torstai 14. huhtikuuta 2016

Emme seiso jättiläisten harteilla

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Jokin aika sitten Twitterissä käytiin keskustelua siitä, kuinka koulu muuttuu niin hitaasti. Leukailin silloin, että kenties edistyminen tapahtuu samalla tavalla kuin tieteessäkin: yhdet hautajaiset kerrallaan.

Melkein välittömästi twiitin lähettämisen jälkeen aloin katua sitä. On liian helppoa olettaa, että koulun muutoksen tiellä ovat pölyyntyneet vanhemmat lehtorit, jotka yhä uudelleen käyttävät 30 vuotta vanhoja piirtoheitinkalvojaan. On myös suuri virhe olettaa, että nuoret opettajat olisivat energisiä panttereita, jotka tarttuvat ketterästi ja ennakkoluulottomasti uusiin pedagogisiin välineisiin.

Joo, jotkut vanhemmat opettajat eivät enää kehitä opetustaan, mutta monet kehittävät. He eivät ole aloittaneet välttämättä mitenkään matalalta tasolta. Ja he ovat saattaneet edistyä huomattavan pitkälle vuosien mittaan.

Ja usein virkaiältään nuorimmat opettajat pitävät kaikkein konservatiivisimmat tunnit.

II.

Monien opettajien tavoin minäkin olen kehittänyt omaa opetustani pikku hiljaa. Tutustuin yksilölliseen opetukseen, yhteistoiminnalliseen oppimiseen, ilmiöoppimiseen, projektioppimiseen, positiiviseen pedagogiikkaan ja niin edelleen. Sain askel askeleelta kehitettyä opetustani eteenpäin, ja vaikken ole vieläkään tyytyväinen, olen ainakin tyytyväisempi kuin muutama vuosi sitten.

Tällä polulla huomasin, kuinka vähän mitään todella uusia oivalluksia pedagogiikassa tai didaktiikassa on lähivuosina esitetty. Tai edes lähivuosikymmeninä. Käytännössä mitä tahansa yllä mainitsemaani "uudistusta" on kokeiltu jo sata vuotta sitten.

Miksi nämä uudistukset eivät sitten ole laajemmassa käytössä? Tähän en ole täysin pätevä vastaamaan (ja kehoitan aiheesta kiinnostuneita tutustumaan Martti Hellströmin ajatuksiin Uuden koululiikkeen epäonnistumisesta), mutta ainakin yksi ajatus tuli mieleeni:

Koulukulttuuri ei muutu yhdet hautajaiset kerrallaan: se aina palaa alkuun. Jokainen opettaja aloittaa nollasta.

Kuvitellaan uunituore opettaja, joka ei ehkä ikinä ole opiskellut pedagogiikkaa kovinkaan huolellisesti. Hänellä ehkä on ajatuksia uudenlaisesta opetuksesta, mutta ei itsevarmuutta niiden toteuttamiseen. Hän kokeilee vaikkapa projektioppimista, mutta uudet opettajat ovat arkoja: jos homma ei toimi, he helposti perääntyvät liian kauas. Jos heidän ensimmäinen kokeilunsa on epäonnistunut, he päätyvät hylkäämään koko metodin. Muutaman kokeilun jälkeen opettaja olisi voinut löytää keinon saada metodi toimimaan, mutta nyt hän ottaa vuosiksi takapakkia.

Uunituoreesta opettajasta tulee vähän kokeneempi opettaja. Hän saa varmuutta ja luottamusta ryhmänhallintataitoihinsa. Hän ehkä jossain vaiheessa toteaa, etteivät hänen oppilaansa oikein tunnu oppivan kunnolla, ja hän miettii, olisiko aika kokeilla jotain uutta. Hän kaivaa vanhat pedagogiikan muistiinpanonsa esille ja testaa, josko sieltä löytyisi uutta virtaa. Pikkuhiljaa opettaja saattaa saada oppilaansa kiinnostumaan oppimisesta.

Ja sitten hän jää eläkkeelle.

Hänen tilalleen tulee uunituore opettaja, joka ei ikinä opiskellut pedagogiikkaa kovinkaan huolellisesti: hänellä on ehkä ideoita, mutta ei itsevarmuutta niiden toteuttamiseen.

Ja niin edelleen ja niin edespäin.

III.

Jostain syystä päädymme koulussa aina keksimään pyörän uudestaan. Hyvin suuri osa toimivasta opetuksesta on hiljaista tietoa: sen siirtäminen ihmiseltä toiselle ei ole helppoa. Mutta me emme kunnolla edes yritä.

Kyllä, osana opettajankoulutusta on auskultointi, mutta siinä vaiheessa opettajakoulutettavalla on niin paljon muutakin mielessä. Ainakin minulla (ja monilla muilla, joiden kanssa olen asiasta puhunut) auskultointi kului pitkälti ryhmänhallinta- ja esiintymistaitoja hioessa. Lisäksi minulle jäi auskultoinnin jälkeen päähäni ajatus, että didaktiikan tunneilla esitellyt projektioppimiset ja vastaavat ovat kivoja ajatuksia, mutta "eihän niitä voi käytännössä toteuttaa". En ole varma, mistä tämä asenne syntyi, mutta jostain se tuli, enkä ole tässä yksin.

Opettajien autonomia on mahtava asia, mutta sen kääntöpuolena on opettajien eristäytyminen toisistaan. Opettajat eivät välttämättä tiedä lainkaan, mitä kaikkea hienoa heidän omassa koulussaan tehdään! Leena Pöntynen kehottikin tekemään hyvän näkyväksi - koulussa voisi esim. järjestää VESOn, jossa opettajat paitsi kertovat omista kokeiluistaan ja onnistumisistaan, myös miettisivät tapoja kertoa näistä asioista koteihin.

Jos minä saisin päättää asioista, niin laittaisin kaikki uudet opettajat vuodeksi samanaikais- tai resurssiopettajiksi. Silloin he saisivat nähdä pitemmän aikaa käytännössä, millä eri tavoilla tunteja voi pitää - ilman että heidän tarvitsisi huolehtia työrauhan ylläpitämisestä yksinään. Kokeneemmilla opettajilla olisi tietenkin vastuu pitää hyvin monipuolisia tunteja, jotta uusi opettaja näkisi monenlaisia didaktisia ratkaisuja todellisessa luokassa.

Mutta minä en saa näistä asioista päättää, joten täytyy tyytyä pienempiin muutoksiin. Kehottaisin ainakin kaikkia rehtoreita valitsemaan uusille opettajille mentorin, jota tuore ope voisi seurata esimerkiksi vuoden ajan. Uusi opettaja toimisi toisinaan mentorinsa samanaikaisopettajana, mikäli budjetti antaa tämän myöten. Mentorin tehtävänä olisi auttaa opettajaa tuntisuunnittelussa ja kannustaa opettajaa kokeilemaan uusia asioita.

Opettajien välillä on nykyisin sanaton sopimus siitä, että kaikki olemme tasavertaisia kollegoita, jotka eivät ala viisastelemaan toisilleen. Tämä on monella tavalla hyvä asia, mutta uusille opettajille kollegiaalinen tasaveroisuus on karhunpalvelus. He eivät pääse hyötymään kokeneempien opettajien viisaudesta. He eivät pääse seisomaan jättiläisten harteilla.

13 kommenttia:

  1. Mainiota pohdintaa. Vastausta kysymykseesi voisi hapuilla myös niin, että onko siinä perinteisessä frontaaliopetuksessa jotakin sellaista, jonka vuoksi se nimenomaan valitaan. Esim. se, että se on kaikille osapuolille helpoin ja tutuin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aiemminkin (tekstissä Miten hyvä opettaja toimii?) viitannut Graham Nuthallin artikkeliin, jossa puhuttiin opettajien "rituaalisoituneista rutiineista", jotka saavat opettajat takertumaan itsepintaisesti leuka-ja-liitu-opetukseen.

      Samassa tekstissä kirjoitin:
      "Jos opettajuutta opetellaan normaalikouluissa oppilaiden edessä, synnyttävät auskultantit oman päänsisäinen ihanneopettajan mallinsa hyvin sattumanvaraisen prosessin kautta. Yleensä tämä tapahtuu ottamalla mallia niistä omista opettajistaan, jotka olivat tehneet heihin aikanaan vaikutuksen (Zeichner & Gore 1990 [PDF]). Näitä malleja ei sen enempää pohdita, eikä aloittelevalla opettajalla välttämättä ole välineitäkään pohtia omaa opettajuuttaan."

      Frontaaliopetus toimii kyllä, ei sitä muuten käytettäisi. Mutta en usko, että se toimii parhaiten. Veikkaisin, että opettajavetoiseen luennointiin turvaudutaan lähinnä kahdesta syystä:
      - Siinä on suhteellisen hyvä panos-tuotto -suhde: melko pienellä valmistautumisella pystyy pitämään tunnin, jonka aikana luokkaa saa kontrolloitua vähintään kohtuullisesti
      - Se ei mene koskaan kovin katastrofaalisesti pieleen: toisin kuin joku projektioppiminen, joka saattaa mennä aivan läskiksi, niin luennoiminen ei koskaan petä täydellisesti. Tämä on riskejä kaihtaville opettajille suuri plussa.

      Kirjotin tästä aiheesta hieman myös tekstissäni Fiksut ihmiset ovat toisinaan erimielisiä:
      "Jos kehittelemäsi uudistus toimii vain uupumattomien superopettajien ohjauksessa, ei se voi toimia koko peruskoulussa. Miten tahansa suunnittelemmekaan opetuksen, pitää sen olla yleistettävissä kaikille. Perinteinen opettajakeskeinen malli, jossa oppilaat osan ajasta työskentelevät itsekseen tehtävien parissa ja osan ajasta kirjoittavat vihkoon opettajan luennosta, ei voi mennä pahasti pieleen. Se toimii aina. Se ei ehkä ole paras eikä kiinnostavin menetelmä, mutta se toimii ainakin siedettävän hyvin joka kerta. Voitko luvata uudistuksestasi samaa?"

      Poista
  2. Ihan samaa mieltä olen ollut jo pitkään. Opettajan autonomia on ollut koulutuksemme historiassa varmasti vahvuus, mutta nyt se näyttäytyy myös heikkoutena. Kouluja on vaikea kehittää pitkäjänteisesti, kun jokainen opettaja tekee luokassakaan, kuten parhaaksi näkee. Yksin on vaikea oppia ja täydennyskoulutus vapaaehtoisena kohtaa vain heitä, jotka eivät oikeastaan lisäkoulusta tarvitse. Kouluihin pitää rakentaa opeasti ammatillisia oppivia yhteisöjä. Ja kyllähän semmoista jo tapahtuukin. Ja mitä tulee frontaaliopetukseen, niin valikoituuko opettajiksi heitä, joille luokan edestä johtaminen on luontaista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin uusi OPS pakottaa aiempaa enemmän rakentamaan kollegiaalisia ryhmiä: esim. ilmiöopetusta on vaikea kehittää yksin (vaikka kyllä sekin onnistuu, jos todella haluaa).

      Pointtisi täydennyskoulutuksesta osui kuin nyrkki silmään.

      Poista
  3. Miksi opettajien koulutustason noususta ja opetusmenetelmien kehittymisestä huolimatta oppimisen taso heikkenee?

    Yliopistoissa toteutetuissa kyselyissä tehokkaimmaksi ja helpoimmaksi opiskelun muodoksi opiskelijat ovat kokeneet perinteisen luennoinnin. Oman kokemuksenikin mukaan kaikki vuorovaikutus tuhoaa oppimisen. Pahimpia ovat ryhmätyöt.

    Miksi opetusta kehitetään tulosten heikkenemisestä huolimatta? Jääkiekkovalmentaja saisi tuosta potkut, mutta opettajia kannustetaan kehittymään vain lisää eli heikentämään oppimistuloksia lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wikipedian sanoin: lähde?. Oppimistulokset ovat heikentyneet hieman 00-luvun puolivälin jälkeen, mutta sitä edelsi pitkä tulosten paraneminen.

      Kyselyissä opiskelijat pitävät eniten kursseista, joista he saavat helpoiten hyviä arvosanoja. Oppimisen kanssa näillä arvioilla ei ole mitään tekemistä.

      Poista
    2. Tuolla näköjään joku muukin valittaa yliopiston ryhmätöistä.

      http://forum.hevostalli.net/read.php?f=9&i=5078763&t=5078438

      Poista
  4. Tuen kyllä edellistä anoa:

    Antti, entäpä jos opiskelijat saavat parhaita arvosanoja kursseista joilla he oppivat eniten ( ! ) ja siksi myös pitävät frontaalioeptuksesta?

    Yksi tosiasia johon Wikipediaa ei tarvita. Lukutaito. Se on pohjoismaissa jyrkässä pudotuksessa monilla lukuataidon eri osa-alueilla. Ruotsissa lähenee jo kymmentä prosenttia käytännössä lukutaidottomien päättodistuksen saavien osuus.

    Lääke tähän: lisää ryhmiä, lisää itsenäistä oppimista, lisää ilmiötä? Lisää käyttöliittymän näpelöintiä? Ehkä. Ehkä ei.

    Olen alkanut miettiä onko monen opettajan into tässä ilmiöoppimisessa ja siinä että laitetaan oppilaat "itse" "tutkimaan" ehkä oma epävarmuus omasta osaamisesta? En sano että niin on, mutta omia motiiveja sietää aina ajatella. Onko coolia olla jotenkin sivussa ja ohjailla sieltä. Onko taustalla alitajuinen toive omasta paremmasta jaksamisesta?

    Itse pidän (toistaiseksi jos/kunnes toisin todistuu kun ilmiöillä lähdetään) eniten arvossa fronataaliopetusta, koska saan työssäni jatkuvaa kokemusta ja palautetta oppilaan oppimisesta siten luokassa toimiessamme.

    Silti, frontaaliopetus ei ole yleisin metodini.

    Itsenäisen työn eri muotoja käytätän paljon. Sehän näyttää ulospäin ainakin moderneimmalta varsinkin lasi-ikkunan takaa tarkastellessa. Koulutoimen virkamiehet tykkää.

    Syksystä lähtienhän metodi ykkönen sitten on ilmiö-meno, koska työnantaja on niin viisaudessaan päättänyt. Saammekin sitten ensi vuonna ihan relevanttia tietoa mitä oppimisessa tapahtuu, mikrotasolta ainakin. Ehkä tässä käy oikein hyvin. Tai ehkä menemme takapakkia että hulahtaa.

    Jotenkin pääasiana tulee säilyttää tietoisuus siitä oli metodin mikä tahansa, ettei oppilailla tehdä pedagogisia ihmiskokeita, sillä heidän kouluvuotensa ovat heille ainutkertaisia ja tärkeitä, vaikka meille tuleekin aina uutta ikäluokkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista.

      En oikein usko, että esim. ilmiöopetukseen lähdettäisiin siksi, että se säästäisi omaa vaivaa: ainakin oman kokemukseni mukaan tutkivien ryhmien ohjaaminen on paljon työläämpää (joskin myös palkitsevampaa)kuin luennointi.

      Pedagogisilta ihmiskokeilta emme voi välttyä, mikäli haluamme kehittää oppimista. Jos kaikki olisivat aina ajatelleet, ettei oppilaiden koulua saa vaarantaa, ei meillä olisi peruskouluakaan.

      Poista
    2. Totta, koulu kehittyy vain uutta kokeilemalla. Toivon että ilmiöopetus tuleekin olemaan paljon muuta ja enemmän kuin selaa ja kelaa ja pelaa "tieto""verkkoja"-tyyppistä sekundääristä toimintaa.

      Esim. todellisia ajattelun taitoja ei harjoitella niin vaan vahvassa vuorovaikutuksessa m y ö s tiedollisen ja taidollisen ohjaajan johdattelemana.
      Kato-ite-tosta- pedagogia saattaa olla ihanne meille aikuisille muttei välttämättä lapsille ja nuorille, jotka edelleen tarvitsevat aikuisia koulussakin.

      Mutta j o s lukutaidon ja ajattelun eri osalueet tulevat ilmiömenossa paranemaan vähänkin nykyiseen tilanteeseen verrattuna niin lopetan skeptisyyteni heti siihen paikkaan. Tietenkin tähän onnistumiseen tarvitaan muutakin kuin pädien räpläämistä. Kovin mone ope vaan kuvittelee että ilmiö = kuin lisää tvt:tä ja muovista teknosäläsoftaa. Tämä väärä lähtöruutu kannattaisi korjata jo heti alussa. Nyt tuo käsitys on vahvasti valitettavasti vallalla. Ilmiöissä tvt on vain yksi monista välineistä, onhan?

      Poista
    3. Juuri niin, ilmiöt eivät ole sama asia kuin TVT eikä monialaisiin kokonaisuuksiin välttämättä tarvita tietotekniikkaa lainkaan. Nyt meillä ollaan tekemässä ilmiöitä ja digiloikkaa yhtä aikaa, joten luonnollisesti moni yhdistää nämä, mutta ne ovat ihan eri asioita.

      Poista
  5. Mitä opettajat tekevät vuosi toisensa jälkeen yhä uudestaan ja uudestaan? Luennoivat teoriaa. Tämä tehdään 1000 koulussa jokaisessa hieman eri tavalla. Miettikää oppiaineita, joiden sisältö ei vuosien mittaan juuri muutu. Mikä on opettajan tehtävä? Auttaa ymmärtämään asioita vai käyttää aikansa kertomalla, miten asiat ovat. Väitän, että tulevaisuudessa opettajan ei tarvitse tuhlata aikaansa teorian kertomiseen luennoilla. Teoria on luettavissa ja katsottavissa esim. videoilla. Opettajan tehtävä on pyrkiä ymmärtämään opiskelijan maailma ja sovittamaan uusi asia siten sinne päähän, että vastaanottaja sen ymmärtää. Teknologia mahdollistaa tiedon kumuloitumisen jatkossa myös opettajan työssä. Nykyisin opettamisen kehittäminen on jokaisen oma asia. Sillä ei voi tienata, kuten kirjojen kirjoittamisella. Nykymaailmassa on pulaa käytännön esimerkeistä. Ehkä joskus joku tekee palvelun, jossa on yhtä paljon oppimateriaalia kuin youtubessa, mutta Se on opettajien tekemää ja siitä saa korvauksen. Saa käyttää, muttei ole pakko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista.

      Netin ja somen kautta opettajat voivat tosiaan kertoa toisilleen kokemuksiaan luokkahuoneiden seinistä piittaamatta, ja sen vaikutukset alkavat ehkä pikku hiljaa näkyä. Toivotaan parasta.

      Poista