Coachit

Tulin jokin aika sitten kutsutuksi rekrytointitilaisuuteen, jossa "kartoitettiin työelämäkoulutukseen liittyvään valmentajarenkaaseen sopivia henkilöitä". Valmentajabisnes on iso bisnes, ja henkilökohtaista kasvua hakeva löytää helposti toinen toistaan vetävämpiä liikeidoita oman identiteettinsä ehostamiseen.

Sain positiivista palautetta toiminnastani tilaisuudessa, ja lisäksi huomion "opettajuudestani". Olin osannut hahmottaa kokonaisuuksia, tarkkailla ajankäyttöä ja miettiä tavoitteita, kuten "opettajalta" sopi odottaakin. Vaikka kyseiset ominaisuudet nähtiin ihan hyvinä (!), oli "opettajuus" kuitenkin jotakin, josta liiallisesti annosteltuna seuraisi harmia. Minulle kerrottiin, että työssä tulisi oppia olemaan "koutsi", ja tähän ei moni opettaja kuulemma sovellu.

Mikä sitten olisi valmennustyöläisen luonne? Tsempata, lähteä tyypin omasta tilanteesta, hakea ratkaisuja, tukea, kannustaa. Ei "opettaa" ylhäältä päin työllistymisteorioita, ei olla etäinen tai kohteen kannalta hyödytön.

Niinpä niin. Ensimmäinen alitajuinen ajatus itsellänikin oli fiilis opettajuuden kankeudesta. "Opettaja!"  "Kansankynttilä!" "Maisteri ja nuttura kireällä!" "Liitutaulu ja karttakeppi!" Tai no, jos modernimmin: "Nuhjuinen bleiseri ja dokumenttikamera. Hyvä tahto ja laupea luonne!" Jep, coachaavampi meininki siis, got it.
Mutta alkaessani miettiä tarkemmin opettajan ja valmentajan eroja tajusin, että juuri tämä valmentavampi ote on se, joka oikeasti on oma käsitykseni opettajuudesta. Alitajuinen käsitykseni siitä, mikä on "ope", soti omiakin ajatuksiani vastaan!

Kerrataan siis. Opettajan, jos kenen, tulee olla koutsaava, lähteä oppilaan tarpeista, kannustaa, tukea ja olla hyödyksi. Opettajan tulee auttaa yksilöä kasvamaan ihmisenä, löytämään vahvuutensa, hahmottelemaan tulevaisuuttaan. Kun opettaja on työnsä tehnyt, on yksilöllä uskoa itseensä, luottamusta tulevaisuuteen, kyky toimia yhteiskunnassa, ja myös konkreettinen kyky toimia itsenäisesti maailmassa CV:n kirjoittelua ja työpaikan löytämistä myöten. Kun opettaja on työnsä tehnyt, ei valmennuskouluttajille enää tekemistä riitä.

Nyt käsi sydämelle: kuinka moni opettaja hoitaa hyvin tämän tärkeimmän tehtävänsä? Ettei vain tulisi sorruttua "opettamiseen", siihen etäisenä paasaamiseen ja sormen heristelyyn, tavoitteiden lukemiseen todellisuuden ulkopuolelta, niiden aikatauluttamiseen, läpikäymiseen, mittaamiseen ja sitten joko hyväksyvästi nyökkäilemiseen tai huolestuneesti huokailemiseen?

Mikä on opettajuuden imago? Onko koulun ulkopuolinen todellisuus ominut koulun todellisen tehtävän? Ovatko "opettajat" luovuttaneet vapaaehtoisesti työnsä yksityisten liikeyritysten sujuvasanaisille koutseille? Kohtaako oppilas ensimmäisen hänen tarpeensa huomioon ottavan ihmisen vasta TE-toimiston leima otsaan -kurssilla?


Kiitokset muuten huomioinnista Hesarille, jatkuvalle inspiraationi lähteelle!

Tehoa täydennyskoulutukseen

Vaikka ovatkin korkeasti koulutettuja, suomalaisopettajat täydennyskouluttavat itseään kansainvälisesti verrattuna poikkeuksellisen vähän. Tämä on nähty ongelmana, sillä pedagogisten opintojen anti painuu herkästi taka-alalle käytännön työtä tehdessä. Koulun perinne on kovin raskas, mitä edellinen blogikirjoituskin käsitteli.

Tarvitaan siis piristysruiskeita muistuttamaan mieleen, mitä opettajantyössä voisi tehdä toisin. Täydennyskoulutuksista saa kaivattuja vinkkejä ja erityisesti rohkaisua uudistaa opetusmenetelmiään. Kuitenkin täydennyskoulutukseen liittyy sama ongelma kuin alkuperäisiin opiskeluaikaisiin opintoihin: piristysruiske jää pelkäksi ruiskeeksi, jonka teho laimenee päivittäisten selkäytimestä tulevien arkirutiinien alle.

Uudistusten esteenä on useita seikkoja. Opettajan itse on paljon helpompaa ja nopeampaa toimia koulutuksen jälkeenkin kuten tavallisesti. Opettajan hyvä tarkoitus voi olla uuden lähestymistavan hyödyntäminen, mutta sitten hän kuuleekin, että dokumenttikameran lampun polttimo on palanut, ja samanaikaisesti Lassen äiti soittaa kysyäkseen varmistusta uusintakokeen alueesta, minkä jälkeen opettaja onkin jo kolme minuuttia myöhässä oppitunniltaan.

Oppilaiden on paljon helpompi ottaa vastaan totutunlaista opetusta. On nimittäin hankalaa hoitaa mobiilikontaktejaan tai vaihtaa viikonloppukuulumisiaan jos yhtäkkiä pitääkin orientoitua johonkin aidosti aktivoivaan ja keskittymistä vaativaan.

Uusia menetelmiä kokeileva kohtaa kysymyksiä vanhemmilta, jotka ihmettelevät muun muassa, miten oppilasta voidaan arvioida jollei kriteerinä käytetä summatiivista koetta. Opettaja on altis tuntemaan epävarmuutta selittäessään vanhemmalle, että hän pystyy kyllä oikeudenmukaiseen arviointiin muun havainnointinsa pohjalta - niin mille perustuvan, ja kuinka yksiselitteisen ja kuinka tarkasti ylös kirjatun havainnoinnin? Opettajaa kalvaa lisäksi huono omatunto kallisarvoisten kirjojen vajaakäytöstä hypätessään 17 tarpeettoman sivun ohi ja käyttäessään yli jäävän ajan ongelmanratkaisuprojektiin.

Erään tutkimuksen mukaan (Palmer, 2013) suurin este koulun uudistumiseen löytyy juuri tältä arkipäivän tasolta. Opettaja jää yksin, ja kohtaa pikemminkin vastustusta kuin saa tukea yrityksilleen. Niinkin tavanomainen asia kuin kahvipöytäkeskustelut jättävät uudistusta yrittävän opettajan omilleen, sillä näissä keskusteluissa käsitellään tavallisesti yleisiä käytännön asioita, kuten välituntien valvontavastuita tai joulujuhlan järjestämistä.

Opettajien olisikin erinomaisen hyvä järjestäytyä omissa kouluissaan ja tietoisesti työstää yhdessä oppisisältöjä, tuntisuunnitelmia ja uusia ideoita. Kouluihin tulisi syntyä massoittain pedagogista puhetta siinä missä siellä käydään kasvatukseen ja hallinnointiin liittyviä keskusteluja. Suomalainen opettaja on suljetun luokanoven takana kovin yksin, olivatpa ajatukset sitten briljantteja tai jälleen kerran niitä samoja vanhoja.

Sen lisäksi, että opettajien voidaan toivoa itsenäisesti järjestäytyvän, tulisi kuitenkin keksiä muutakin. Muutaman päivän takaisessa täydennyskoulutuksessa, jossa pidin lyhyen osion positiivisten opiskeluasenteiden säilyttämiseen liittyen, sain mainioin idean eräältä koulutukseen osallistuneelta. Into ja motivaatio voisi kenties säilyä paremmin, jos jonkinlainen yleisverkosto täydennyskoulutuksessa käyneille olisi olemassa. Tarvitaan vertaistukea, mahdollisuus jakaa kokemuksia, antaa ja saada tsemppausta!

Nopea ideamme oli näin ensi hätään perustaa asiaa palveleva Facebook-ryhmä. Tähän ryhmään ovat tervetulleita kaikki teemasta vähänkin kiinnostuneet, siis myös ne, jotka haluavat ylipäätään uudistaa opetusta, säilyttää innokkuutensa tai saada vertaistukea opettamisen haasteisiin. Ajan kanssa kenties muotoutuu muitakin hyviä tapoja verkostoitua inspiraationsa säilymistä toivovien kesken, näin alkuun keskustelua voidaan käydä sekä tuossa Facebook-ryhmässä että tämän blogin kautta. Yhteydenottoja asiaan liittyen voi lähettää myös sähköpostitse laura.tuohilampi'at'helsinki.fi.

Kaikenlaiset ideat ovat tervetulleita! Miten sinä säilytit täydennyskoulutuksesta saamasi uuden innon? Tai mitä olisi vaatinut, jotta se olisi säilynyt? Millaisia toimia voimme tehdä asian hyväksi?

Täydennyskoulutuksessa syntyi myös muutamia konkreettisia opetustuokioita. Nämä ideat tullaan julkaisemaan tässä blogissa seuraavien viikkojen aikana kenen tahansa adoptoitaviksi. Ohjeet näihin pedagogisiin tuokioihin talletetaan myös aiemmin mainitun facebook-ryhmän (jonka nimi on kekseliäästi Täydennyskoulutuksesta inspiroituneet!) dokumentteihin.


Lähde:

Palmer, H. (2013). Tutkimusraportti tullaan julkaisemaan syksyllä 2013 teoksessa  
Proceedings of the 18th Conference of the Mathematical Views. Helsinki, Finland: MAVI.
Viittaus päivittyy, kun raportti on julkaistu.

Opettajaopinnot: hienot mutta hyödyttömät?

Syksyn alkaessa opintonsa ovat aloittaneet myös lukuisat luokan- ja aineenopettajaopiskelijat. Mitä on edessä? Onko pedagogisista opinnoista todellista hyötyä vai opitaanko ”ne oikeat taidot” vasta käytännön koulutyössä?

On hyvin tavallista kuulla murheita siitä, kuinka opettajankoulutus ei anna riittäviä eväitä todellisen kouluarjen kohtaamiseen. Esimerkiksi Yhteisöllinen pedagogia -blogin kirjoittaja Rauno Haapaniemi pahoitteli äskettäin seuraavasti: "Opettajien koulutukseen ei sisälly ryhmän kohtaamisen ja johtamisen ammattitaidon rakentamista saati oman opettajapersoonan kehittämisstrategioita. Sitä olen näillä sivuilla ennenkin ihmetellyt. Onkohan niiden asioiden opettaminen vaan liian vaikeaa?"

Toisaalta parin viikon takaisessa Opettaja-lehdessä (37/2013, s.16-17) valtiotieteen tohtori, filosofi Maija-Riitta Ollila totesi ”Yhä edelleen kouluista tulee yliopistoihin väkeä, joka haluaa tietää kysymyksiin oikeat vastaukset.” Ollila kehotti pohtimaan, miten voi itse luoda nykyistä paremman vastauksen kuhunkin kysymykseen.

Asiaan liittyy nähdäksemme kaksi tekijää.
Ensinnäkin, ajatus siitä, että jotakin tiettyä olennaista sisältöä ei käsiteltäisi opettajankoulutuksessa, on harha. Opettajankoulutuksessa käydään niin blogissa peräänkuulutettuja kuin lähes kaikkia muitakin yleisesti puuttuviksi kritisoituja asioita runsaasti läpi. Harha syntyy siitä, että asioita ei opeteta Hauki on kala -tyyppisesti, mikä joskus näyttää estävän ko. sisältöjen huomaamisen (eli oppilas jää miettimään: "Missä oli tämän kysymyksen oikea vastaus?").
Toinen asiaan liittyvä tekijä koskee sisältöjä: hyvää opettajuutta ei ole vain yhdenlaista, eikä sitä voi opettaa siirtämällä opetustaitoa työkalupakkina uusille opettajasukupolville. Oikeita, tai ainakaan yksiselitteisiä vastauksia ei siis aina ole, ja näin ollen Ollilan ajatus omien vastausten luomisesta suhteessa omaan opettajuuteen osuu maaliin.


Opettajankoulutus itsenäisen opettajan rakentajana

Opettajankoulutuksessa annetaan välineitä omanlaisen opettajuuden kehittymiseen tarjoamalla malleja, ideoita ja työskentelytapoja. Lisäksi tärkeä tekijä on tieteellisen eli analyyttisen ajattelutavan kehittäminen (siksi paljon parjattu oman tieteellisen tutkimuksen tekeminen harjoitusmielessä sekä tieteellisiin menetelmiin tutustuminen on niin tärkeää).

Esitämme muutamia esimerkkejä.

1. On todettu, että opettamisessa on tärkeää oppilaiden omien ajattelurakenteiden kehittyminen, mitä voi edistää esimerkiksi oppilaiden keskinäistä puhetta lisäämällä (mm. OPH). Opettajaopiskelijoita voidaan ohjata kyseiseen työskentelytapaan tarjoamalla malleja:

2. Hyvään opettajuuteen kuuluu rauhallisen opiskeluilmapiirin luominen. Asiaan voidaan ohjeistaa esittämällä tavoitteita, jolloin menetelmä asian saavuttamiseksi jää auki. Yksityiskohtaisia ohjeitakin on toisinaan tarjolla:

3. Opettajaidentiteettiä voidaan vahvistaa keskusteluin ja käsittelemällä opettajuuden eri näkökulmia:

 Ja mitä ne pedagogiset opinnot sitten sisältävät?

Aineenopettajankoulutukseen kuuluu kasvatustieteen teoriaa (luennot, ryhmät), kasvatustieteelliseen tutkimukseen perehtymistä (tutkimusseminaari), opettajaidentiteetin kehittämistä (ryhmät, reflektio), ainedidaktiikkaa, jossa toimitaan sekä yleisellä oppimisen tukemisen tasolla että hyvinkin konkreettisella aineen sisältöjen opettamisen tasolla (ainedidaktiikka, opetuksen arviointi ja kehittäminen) sekä konkreettista ”työssä oppimista” (harjoittelut):

Tuleva opettaja vanhan toistajana vai suunnan muuttajana?

Onkin todettava, että mikäli opettajankoulutus jättää tyhjän olon tai sellaisen fiiliksen, ettei saanut riittävästi eväitä opetukseen, on kyseessä joko opetuksen kehno järjestäminen tai opiskelijan sitoutumattomuus opiskeluun. Paras lääke sen estämiseen, että opettajankoulutukselta odotetaan temppujen opettamista on se, että tulevat opettajat itse pidättäytyvät ”faktojensiirtämisopetuksesta”. Tämä onnistuu, jos opiskelijat tunnistavat annetut ideat ja soveltavat koulutuksessa käytettyjä menetelmiä omassa tulevassa opetustyössään sen sijaan, että kuvittelevat ”sen oikean opin” tulevan vasta (ja ainoastaan) käytännön työssä. Käytännön työtä kopioitaessa koulu ei pääse uudistumaan, ja päädymme pyörittämään samaa nykypäivään huonosti soveltuvaa pakettia vuosikymmenestä toiseen.

Tunnistamalla opettajankoulutuksen anti ja soveltamalla sitä omaan työhön kasvattaa tuleva opettaja omista oppilaistaan sellaisia myöhemmän tulevaisuuden opettajaopiskelijoita, jotka ovat tottuneet itsenäiseen ajatteluun,  ja joilla ei ole vaikeuksia hahmottaa vaihtoehtojen lomasta omiaan. Parhaassa tapauksessa tulevaisuudessa niin oppilaat kuin opiskelijatkin osaavat suhtautua ”tietoon” kriittisesti ja harjoittavat opiskellessaan ennen kaikkea ajattelumallejaan, käsiterakenteitaan, kommunikointia sekä tiedon analysointia.

Tältä pohjalta on saavutettavissa ainutlaatuinen kyky toimia autonomisena ja tilanteiden suhteen joustavana opettajana, parhaana mahdollisena omista lähtökohdistaan käsin. 

Kirjoittajat: 

Päivi Portaankorva-Koivisto, FT, matematiikan didaktiikan yliopistonlehtori, OKL, HY

Laura Tuohilampi, FM, tohtorikoulutettava, OKL, HY