keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Mielikuvitusreksi


Tässä maailmassa on kaikenlaisia ihmisiä, ja lisäksi on Mikko Jordman.

Mikko on Nurmijärven yhteiskoulun rehtori, taukoja pitämätön some-hyperventilaattori ja visiogeneraattori, jonka näkemyksiä ovat muun muassa seuraavat:

Toiminta muuttuu, kun rakenteet muutetaan. 
Kun Mikko piti opettaessaan mielestään liikaa yksinpuhelua oppilasparkojen opiskelemista häiriten, keksi hän asennuttaa opettajanpöytänsä eteen kolmimetrisen sermin. Seuraus oli kaksivaiheinen: Monologin alkaessa se tyrehtyi nopeasti, sillä tuntui tyhmältä puhua sermille. Jos kuitenkin tuli noustua kävelemään sermin toiselle puolen kontaktia oppilaisiin hakien, ehti miettiä, oliko asia sittenkään niin olennainen että sen takia olisi kannattanut keskeyttää oppilaiden hommat.
(Sanomattakin lienee selvää, että Mikon opetusideologiaan kuuluu se, että oppilaat oppivat, ei se, että opettaja opettaa. Oppilaat aktivoidaan työskentelemään itse, opettaja on työn ohjaaja eikä faktapapukaija.)

Oppilaat saadaan viihtymään kouluissa ja oppimaan, kun opettajille määrätään pakollinen luontoretki näin alkuun vaikkapa lukuvuoden jokaiselle päivälle. 
Vaihtoehtoisesti opettajat voivat aina koulupäivän alkaessa lähteä kävelylle haluamaansa suuntaan – suuntaan on edettävä vähintään kolme tuntia, ennen kuin saa kääntyä takaisin. Ja mitä tulee opettajankoulutukseen, on Mikon resepti yksinkertainen, halpa ja heti toteutettavissa. Jokaiselta opettajaksi pyrkivältä kysytään haastattelussa yksi kysymys: ”Viihdyitkö koulussa?” Jos vastaus on kyllä, hakija hylätään. Vain kielteisesti vastanneet voidaan ottaa koulutukseen.
(Vitsikkyydestään huolimatta näkemyksen taustalla on todellinen huoli. Opettajankoulutukseen pyrkii usein sellainen henkilö, joka on sopeutunut opettajakeskeiseen faktojen toistoon perustuvaan oppimiseen mainiosti, menestynyt asioiden toistamiskykyä mittaavissa kokeissa hyvin ja korkeita arvosanoja saaden, ja kokee saamansa yksinäiseen ja hiljaiseen työskentelyyn perustuvan työskentelytavan itselleen sopivana ja tämän myötä ainoana oikeana. Tällainen henkilö toistaa tulevana opettajana laajalti samaa menetelmää, ja hänen on usein vaikea käsittää, kuinka suuri on se joukko, joka oikeutetusti tarvitsisi toisenlaista otetta. Sen ymmärtäminen, että oppimista voi tapahtua monenlaisin menetelmin tuottaa hankaluuksia, ja opettajaidentiteetti saattaa rakentua koulun modernisoinnin vastustamisen ympärille.)

Viimeisimpänä kiinnostukseni herättäneenä problematisointina Mikko heitti ilmoille seuraavan: Miksi opettaja kysyy? Miksi se kysyy, joka tietää? Miksi se, joka ainoana tietää, kysyy?  
”Miten derivoisit tämän?”
”Milloin oli talvisota?”
”Mitä tarkoittaa välillinen vero?”  

Normaalissa ihmisten välisessä kommunikaatiossa se kysyy, joka ei tiedä. En itse esimerkiksi koskaan kysy puolisoltani päivän päätteeksi seuraavia kysymyksiä:
”Miksi menin tänään töihin bussilla kävelyn sijasta?”
”Olenko laittanut jalkoihini villasukat?”
”Minä vuonna osallistuin ensimmäiselle ratsastuskurssilleni? ”
En myöskään useimmiten velvoita puolisoani selvittämään seuraavia asioita (vaikka parisuhdeterapeutit voisivat siihen kannustaakin toisen paremman tuntemisen nimissä):
”Luettele värit, joihin yleensä pukeudun.”
”Arvioi, missä määrin pidän valkoisesta suklaasta.”
”Analysoi hartiahieronnan vaikutusta parisuhteemme onnellisuuteen.”
Vaan entäpä, jos puolisoni haluaisi omaehtoisesti ilahduttaa minua? Ehkä hän silloin kysyisi minulta, millaisesta hemmottelusta tykkään. Tosin asian voisi selvittää muillakin tavoilla. Ehkä hän kysyisi asiasta siskoltani. Tai ehkä hän menisi nettiin lueskelemaan, millaisia asioita naiset useimmiten haluavat. Tai selvittäisi, millaisia ideoita muut miehet ovat keksineet taatakseen jotakin sellaista, jota en ole edes osannut kaivata.
Tai voi olla, ettei häntä kiinnostaisi ilahduttamiseni tuon taivaallisen verran. Millaistakohan hyötyä mahtaisi tuossa tapauksessa olla esitetyistä keskusteluista?

Koulutuksen tehtävä pitäisi olla kiinnostuksen herättäminen. Miten saisimme oppilaat kysymään kysymyksensä itse? Eikö ole aivan varmaa, että johonkin hekin haluavat vastauksia? Pitäisikö heidät ensin opettaa kysymään, ja pohtia vastausten sisältöjä lisää sitten, kun on joku, joka noita vastauksia kaipaa?

Seuraa Mikon visioita vaikkapa tämän välityksellä: http://www.scoop.it/t/mielikuvituskoulu
Lue lisäksi Mikon jälkikasvun Paavon huikea visio tulevaisuuden koulusta: http://protokoulu.fi/uncategorized/vierasblogi-kouluvisioni/


--------

Peruskoulupesulassa aloittaa uutena vakiokirjoittajana kommenteista ja aiemmasta kirjoituksestaan tutuksi tullut oppilaanohjaaja Antti Värtö. Luvassa on innostavia ja perusteltuja uusia näkökulmia pistävän tasokkaasti kirjoitettuna. Seuraavassa postauksessa Antin käsittelyä yllä mainitusta opettajaidentiteetistä ja sen problematiikasta.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Tarvitseeko lottovoiton syntyäkseen Suomeen - vai ässäarvan siitä selvitäkseen?



Sain viikko sitten opetettavaksi 25 oppilaan ryhmän muutaman vuoden takaisia lukiolaisia, joukossa joitakin tätä vanhempia. Mieletön joukko: arvosanat lukiosta huikeita, ehdoton opiskelumotivaatio, lähes sataprosenttinen läsnäolo, ei myöhästelyä, ei häiriöitä, ei facebookin räpläystä. Kaikilla kirjat, kynät ja kumit, laskimet ja pohjaton oppimisen tarve.
Ryhmä valmennuskurssilaisia.

Helsingin Sanomat uutisoi jokunen viikko sitten (20.1.2014) enemmän tai vähemmän tarkoitushakuisesti valmennuskurssien hinnakkuudesta ja tämän myötä syntyvästä eriarvoistumisesta. Valmennuskurssin kerrottiin maksavan jopa 6000 euroa, ja sisään päässeiden kerrottiin joissakin tapauksissa koostuvan peräti 80-prosenttisesti valmennuskurssin käyneistä. Jep, räikeää epätasa-arvoa siis! Apuun onkin ilmoittautunut muun muassa ilmaisia valmennuskursseja tarjova Varjovalmennus, ja lisäksi valtaisa määrä asiantuntijatyötunteja on valjastettu sen pohtimiseen, kuinka luoda pääsykoeprosessista vähemmän kurssitusta ja preppausta vaativa.

Ilmaiset valmennukset tahi pääsykoeprosessien uudistaminen valmennuskurssien epätasa-arvoisuuden vähentämiseksi on kuitenkin jonninjoutavaa puuhastelua, sillä todellinen eriarvoistumisen teollisuuslaitos löytyy toisaalta. Tuon tehtaan käsittelystä seuraa niin pahaa jälkeä, että voi vain iloita, jos edes jollakin on mahdollisuus, rahalla tai ilman, päästä jonkinlaiseen koomasta heräämisprosessiin.

Nimittäin: oliko niin, että peruskoulun ja lukion suorittanut ihan näppärästi muun muassa 
· osaa tutkia funktion muutosnopeutta graafisin ja numeerisin menetelmin
· osaa ratkaista eksponenttiyhtälön logaritmin avulla
· osaa muotoilla ongelmia yhtälöiksi
· on  saanut myönteisiä oppimiskokemuksia matematiikan parissa työskennellessään ja oppinut luottamaan omiin kykyihinsä, taitoihinsa ja ajatteluunsa, on rohkaistunut kokeilevaan, tutkivaan ja keksivään oppimiseen
· on hankkinut sellaisia matemaattisia tietoja, taitoja ja valmiuksia, jotka antavat riittävän pohjan jatko-opinnoille (Lukion OPS, 2003, lyhyt matematiikka, pakolliset kurssit)? 
Ja oliko niin, että mitään uusia menetelmiä ei voi ottaa käyttöön, koska ne voisivat viedä aikaa edellä mainittujen asioiden omaksumiselta? Ja että ongelmana koulussa ei ole muu kuin oppilaiden ajoittainen häiriökäytös, eli se, että silloin tällöin he eivät istu paikoillaan, liikkumatta, hiljaa, ja opettajien tästä väsyminen?

Usko edellä esitettyyn lienee monella luja, mutta kerronpa kuitenkin erään esimerkin.
Teetän valmennuskurssilaisillani joka vuosi tehtävän, jonka on osoitettu olevan poikkeuksellisen tehokas muokkaamaan käsitystä matemaattisen tehtävän luonteesta (Stylianides & Stylianides, 2011), ja joka lisäksi tarjoaa käytännössä lähtötasosta riippumatta ainutlaatuisen onnistumisen ja oivalluksen tunteen. Tehtävä näyttää ulospäin perinteiseltä kompatehtävältä. Juju on siinä, että tehtävän ratkaisua on täysin mahdotonta nähdä tehtävästä "ulospäin". Ratkaisun ymmärtää ja näkee vasta, kun on edennyt tehtävässä täysin tarpeettomilta tuntuvien vaiheiden yli. Nämä vaiheet ovat hyvin helppoja, kymmenvuotiaat ratkaisevat ne melko nopeasti. Kymmenvuotiaat myös etenevät niihin melko nopeasti, sillä he eivät jää pohtimaan, mitä tehtävässä kannattaisi tehdä - he vain tekevät.

Mutta miten toimii koko uljaan koulujärjestelmämme läpi luovinut? Viiden vuoden kokemuksellani - lähes 200 kurssilaisen, kaikki fiksuja ja briljantteja, kunhan on koulun sementtimuuraus saatu ensin tuhannen päreiksi - voin kertoa, kuinka homma sujuu. 
Ensin tuijotetaan epäuskoisina. Ja sitten ollaan hiljaa. "Tehkää parin kanssa tai pienessä ryhmässä", sanon. Kaikki istuvat edelleen hiljaa (koulussa pärjänneet ovat todella oppineet olemaan hiljaa, siihen heitä on kai kärsivällisesti 12 vuoden ajan opetettu). Hetken kuluttua yksi tai kaksi aktiivisinta ryhmäytyy. Muutama sanoo jotakin, muutama kirjoittaa yksinään paperille jotakin. Useimmat pohtivat kuumeisesti, mikä on ratkaisu. Oikein näen, kuinka otsasuonet pullistuvat: "mikä on vastaus, mikä on vastaus, omg mä en tajua mikä tässä voi olla vastaus".  Noin kymmenen minuutin kuluttua painostan kurssilaiset yhteistyöhön ja puhumiseen (noin kymmenessä minuutissa kymmenvuotiaat ovat ratkaisseet koko homman). Nyt kurssilaiset siis puhuvat. Kiertelen kuuntelemassa. He kertovat, kuinka eivät millään voi keksiä ratkaisua. He tuijottavat tehtävän viimeisiä rivejä ja miettivät kuumeisesti, mitä niistä voisi nähdä. Kukaan ei usko pystyvänsä keksimään ratkaisua. Kukaan ei tee mitään lähteäkseen liikkeelle ratkaisun etsimisessä. Kukaan ei tee mitään. Kun ei ole ratkaisua, ei ole mitään.

Tehtävän ensimmäisessä vaiheessa, johon vinkkaan noin vartin kuluttua, täytyy etsiä kaikki kolmen positiivisen kokonaisluvun yhdistelmät, joiden tulo on 36. Termejä, kuten "kokonaislukua" ei tarvitse tuntea, ne selvitetään tarvittaessa yhdessä, riittää siis löytää tarvittavat yhdistelmät. Tässä vaiheessa odotan, että jokainen ryhmä keksii ainakin yhden. Korostan: keksii vaikka, että 3*6*2=36. Tai että 4*3*3=36. Tai että 12*3*1=36. Mutta tiedättekö mitä: jotkut ryhmät eivät keksi ensimmäistäkään. Tämä vetää sanattomaksi joka kerta.
Syy: ei puhetta, ei prosessia, ei ajattelua, ei ideaa. Ryhmät ovat mieluusti edelleen hiljaa, tuijottaen viimeisiä lauseita tai tuskaillen yleisesti. 
Toinen syy: suoritus- ja välttelyorientaatio. Tenttiruletin ympärillä pyörivä koulujärjestelmä opettaa oppilaat arvostamaan ja etsimään ainoastaan oikeaa vastausta (ja opettaa myös virheellisesti, että elämässä useimmiten on olemassa oikeita vastauksia). Vastaukseen pääsemisellä ei ole merkitystä - olivatko perustelut loogisia, mitem osaisi selittää ratkaisunsa, onko ratkaisu löydettävissä muilla menetelmillä, onko ratkaisu yksiselitteinen? Virheiden välttelyyn opittuaan oppilaat eivät uskaltaudu kokeilemaan: 12 vuoden ajan on tullut opittua, että turvallisinta on olla tekemättä mitään. Niin ei tule punakynää.
Kolmas syy: koulusta ei jää käteen tämän vertaa. Mitä h-tin hyötyä on vaatia kouluihin Väisälän geometriaa tai syvempää trigonometriaa tai ylipäätään yhtään mitään, jos semmoinenkin yleishyödyke kuin kertolasku on opeteltu korkeintaan aivojen pistarilohkoon, joka puolestaan on eristetty käytännön elämän työkalupakista täydellisesti? Kertolasku kun vielä kuuluu asioihin, joiden opettelua ei useimmiten vastusteta siksi, että "ei tätä kuitenkaan mihinkään oikeassa elämässä tartte".

No niin, ei tämä niin pahaa ole miltä näyttää. Vähän avustettuna ryhmät saadaan käyntiin, ja ennen pitkää kaikki vaihtoehdot on löydetty. Pisin aika ryhmältä kaikkien kolmikoiden löytämiseen on tainnut olla noin 40 minuuttia. (!). Kolmikoiden löytämisen jälkeen jotkut ryhmät ovat oikeastikin vauhdissa: kurssilaiset etenevät nyt enempiä pohtimatta, ja huomaavat hiljalleen mistä on kyse. Osa ryhmistä puolestaan jää uudestaan jumiin, sillä seuraavaksi pitäisi laskea summia. Se on sentään helppoa, mutta koska se on helppoa, sitä ei välttämättä tule kirjoittaneeksi paperille. Ja kun ei kirjoita paperille, ei näe olennaista pointtia.

Tässä kaikessa kierrän jakelemassa vinkkejä niin pitkään, kunnes viimeinenkin valaistuu. Niin käy aina. Tehtävä on hauska ja oivalluksen ilo tuntuu lähes fyysisenä luokan sisäisen puristuksen rentoutuessa. Tuosta tehtävästä on jo viiden vuoden ajan alkanut keväinen matkamme kohti pääsykoetta.

Kyseiseen kurssiin liittyvän pääsykokeen sisäänpääsyprosentit kieppuvat 6 prosentin hujakoilla. Minun ryhmistäni sisään on mennyt joka vuosi yli 25 prosenttia, viime keväänä huimat hieman yli 40 %.  
Miten se on mahdollista? Koska kevään aikana hikoilen aivoni ja olemukseni puhki onnistuakseni a) aktivoimaan kurssilaiset, b) saamaan kurssilaisille aikaiseksi matemaattisen itsetunnon sekä c) tekemään heistä autonomisia. Koska kevään aikana käytetään aika oppimiseen, ei opetteluun. 
Tämä onnistuu. Ja sen on pakko onnistua, sillä kurssilaisten on selvittävä pääsykokeestaan itse. Ja hehän selviävät, sillä heillä oli siihen alunperinkin kaikki edellytykset. Opettajan on tehtävä itsensä täysin tarpeettomaksi, ja tällä kurssilla toteamus ei jää korulauseeksi.

Kurssi on jokainen kerta ollut sanomattoman kiva, ja olen jokaisesta kurssilaisestani loputtoman ylpeä (terkkuja vaan kaikille entisille ja nykyisille!). Opiskelupaikkojen lisäksi olen onnistunut tarjoamaan heille hyvän fiiliksen, sillä kurssilaiset ovat jokaisena vuotena, kaikissa ryhmissä arvioineet motivointitaitoni, teknisen osaamiseni sekä opetusmenetelmäni keskiarvon korkeammaksi kuin 4,5, maksimin ollessa 5 (oppimisen ja viihtymisen on siis mahdollista kulkea käsi kädessä, niin tiukasti kuin tätä ajatusta jotkut vielä vastustavatkin). Tätä ei kuitenkaan tapahdu ihan jokaisella Suomessa järjestetyllä valmennuskurssilla. Päinvastoin, kuten Hesarin artikkelissakin todetaan, on valmennuskurssijärjestäjien joukko varsin kirjava, opetuksen tasosta puhumattakaan.

Mutta onko epäreilua se, että pieni ja sattumanvarainen joukko yhden alan pyrkijöistä osuu kurssilleni ja tuon sattuman seurauksena jopa seitsenkertaistaa sisäänpääsyn todennäköisyytensä? Ei. Epäreilua on se, että aivan suunnaton joukko mahtavia ihmisiä, joista lähes jokainen on aktiivinen, innokas, luova, ahkera, kiinnostunut, tiedonjanoinen, looginen, kriittinen, perusteleva ja niin edelleen survotaan jonkinlaiseen opettajakunnan helpolla pääsemisen mahdollistavaan formaldehydiin, jossa sitten lilluvat avuttomina kuin kaulastaan ylöspäin amputoidut. Epäreilua on se, että ylipäätään tarvitaan joku muistuttamaan alkujaan täydelliselle oppijalle kuinka toimia, kuinka puhua, kuinka ajatella, kuinka oppia.

Ehkä hieman kärjistän. Ovathan suomalaiset koulunsa suoritettuaan sentään aloitteellista, osaavaa ja fiksua väkeä. 



Vaihtoehto samantahtiselle opetukselle, joka tuo mukanaan vaatimuksen oppilaiden hiljaisuudesta, liikkumattomuudesta ja passiivisuudesta: http://maot.fi/2014/02/luota-oppilaan-haluun-tehda-itselleen-mielekasta-tyota-menetelma/


Kysymysmerkin voisi kai jättää pois. Kuva: Opettaja-lehden takakansi, ko. kirjan mainoksesta.


perjantai 31. tammikuuta 2014

Mihin maaliin oppiminen tähtää?

Kirjoittanut Jesse Soininen, digi coach, workflow expert 


"Kaikkihan osaa kuvitella mitä työelämä on - vai osaako?"

Miten selviämme ihmislajina todellisuudessa joka koostuu miljoonista sekä itseemme että keskenään toisiinsa vaikuttavista tekijöistä? Miten poimimme myriadien ilmiöiden joukosta juuri sen mikä meidän kannattaa kertoa tuleville sukupolville? Miten varmistamme että he selviävät perheineen ja jopa ehkä pelastaisivat sivilisaatiomme? Mihin maaliin tähtäämme kaikella sillä mitä kerromme lapsillemme nyt? Pyrimmekö vain menneen konservointiin vai tulevan haltuunottoon?
Nettiajan ylivoimaisesti parhaita puolia on se kun törmää päivittäin joukkoon muita ihmisiä joiden ajattelu on oivaltavaa, rohkeaa ja silmiä avaavaa. Riittää kun raottaa edes hieman silmiään. Virrassa vastaan tulevia syvällisiä näkökulmia riittää pilvin pimein.
Eli juuri päinvastoin kuin yleinen uskomus on, ja vastoin sitä, mitä "mediassa" jaksetaan jatkuvasti muistuttaa: netin mahdollistama vuorovaikutus ja oppimisverkostot ovat itse asiassa vastakohtia sille paljon puhutulle informaatiokuplalle. Kupla ei olekaan välineestä ja netistä kiinni vaan kyseessä on nimenomaan kunkin oma henkiökohtainen alttius toiseudelle ja erilaisuudelle.

Kaikki eivät silti avoimuudesta tai muutoksen olemuksesta paljoa perusta. Joukossa on aina laumoittain niitä jotka keräävät omaa sosiaalista ja ammatillista muropakettiaan postaus, twiitti ja ajatus kerrallaan kunnes koko muovihahmokokoelma on lukittu täydelliseen ojennukseen.

Näillä nykyisen media-ajan muroihmisilla tarkoitan ihmisiä, jotka tunnistaa helposti siitä, että he käyttävät oman nettiläsnäoloaikansa muiden tekemisten ihmettelyyn ja tekemisistä ja tekemättä jättämisistä kommentointiin. Jos asiaa vertaa aikaan vähän ennen nettiä, niin kyseessä on tutun kyläyhteisön ahdasmielisyyden ilmentymä. Se sama jonka peruskäyttövoima on muista juoruaminen ja ennen kaikkea muutoksen torjunta.
Ja onhan se tietenkin ymmärrettävää, sillä ensisijainen sosiaalisen käyttäytymisen viitekehyksemme on ryhmään kuuluminen, ei suinkaan siitä erottuminen, etenkin silloin kun kyseessä ovat yhteiset ajatusmallimme. Juoruamalla kerromme muille, että ajattelumme muropaketti koostuu yhtäläisistä oletuksista. Oletuksilla itsellään ei nyt niin väliä ole. Mehän osataan jo tää homma.
Monilla näyttääkin olevan lähes raivoisa tarve harmonisoida oma "ajattelunsa" ja ryhmäytymisen pakettinsa niin että voisi olla samaa mieltä sen oletetun oikeamielisten enemmistön kanssa. Eli käytännössä iso osa porukasta onkin niin sanotusti vahvasti kuplahakuisia. (Ja kukahan sitä junaa muuten mediassa vetää?)
Tämänkaltaisen kuplahakuisuuden hämmentävin puoli on siinä että se aniharvoin perustuu tietoon siitä, miten asiat oikeasti ovat. Ihmisaivot kun ovat muotoutuneet miljoonien vuosien kehityksen seurauksena myös ryhmäytymisen ehdoilla. Sosiaalisen evoluution seurauksena lähes jokainen meistä luulee kykenevänsä arvioimaan kanssaihmistemme olemusta, toimintaa, elämää, ajattelua tai työtä ilman että varsinaisesti tietää asiasta yhtään mitään. Tutkimusten mukaan aivomme eivät edes kykene panemaan sivuun triviaalia ensivaikutelmaa, vaan me muodostamme vastaan kävelevistä kanssaihmisistämme täydellisen kokonaiskuvan ohi vilahtavien tiedonmurusten perusteella. Malli joka saattoi sopia aikoinaan savannin metsästäjäkeräilijöille elää vahvana sosiaalisen käyttäytymisemme keskellä yhä nytkin.
Voi kuitenkin hyvällä syyllä kysyä onko tuo malli enää kovin käyttökelpoinen osana nykyaikaamme, jossa emme edes näe kanssaviestijöitämme fyysisesti, ja jossa mielikuvat muodostuvat pitkälti netissä ja mediassa jaettujen murusten avulla?
Ja kuitenkin keskinäinen viestintämme on täynnä "varmaa tietoa". Nykyihmisenhän täytyy twiitata miten asiat ovat, eikä pohtia ääneen ilmiön monia ulottuvuuksia tai harmaasävyjä, puhumattakaan että myöntäisi, ettei tiedä.

Se, että elämme vasta kehkeytymässä olevan uuden viestintäkulttuurin alkuaikoja, näkyy juuri tässä. Suurin osa viestinnästämme on edelleen "julistamista", joka tähtää pikemmin reviirin ja keskustelun naulaamiseen kuin vuoropuhelun käynnistämiseen tai ruokkimiseen.
Karrikoiduimmillaan tämän kaltainen syvätieto asuu ammattikuntien ja kollegiaalisuuden sisällä:
- "Vain rakennusinsinöörin koulutus antaa parhaat eväät hyvän hometalon suunnitteluun"
- "Vain me asiantuntijalääkärit tiedämme miten sairaaloiden tietotekniikkaa ostetaan"
- "Kirjanpitäjäthän ne vasta parhaita myyntimiehiä onkin"
- "Suomessa on maailman parhaiten koulutetut stereomyyjät" (Harmi vaan että ne on nykyään it-hommissa).
Tämänkaltaisten totuuksien valossa tiedämme että juuri oma ammatimme, oli se sitten mikä tahansa, avaa parhaiten kaikki universumin salat? Miten kummassa kävikin niin, että juuri minä ymmärrän asiat niin kuin ne ovat? Tämän "syväfilosofisen" ajattelun kiteymä on tässä: - ”Tarttee olla vaan niin kuin mä.”
Vaan entäpä jos onkin niin, että kun pintaa vähän naarmuttaa, pinnan alta paljastuu, että muiden ihmisten elämän ja toimeliaisuuden syväluotaava tuntemus perustuukin lähes sataprosenttisesti peukalosta imettyyn "ajatuksenjuoksuun", jonka tukipilarina toimii vain se kuuluisa kesätöissä opittu maalais- tai kaupunkilaisjärki.
Se sama, jota Albert Einstein kuvasi osuvasti joukoksi noin kahdeksantoista vuoden iässä hankittuja ja lukittuja harhaluuloja. Myöhemmällä iällä saamme toki vielä pultattua nuo samat harhaluulomme lattiaan niin sanotun ammatillisen "kokemuksen" myötä, eli insinööri "vaihtaa" insinöörin hommiin ja niin edelleen, kunnes uraputki onkin katkeamaton eläköitymiseen asti.
Moni ei koko elämänsä aikana kohtaa sitä, millainen todellisuus oikeasti mahtaa olla tuon kesätyömuropakettiajattelun ja kollegiaalisuuden ulkopuolella.

Entä jos tuossa paketissa olisikin jotain radikaalisti muuta? Entä jos todellisen työelämän palikat ovatkin parhaimmillaan ihan sulassa sovussa juuri, kun ne ovat sekaisin. Entä jos yhteiskunta ei olekaan kone, jossa kukin ratas raksuttaa omaa erinomaisuuttaan? Entä jos yhteiskunnallinen työnjako on suurimmalta osaltaan yksinkertaistettu idiotismi, johon uskovat vain ne, joille ei koskaan avaudu muiden näkökulmien ja hahmotustapojen rikkaus?
Ehkä olisi paikallaan pohtia mistä asioista mahtaakaan koostua laajempi todellisuus. Mitä ovat arjen ja yhteiskunnan kompleksisuus ja monimuotoisuus? Miten selviämme ja saamme otteen omasta elämästämme, kun kiiltokuvan yksinkertaistettu malli lakkaakin olemasta ja saamamme koulutus menettää parasta ennen päivänsä kesken kaiken?
Millainen ihminen ja oppija mahtaa rakentaa parhaan huomisen? Muropakettinsa harmonisoinut monokulttuurinen hylkypuhuja, vai erilaisuuden hyödyntämiseen pohjaava moniammatillisessa ja verkostomaisessa yhteisössä toimiva osaaja?
Mikä mahtaa olla hyvä kasvualusta luovuudelle, innovoinnille ja unelmoinnille, jos todellisuus ei olekaan vakio, vaan elää ja muuttuu koko ajan?

Millaista voisi olla tulevaisuuden verkostoajan työ ja sitä myöten myös oppiminen?

Alla oleva malli sopii loistavasti tähän yhteyteen. Oppimaan oppimisen yksi tavoite voisi olla erilaisten ajatustyökalujen, kuten tämänkaltaisten kehikkojen käytön harjoittelu. Malli ei tähtää asioiden kategorisointiin vaan niiden haltuunottoon.

Dave Snowdenin Cynefin-malli jakaa ympäristöt viiteen pääluokkaan:
  • Yksinkertaisessa ympäristössä syyn ja seurauksen väliset suhteet ovat kaikille itsestään selvät. Kategorisoimalla  voidaan hyödyntää parhaita käytäntöjä.  Vrt. koe, tehtäväkirja, luokkaopetus; kuvamme työelämästä perustuu edelleen pitkälle tähän viitekehykseen.
  • Monimutkaisessa ympäristössä syyn ja seurauksen välisten suhteiden ymmärtäminen vaatii analysointia tai ammattiosaamista.  Ei ole yhtä oikeaa tapaa vaan monta erilaista hyviä käytäntöjä, joilla tavoite voidaan saavuttaa. Pedagogia, oppiaineet ja jälkiteollisena tunnettu työnkuva jäsentyy tähän ryhmään.
  • Kompleksisessa ympäristössä syyn ja seurauksen suhteet voidaan yleensä havaita vasta jälkeenpäin. Kolleketiivisesti tutkimalla ja kokeilemalla  voidaan tunnistaa uusia käytäntöjä. OPS, laboratoriot, systeeminen ajattelu.
  • Kaoottisessa ympäristössä ei ole syyn ja seuraksen välisiä selkeitä vuorovaikutuksia. Lainalaisuudet eivät toimi, täytyy vain toimia, sammuttaa kriisin tulipalo. Kaaoksen/kriisin kautta voi löytyä ainutlaatuisia käytäntöjä.
  • Viides ympäristö on epäjärjestys, jossa olemme suurimman osan ajasta. Tällöin emme tunne syyn ja seurauksen välistä suhdetta, emmekä siksi ympäristöä jossa olemme. Teemme päätöksen omassa mukavuustilassamme, vaikka toisenlainen ajattelua ja lähestymistapa olisivat parempia.


    http://youtu.be/5mqNcs8mp74