sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Ajattele puolestani, numero


Sanotaan, että tilastollinen lukutaito on tärkeä taito. Olen samaa mieltä. Tilastomatikkaa ei kuitenkaan yleisesti ottaen osata järin hyvin. Tavallinen tallaaja on tilastomatikasta usein autuaan tietämätön. Paha vain, että tavallisten tallaajien lisäksi autuaan tietämättömiä näyttävät olevan vähän muutkin kuin pelkällä peruskoulutuksella porskuttavat. Helsingin Sanomien eilisessä kolumnissa toimittaja (tai "päivästä riippuen" vaihtoehtoisesti myös tutkija) Tanja Aitamurto toi esiin avoimen datan hyötyjä:

"Muutin uuteen naapurustoon täällä San Franciscossa. Piti selvittää, mihin olisi turvallisinta pysäköidä auto: missä olisi vähiten ilkivaltaa ja pienin vaara, että Volkswagen Cabrioni varastetaan?
...
Tarkastelin myös San Franciscon kaupungin sähköisestä rikoskartasta, missä päin naapurustoani oli tapahtunut minkäkinlaisia rikoksia. Kun silmäilin rikoksia, tajusin, kuinka paljon niitä tapahtuukaan ihan vieressäni. Tieto ryöstöistä ja pahoinpitelyistä lähikulmilla ahdisti. .... Samalla olin kiitollinen kaupungille, joka oli julkaissut rikoskartan verkossa.
...
Tavoite on, että datasta on hyötyä kansalaiselle. Hyöty voi olla bussiaikataulupalvelu kännykässä tai sairaaloiden leikkaustietokanta .... Tuolla sivustolla on hurja havaita, kuinka suuria eroja esimerkiksi sydänleikkausten onnistumisessa on sairaaloittain. Ne, jotka pystyvät, voivat tiedon perusteella valita sairaalan leikkaustaan varten.
Juuri tällaista avoimesta datasta tuleva hyöty on. ... Tietoa, joka auttaa päättämään, mitä ehdokasta äänestää vaaleissa, kun on selannut kampanjarahoitusdataa."


Kolumnin luettuani olin lähestulkoon kauhuissani. Aitamurto ei tuonnut lainkaan esiin sitä, ettei datan käyttö ole kuin ohjekirjan lukua, vailla syvemmän tulkinnan häivääkään.  Olin pitänyt avointa dataa ilmiönä hyvänä asiana. Kuitenkin nyt jouduin huomaamaan, miten ilmiön, jota voisi hyödyntää mitä moninaisimmin tavoin, kohtalona saattakin olla tulla tilastollisen lukutaidottomuuden vuoksi täydellisen väärinkäytetyksi.

Kuka sen keräsi ja miksi?
Jos jonkun tarkoituksena on datan avulla pyrkiä osoittamaan, että paikka X on asuntosijoittajalle kannattava alue, on tarkoituksenmukaista määritellä rikos siten, että kyseinen alue saadaan näyttämään rikoksista puhtaalta. Jos naapurilähiössä on kioskeja, mutta alueella X ei, on syytä pitää mukana pienet kioskinäpistykset. Jos alueella X tehdään paljon pysäköintirikkeitä ja ajetaan usein päin punaisia, kannattaa nämä jättää pois määrittelystä. Datasta voi aina saada lähestulkoon haluamansa!
On siis ymmärrettävä, kuka sitä on kerännyt ja mihin tarkoitukseen.

Mikä oli otanta-asetelma, vastausprosentti ja millaista puuttuneisuus?
Alueen turvattomuudesta saa kovin erilaisen kuvan, jos sitä kysyy osallistujilta tapahtumassa "Koetko ympäristösi turvattomaksi? Tule juttelemaan!" sen sijaan, että asiasta kysyy satunnaisotannalla valitulta, aluetta tilastollisessa mielessä edustavalta ryhmältä. Edustavuus on datan A ja O. Jos kysytään vain "äänekkäiltä" tai niiltä, jotka jo valmiiksi edustavat tiettyä ryhmää aiheen suhteen, saadaan täysin harhaisia tuloksia (eli harhaista dataa). Turvattomaksi kokijat kertovat yhden tarinan. Toisenlainen tarina kuullaan kysyttäessä asiaa Facebook-ryhmältä "Suunnitteletko asuntosi myyntiä alueella X?".
Avoimen datan käyttäjän on siis ymmärrettävä jotakin otannasta ja edustavuudesta.

Oma ajattelu, kriitiinen lukutaito ja ilmiöiden ymmärtäminen?
Jos alueella X varastetaan paljon autoja, johtuuko se alueesta X, vai jostakin alueella X tapahtuvasta asiasta, joka muualta puuttuu? Kuvitellaan, että alueella X asuu varakasta väkeä. Heillä on enemmän ja kalliimpia autoja kuin naapurilähiöissä. Mitä miettii varas? Lähdenpä keikalle alueelle X. Niin alueen X autovarkaustilastot alkavat huonontua. Toimittaja lukee avointa dataa, kirjoittaa huomiostaan, ja kaikki alueen X autonomistajat ryhtyvät pysäköimään hienot menopelinsä alueelle B. Mitä miettii varas? Lähdenpä keikalle alueelle B. Siispä toimittaja (tai päivästä riippuen tutkija) Aitamurto, olihan niin että tilastollisen lukutaidon lisäksi sinullakin on myös kriittistä lukutaitoa ja kykyä ilmiöiden ymmärtämiseen?

Nimittäin toimittaja (tai päivästä riippuen tutkija) Aitamurto, jos valitset sairaalan sydänleikkauksellesi löydettyäsi avoimen datan avulla sairaalan, jossa on pienin kuolleisuus, voikin käydä köpelösti. Sillä tulitko ajatelleeksi, että jossakin lienee sairaala Z, jossa työskentelevät maailmamme parhaimmat sydänkirurgit. Heille, ja vain heille, lennätetään kriittisimmät tapaukset ympäri maailman. Ne tapaukset, jotka on jo kuolemaan tuomittu - joiden edessä toiset lääkärit ovat joutuneet antamaan periksi. Kaikissa muissa sairaaloissa näistä tapauksista selviäisi henkiin korkeintaan muutama sadasta. Sairaala Z:n superlääkärit ovat kuitenkin niin uskomattomia, että pelastavat sadasta kolmisenkymmentä. Viereisessä sairaala H:ssa sen sijaan hoidetaan tavallisia tapauksia, joiden henkiinjäämisennuste on normaalisti yli 80 prosenttia. Surkeasta hallinnosta, huonoista laitteista sekä riitaisasta työilmapiiristä sekä siitä johtuvasta heikosta henkilökunta-aineksesta johtuen sairaala H kuitenkin jättää henkiin vain kuutisenkymmentä tapausta sadasta. Toimittaja (tai päivästä riippuen tutkija) Aitamurto löytänee itsensä jälkimmäisestä.

Tähän saakka tilanteemme tilastomatematiikan osaamisen suhteen on ollut huolestuttava. Avoimen datan myötä siitä saattaa muodostua katastrofaalinen.

Tämän kirjoituksen tavoitteena on lisätä tietoisuutta siitä, kuinka varovaisia meidän tulee olla käyttäessämme numeroita maailmankuvamme muodostamisen sekä päätöksentekomme tukena. Lisäksi sen tavoitteena on havahduttaa huomaamaan, kuinka kriittistä on tilastotieteen osaaminen, ja kuinka juureva on tilastotieteen merkitys ajassamme.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Keksit pyörän? Mutta varastommehan on neliskanttinen!


Koulutussosiologian  ja -politiikan professori Hannu Simola suomi taannoisessa Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan (HS 31.8.2013) ”Kannattaisiko yliopistolla kokeilla luottamusta?” yliopistolla käytettyä säätelyyn ja ylhäältä ohjailuun perustuvaa toimintamallia.

Tämän autoritaarisen politiikan ongelmat on helppo osoittaa. Esimerkiksi Pasi Sahlberg, tuleva Harvardin vieraileva professori, on osoittanut, että luottamukseen ja toimijoiden (kuten opettajien) autonomisuuteen perustuvassa koulutuskulttuurissa tulokset ovat huomattavasti parempia kuin ylhäältä ohjaamiseen perustuvissa. Sama tiedetään oppimistutkimuksista: oppilaille suotu luottamus ja itsenäisyyteen kannustaminen lisäävät aktiivisuutta ja autonomiaa ja sitä kautta opiskeluun sitoutumista, motivaatiota ja kyllä, ennen kaikkea tuloksia.

Kun johtaminen, tai toimintakulttuuri yleensä, perustuu luottamuksen sijaan säätelyyn ja määräämiseen, kohdataan maailman monimuotoisuuden ongelma. Vaihtelevia tilanteita on elämän kompleksisuudesta johtuen mahdotonta ennustaa, joten niiden kirjaaminen toimintaohjeisiin on yhtä lailla tuhoon tuomittua. Kuitenkin ylhäältä ohjatussa mallissa lähdetään siitä, että alaiset tekevät niin kuin on suunniteltu (määrätty?). Mutta jos, ja kun, asia ei sovi mihinkään tarjolla olevaan malliin, seuraa stressiä ja asian tarpeeton seisahtuminen. Onkin vaikea ymmärtää miksi yliopistolla, jossa autoritaarisen mallin problematiikka ja suoranainen typeryys pitäisi olla hyvin tiedostettu, yhä vain lisätään alustoja, raportointipohjia ynnä muita formaatteja, joihin mitä erilaisimpia toimintoja on usein toivotonta yrittää sovittaa.

Viimeisimpänä kokemuksena itselläni oli ongelma TUHAT-tutkimustietokannan kanssa, jonne jokaisen yliopistolla tutkimuksia tehneen tulisi päivittää julkaisunsa. Päivitystä tehdessäni turhauduin järjestelmän loputtomiin herjauksiin koskien sitä, ettei yksi artikkelin kirjoittajista ollut määritelty tavalla, joka olisi järjestelmälle kelvannut. Jos alustaa voisi käyttää vapaamuotoisemmin, olisi päivityksen tekeminen näppärää. Mutta tällöin sen yksiselitteinen seuranta olisikin vaikeaa.

Tästä päästään siihen, miksi näinkin itsestään selvä asia ei parane: meillä on pakkomielle seurannasta. Seuranta itsessään on ilmiönä osoitettu varsin tehottomaksi. Seurannalla saadaan parannettua seurattavaa asiaa, mutta samalla varsinainen sisältö köyhtyy. Ensinnäkin siksi, että uudet innovaatiot tulevat epätodennäköisiksi, sillä kenenkään ei kannata (eikä kukaan ehdi) käyttää aikaansa mihinkään muuhun kuin sellaiseen, jota seurataan ja jota edellytetään (ja josta yleensä tavalla tai toisella palkitaan). Toisaalta uuden ennustaminen siten, että jotakin ennalta tuntematonta osattaisiin päällikkötasolla asettaa etukäteen toiminnan kriteeriksi on täysin paradoksaalinen ajatus. Autoritaarinen, luottamusta väheksyvä malli ei tuota. Osaamme toki ohjeistaa ihmisen siinä missä koneenkin, mutta kuten ei kone, ei tuolloin myöskään ihminen sitten tuota yllätyksiä.

Autonomia on paratiisi. Ajatuksena erinomainen, ja toimii. Tai toimisi, jos vain uskaltaisimme luottaa siihen. Se on kuitenkin liian hyvää voidakseen tulla todeksi. Esimerkkinä kerrottakoon, kuinka taannoin ohjaamassani pro-seminaarityössä kartoitettiin opettajaopiskelijoiden käsityksiä eriasteista autonomiaa sisältävistä toimintatavoista opetuksessa. Autonomiaa kannatettiin periaatteessa, mutta pidettiin sen mahdollistavia työskentelytapoja kuitenkin huonompina opettajan ohjaamiin (eli autoritaarisiin) työskentelytapoihin verrattuna: ”Miten ne asiat muka sitten hoituisivat?”

Niin, miten? Itsenäisesti?  Kuin itsestään?

Lue myös

maanantai 2. syyskuuta 2013

Yhdeksän vuotta - ja vihana


Et oppinut koulussa matikkaa? Arvasin.

Olit kerran seitsemänvuotias ekaluokkalainen. Olit odottanut koulua ja fiilistelit kirjoja, läksyjä, kaikkea. Pääsit vihdoinkin laskemaan: oli siistiä, kun tiesit että viisi miinus kaksi on kolme, vaikka ope käsitteli vasta plussaamista.

Jouluun mennessä olit kirjoittanut ruutuvihkoosi 2723 miinuslaskua ja alleviivannut jokaisen vastauksen viivottimen avulla. Väärien vastauksien kohdalla näkyi virhemerkki. Jos peräkkäin oli monta oikeaa, opettaja oli piirtänyt kukkasen ja kirjoittanut 'Hyvä!'.

Tammikuussa kaveri kysyi välitunnilla, paljonko on 5 miinus 50. Toinen kysyi, mitä tulee miljoonan jälkeen. "Kaksi miljoonaa", vastasit kaverille, mutta epävarmempana kuin ulospäin näytti. Matikantunnilla kysyit asiaa opelta. "Me ei olla niissä vielä", ope vastasi. Käänsitte kirjan sivun, ja aloitte laskea seuraavan kappaleen neljääkymmentäkahdeksaa kymmenylitystehtävää. Vilkaisit kaveria, mutta ope varoitti heti: "Hiljaa lapset. Sivulle 68."

Kun kuudennella käsittelitte murtolukuja, ope kertoi, että kymppi jaettuna puolikkaalla on sama kuin kymppi kerrottuna kakkosella; sitä ope ei kertonut, että yhtä lailla kuin kakkosia mahtuu kutoseen kolme, euron puolikkaita mahtuu kymppiin 20. Mutta senhän jo toisaalta tiesitkin. Yläasteella vietit matikantuntisi unessa. "...yhtälö voidaan kertoa ristiin... seuraavalla rivillä meillä on murtoluvulla jakaminen... kerrotaan käänteisluvulla..." "Ope, miksi me voidaan kertoa käänteisluvulla?" "...mmm..."

Peruskoulun päättyessä kävelit koulun ovista kädessäsi todistus, jolla onnistuit sujahtamaan paikalliseen lukioon. Keskiarvosi oli 7,6, matikan päättöarvosanana komeili vitonen. Mitäpä tuosta, ajattelit, suuntaudun taidealalle. No more mathematics!
Tänään työskentelet teollisena muotoilijana johtavassa asemassa ja tienaat viisinumeroista kuukausipalkkaa. Nautit elämästäsi. Työssäsi tarvittavan vaativan tason matikan opettelit siinä sivussa. Eihän se alunperinkään mitenkään vaikeata olisi ollut.

Matematiikkaan liittyvät asenteet romahtavat peruskoulun aikana. Tulos Opetushallituksen pitkittäistutkimuksesta , joka julkaistaan tänään, 2.9.

Lue myös
http://www.luma.fi/artikkelit/2238/onnistumisen-mahdollisuuksia-matematiikan-opetukseen

Ja aiemman raportin kommentointi
Pakkolasku