut, opettanut ja opettanut – kehitellyt mahtavia esimerkkejä, havainnollistanut ja niin edelleen – ja kuitenkin vain ne ovat oppineet, jotka ovat niin halunneet. Joka ei ole kiinnostunut, ei opi, vaikka opettaisin jumalaisesti. Kiinnostunut voi toisaalta oppia huonomminkin esimerkein. Virtuaalinen maailmamme on tällä hetkellä täynnä hyvin tehtyä opetusmateriaalia, jonka avulla teknisiä yksityiskohtia voi harjoitella. Opettajan korvaamaton tehtävä sen sijaan on kiinnostuksen herättäminen. Opettaja virittää moottorin ja tukee ja auttaa kun tulee paha paikka. Opettaminen vailla vastaanottajan kiinnostusta on yhtä hyödyllistä kuin määrätä nuotio syttymään itsestään, koska niin haluaa: kylmässä palelee ja lämpöä on saatava. Yhtä vähän kuin nuotiota kiinnostaa palelevan ihmisen toive, kiinnostaa keskivertoa kolmetoistavuotiasta yhteiskunnan tarpeet tai opettajat vakaat näkemykset. Oppimishalun ei kuitenkaan tarvitse olla suunnatonta intohimoa, kunhan jonkinlainen kipinä syttyy. Opettajalta ei vaadita ihmeitä, tulitikut riittävät.

Ovatko teesit mahdottomia nykyajan koulussa? Eivät. Vaikka koulua kritisoitaisiin jähmeydestä ja vanhanaikaisuudesta, mihin itsekin tässä kirjoituksessa sorrun, on sen puitteissa kuitenkin paljon mahdollisuuksia monipuoliseen toimintaan. Liikkuminen, ryhmätyöskentely ja sosiaalisuuden yleinen lisääminen onnistuvat nykyisissä puitteissa. Verkkoa hyödyntäen on mahdollista siirtää ”opettaminen” tilanteisiin, joissa oppilaat haluavat lisää tietoa löytää, ja näin vapauttaa koulussa vietettyä aikaa kiinnostuksen herättämiseen (esim. käänteinen opetus). Ainerajojen ylittäminenkin onnistuu, mikäli kollegoiden kesken päästään asiassa yksimielisyyteen. Ainoastaan aikataulujen häivyttäminen on todellinen haaste nykymuotoisessa koulussa. 

Mutta menkäämme pidemmälle. Mitä kaikkea muuta voitaisiin tehdä parhaan mahdollisen oppimisen takaamiseksi (ja kaikkien kolmen alussa esitetyn tehtävän toteuttamiseksi) ellei nykyinen tilanne ja sen rakenteet olisi asettamassa rajoituksia tai reunaehtoja? Tämän vuoden alusta toimintansa aloittaa Mielikuvituskoulu, joka pohtii unelmakoulun olemusta mielikuvituksen tasolla. Mielikuvituskoulu tulee kirjoittamaan oman Mielikuvitusopetussuunnitelmansa, joka tulee päivittymään jatkuvasti. Rajattoman unelmoinnin lisäksi Mielikuvituskoulu tulee tekemään erilaisia kokeiluja selvittääkseen, missä määrin unelmat ja todellisuus on mahdollista yhdistää. Kutsun kaikki lukijat seuraamaan tätä toimintaa Mielikuvituskoulun omalla kotisivulla.

Lopuksi haluan käsitellä ikiaikaista huolta siitä, että oppilaiden (tai minkä tahansa kohderyhmän) tarpeiden ja halujen huomioon ottaminen jollakin tavalla pilaa kaiken. Laiskistaa, tyhmentää, ohjaa väärinkäytöksiin ja moraalikatoon. Viittaan ensin Hufvustadsbladetissa 10.1.2014 julkaistuun mainioon Janne Strangin kirjoitukseen Gratis pengar aktiverar. Strang käsittelee viime päivinä kohua herättänyttä tapausta, jossa nuori sosiaalitoimiston asiakas laittoi myyntiin saamansa maksusitoumuksen. Tapausta on pidetty esimerkkinä nuorison häikäilemättömyydestä, vaikka on vaikea nähdä, miksei kuka tahansa saattaisi punnita, tarvitseeko sittenkin enemmän käteistä kuin huonekaluja (jos voitat lahjakortin Iskuun tarvitessasi uutta pöytää, oletko moraaliton jos sittenkin myyt lahjakortin maksaaksesi matkakortille aikaa tai rästiin jääneen vuokran?). Kaiken lisäksi kyseinen henkilö oli ehtinyt lainata rahaa ja tehdä tarvitsemansa hankinnat jo aiemmin, joten maksusitoumus oli ihan konkreettisesti tarpeeton, sen sijaan velka oli kuitenkin maksettava. Strang kertoo kirjoituksessaan yleisestä paheksunnasta, jota tapaus aiheutti: monet kun ovat herkkiä näkemään kanssaihmisissä ensisijaisesti vikoja, etenkin nuorissa, ja ajattelemaan asioista negatiivisesti jos vain mahdollista (ennakkoluulojaan vahvistaakseen?). Strang esittelee kirjoituksessaan myös tutkimuksia sekä kokeiluja, joissa on havaittu ongelmien poistuvan todennäköisimmin luottamusta ja mahdollisuuksia (kuten rahaa) tarjoamalla, kepin käyttämisen ja rankaisemisen sijaan. Pelko moraalikadosta vaikuttaa siis aiheettomalta. Useimmat meistä pyrkivät ratkaisemaan ongelmansa, kun saavat siihen tilaisuuden. Elleivät välittömästi, niin ainakin pikkuhiljaa.

Moraalikadosta kauhukuvia näkevät kieltäytyvät itsepintaisesti uskomasta, että lukuun ottamatta muutamaa harvaa poikkeusta, vaikeuksiin on yleensä syynsä. Mutta jos ihmisellä on ongelmia, kuormittuu hänen mielensä noista ongelmista toisin kuin hvyissä asemissa olevan kanssaihmisen. Kuormittuneen mielen on puolestaan vaikeampi tehdä pitkäjänteisiä, rationaalisia (tilannetta parantavia) ratkaisuja. Päinvastaiset toimet puolestaan pahentavat tilannetta ennestään, ja pian ongelmat alkavat näyttää itse aiheutetuilta. Suosittelen lukemaan Helsingin Sanomien kolumnistin Jani Kaaron ajatuksia herättävän tekstin aiheeseen liittyen.

Millaisia haaveita täydellisestä koulusta lukijoilla on? Ovatko nämä haaveet toteutettavissa nykymuotoisessa koulussa? Elleivät, millaisia muutoksia rakenteisiin olisi tarvetta tehdä? Mielikuvituskoulu kutsuu unelmoimaan – vaikka sitten niistä täydellisesti käyttäytyvistä oppilaista – mutta haastaa myös pohtimaan, mitä voisimme tehdä päästäksemme lähemmäksi noita unelmia.

Lue aiheeseen liittyen myös

Mitä arvioimme, kun arvioimme matematiikan osaamistasoa?

Älykkyyttä on muutakin kuin akateemista

torstai 19. joulukuuta 2013

Huudetaan lujempaa!


Eilisillä (18.12.2013) Ylen Suora linjan nettijatkoilla keskusteltiin opettajan auktoriteetista, kurista ja molemminpuolisesta kunnioituksesta tai sen puutteesta. Tallenne kannattaa katsoa niin kauan kuin se vielä Areenasta löytyy (linkki tässä). Samalla voi pohtia kahta asiaa:

1. Millaista olisi mennä joka päivä töihin (ja kritiikittä aina totella) jos vastassa olisi pomo/työkaveri joka ajattelisi aina sinut nähdessään: "Mikä idiootti nulikka, ton sais heittää ulos täältä työpaikalta johonkin valvottuun tilaan. Se ei osaa mitään eikä kunnioita mua. Hitto. Ei voi kuin huutaa. Voispa lyödä."

2. Jos jollakulla isolla aikuisella henkilöllä on suuria vaikeuksia oppilaista jopa neljänneksen kanssa, ja jollakin toisella ei juuri kenenkään kanssa, kannattaa ensin mainitun varmaan kuunnella omia neuvojaan (huuda, ellet siis voi heittää ulos tai lyödä, ja syytä vastaanottajaa) ja vähätellä oppilaiden lisäksi ongelmat selättäneitä kollegojaan, joiden ajatukset ovat luonnollisesti utopistista päänsilittelyä (vaikka siis toimivatkin).

 
Tässä tekstiversio siitä, mitä itse peräänkuulutin ko. lähetyksessä:


Auktoriteetti on perinteisessä muodossaan kadonnut koska…
                            

  • Asioita ei oteta annettuina (luojan kiitos).
  • Perinteiset lupaukset eivät ole voimassa (koulutus kannattaa, saat työtä eläkeikään asti…), minkä vuoksi myöskään...
  • Epärehellisyys ei mene läpi (Tarvitset tätä matikkaa! Mihin? …No sitä tarvitsee! Se on tärkeää!).
  • Tiedon luonne ymmärretään paremmin (myös opettajien puolelta). On turha opettaa, että hauki on kala, jos samalla kiistellään siitä, kenen mielestä hauki on kala ja miten kala oikeastaan määritellään.
  • Vuorovaikutuksen määrä ja saatavuus on täysin eri tasolla kuin jopa vain vuosikymmen sitten.


Tätä on turha murehtia sillä…


  • Nuoret tekevät maailmasta omanlaisensa. Me emme ole täällä määräämässä tai rajoittamassa heitä tulevaisuudessa.
  • Yhtä hyvin voisin murehtia sitä, ettei karhu viihdy linnunpöntössä. Tai jos puoliso vihaa vessanpesua, voin riidellä asiasta 50 v tai pestä useammin itse (mikä on tietenkin valintakysymys, elämänsä saa toki kuluttaa voivotteluun ja riitelemiseen mikäli näin haluaa. Kannattaa kuitenkin ehkä miettiä, mitä tapahtuu 50 v riitelyn jälkeen. Peseekö puoliso vihdoin yhtä usein? Ollaanko vielä kimpassa? Onko oppinut tykkäämään? Vai alkaisiko tykätä jos huomaisi esimerkistäni ettei se niin kamalaa ole, ja kanssani on kivaa muutenkin?).
  • Jos ”nuorison” ja opettajien välillä on konflikti, on syytä astua taakse ja katsella kriittisesti käyttämiään menetelmiä. Nämä menetelmät on luotu tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi, ne eivät ole itsetarkoitus. Mitkä olivatkaan ne tavoitteet? Eikö niitä todella voi saavuttaa millään toisenlaisella keinolla?



Auktoriteetin voi kuitenkin yhä ansaita…


  • Luottamalla oppilaisiin (vastuunanto, kunnioitus, rehellisyys).
  • Ymmärtämällä oppilaiden tarpeita 
    • sosiaalisuus -> kavereiden kanssa tekeminen 
    • elämän moniulotteisuus -> sallimalla omassa tahdissa opiskelu 
    • nykymaailman yksilökeskeisyys -> arvostamalla yksilöllisiä vahvuuksia ja kiinnostuksen kohteita
    • työntekoon oppiminen -> mielenkiinnon kohteiden kautta, tarkoituksenmukaisella etenemistahdilla) (paksunnetut ajattomia).
  • Ehkäisemällä pitämisen vähentyminen ja pois sulkeminen oppimisesta!


KONKREETTISIA KEINOJA

  • EI tasoryhmiä: ope ei ole ennustaja, vaan toteuttaa vain omaa visiotaan. Luotettavia tunnistusmenetelmiä ei ole. Identiteetti sen sijaan sementoituu näissä valintatalkoissa. 
  • Kaikki oppivat yhdessä, toisiaan auttaen. Open kiire vähenee, kun hän tajuaa, että luokassa on parikymmentä apuopettajaa. Open täytyy päästää irti auktoriteetistaan, sallia omatahtinen opiskelu ja lakata vaatimasta hiljaisuutta ja paikallaan istumista. Kuinka moni aikuinen jaksaa istua liikkumatta tuntikaupalla joka päivä, hiljaa ja kuunnellen vaikka mikä tulisi?
  • Työnteko opetellaan, sitä ei tarvitse osata valmiiksi. Ensin on houkuteltava kiinnostumaan, ja kun motivaatio on olemassa, voi vaatimustaso työnteon suhteen kasvaa. Sinnikkyyslihakset kasvatetaan mielekkään homman parissa. Kuinka moni ratsastaa toisen kerran, jos ekalla kerralla lentää hevosen selästä ja katkaisee koipensa? Aloittelijaa ei saa säikyttää liioilla vaatimuksilla. Konkari kestää jo sitten vähän enemmän.
  • On täysin mielipuolista olla huolissaan siitä, että oppilaiden ”tottuessa viihtymään” he eivät enää kestäisi vastoinkäymisiä. Kuten edellä sanottu, sinnikkyyslihakset kasvatetaan mielekkään homman parissa. Jos lapsi viihtyy jääkiekossa, tuleeko harrastus lopettaa, koska lapsi ei sitten enää kestä jotakin abstraktia ”talvisodan perinnön vaatimusta”? Opettajan on tajuttava, että se jaksaminen, sitoutuminen, omien rajojen tunnistaminen ja vastoinkäymisten sietäminen, mitä vaikkapa rakkaan jääkiekkoharrastuksen parissa saa, on otettavissa hyötykäyttöön myös kaikessa muussa. Oletko nähnyt huippu-urheilijaa, joka ei jaksa opetella integrointia sellaista tarvitessaan? Vaikka olisi pitänyt matikkaa aiemmin elämässään epäkiinnostavana? Urheilija tietää, että pystyy voittamaan vastemielisyytensä ja tekemään vaadittavat hommat. Lakatkaa olemasta huolissanne siitä, että oppilaat keksivät asioita joista pitävät!

HUOM! Viihteellisyyttä pelkäävät ja sen hyväksyvät tavoittelevat samaa asiaa, oppimista, sinnikkyyttä, motivaatiota, tylsyyden sietokykyä jne. Tavoitteet eivät ole vastakkaiset. Ensin mainitut haluavat kaikkien sietävän mitä tahansa epämukavuutta lähestulkoon synnyinlahjana (ja ehkä jotkut heistä itse asiassa pitävät kuria, kritiikitöntä tottelemista ja niin sanottua turvan kiinni pitämistä varsinaisena oppimistavoitteena). Vaikka olisi miten hieno ajatus, ei tämä kuitenkaan ole realistista. Jälkimmäiset haluavat rakentaa tämän kyvyn yhdessä oppilaiden kanssa, ja onnistuvatkin siinä.

Tervetuloa rakentajien matkaan! Lisää konkretiaa ja mullistuksia on luvassa tässä blogissa sekä vähän suuremmassa mittakaavassa Mielikuvituskoulun (josta lisää tässä blogissa myöhemmin) aloittaessa kevään aikana vimmaisen koulukulttuurin uudistamisen! Uusi vuosi, uudet kujeet!

Näissä tunnelmissa Peruskoulupesula toivottaa rauhaisaa ja rakentavaa joulua kaikille koululaisille!