perjantai 7. maaliskuuta 2014

Purtavaa perusopetuksen suuntaviivojen piirtäjille

Oppimisen arviointi ei ole yksinkertainen asia. Käytetty mittari typistää parhaassakin tapauksessa ilmiötä, etenkin kun kysymyksessä on niinkin monitahoinen asia kuin oppiminen. Tätäkin suurempi ongelma on käytetyn mittarin ohjaava vaikutus: se, mitä mittari mittaa, muuttuu tavoiteltavaksi, koska vain mittarin mittaama asia saa näkyvyyttä. Näin esimerkiksi analysointitaidot, kyky vuorovaikutukseen, aloitteellisuus tai ongelmanratkaisukyky saatetaan jättää opetuksessa vähemmälle huomiolle - niinhän tekevät useat mittaritkin. 
Mittarin julistaessa mittaustuloksensa onkin syytä laittaa jäitä hattuun. Jokin voi joskus olla pielessä, mutta mikä? Yleensä jokin on myös hyvällä mallilla - auttaako mittaustuloksen tulkitseminen löytämään tämän? Opettaja Jarno Hannula kirjoiti aiheesta ansiokkaan tekstin Opettaja-lehteen 2014/7. Kirjoitus julkaistaan alla Hannulan luvalla. 


Kirjoittanut Jarno Hannula, opettaja

Pisassa tuli vihdoinkin takkiin, ja se on parasta, mitä suomalaiselle peruskoululle on tapahtunut pitkään aikaan.

Moni maallikko pitää Pisa-menestystä synonyyminä koulutusjärjestelmän laadulle. Kyseessä on kuitenkin melko kapea taitokartoitus, jonka perusteella on aika luovaa lähteä vetämään suurempia johtopäätöksiä esimerkiksi siitä, miten on onnistuttu tukemaan lasten ja nuorten kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen. Opettajalle Pisa-tappio kelpaa, koska monissa kunnissa ollaan säästöjen nimissä kipeiden arvovalintojen edessä. Pisa-tappio voi pelastaa ylilyönneiltä koulutuksesta säästettäessä, mutta muutoin opettaja on hieman huolissaan.

Viime vuosina suomalaisessa koulutuspolitiikassa on puhuttanut nuorten syrjäytyminen. Keskeiseksi syrjäytymisen mittariksi katsottiin peruskoulun läpäiseminen. Homma kääntyi kuitenkin katolleen, ja nuorten ongelmien ratkaisemisen sijasta alettiin kehitellä toinen toistaan persoonallisempia manöövereitä, jotta jokaiselle saataisiin peruskoulun päättötodistus käteen. Syrjäytymisongelma ei ratkennutkaan, sivuutettiin syrjäytymisen syyt ja alettiin hoitaa pelkkiä seurauksia. Syrjäytymistä ”piilotellessa” on osa perusopetuksen arvostuksesta väistämättä sulanut pois. Monissa koulutuksen merkkimaissa oltaisiin varmasti melko yllättyneitä siitä, että maassamme on esimerkiksi alueellinen hanke, jossa kotiin nukkumaan jääneitä yläkoulun oppilaita haetaan autolla kotoa koulunpenkille. Toinen äärimmäisyyksiin vietyjen joustotoimenpiteiden kääntöpuoli on se, että aina löytyy joukko ei syrjäytymisvaarassa olevia oppilaita, jotka kuitenkin käyttävät luovasti ja omaksi vahingokseen kaikki koulun tarjoamat rimanalitusmahdollisuudet.

Opettaja kehottaa Pisa-tuloksista pyörryksissä olevia päättäjiä varovaisuuteen. Jos otetaan tavoitteeksi yksinomaan Pisa-tulosten parantuminen, käy helposti niin, että se ja vain se toteutuu.

Toinen syyttää teknologian puutetta, toinen teknologiaa. Moni ajattelee, että juuri itselle tärkeän oppiaineen tuntimäärän kasvattaminen toisi ratkaisun. Opettajan yllätykseksi yhteiskunnallinen näkökulma loistaa poissaolollaan. Päiväkodissa huomattiin jo vuosia sitten ryhmään ilmestyneen entistä huonommin voivia lapsia, joiden takaa löytyi entistä huonommin voivia aikuisia. Pahoinvointi ei ole niinkään sosiaalista vaan enenevissä määrin ihmisyyden perusarvoista – tai pikemminkin niiden puutteista – nousevaa.

Opettaja odottelee pelolla, millaisilla riuhtaisuilla Suomen Pisa-menestystä aletaan nyt piiskaamaan ripeään nousuun. Paniikkiratkaisujen sijasta kannattaisi meidän kuitenkin olla levollisempia ja ymmärtää, mitä ongelmaa kulloinkin olemme lähdössä ratkaisemaan.  

Nykyaikaista oppimiskäsitystä tukevaa ja motivoivaa oppilaan oppimistapahtumien keskiöön nostavaa koulureformia tarvitaan ehdottomasti kyllä, mutta tärkeät muutokset tälläkään saralla eivät kykene tekemään tyhjäksi pahoinvoivan aikuisen roolia ketjun alkupäässä. Pahoinvoivan lapsen koulu ei puolestaan suju sen enempää tablettitietokoneella kuin lyijykynälläkään.


sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Piposota

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Kouluissa väännetään kättä paitsi oppimisesta, myös kasvatuksesta. Kasvatukseen liittyen Lapin Kansassa julkaistiin 27.2.2014 Julia Pääkkölän kolumni Pipojen puolesta. Jo nimi kertoo, mistä kasvatuspulmasta oli kolumnissa kysymys: pipon käytöstä. Pääkkölä kirjoitti fiksusti perustellun, kiihkottoman ehdotuksen siitä, että pipon kieltokäytäntöä saattaisi jo olla aika höllentää.

Kuuluuko pipohuomauttelu tarpeelliseen osaan kasvatuskeskustelua vai ei?

Facebookissa kolumnin innoittama keskustelu asiasta lähti niin sanotusti lapasesta, tai siis piposta. 

"Mun luokkaani ei kyllä KUKAAN tuu pipo päässä tai lähtee samantien pellolle."

Keskustelussa tuli selväksi, että pipon käyttö ahdistaa käsittämättömän paljon osaa opettajista. Perusteluissa ei paljoa logiikkaa näkynyt: pipoa ei voi käyttää, koska se hauduttaa päätä ja haisee, ja tämä koskee siis myös ohutta ja sievää trikoomyssyä, muttei tietenkään uskonnollista huivia, sillä kaikkihan ymmärtävät, että uskonto ja tavat ovat kuitenkin eri asia - jolloin ilmeisesti ei siis enää olekaan kyse hauduttamisesta ja hajusta. 

Kaikkein olennaisin perustelu pipojen sietämättömyydelle näytti olevan se, että ilman pipovääntöä oppilasparat eivät opi, kuinka heidän oletetaan käyttäytyvän. Tämän perustelun hienoinen ongelma on se, että toisilta odotettu käytös ei ole muuttumaton käsite, vaan elää ajassa ja on jatkuvassa sosiaalisessa arvioinnissa (on todella mahdollista, että tulevaisuudessa pankkivirkailijalla on päässään päähine, eikä asiakas tästä ymmärrä loukkaantua). Juuri sosiaalista arviointia käyty keskustelukin on. Pääkkölän kannanotto lähtee nimittäin todellisesta tarpeesta ja asioiden merkityksen muutoksesta, ei nuorten hukassaolemisesta, vaikka jotkut opettajat näin haluaisivat ajatellakin.

Eräs keskustelija esitti vastakysymyksen: mikä siinä pipon päästä ottamisessa on niin vaikeaa? Retoriikka haastoi lukemaan kysymyksen hassunhauskana huomautuksena siitä, ettei asiassa voi oikeasti olla oppilaalle mitään merkityksellistä. Juuri tässä kohtaa ollaan väärässä. Nuorelle, etenkin tämän päivän nuorelle, oma ulkonäkö on varsin kriittinen asia. Jos siihen kuuluu pipo, se kuuluu siihen, piste. Pääkkölän kolumnissa esitettiin toinenkin tärkeä seikka: niin sanottu bad hair day, eli se, että hiukset ovat huonosti tai niiden laittamiseen ei ole ollut aikaa, on nuorten keskuudessa aivan arkinen käsite. Pipo siis paitsi kuuluu tyyliin, myös helpottaa elämää. Ajassa elävän on hyvin vaikea edes ymmärtää, että vielä on olemassa ihmisiä, joille pipo merkitsee hikistä ja paksua potentiaalista täipesäkettä tai jonkinlaista kanssaihmisen (tai kirkollisen pyhyyden) loukkaamisyritystä.

Hyi hitto kun on huonosti käyttäytyviä nuoria!
Keskustelussa siteerattiin myös kuvottavuuteen saakka Putous-sketsihahmoa Ymmi Hinaajaa: "Ei se yhteiskunta toimi niin, että kaikki saavat päättää kuinka se toimii", "Ei se yhteiskunta toimi niin, että kukaan ei tiedä, kuinka se toimii". Kuinka nokkelaa! Näin saatiin karrikoidun rasisti-sovinisti-oikeistolais-suvaitsemattoman sketsikauhuhahmon avulla oikeutettua oppilaisiin kohdistuva mielivalta, mikä kertookin aika paljon niin meistä opettajista, keskustelun tasosta kuin sen olennaisuudestakin.

Suurena huolenaiheena esiintyi myös opettajien ilmeinen erimielisyys. Koska sentään joidenkin mielestä ihmisten välistä vuorovaikutusta ei voisi turhempaan käyttää kuin pikku kankaanpalan paikasta kinasteluun, ja toisaalta jotkut käsittivät aivan oikein perinteiden olevan ihmisten luomia, ja näin ollen päivittämiseen soveltuvia, oli pipon intomielisten kammoksujien joukon antauduttava syyllistämiseen. He kun eivät voineet luottaa siihen, että me kaikki opettajat YHTENÄ RINTAMANA seisoisimme pipoasian takana, mikä näin ollen tekee heidän sankarillisesta tehtävästään haavoittuvamman. Onneksi urhoolisuutta keskustelussa saatiin korostettua: "Hyvä me!" (Ja nyt lukija, puserra silmäkulmaasi kyynel.)

Kuulostaa käsittämättömältä, että on opettajia, jotka uskovat maailman vielä tänä päivänä olevan niin yksituumainen, että jokaikinen meistä voisi sitoutua yhteen ja samaan ajattelumalliin, tai että ainakin jokaisen meistä voisi tuohon ajattelumalliin pakottaa. Tai ehkä se ei ole niin käsittämätöntä, ehkäpä joitakin opettajien porukoita kuskataan pieneen mutta sitäkin ainutkertaisempaan aasialaiseen maahan ihan siinä Kiinan tuntumassa ottamaan mallia perinteiden, muuttumattomuuden, dialogiin antautumattomuuden, mielivallan, poikkeuksettomuuden ja yksisuuntaiseen päätöksentekoon ja käskemiseen perustuvan auktoriteetin ihanuudesta.

Kuten huomaatte, aloin itsekin hiiltyä keskustelua lukiessani. Viimeinen lukemani kommentti palauttikin virkistävästi asioita oikeisiin mittasuhteisiin:

"Juttelin äitini kanssa, 75 vee, tästä ja hän nauroi, että jo on pikkusieluista porukkaa, jos pipo tunnilla saa opettajat näin hiiltymään. Kyllä nuoriso osaa käyttäytyä halutessaan ja jos ei niin oppivat kantapään kautta.  Veltto Virtanen ilman baskeriaan linnanbileissä olisi orpo näky."

Ihmettelenkin enää seuraavaa: Miksi ihmiset, jotka suureen ääneen julistavat perinteiden, menneisyyden tapojen ja historian ymmärtämisen tärkeyttä, julistavat vielä suurempaan ääneen olevan täydellisen pihalla nykypäivästä? Ymmärtääkö tällainen henkilö kuulostavansa piposotaa käydessään yhtä täyspäiseltä keskustelukumppanilta kuin henkilö, joka toteaisi et emt, joku talvisota mitä se oli joskus 1700-luvulla, give me a break (ja huom! tällä en viittaa Silver Gynisen oikeutettuun pohdintaan siitä, etteivät menneisyyden tapahtumat ole loputtomiin uusille sukupolville jokapäiväistä ihmettelyn aihetta, vaikka eivät merkitystään menettäisikään).

Mikäs tää oli! Kättelee presidenttiä myssy päässä! Olipas piittaamaton vanhus!




Kuvat: Laura Tuohilampi



perjantai 21. helmikuuta 2014

Miten hyvä opettaja toimii?

Kirjoittanut Antti Värtö

I.

Opettajiin kohdistuu kovia odotuksia, jotka ovat osin ristiriitaisia. Pitää säilyttää hyvä kuri luokassa - mutta samalla osata kuunnella oppilaita. Kaikki oppilaat pitää saada oppimaan samat asiat - mutta pitää osata huomioida oppilaiden erilaisuus. Oppilaille pitää olla läheinen ja luotettava - mutta samalla kunnioitettava auktoriteetti. Ei ihme, että opettajilla on usein vastarintaa koulun muutoksia kohtaan: taas uusia odotuksia opettajille, vaikkei vanhojakaan ole täytetty!

Täydellisestä opettajasta puhumista vältellään kouluissa, sillä käsitteeseen yhdistetään paljon negatiivisia asioita. Täydellisyyden tavoittelun katsotaan johtavan vain pettymyksiin ja burn outiin.

Mutta tämä keskustelu perustuu väärälle kysymyksenasettelulle. Ei ole kysymys siitä, millainen hyvä opettaja "on". Kysymys on siitä, mitä hyvä opettaja tekee.

Nämä eivät ole lainkaan sama asia. Kaikki opettajat tietävät, ettei oppilaita saa arvostella heidän ominaisuuksiensa mukaan: ei pidä sanoa, että oppilas on älykäs tai äänekäs, vaan että hän on tehnyt hyvän työn tai häirinnyt tuntia. "Olla" on vaarallinen sana. Englanninkielisessä maailmassa on kehitetty uusi kieli, e-prime, joka on muuten identtinen tavallisen englannin kanssa, mutta siinä ei ole sanaa "to be". E-primen taustalla on sama filosofia kuin yllä mainitussa oppilaiden arvostelussa: ihmisiä ei tulisi ajatella ominaisuuksien, vaan tekojen kautta.

II.

Olen ammatiltani oppilaanohjaaja, mutta aloitin urani aineenopettajana. Suoritin vasta muutama vuosi sitten opinto-ohjaajan erilliset opinnot, ja tämän kokemuksen avulla havaitsin usean asian opettajuudesta ja opettajankoulutuksesta, joita en aiemmin tajunnut.

Ohjaajankoulutusta voisi kutsua eräänlaiseksi aivopesuksi. Opintoihin osallistujista suurin osa oli taustaltaan opettajia, joten meistä piti saada pois opettajan identiteetti ja luoda tilalle ohjaajan malli. Ohjaajankoulutuksessa kulutettiin paljon aikaa miettimällä, miten hyvä ohjaaja toimii. Pohdimme tätä itsenäisesti, pienryhmissä ja isommissa ryhmissä. Meille toistettiin mantraa "aikaa, huomiota ja kunnioitusta" lähes kyllästymiseen asti.  Samalla meille luennoitiin ohjauksen teorioita, joiden mukana saimme selvän käsityksen, millainen on hyvä ohjaaja kulloisenkin teorian näkökulmasta.

Useimmissa tapauksissa teorioiden maalaama kuva ideaalisesta ohjaajasta oli mahdoton saavuttaa. Todellisessa työssä kenelläkään ei vain ole tarpeeksi aikaa kyetäkseen antamaan oppilaille niin paljon huomiota kuin mitä sosiodynaamisen ohjauksen ihanne edellyttäisi. Monikulttuurisen ohjauksen (linkki johtaa PDF-tiedostoon) tapauksessa teoria jopa sanoo suoraan, että ihanne ennakkoluulottomasta ohjaajasta on mahdoton: kaikilla on väistämättä ennakkoluuloja, eikä niistä voi päästä eroon. Osa kurssilaisista piti tätä mallien heikkoutena: jos tavoitetta ei voi saavuttaa, on se typerä tavoite. Mutta minä, kuten monet muut, koin nämä mahdottomat ihanteet erittäin hyödylliseksi.

Ihanne antaa suunnan, jota kohti tähdätä. Vaikka täydellisyyteen ei voi päästä, voi ihanteen avulla arvioida, kuinka hyvin tai huonosti on onnistunut. Kun tiedän, millainen on "täydellinen" ohjaaja, kykenen reflektoimaan omaa onnistumistani paremmin ja kehittämään omaa työtäni kohti tuota tavoitetta. Tavoittamattoman ihanteen ei tarvitse luoda paineita. Antiikin merenkävijät eivät stressanneet siitä, etteivät he koskaan saavuttaneet Pohjantähteä, vaikka he navigoivatkin sitä kohti. Piiritason pikajuoksijat eivät masennu Usain Boltin maailmanmestaruusajoista.

Pikajuoksija eroaa toki selvästi opettajasta: hän tietää kehittyvänsä, kun hänen juoksuaikansa lyhenevät. Opettajilla ei valitettavasti ole mitään selvää mittaria, josta he voisivat tarkistaa, kuinka hyvin he ovat työssään onnistuneet. Ainoa keino olisi verrata omaa työskentelyään johonkin malliin siitä, miten hyvä opettaja toimii.

Käytännössä kaikilla opettajilla on malli hyvästä - ehkä jopa täydellisestä - opettajasta päässään. Ongelmana on,  ettei tätä mallia ole luotu harkiten, vaan se usein perustuu vain omiin kokemuksiin ja muistoihin peruskoulusta.


III.

Opettajankoulutusta haukutaan usein siitä, että se on liian teoreettista eikä keskity tarpeeksi opettajan kohtaamiin käytännön tilanteisiin. Minä haukun opettajankoulutusta siitä, ettei se ollut tarpeeksi teoreettista oikeissa paikoissa. Jos opettajuutta opetellaan normaalikouluissa oppilaiden edessä, synnyttävät auskultantit oman päänsisäinen ihanneopettajan mallinsa hyvin sattumanvaraisen prosessin kautta (Nuthall 2005). Yleensä tämä tapahtuu ottamalla mallia niistä omista opettajistaan, jotka olivat tehneet heihin aikanaan vaikutuksen (Zeichner & Gore 1990 [PDF]). Näitä malleja ei sen enempää pohdita, eikä aloittelevalla opettajalla välttämättä ole välineitäkään pohtia omaa opettajuuttaan. Ristiriitaiset odotukset voivat kasvaa ja muuttua ahdistaviksi.

Teoriapohjan puutteen vuoksi opettajilla ei ole mallia vaan identiteetti - ja identiteettiin liittyviä asioita ei haluta muuttaa. Riis et al. kysyivät tutkimuksessaan (PDF) ihmisiltä, millaisia piirteitä he olisivat valmiit muuttamaan itsessään, mikäli keksittäisiin pilleri näiden piirteiden muuttamiseen. Tulos oli selkeä: mitä vahvemmin piirteet koettiin osaksi identiteettiä, sitä vähemmän niitä haluttiin muuttaa. Vain 9% kyselyyn vastanneista oli valmis ottamaan pillerin, joka tekisi kiltimmäksi.

Kiltteyspilleri kuulostaisi aika mukavalta. Kaikki varmasti haluaisimme elää maailmassa, jossa ihmiset ovat kilttejä. Mutta ihmiset eivät itse halua tulla muutetuksi kiltimmäksi. Sama ongelma kohtaa opettajia: kun puhutaan vaikka oppilaslähtöisestä koulusta, nyökyttelevät yleensä kaikki kuulijat yhteisymmärryksessä: opettajien pitäisi olla oppilaslähtöisempiä. Mutta he eivät itse voi muuttaa omaa opetustaan, sillä heidän opetustyylinsä on osa heidän ammatillista identiteettiään.

Mikä siis avuksi?

Ensinnäkin toivoisin opettajankoulutuksen tarjoavan opettajiksi kouluttautuville työkalut, joiden avulla he voivat luoda itselleen harkitun mallin opettajuudesta. Siihen tarvitaan vahva teoriapohja, mutta myös muistutus, ettei teoriaa voi toteuttaa täydellisesti luokkahuoneessa. Todellisuuden asettamat rajoitteet eivät kuitenkaan tee teoriaa turhaksi. Fyysikoilla on vitsi pyöreistä lehmistä tyhjiössä1, millä korostetaan sitä, ettei todellisuus ole yhtä siisti kuin yksinkertaistetut mallit. Silti mallit ovat hyödyllisiä todellisuuden hahmottamisessa. Hyvä aika opettajan mallista puhumiselle olisi auskultoinnin jälkeen, jolloin koulutettavilla on jo jotain käsityksiä työn käytännön reunaehdoista.

Lisäksi jokaisen opettajan olisi varmasti hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään omaa opettajuuttaan. Sen pitäisi olla kuin mittatilaustakki: itselle sopivaksi räätälöity ja mukava, mutta pois otettava. Jos takki ei ole enää tarkoituksenmukainen, pitää sitä voida muokata - tai kokonaan vaihtaa toiseen. Jos ajatus oman opettamisen muuttamisesta tuntuu väärältä tai epämukavalta, voi vetää johtopäätöksen, että opettajan mallin sijaan kyseessä on identiteetti.  Tällöin asialle pitäisi ehkä omalla kohdalla tehdä jotain. Lisää tästä aiheesta tulevissa kirjoituksissani, mutta pelkkä aiheen reflektointi voi jo saada muutoksen aluilleen.

Mielikuvituskoulun hengessä haaveilenpa vielä siitä, että koulut voisivat järjestää vaikka VESO-iltapäivän opettajiin kohdistuvista paineista ja harkituista opettajuuden malleista. Aiheesta voisi joku kasvatustieteen ammattilainen pitää lyhyen luennon2, jonka jälkeen opettajat voisivat järkevästi jaetuissa ryhmissä pohtia asiaa.


1Maanviljelijä oli pulassa, sillä hänen lehmänsä eivät lypsäneet. Hän pyysi fyysikkoystävältään apua. Tämä pohti ongelmaa viikon, ja palasi sitten maanviljelijän luokse. "Olen keksinyt ratkaisun", fyysikko julisti, "mutta se toimii vain pyöreillä lehmillä tyhjiössä".

2 Kirjoittaja on saatavissa luennoitsijaksi normaaleilla konsulttipalkkioilla.3

3 Kunhan vitsailen (paitsi siis jos kiinnostusta on; siinä tapauksessa olenkin täysin tosissani).