lauantai 13. heinäkuuta 2013

Lasketaanko leikkiä?


Ikean kassalla asiakas kertoi, kuinka "insinöörimies" oli antanut juomalasien määrän laskemista varten matemaattisen ohjeen: kappalemäärä leveyssuunnassa tuli kertoa kappalemäärällä pituussuunnassa. Paketissa oli siis esimerkiksi kolmessa rivissä viisi kussakin (3x5=15), mikä inssin mielestä olisi kätevää laskea kertolaskulla sormilla osoittelun sijaan. Neitonen naureskeli asiaa henkilökunnan kanssa, todeten, ettei itse todellakaan oltu mitään "matikkaneroja".

Mutta kumpi onkaan hauskempi, elämästä vieraantunut insinööri vai laskutaidottomuudellaan julkisesti hekumoiva? Matematiikan mahdottomuuden paisuttelulla kun on tarkoituksensa: itsensä matemaattisesti lahjattomaksi leimaaminen kertoo sosiaalisesta samaistumisen sekä identifioinnin tarpeesta. Ollaan samalla puolella, kummastellaan hassuja teknisesti ajattelevia ihmisiä, jaetaan sama huumorintaju yksittäisellä sattumanvaraisella hetkellä.

Varsin harmitonta siis? Tuskin; sillä kumpi tulee ensin, huonommuuden tunne vai huonoudesta vitsailu?

Koulua aloittaessaan pienet oppilaat pääsääntöisesti pitävät matematiikasta ja arvostavat sitä. Kun opiskeluvuosia karttuu, alkaa huonojakin kokemuksia tulla - toisille vähemmän, monille enemmän. Ja kun tärkeäksi kokemassaan ei pärjää, alkaa selviytymiskeinona vähätellä asiaa. Tästä puolestaan seurauksena on luovuttaminen, luovuttamisesta entistä huonompi suoriutuminen, ja näin kierre on valmis.

Olkoonkin siis osa identiteettiä ja näennäisesti keveää arkipuhetta, matematiikan dramatisoiminen kiristää monisäikeistä ja vaikeasti avattavaa solmua, joka monella on saanut alkunsa jo kaukana menneisyydessä.

Seurauksia on ainakin kolmenlaisia: Ensinnäkin, oma negatiivisesti värittynyt suhtautuminen matemaattiseen ajatteluun saa aikaiseksi vilunväristyksiä aina, kun lukujen ja laskutoimitusten kanssa joutuu tekemisiin. Toiseksi, yleisyydessään ilmiö ylläpitää itse itseään kulkeutuen asennetasolla ystäviin, jälkeläisiin ja koko ympäristöön saaden jatkuvaa kollektiivista vahvistusta matematiikan mystisyydestä. Kolmanneksi, se, kuinka suhtautuu vaikeaksi kokemaansa asiaan, yleistyy helposti muuhunkin käyttäytymiseen. Jos uskoo, että matematiikkaa voi oppia vain tietokonepäisenä syntynyt nero, löytänee syyn olla ratkaisematta muitakin elämänsä ongelmia aina itsensä ulkopuolelta.

Luovuttaminen matematiikan suhteen ei toki välttämättä johda luovuttamiseen kaiken haastavan suhteen, mutta päinvastainen käytös on sitäkin rikastuttavampaa. Matematiikan parissa opittu työnteko ja ahkeruus ovat hyödyksi aina, kun työntekoa ja ahkeruutta kaivataan - siis kaikkialla. Ja kun on oppinut oppimaan, osaa verryttää aivojaan, löytää asioille uusia käyttötarkoituksia, ja tuntee itsensä ah niin onnistuneeksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti