Mikko on Nurmijärven yhteiskoulun rehtori, taukoja pitämätön some-hyperventilaattori ja visiogeneraattori, jonka näkemyksiä ovat muun muassa seuraavat:
Toiminta muuttuu, kun rakenteet muutetaan.
Kun Mikko piti opettaessaan mielestään liikaa yksinpuhelua oppilasparkojen opiskelemista häiriten, keksi hän asennuttaa opettajanpöytänsä eteen kolmimetrisen sermin. Seuraus oli kaksivaiheinen: Monologin alkaessa se tyrehtyi nopeasti, sillä tuntui tyhmältä puhua sermille. Jos kuitenkin tuli noustua kävelemään sermin toiselle puolen kontaktia oppilaisiin hakien, ehti miettiä, oliko asia sittenkään niin olennainen että sen takia olisi kannattanut keskeyttää oppilaiden hommat.
Kun Mikko piti opettaessaan mielestään liikaa yksinpuhelua oppilasparkojen opiskelemista häiriten, keksi hän asennuttaa opettajanpöytänsä eteen kolmimetrisen sermin. Seuraus oli kaksivaiheinen: Monologin alkaessa se tyrehtyi nopeasti, sillä tuntui tyhmältä puhua sermille. Jos kuitenkin tuli noustua kävelemään sermin toiselle puolen kontaktia oppilaisiin hakien, ehti miettiä, oliko asia sittenkään niin olennainen että sen takia olisi kannattanut keskeyttää oppilaiden hommat.
(Sanomattakin lienee selvää, että Mikon opetusideologiaan kuuluu se, että oppilaat oppivat, ei se, että opettaja opettaa. Oppilaat aktivoidaan työskentelemään itse, opettaja on työn ohjaaja eikä faktapapukaija.)
Oppilaat saadaan viihtymään kouluissa ja oppimaan, kun opettajille määrätään pakollinen luontoretki näin alkuun vaikkapa lukuvuoden jokaiselle päivälle.
Vaihtoehtoisesti opettajat voivat aina koulupäivän alkaessa lähteä kävelylle haluamaansa suuntaan – suuntaan on edettävä vähintään kolme tuntia, ennen kuin saa kääntyä takaisin. Ja mitä tulee opettajankoulutukseen, on Mikon resepti yksinkertainen, halpa ja heti toteutettavissa. Jokaiselta opettajaksi pyrkivältä kysytään haastattelussa yksi kysymys: ”Viihdyitkö koulussa?” Jos vastaus on kyllä, hakija hylätään. Vain kielteisesti vastanneet voidaan ottaa koulutukseen.
Vaihtoehtoisesti opettajat voivat aina koulupäivän alkaessa lähteä kävelylle haluamaansa suuntaan – suuntaan on edettävä vähintään kolme tuntia, ennen kuin saa kääntyä takaisin. Ja mitä tulee opettajankoulutukseen, on Mikon resepti yksinkertainen, halpa ja heti toteutettavissa. Jokaiselta opettajaksi pyrkivältä kysytään haastattelussa yksi kysymys: ”Viihdyitkö koulussa?” Jos vastaus on kyllä, hakija hylätään. Vain kielteisesti vastanneet voidaan ottaa koulutukseen.
(Vitsikkyydestään huolimatta näkemyksen taustalla on todellinen huoli. Opettajankoulutukseen pyrkii usein sellainen henkilö, joka on sopeutunut opettajakeskeiseen faktojen toistoon perustuvaan oppimiseen mainiosti, menestynyt asioiden toistamiskykyä mittaavissa kokeissa hyvin ja korkeita arvosanoja saaden, ja kokee saamansa yksinäiseen ja hiljaiseen työskentelyyn perustuvan työskentelytavan itselleen sopivana ja tämän myötä ainoana oikeana. Tällainen henkilö toistaa tulevana opettajana laajalti samaa menetelmää, ja hänen on usein vaikea käsittää, kuinka suuri on se joukko, joka oikeutetusti tarvitsisi toisenlaista otetta. Sen ymmärtäminen, että oppimista voi tapahtua monenlaisin menetelmin tuottaa hankaluuksia, ja opettajaidentiteetti saattaa rakentua koulun modernisoinnin vastustamisen ympärille.)
Viimeisimpänä kiinnostukseni herättäneenä problematisointina Mikko heitti ilmoille seuraavan: Miksi opettaja kysyy? Miksi se kysyy, joka tietää? Miksi se, joka ainoana tietää, kysyy?
”Miten derivoisit tämän?”
”Milloin oli talvisota?”
”Mitä tarkoittaa välillinen vero?”
Normaalissa ihmisten välisessä kommunikaatiossa se kysyy, joka ei tiedä. En itse esimerkiksi koskaan kysy puolisoltani päivän päätteeksi seuraavia kysymyksiä:
”Miksi menin tänään töihin bussilla kävelyn sijasta?”
”Olenko laittanut jalkoihini villasukat?”
”Minä vuonna osallistuin ensimmäiselle ratsastuskurssilleni? ”
En myöskään useimmiten velvoita puolisoani selvittämään seuraavia asioita (vaikka parisuhdeterapeutit voisivat siihen kannustaakin toisen paremman tuntemisen nimissä):
”Luettele värit, joihin yleensä pukeudun.”
”Arvioi, missä määrin pidän valkoisesta suklaasta.”
”Analysoi hartiahieronnan vaikutusta parisuhteemme onnellisuuteen.”
Vaan entäpä, jos puolisoni haluaisi omaehtoisesti ilahduttaa minua? Ehkä hän silloin kysyisi minulta, millaisesta hemmottelusta tykkään. Tosin asian voisi selvittää muillakin tavoilla. Ehkä hän kysyisi asiasta siskoltani. Tai ehkä hän menisi nettiin lueskelemaan, millaisia asioita naiset useimmiten haluavat. Tai selvittäisi, millaisia ideoita muut miehet ovat keksineet taatakseen jotakin sellaista, jota en ole edes osannut kaivata.
Tai voi olla, ettei häntä kiinnostaisi ilahduttamiseni tuon taivaallisen verran. Millaistakohan hyötyä mahtaisi tuossa tapauksessa olla esitetyistä keskusteluista?
Koulutuksen tehtävä pitäisi olla kiinnostuksen herättäminen. Miten saisimme oppilaat kysymään kysymyksensä itse? Eikö ole aivan varmaa, että johonkin hekin haluavat vastauksia? Pitäisikö heidät ensin opettaa kysymään, ja pohtia vastausten sisältöjä lisää sitten, kun on joku, joka noita vastauksia kaipaa?
Seuraa Mikon visioita vaikkapa tämän välityksellä: http://www.scoop.it/t/mielikuvituskoulu
Lue lisäksi Mikon jälkikasvun Paavon huikea visio tulevaisuuden koulusta: http://protokoulu.fi/uncategorized/vierasblogi-kouluvisioni/
--------
Peruskoulupesulassa aloittaa uutena vakiokirjoittajana kommenteista ja aiemmasta kirjoituksestaan tutuksi tullut oppilaanohjaaja Antti Värtö. Luvassa on innostavia ja perusteltuja uusia näkökulmia pistävän tasokkaasti kirjoitettuna. Seuraavassa postauksessa Antin käsittelyä yllä mainitusta opettajaidentiteetistä ja sen problematiikasta.
--------
Peruskoulupesulassa aloittaa uutena vakiokirjoittajana kommenteista ja aiemmasta kirjoituksestaan tutuksi tullut oppilaanohjaaja Antti Värtö. Luvassa on innostavia ja perusteltuja uusia näkökulmia pistävän tasokkaasti kirjoitettuna. Seuraavassa postauksessa Antin käsittelyä yllä mainitusta opettajaidentiteetistä ja sen problematiikasta.
