Kriittisyyttä oppimassa ja opettamassa

Suostuttelin luokanopettajaopiskelijasiskoni antamaan historian opetukseen liittyvän oppimispäiväkirjansa julkaistavaksi. Teksti sisältää mainioita huomioita, jotka itsekin jaan. Oma kokemukseni historian opiskelusta oli tappavan tylsää vuosilukujen ulkoa opettelua. Muistan Pähkinäsaaren rauhan ja vuosiluvunkin, 1323. Mutta mikä se rauha oikeastaan oli? Miksi se piti oppia? Mitä jännää on siinä, että viiva vedettiin, ja että se tehtiin tiettynä päivänä? Paljonkin. Mutta opettajan täytyy kertoa oppilaille nämä syyt. Alla oleva kirjoitus selventää asiaa.

Oppimispäiväkirja

Kirjoittanut Kaisa Tuohilampi, toisen vuoden LO-opiskelija, liikuntaneuvoja

Historia on ollut kautta kouluaikojeni oma inhokkiaineeni. Syy tähän oli se, että mielestäni tunneilla pärjäsivät vain sellaiset, jotka pystyivät muistamaan ulkoa paljon yksityiskohtia. En pystynyt ymmärtämään, miksen oppinut historian vuosilukuja ja tapahtumia, vaikka olen aina muistanut lähes kaikki näyttelijät, elokuvat ja niiden juonet. Lisäksi tunnit olivat tylsiä, niillä puhuttiin sodista ja hyvin kauan sitten tapahtuneista asioista, joilla en kokenut olevan mitään yhteyttä minuun. En siis voinut ymmärtää miksi kiinnostuisin tästä oppiaineesta, jossa ei saanut koskaan edes nousta pulpetista ja ihan oikeasti tehdä jotain itse. 

Koska en pärjännyt historiassa, aloin inhota historiaa oppiaineena. En kuitenkaan menettänyt kiinnostustani menneisiin tapahtumiin ja aikaan. Vasta lukiossa kun sain uuden opettajan ja pureuduimme toiseen maailmansotaan lukemalla muun muassa Anne Frankin ”Nuoren tytön päiväkirja” -romaanin, tajusin ensimmäistä kertaa kunnolla, että nämä hirveydet ovat todellisia. Kiinnostuin aiheesta todella paljon. Aihe oli niin raju, että se vei mukanaan ja siitä lähtien olen ollut todella kiinnostunut lukemaan aiheesta kaiken mahdollisen. 

Kuitenkin vasta yliopistossa opetettu historia sai minut kiinnostumaan historiasta oppiaineena. Siitä lähtien kun aloitin opiskeluni luokanopettajaksi, olen miettinyt paljon sitä, millainen opettaja haluan olla, millaisia asioita tahdon opettaa ja millaisia taitoja arvostan. Koska en ole itse koskaan oppinut mitään silloin, kun opettaja on pakottanut lukemaan kokeeseen tietyt sivut, olen jatkuvasti keksinyt muunlaisia tapoja arvioida oppilaan osaamista. Olen hyvin varma siitä, että vaikka lapset lukisivatkin nämä sovitut sivut useampaankin kertaan ja saisivat kokeesta kympin, ei pysyvään muistiin jää siltikään lähes mitään. Tätä puolsi myös historian luento, kun meiltä opiskelijoilta kysyttiin historian tapahtumia, joihin lähes kukaan ei tiennyt oikeita vastauksia. 

Mitä opettaja siis ulkolukua teettäessään arvioi? Sitäkö, kuka on ahkerin lapsi lukemaan ja jolla on paras lyhytkestoinen muisti? Innostuin siis todella kovasti oltuani ensimmäisellä Jukka Rantalan historian luennolla, sillä koin, että tämä opettaja jakaa ainakin osittain mielipiteeni tässä asiassa. Hänen mielestään historiaa ei tulisi opettaa ”suurena kertomuksena”, joka kaikkien oletetaan muistavan päivämäärineen ja merkkihenkilöineen, vaan oppilaiden tulisi oppia historiallista ajattelua ja empatiaa. 

Historiallinen ajattelu tarkoittaa Rantalan mukaan historian taitojen opettamista eikä painota niin paljon historian sisältöjä. Nykyaikana lähes jokaisella oppilaalla on käytössään älypuhelin ja lähes kaikki pääsevät internetiin milloin tahansa. Siksi ei ole niin tärkeää opettaa historian sisältöjä, koska oppilaat voivat tutustua niihin itse internetin kautta. Tärkeämpää on opettaa heitä kriittisiksi lähteitä kohtaan ja ymmärtämään miksi historiassa ihmiset ovat toimineet tietyllä tavalla. Mielestäni oppilaille tulisi myös antaa paljon esimerkkejä yksittäisistä ihmisistä, jotka ovat saaneet jotain suurta aikaiseksi, sillä näin nuoret ymmärtävät, että yksittäisellä ihmiselläkin on mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja saada aikaan muutoksia. Jos oppilaat eivät usko kykyihinsä vaikuttaa asioihin, voivat he pahimmillaan passivoitua. 

Vaikka historiallisen ajattelun opettaminen kuulostaa paljon järkevämmältä kuin historiallisen suuren kertomuksen, on tällä opetustavalla myös vastustajia. Vastustavat tahot näkevät tällaisen opetustavan uhkana, sillä se ei enää kehitä kansallishenkeä, jolloin yhteenkuuluvuuden tunne kansan keskuudessa saattaa olla katoamassa. Talvi- ja jatkosotaa pidetään suomalaisten historiassa merkittävinä tapahtumina ja niiden ajatellaan luoneen osan meidän identiteetistämme. Suomalaiset ovat sisukasta kansaa, jotka selvisivät suuren Venäjän hyökkäyksestä. Näiden asioiden tietäminen nähdään hyvin tärkeänä, jotta lapset ymmärtäisivät sukujensa ja suomalaisten historiaa. Jukka Rantala kirjoittaakin tutkimuksessaan ”Lapset historiakulttuurin kuluttajina” yhdysvaltalaisesta historioitsijasta Gordon F. Sanderista, joka on käynyt vierailemassa Suomessa: ”Sander pitääkin talvisotaa Kalevalan kaltaisena myyttinä, joka on tunnettava ymmärtääkseen suomalaisia ihmisiä ja suomalaisuutta” (Rantala 2012: 86). 

Tällaisella kansallishenkeä uhkuvalla opetuksella on kuitenkin kääntöpuolensa. Se antaa tapahtumista hyvin yksipuolisen kuvan ja voi pahimmillaan herättää vihaa tiettyjä kansallisuuksia kohtaan. Kuten Rantalan tekemässä tutkimuksessa, jossa lapset olivat ajatelleet venäläiset vihollisiksi. Tämä saattaa heijastua heidän arkielämäänsä ja käytökseensä. Vanhemmat ihmiset puhuvat venäläisistä ”ryssinä” ja muistuttavat usein, että he veivät meiltä Karjalan ja toisen ”käsivarren”. Oma isänikin puhuu näin venäläisistä ja siksi itsekin ajattelin pienempänä, että he ovat pahoja. Historiallinen ajattelu opettaa ymmärtämään asioita monista eri näkökulmista ja kiinnittämään huomiota lähteisiin, sekä siihen, miksi esimerkiksi minun isäni kokee venäläiset ihmiset vihollisina. 

Rantalan tutkimuksessa tutkittiin sitä, minkälaisia lähteitä 7-10-vuotiaat lapset pitävät luotettavimpina. Luettelossa oli muun muassa vanhempien ja isovanhempien kertomukset, oma luokanopettaja, museot, tietokirjat jne. Haastattelussa lasten tuli asettaa tiedonlähteet järjestykseen luotettavimmasta epäluotettavimpaan. Tulokset osoittivat, että lapset luottavat eniten omiin vanhempiinsa ja isovanhempiinsa sekä omaan luokanopettajaansa. Omat vanhemmat ja isovanhemmat kertovat lapsille tarinoita suvun historiasta, joissa voidaan olettaa näkyvän tietynlainen mustavalkoisuus: ”me olimme hyviä ja viholliset pahoja”. Luokanopettajakin saattaa sävyttää opetustaan ajattelustaan riippuen ja opettajakin voi olla joskus väärässä. Siksi lähdekriittisyyden opettaminen on hyvin tärkeää.

Mielestäni on järkyttävää, että itse opin vasta yliopiston historian kurssilla, että ennen 1800-lukua ei vaadittu minkäänlaisia lähteitä, vaan faktat ennen sitä olivat pelkkää tarinointia usein jopa yksittäisen ihmisen näkökulmasta. Tämän painottaminen lapsille on erittäin tärkeää. Voimme tehdä historiasta olettamuksia, mutta emme voi olla mistään sataprosenttisen varmoja. Vaikka 1800-luvun aikana vaadittiin lähteet, on silti hyvä tiedostaa, että kaikki tieto on aina jonkun kirjoittamaa, jolloin kirjoittajalla on ollut omat motiivinsa sitä kirjoittaessaan. Asioissa on monta eri puolta eikä mitään tietoa tulisi ottaa vastaan täytenä totena. Oppilaat tulisi opettaa haastamaan annettu tieto, tutkimaan lähteitä ja olemaan kriittisiä. Kun lapset pääsevät tutkimaan asioita itse, herää myös heidän sisäinen salapoliisinsa ja motivaationsa eloon. Silloin lapset tuntevat aitoa kiinnostusta, asiat jäävät mieleen ja niihin halutaan tutustua vielä tarkemmin. Tämä onnistuu käyttämällä internetiä, kirjastoa ja eri lähteitä hyväksi, joiden käyttöä olisi myös jatkuvasti opeteltu koulussa.

Jukka Rantalan luennoilla ja Jari Salmisen ryhmätunneilla historiaa opeteltiin juuri näin. Pääsimme itse pohtimaan tapahtumia ja meille esiteltiin erilaisia ”todisteita”, joiden avulla tuli päättää, mitä mielestämme todella on tapahtunut. Hyvä esimerkki tästä on Jari Salmisen ryhmätunnilta, jolloin kävimme läpi lukkari Saxbergin rikosta. Lukkari Saxberg surmasi vuonna 1839 Keuruulla nuoren tytön ja meidän tehtävämme oli eri lähteitä ja todisteita tutkimalla päätellä hänen motiivinsa ja oliko teko tahallinen vai tahaton. Päätöstä tehdessä on tärkeää tutkia eri asiakirjojen lähteitä ja niiden luotettavuutta sekä ymmärtää elämää tuona aikana. Tällainen tapa opettaa antaa oppilaille välineitä katsoa asioita kriittisesti. Kun oppilaat pääsevät itse tutustumaan tapauksiin ja saavat omat äänensä kuuluviin, he todennäköisesti muistavat asiat vielä myöhemminkin ja ennen kaikkea haluavat tutkia asiaa vielä historian tuntien ulkopuolella. Ja eikös tämä ole opetuksemme päätehtävä, saada oppilaat janoamaan tietoa, opettaa heidät löytämään sitä sekä antaa valmiuksia pohtia tiedon luotettavuutta.

Lähde:

Rantala, J. 2012: Lapset historiakulttuurin kuluttajina. Historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen tutkimus- ja kehittämiskeskus. Bookwell, Porvoo.

Kriittisen lukutaidon merkityksestä myös

Ajattele puolestani, numero