tiistai 13. elokuuta 2013

Koti koulun opettajana


Helsingin sanomat julkaisi viime viikonloppuna (11.8.2013) laajahkon artikkelin kotikoulusta (http://www.hs.fi/sunnuntai/Kotikoulu+on+suojelunhaluisten+vanhempien+valinta/a1376106247027), käytännössä rivinkään verran asiaa problematisoimatta tai kritisoimatta. Suhtaudun itse suurella varauksella, konservatiivisesti, kotikouluun ja sen "mahdollisuuksiin". Luinkin tekstiä, myönnettäköön, kuin piru raamattua. Sanottaakon siis myös, että olen valmis muuttamaan näkemystäni heti, kunhan saan siihen kunnon perustelut.

Suurin ongelma liittyy yksinkertaisesti epäpätevyyteen. En opettajana ja opettajankouluttajana (joka tietää mitä koulutus pitää sisällään, ei puhu ulkopuolisena eikä opintojaan kesken jättäneenä) pysty nielemään ajatusta, että ihan vain hyvällä tahdolla kuka tahansa olisi pätevä hoitelemaan koko peruskoulun opetuksen kaikki aineet mukaan lukien. En myöskään näe parempana artikkelissa esitettyä tilannetta, jossa kotikoulun opettajana toimii pätevä opettaja (fysiikan, kemian ja matematiikan opettaja Mönkkönen). Itse matematiikan opettajana klaaraisin omille lapsilleni varmasti yläkoulun ja lukion matikan, alakoulumatikkakin onnistuisi sisältöjen, joskin huonommin pedagogiikan suhteen (aineenopettajalla kun on varsin vähän tietoa 7-12 -vuotiaiden kehitysvaiheista). Sen sijaan en ihan äkkiä kuvittelisi tällä elämänkokemuksella vetäisevän saman tien myös biologian, historian, äidinkielen, musiikin, yhteiskuntaopin, uskonto- tai elämänkatsomustiedon, taitoaineiden ja niin edelleen suhteen kaikkea sitä, minkä on katsottu olevan yhteiskunnassamme olennaista ja tärkeää. Varmaankin löytyisi opettaja, joka opettaisi kahdeksannnen luokan historian vielä huonommin kuin minä, mutta en pitäisi parannuksena sitä, että astuisin puikkoihin itse.

Toinen puistattava ajatus on kotikoulusta huokuva minä- ja itsekeskeisyys, mikäli kotikoulu valitaan omien arvojen tai lapsikeskeisyyden nojalla (jatkumona perhepetiin ja kantoliinaan, kuten Hesarin artikkelissa ehdotetaan). Elämme toki individualistisia aikoja, johon kuuluu oman erityisyyden etsiminen sekä yritys rakentaa oma elämänsä "itsensä näköiseksi", ja tätä ajatusta kotikoulu kyllä todella tukee. Mutta millä perusteella voidaan ajatella, että tässäkään ajassa ja yhteiskunnassa yksilö voi saada synnyinlahjakseen takuun toteuttaa itseään kehdosta hautaan? Eikö äärimmilleen viety ajatus siitä, että opitaan mitä itse halutaan johda hankaluuksiin löytää paikkaansa yhteiskunnasta silloin, kun ajat eivät ole riittävän hyvät takaamaan jokaiselle kunkin toiveiden mukaista elämänpolkua? Toisekseen toiminnan ohjautuminen enimmäkseen omien mieltymysten kautta lapsesta saakka johtaa todennäköisimmin ajattelun kapeutumiseen, ei laajenemiseen. On nimittäin harvinaista, että yksilö osaa kaivata ja sitä myöten valita elämäänsä (tai kiinnostuksen kohteekseen) asioita, joita ei vielä tunne. Yllättäen se "omannäköinen elämä" saattaakin jäädä löytymättä esimerkiksi jostakin syntyneiden väärien mielikuvien vuoksi (itse en olisi ikinä aloittanut myöhemmin rakkaaksi tullutta mutta aikoinaan maailman kuivimmalta kuulostanutta tilastotieteen opiskelua, ellei näin olisi tapahtunut olosuhteiden pakosta). Pidän myös myyttinä sitä, että täysi vapaus valita tekemisensä johtaa maailmaa muuttaviin ja syleileviin innovaatioihin. Päinvastoin, usein kiinnostavia ideoita tulee aivan arkipäiväisen työskentelyn lomassa, kun ajattelu on jo valmiiksi käynnissä. Arkhimedes-tyyppiset Heureka-hetket ovat historiallisestikin katsoen varsin harvinaisia, ja lisäksi sellaistenkin jatkojalostaminen vaatii ennen kaikkea sinnikkyyttä ja raakaa työtä. Tämänkaltainen ahkeruus ja keskittymiskyky tuskin kehittyy soitettaessa pari minuuttia pianoa ja hypättäessä trampoliiniin pian pimputtelun alkaessa kyllästyttää.

Entä kuinka onnistuu kotikoulussa yhteiskuntaan sosiaalistuminen? Mikäli kotikoulussa opiskellut kokee väsyvänsä hälinässä, jollaiseen ei ole kotona tottunut (tarvinnut tottua), on  tämä tottumattomuus luultavasti rasitteena tulevaisuuden "oikeassa elämässä". Toki voidaan ajatella, ettei hälinä tee kenellekään hyvää, ja tällaisin huomioin kotikoulu voisikin antaa koulupolitiikalle vihjeitä siitä, mihin koko yhteiskunnan olisi hyvä lähteä suuntaamaan koulu vanavedessään. Lisäksi työelämässä tuskin tulee vastaan koululuokan tapaista yhdestä ikäluokasta koostuvaa ryhmää, kuten artikkelissa huomautettiin, ja tältä osin kotikoulu saattaakin vastata todellisuutta sosiaalisessa mielessä koulua paremmin. Koulu voi kuitenkin vastata tähänkin haasteeseen: hyvä esimerkki löytyy vaikkapa niin sanottua käänteistä opetusta (flipped classroom) hyödyntävästä suuntauksesta (http://maot.fi/2013/02/koko-ylakoulun-matematiikka-omaan-tahtiin/ sekä http://maot.fi/2013/08/koko-ylakoulun-matematiikka-omaan-tahtiin-osa-2/), jolloin niin osaaminen kuin sosiaalisuuskin parhaimmillaan paranee (http://peruskoulupesula.blogspot.fi/2013/06/lahjakkuus-mahdollisuus-vai-ongelma.html).

Kotikoulua on puolustettu luettelemalla esimerkkejä menestyneistä henkilöstä, jotka kotikoulusta huolimatta tai sen ansiosta ovat pärjänneet elämässään erinomaisesti ja kenties onnistuneet luomaan jotakin uutta. Kuitenkin tällaisia henkilöitä nousee esiin tavallisestakin koulusta. Mikäli toisaalta menestyjien suhteellinen osuus on kotikoulun käyneiden joukossa suurempi kuin tavallisten koululaisten, voi tämäkin vaikutus tulla muusta kuin kotikoulusta itsestään, sillä kotikoulun valinneet perheet lienevät useimmiten ei-keskivertoperheitä: näiden perheiden vesat erottuisivat kenties edukseen koulutusmuodosta riippumatta. Esimerkiksi artikkelissa esitellyssä Mönkkösten perheessä harrastetaan musiikkia, kuunnellaan Yle Puhetta ja ratkotaan matikan laskuja jäätelön saannin ehtona. Nämä ovat kuitenkin asioita, jollaisia soisi jokaisessa perheessä muodossa tai toisessa, enemmän tai vähemmän, harjoitettavan. Tällöin koti olisikin mitä mainioin adapteri kouluopetuksen ja "todellisen elämän" välillä. On kuitenkin vaikea uskoa, että näillä satunnaisilla keinoilla saavutettaisiin syvä ja leveä tietämys opetussuunnitelman sisällöistä. Esimerkiksi oppiminen Facebookin linkkejä lukemalla voi toki herättää ajatuksia ja opettaa kriittistä verkkolukemista, mutta laajojen kokonaisuuksien ymmärtäminen ja hahmottaminen linkkejä klikkailemalla tuskin paranee.

Artikkelissa pohditaan esitystä kotikoulun asettamisesta luvanvaraiseksi. Luvanvaraisuus nähdään uhkana, ja rajoitteiden pelätään johtavan peräti kotikoulun kieltämiseen. Mutta miksi tämä nähdään mahdollisena, jos kotikoulun mahdollisuuksiin uskotaan? Kuka hyvää ja toimivaa kieltäisi? Ja mitä haittaa luvanvaraisuudesta toisaalta olisi, jos kerran toiminta täyttää vaadittavat kriteerit? Toisena uhkana mainittiin resurssit: kaikki kunnat eivät jutun mukaan anna kotikoululaisille (ilmaisia) oppikirjoja. Uhkana tämän pitäisi kuitenkin olla nollatasoa, sillä nähdäkseni koko kotikoulun ideologia sotii (tai pitäisi sotia!) oppikirjakeskeisyyttä vastaan. Jos kotikoulussa täytellään  mekaanisia oppikirjoja trampoliinilla hyppimisen lomassa, on koulun huonoimmat puolet saatu onnistuneesti kuljetettua kouluakin sattumanvaraisempaan harrasteluympäristöön.

Hesarin artikkelissa kerrotaan kotikoulun valinneiden kohdanneen jopa raivostumista läheistensä taholta. Jutussa todetaankin kotikoulun herättävän voimakkaita tunteita. Näin on minunkin kohdallani, vaikka kuvittelen kykeneväni suhtautumaan itselleni vieraisiin koulutukseen liittyviin ajatuksiin neutraalisti ja olevan pikemminkin positiivinen kaikenlaisten kokeilujen ja uudistusten suhteen änkyröinnin sijasta. Miksi kotikoulu ärsyttää? Ehkä kyseessä onkin turhautuminen ei kotikoulua, vaan "oikeaa koulua" ja sen tehottomuutta kohtaan. Kuten artikkelissa haastateltu kotikoulun valinnut vanhempi Heidi Furu toteaa, ovat lapset oppineet kotona kun itsestään. Usein kotikoulua puolustetaan myös sillä, että samat asiat oppii kotona muutamassa päivässä (tai tunnissa) vuoden tahkoamisen sijaan. Mitä lisäarvoa koulujärjestelmämme siis tuo? Meillä on päteviä opettajia ja ylistetty, ajassa mukana oleva opettajankoulutus, mutta koulu kuitenkin junnaa vuosikymmenestä toiseen paikoillaan. Ongelma on ajattelun sameus, tyytyminen vähään, itsensä päästäminen helpolla (katso esim. http://metro.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/kolumni_amiksessa_ei_opi/). Toisaalta, ei koulussakaan opita eikä opiskella tuntikausia päivän aikana, siellä tapahtuu kaikenlaista muutakin - aivan kuten kotikoulussakin. Onko siis kotikoulukin tehoton?

Kotikoulussa oppii varmaankin sen, mitä keskiverto-oppilas koulussa. Sisältöeroja kotona koulunsa käyvien "opetussuunnitelmassa" on varmasti tavanomaiseen koululaiseen nähden, joten lienee helppoa löytää positiivisia esimerkkejä siitä, mitä poikkeuksellisen hyvää kotona koulunsa käyvä on oppinut (usein luovuuteen, itsevarmuuteen ja itsenäisyyteen liittyviä asioita). Näin ollen yksilölle kotikoulusta tuskin on ainakaan haittaa. Toistaiseksi marginaalisena ilmiönä kotikoulun yhteiskunnallinenkin merkitys jää vähäiseksi (ja mikäli kotikoulusta muodostuu aidosti toimiva ja tavalla tai toisella hyödyllinen vaihtoehto, minkä seurauksena ilmiö suurentuu, tullee se myöskin yhteiskunnan kannalta tarpeelliseksi ilmiöksi).

Hesarin artikkelissa kotikouluvanhempi Hanna Krogius toteaa opettamisessa olennaiseksi lasten kysymyksiin avoimesti vastaamisen. Tässä päästään oppimisen todelliseen ytimeen. Antakaamme opiskelun olla asioiden työstämistä omista lähtökohdista käsin, kaikille, kaikkialla. Ei tyrmätä ihmettelyjä, ei kuvitella, että oikeita vastauksia voi antaa, tai että niitä välttämättä olisi edes olemassa. Oppiminen on vuoropuhelua. Tämän pitäisi olla pedagogiikan ammattilaisille itsestäänselvyys - ellei muualta, opittakoon se sitten kotikoulusta.

6 kommenttia:

  1. > Kuka hyvää ja toimivaa kieltäisi?

    Kuka vain, jolla on a) valta ja on b) kateellinen. Esim. joku peruskoulufani.

    Ihmiselle on tyypillistä kieltää toisilta asiat, jotka ovat heillä paremmin, joita ei itse uskalla tai jotka synnyttävät alemmuudentunnetta itselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Yksi nainen kertoi miten oman sairaan pojan kotikoulu meni huonosti kun rehtori pisti kapuloita rattaisiin ja sivistylautakunnan päätöksestä huolimatta ei suostunut korottamaan pojan ansaitsemia arvosanoja.

      Tekstistä saa sen kuvan että arvon peruskoulun puolustaja pitää KAIKKIA kotikouluja trampoliini-kouluina ja oppikirja-vihamielisinä? Mitä..? Suurin osa taitaa olla jopa enemmän kirja-keskeisiä kuin varsinaisessa koulussa! Varsinkin sivistyneissä perheissä ja uskovaisissa kotikouluissa klassikkojen ja paksujen kirjojen lukeminen klassisen musiikin tahdisssa on se mihin pyritään. Hippimäisiä metodeja sen sijaan karsastetaan.

      Poista
  2. Tällaisissa tapauksissa (jos siis teilataan oikeasti hyviä asioita) onkin mielenkiintoista miettiä mikä mahtaa olla teon motivaatio. Nämä tapaukset ovat kai kuitenkin vähemmstöä, ainakin niin toivon...

    VastaaPoista
  3. Peruskoulu ei sovi kaikille. Minut se masensi. Kun on suuri määrä lapsia samassa paikassa niin joku jää aina muiden alle. kanat nokkivat heikomman yksilön.

    2. Lapsi tarvitsee luovaa vapautta. Smithsonian Instituutti teki tutkimuksen 20 neroksi luokittelemansa henkilön elämästä ja totesi, että yhteisiä tekijöitä heidän lapsuudessaan olivat:

    1) vanhempien ja muiden aikuisten lämmin, rakastava ja herkkä suhtautuminen lapseen

    2) vain vähän yhteyttä muiden lasten kanssa lukuunottamatta oman perheen jäseniä

    3) paljon mahdollisuuksia tutkia oman kiinnostuksen kohteita vanhempien ohjauksen alla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On vähän huonotapaista viitata johonkin tutkimukseen mainitsematta tutkimuksen tekijää tai edes tutkimuksen nimeä. Kyseessä on siis Harold McCurdyn tutkimus vuodelta 1960, The Childhood Pattern of Genius.

      Siitä voisi sanoa yhtä sun toista, mutta tyydytään tässä toteamaan, että McCurdyn tutkimat nerot olivat eläneet 1500 - 1800 -luvuilla. Opetukset heidän elämästään eivät siis ehkä siirry ihan suoraan nykypäivään.

      Lisäksi McCurdy myöntää, että kausaliteetti saattaa mennä toiseen suuntaan: ehkä nerot eivät pidä yhteyttä toisiin lapsiin, koska he ovat jo lapsena olleet niin suuria neroja, että he eivät ole kokeneet ikätovereitaan kiinnostavaksi seuraksi.

      Ja viimeiseksi McCurdy myös mainitsee, että nerojen elämä ei ehkä ole kovin kadehdittava: vain kolme tutkitusta 20 nerosta päätyi onnelliseen avioliittoon. On mahdollista, että koska nämä nerot olivat lapsuudessaan tekemisissä lähinnä aikuisten kanssa, he eivät oppineet tärkeitä sosiaalisia taitoja.

      Poista
    2. Olen pahoillani. En ainakaan ole kärkevä jos joku tekee virheen. Ne kotikoulutetut keitä olen tavannut ja joista olen lukenut tuntuvat normaaleilta ja jalat maassa olevilta yksilöiltä jotka pärjäävät elämässä paremmin kuin minä joka olen huono-osainen "kunnon" koulun käynyt.

      Poista