perjantai 5. syyskuuta 2014

Onko oppiminen kivaa silloin kun opettaminen on kivaa?

Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Helsingin Sanomien yleisönosastopalstalla (31.8. 2014) kirjoitettiin aiheesta, jonka voisin sanoa olevan Peruskoulupesulan olemassaolon perusta. Äiti kuvaili kahta tytärtään, joista toinen oli ”ihanneoppilas”, toinen vähän särmikkäämpi tapaus. Äidin näkökulmasta oli helppo huomata kummankin tyttären vahvuudet. Koulu oli kuitenkin arvottanut tyttäriä toisin. 

Koulun rakenteet suosivat tunnollisia ja temperamentiltaan rauhallisia suorittajia, jotka eivät kysele eivätkä varsinkaan kyseenalaista liikoja, eivät tuota liiaksi omaa, ja ennen kaikkea omaksuvat asioita mutkattomasti ja mielellään nopeasti. ”Ihanneoppilaat” kuuntelevat ohjeet rauhallisesti keskittyen, tekevät tehtävät sovitusti ja aikataulussa ja kantavat vastuun opiskelustaan. Koulun rakenteet eivät suosi oppilaita, joille tuottaa vaikeuksia pitää omat ajatuksensa kurissa, joilla on suuri tarve sosiaalisuuteen, joiden on vaikea keskittyä pitkään, joiden suoritukset alkavat rönsyillä, ja joille paikallaan olo tuottaa hankaluuksia. Koulussa on kuitenkin käytävä muidenkin kuin ihanneoppilaiden. Onko heidänkin sopeuduttava koulun rakenteisiin?

Mietitäänpä ensin haittoja ja hyötyjä.

Jos oppilaan on sopeuduttava kouluun, haittana on:
  • Oppilaan identiteetti kasvaa sen ajatuksen ympärille, että hänen olemassolonsa on ongelmallinen, ja hänen tulee ponnistella jatkuvasti sovittaakseen itsensä toisenlaiseen muottiin (jossain määrin meistä jokaisen tulee ponnistella tullaksemme toimeen keskenämme, mutta koulun vaatimus on monelle vasta kasvuvaiheessa olevalle liian suuri haaste)
  • Oppilas menettää kiinnostuksensa koulunkäyntiä kohtaan
  • Oppilas alkaa etsiä elämänpolkuaan epävirallisia reittejä pitkin (menestystarinana se voi tarkoittaa vaikkapa jotakin tällaista, vaihtoehtoisesti se voi tarkoittaa yhteiskunnan ulkopuolelle hakeutumista tai ajautumista) 
  • Koulussa on jatkuvasti konfliktitilanne, sillä osaa porukasta vaaditaan käyttäytymään luonteensa vastaisesti, mihin kaikki eivät kykene
  • Opettajan aika kuluu asioista murehtimiseen, huoleen ja väsymiseen
  • ”Hankalien” oppilaiden kyvyt ja vahvuudet jäävät hyödyntämättä.
Erityisesti viimeinen kohta on turmiollinen, sillä koulu voi toimia vain menneisyyteen peilaten. Koulussa voidaan painottaa asioita, joiden on todettu olevan hyödyllisiä - harmi vain, ettei kukaan tiedä, ovatko nuo asiat hyödyllisiä myös jatkossa. Koulu voi painottaa niitäkin asioita, joiden voimme sivistyneesti arvata olevan tulevaisuudessa hyödyllisiä - vaan menneisyyden kokemuksiin ja siitä karttuneeseen tietoon pohjautuvat sivistyneet arvauksetkin. Epäsuotuisten ajatusten rajoittaminen ehkäisee siis pahimmassa tapauksessa myös uusien innovaatioiden kehittymisen.  

Jos oppilas sopeutuu kouluun, hyötynä on:
  • Koulun käytänteet toimivat sujuvasti
  • Oppilas on oppinut hallitsemaan itseään
  • Kaikki oppilaat kykenevät samantyyppiseen toimintaan
  • Opettajan työ on helppoa 
Olenko aivan liian kyyninen, jos kuvittelen, että koko soppa on olemassa juuri viimeksi mainitun takia?

Olen todistanut mieleenpainuvan monta kertaa tilanteita, joissa asioita tehdään (huonosti) vain siksi, että opettaja on tottunut käytäntöönsä. Olen nähnyt opettajan astelevan tunnilleen valmistautumatta minuuttiakaan vain moittiakseen oppilaita siitä, kuinka huonosti he ovat valmistautuneet hänen tuntiinsa. Olen kuunnellut keskusteluita, joissa varsinainen ongelma ratkeaisi hetkessä, jos vain opettaja hyväksyisi toisenlaisen tavan toimia. Opettaja saattaa surkutella, ettei voi tehdä luokkansa kanssa sitä tai tätä, koska hänen oppilaansa eivät käyttäydy kunnolla. Mutta kenen näkökulmasta tuota kunnollisuutta katsotaan? Opettajanko, jonka kannalta on ärsyttävää, kun joutuu komentamaan; kun asioita joutuu toistamaan tai kun joutuu ”palvelemaan” oppilasta, kuten olen kuullut asian muotoiltavan? Jos oppilas ei omaksu asiaa kerrasta, muista palauttaa tehtäväänsä tai hälisee, eikö opettajan tehtävä ole auttaa häntä omaksumaan, muistamaan tai fokusoimaan energiaansa? Jos läksyt jäävät tekemättä, kannattaisiko ahkeruutta harjoitella jonkinlaisen muun toiminnan parissa? Opettaja hyväksyköön oppilaidensa kehitysvaiheen ja lähteköön siitä liikkeelle ihanneoppilaiden peräänkuuluttamisen sijaan: jos jokin ei kerta kaikkiaan toimi, eikö asiaa kannattaisi järjestää toisin?

Oppilailta itseltään kannattaisi kysyä, millaisia taitoja he pitävät tärkeinä, ja kuinka ne voisi saavuttaa. Monet lapset huomaavat itse hiljaisuuden tärkeyden silloin kun jotakin täytyisi oikeasti kuulla - lapset saattavat piankin haluta säännön, jossa puhujaa kuunnellaan hiljaa. Oppilaille täytyy kuitenkin antaa mahdollisuus olla lapsia tai nuoria. Kuten tuore vanhempi, joka toivon mukaan ymmärtää, että hetken aikaa keittiön lattia on pysyvästi kuorritettu omenahillolla tai että yöaika kuluu vartin nukkumispätkillä, tulisi opettajankin hyväksyä ajatus siitä, että hyvä käytös tai oppimistulokset ovat ennen kaikkea tavoite jota kohti kulkea. Tavoitetta tuskin koskaan saavutetaan täydellisesti, olennaista on sitä kohti kulkeminen luokan omasta lähtökohdasta käsin. 

Tutustuin taannoin luokkaan, jossa oli menoa ja meininkiä. Oppilaat saivat paljon vapauksia (joskin myös vastuuta), luokassa oli normaalista poikkeva kalustus, ja tunnit olivat pääasiassa varsin kovaäänisiä ("tunnit" kuulostaa jopa hieman harhaanjohtavalta, sillä luokassa ei ollut mitään 45 minuutin sessioita, jotka olisivat koostuneet opettajan organisoimasta opetuksesta, vaan luokassa oleminen sisälsi monenlaista puuhaa, jossa oppilaat toimivat aktiivisesti - välillä joku kävi liitutaulullakin, ja joskus tuo liitutaululla olija saattoi olla jopa opettaja). Oppilaita tuli ja meni, ja luokan ovi oli aina auki: monella oli kaikenlaisia toimia ja tehtäviä koulun sisällä. Luokka näytti hiukan kaoottiselta jopa minun näkökulmastani, ja sai hetkellisesti pohtimaan, voiko vapautta ja touhua olla luokassa jopa liikaa. Pohdintani osoittautuivat turhiksi. Luokassa kouluviihtyminen oli huikealla tasolla useamman vuoden opiskelun jälkeen tavallisiin luokkiin verrattuna. Juju oli siinä, että koska touhu oli oppilaista lähtöisin, ei se ylittänyt heidän sietokykynsä rajoja (oletteko nähneet lapsia, jotka haluavat ennen kaikkea, että jokainen istuisi hiljaa, että asioissa olisi selkeä rakenne, ja että joku muu päättäisi kaikesta, mitä tehdään?). Luokka oppi puhaltamaan yhteen hiileen ja toimimaan siten, että erilaiset persoonat otettiin huomioon. Opettajan rooliksi jäi ohjaaminen, ei määrääminen.

Opettajan tulee kestää epämääräisyyttä ja inhimillistä keskeneräisyyttä. Opettaja ei voi syyttää oppilaitaan siitä, ettei hänen opetuksensa ole helppoa. Opettaja ei voi myöskään vaatia pienempää ryhmää sen nojalla, että silloin hänen työnsä tulisi helpommaksi - oppilaat viihtyvät hyvin suurissakin ryhmissä, kunhan opetus ei ole pelkkää hiljaa istumista ja opettajan kuuntelua. 


Opettaja ohjailkoon, mutta ei ainoastaan siihen suuntaan, joka on itselle mieluisa.




torstai 28. elokuuta 2014

Yhteisöllisyyden ankea laakso

Kirjoittanut Antti Värtö.

I.

Kouluvuosi on päässyt hyvään alkuun ja ensimmäinen opettajankokous on pidetty. En usko veikkaavani hirveästi pieleen, mikäli arvioin, että ainakin 80% Suomen kouluista on jo ehditty mainita sanat "yhteisöllisyys" tai "osallistaminen".

Huomasin kesällä Aamulehdessä (6.7.2014) jutun siitä, jossa mainittiin:
Suomalaisnuorten tiedot yhteiskunnallisista asioista ovat kansainvälisen vertailun kärkipäässä. Mitä taas tulee yhteiskunnallisen vaikuttamisen haluun, suomalaisnuoret ovat pohjasakkaa.

Lainauksen takana on Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen varajohtaja Matti Rautiainen. Hän oli mukana kolmihenkisessä työryhmässä, joka selvitti demokratia- ja ihmisoikeuskasvatuksen kehittämistä opettajankoulutuksessa. Työryhmän raportin voi ladata PDF-muodossa opetusministeriön sivuilta.

Työryhmän ajatuksena selvästi oli, että jos opettajankoulutuksessa parannetaan opiskelijoiden vaikutusmahdollisuuksia, osaavat tulevat opettajat vastaavasti antaa omille oppilailleen paremmat mahdollisuudet osallistua koulun toimintaan. Olen itse hieman skeptinen ajatuksen suhteen. Opettajan vaikutusmahdollisuudet ovat aika rajalliset, mikäli rehtori ei ole kiinnostunut oppilaiden osallisuuden lisäämisestä. Lisäksi opettajat usein todellisuuden kohdatessaan unohtavat opettajankoulutuksessa kuulemansa ihanteet ja ryhtyvät opettamaan samaan tapaan kuin heitäkin oli opetettu (kts. aiempi kirjoitukseni Miten hyvä opettaja toimii?).

Merkittävin syy skeptisyyteeni on kuitenkin kyynisyys sen suhteen, kuinka paljon opettajat oikeasti haluavat oppilaiden päättävän koulun asioista. Rautiainen itse on aikanaan väitöskirjassaan todennut, että opettajat eivät juurikaan halua jakaa valtaa oppilaille. Kuulostaa hienolta sanoa, että koulun arvot ovat "yhteisöllisyys" ja "oppilaiden osallisuus", mutta kuinka moni opettaja olisi edes valmis antamaan oppilaiden päättää, mitä oppikirjaa tunnilla käytetään?

II.

Pieni anekdootti tähän väliin. Useita vuosia sitten eräässä koulussa päätettiin päivittää koulun sääntöjä, ja hyvän yhteisöllisen periaatteen mukaisesti myös oppilaat haluttiin ottaa prosessiin mukaan. Oppilaskunnan hallitus teki listan sääntömuutosideoista, jotka vaihtelivat "kohtuullisesta" "lainvastaiseen".

Opettajista koottu sääntötyöryhmä kävi läpi oppilaskunnan hallituksen ideat. Työryhmä poisti ne ideat, joiden toteuttaminen olisi rikkonut lakia tai yleistä säädyllisyyttä ja muokkasi loput sellaiseen muotoon, että ne voitaisiin ottaa käyttöön heti seuraavana vuonna. Karsinnan jälkeenkin sääntömuutosehdotuksia jäi jäljelle kymmenisen kappaletta. Työryhmä esitteli sääntömuutokset opettajainkokouksessa ja niistä äänestettiin.

JOKA IKINEN oppilaskunnan ehdotus äänestettiin nurin. Yksi kerrallaan. Monta kertaa "ei"-huudot alkoivat jo ennen kuin koko sääntöä oli ehditty esitellä loppuun saakka. Ainoa uusi sääntö, joka kokouksessa hyväksyttiin, tuli opettajilta. Se koski oppilaiden puhelimien käytön kieltämistä ja takavarikoimista tunnin aikana.

Sen koulun oppilaat saivat harvinaisen selkeän oppitunnin osallisuudesta ja demokratiasta.

III.

Yhteisöllisyys ei ole pelkkä trendisana - se oikeasti tarkoittaa jotain. Rauno Haapaniemi kirjoitti Yhteisöllinen pedagogia -blogissaan muutamia reunaehtoja yhteisöllisyydelle. Se tarkoittaa, että oppilaat päästetään päättämään asioista, joilla on merkitystä koulun arjessa. Se tarkoittaa, että oppilaat saavat valtaa päättää itseään koskevista asioista.

Yhteisöllisyys voi tarkoittaa jotain hyvin radikaalia: sitä, että koulun työryhmissä on sekä oppilas- että opettajajäseniä, joilla on yhtäläinen äänivalta. Sitä, että oppilaskunnan hallitus pääsee käyttämään todellista budjettivaltaa. Sitä, että joka kurssin ensimmäisellä tunnilla oppilaat saavat päättää, mihin asioihin kurssilla keskitytään - tai että he voivat kokonaan päättää kurssin sisällöstä. Sitä, että opettajankokouksen sijaan pidetäänkin koulukokous, jonka puheenjohtajana toimii joku oppilaista.

Jos ylläolevan listan lukeminen aiheutti kylmiä väreitä tai hikeä, niin älä huolestu. Ei joka koulun tarvitse olla Turun vapaakoulu. Yhteisöllisyyden voi toteuttaa paljon kevyemmälläkin kädellä: esimerkiksi antamalla oppilaiden suunnitella ja toteuttaa koulun juhlia.

Mutta ikinä ei saisi toteuttaa kevyttä yhteisöllisyyttä ja väittää oppilaille, että heillä on todellista valtaa koulun käytäntöjen suhteen. On ihan ok, jos opettajat haluavat pitää kaikki langat kädessään, mutta silloin ei pidä leikkiä, että oppilaidenkin ääntä kuunnellaan yhtäläisesti. Mikään ei vähennä ihmisten osallistumisenhalua niinkuin se, että he käyttävät aikaa ja vaivaa osallistuakseen, mutta heidän panoksensa jätetään huomiotta.

Kirjoitin alkukesällä, että jotkut asiat on parempi tehdä joko täysillä tai ei lainkaan: joskus keskitie on huonompi kuin ääripäät. Yhteisöllisyys on mielestäni myös esimerkki tällaisesta ankeasta laaksosta. Jos oppilaille annetaan paljon valtaa vaikuttaa koulun asioihin, kasvaa heistä oletettavasti yhteiskunnallisesti aktiivisia nuoria. Jos taas heille ei anneta mitään valtaa vaan tehdään selväksi, että koulussa päättävät aikuiset, oppivat he ainakin sen, että aikuisena voi vaikuttaa asioihin. Mutta jos oppilailta kysytään paljon mielipiteitä ja pyydetään osallistumaan, eikä heidän ehdotuksiaan oteta vakavasti, menettävät he uskonsa vaikutusmahdollisuuksiinsa. Sellaiset nuoret oppivat, ettei heidän mielipiteillään ole mitään väliä.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Ope ei päätä, onko laskeminen hyväksyttyä


Kirjoittanut Laura Tuohilampi

Olen tässä blogissa pauhannut moneen otteeseen opettajakeskeisyyden, oppikirjapainotteisuuden sekä monotonisen matikan opiskelun kiroista. Jotkut lapset, joissakin tilanteissa, saattavat jaksaakin kontekstistaan irroitettujen tehtävien toisteista liukuhihnalaskemista, mutta useimmiten tilanne lipsuu pian keskittymiskyvyn vähenemiseen, puuduttavaan tunteeseen ja motivaation ja innostuksen vähenemiseen. Oppikirjasta suoritettavaa laskurutiinin hankkimista puolustellaan usein sillä, että ”drillauksen” on jossakin vaiheessa tapahduttava. Oppilaan on saatava peruslaskutoimitukset rutiiniksi, jotta hänen työmuistiaan vapautuu monimutkaisempiin tehtäviin edetessä.

Valitettavasti tylsän opiskelun vastapainona kiinnostus oppimista kohtaan saatetaan menettää. Tällaiseen negatiiviseen kehitykseen vaikuttaa liiallisen oppikirjan käytön ja yksitoikkoisten menetelmien lisäksi oppimistilanteen turha jäykkyys. Aikuinen jostakin syystä helposti kuvittelee, että oppimistilanteessa oppilaan tulee olla hiljaa ja työskennellä intensiivisesti, kokoajan. Tutkimuksin tuo käsitys on osoitettu vääräksi, ja taanoisessa Facebook-keskustelussa joku totesikin suurin piirtein, että onko keksitty idioottimaisempaa kuin panna noin 20 vilkasta ja oppimishaluista lasta istumaan paikoilleen ja kieltää puhumasta, mihin toinen keskustelija totesi kyllä keksityn: laitetaan samat lapset istumaan hiljaa paikoillaan joka päivä, 12 vuoden ajan!

Miten sadistista! Itselleni olisi valtava haaste istua koko työpäivä paikoillaan hiljaa keskittyen. Parhaimmaksi olen omalla kohdallani todennut kirjoittamisen joko seisten tai istuen noin 20-40 minuuttia kerrallaan, tämän jälkeen joko fyysinen tauko (kävelyä tai ruokailua) tai psyykkinen tauko (kanssakäymistä joko työkavereiden kanssa tai sosiaalisessa mediassa). Fyysisen tauon pidän yleensä, kun kaipaan keskittymistä - tauon aikana saan jäsennettyä työstämääni asiaa - psyykkisen tauon pidän yleensä, kun olen saanut jonkin osion tai kokonaisuuden valmiiksi. 

Lapset rakentavat koulunkäyntivuosinaan minäkuvaansa sosiaalisten kokemusten myötä. Jo se, että tällaisia kokemuksia sallitaan, tekee opiskelusta mielekkäämpää. Oppimistehtävä voi hyvin olla ihan arkinen ja tavanomainen, sillä pelkästään antamalla oppilaille riittävästi aikaa ajatella itse, aikuisen ohjaamatta, voidaan hyvin helposti päästä tilanteeseen, jossa lähestulkoon kilpaillaan siitä, kuka keksii ratkaisun. Samalla toistojen määrä peruslaskutoimituksissa voi kasvaa yllättävänkin suureksi. 

Kerron esimerkin.

Olimme kahden koululaiseni kanssa välipalalla Picnic-kahvilassa. Jälkiruoaksi nuorempi ruinasi macaron-leivoksia. Suostuin: ostimme purkin, jossa oli sopivasti kolme leivosta, yksi kaikille. Purkin hinta oli 2,50 euroa.

Macaronilaatikko!


Minä: Paljonko näistä macaroneista yksi maksoi?
Lapset: (Miettivät vähän aikaa) Ööö…
Minä: Onkse helppo vai vaikee laskea?
Lapset: Vaikee!
Minä: No mitä tietoja te tarviitte siihen? Pystyisittekö laskemaan, jos ei näkis paljonko purkissa on?
Toinen: Tarvii tietää et niitä on kolme!
Minä: No entäs jos te ette tietäis paljonko ne maksoi?
Lapset: Tarvii tietää purkin hinta!

Nyt lapset alkoivat arvailla: 80 senttii! 90 senttii! 85 senttii! Kerro mikä se vastaus on!?
Minä: En mä oo laskenu sitä. Pystyttekö sanomaan, mitä halvempia ne ei ainakaan ole, tai mitä kalliimpia?
Lapset: Ainakin yli 50 senttiä. Ja ainakin alle euron.

Nyt lapset arvailivat taas. 85 senttii! Pyysin tarkistamaan menikö oikein, itsehän ”en ollut asiaa laskenut”. Toinen lapsista laski: 50-senttisistä tulis 1,50 e, ja siihen päälle kaikista 35 senttiä eli ensin kaikkiin 30 senttiä, joka on … ja sit vielä 15 senttiä… siitä tulee 2,55!
Minä: Aha. 
Lapset: 80 senttii! 
Nyt toinen laski, mitä tulisi, jos hinta olisi 80 senttiä. 
Laskiessaan hän teki laskemisestaan tärkeää: ”Älä häiritse hei hiljaa, nyt oot ihan hiljaa mä meen SEKASIN!” 

Tällaiset ”purkaukset” ovat oppilaille tärkeitä. Ne ovat sosiaalista liimaa: miten yhdessä käyttäydytään; miten tehdään selväksi, että hallitsee nyt tilannetta omalta osaltaan; miten toimitaan niin, että matikan laskeminen, joka voisi olla junttia, saadaan vaikuttamaan toiminnalta, jota juuri nyt tässä sosiaalisessa mikroympäristössä on sallittua tehdä, piste.

Laskemisen lopputulos oli, että jos hinta olisi 80 senttiä, lopputulos olisi kaivattu 2,50. 
Minä: No nyt toisen täytyy tarkistaa niin tiedetään sit oliko se oikein.
Toinen: (laskee pitkään) Siitä tulee 2,40 e!
Ensimmäinen: Miten niin? (miettii) Onko meillä kynää?
Kaikki alkavat kaivaa kynää. Toinen lapsi kaivaa repustaan aivan kauhean kynän:

Kauhujen kynä


Kaikki nauravat kynälle ja minä ”kauhistelen” sitä. Ensimmäinen pistää vielä paremmaksi (muina miehinä) ja ottaa raatokynästä irti pelkän lyijypään, ja alkaa kirjoittaa sillä. On siis saatu pelleilemällä ja kanssakäymällä sosiaalinen konsensus sille, että nyt sopii laskea tehtävä loppuun. Tuon sopimuksen tullessa luokkahuonetilanteessa oppilailta itseltään vetää se usein monia mukaan vähentäen opettajan tarvetta patistella opiskelemaan tai toimia luokkahuonepoliisina. Kaikki kuvailemani hössötys olisi herkästi yritetty kitkeä tavanomaisella matikan tunnilla, yhdessä pähkäilemisestä ja ajan tuhlaamisesta puhumattakaan.

Ei edes kynä, siis paras kynä


Nyt ensimmäinen laskee homman 80-senttisten tilanteessa paperilla, ja saa tulokseksi 2,40. ”F oli siis oikeessa”. Vähän aikaa ollaan hiljaa ja lapset vaikuttavat turhautuneilta. 

Lapset: No mikä se sitten on? Se on ei-vastausta! Ne ei oo minkään hintasia!
Minä: No eikö niille oo mitään vastausta? Vai onko se vaan vaikee laskee tarkasti?
Lapset: On vaikee laskee! 
Minä: No tiedetäänkö me aika tarkasti mikä niitten hinta olis?
Lapset: Joo, yli 80 senttii ja alle 85 senttii.
Minä: Eli me tiedetään 5 sentin tarkkuudella.
Lapset jäivät turhautuneiksi vastaukseen, mutta annoin heidän jakaa viimeisen macaronin. Se oli kahvinmakuinen, mikä oli ällöä, mutta lähtiessämme kahvilasta meillä oli tosi iloinen tunnelma.

Kotiin tultuamme katsoin lasten läksyjä: ”Kaikki laskevat matikankirjojaan eteenpäin.” Yritin olla näyttämättä ärtymystäni. Sanoin, että lasketaan yhdessä joka päivä, jotta päästään eteenpäin ja näyttämään pitkää nenää opelle (kirjoituksessa Koulu: Aikakone menneisyyteen kuvaillaan, kuinka kyseisen luokan menetelmänä on se, että hitaammat laskevat kirjaa rästiin jääneiden tehtävien osalta miten paljon hyvänsä, jotta pysyisivät mukana nopeimpien tahdissa). 
Lasten mukaan ehdotukseni oli ihan hyvä idea.