Lahjakkuus: mahdollisuus vai ongelma?

Satuin lukemaan mielenkiintoisen puheenvuoron ja siihen liittyvän kommentoinnin Matematiikan opetuksen tulevaisuus -sivustolta, linkki alla:

http://maot.fi/2013/04/oppimisen-into-tapetaan-koulussa/#comments

Keskustelussa lahjakkaan tytön äiti toi esiin huolensa koulun tasapäistävästä otteesta:

”Meillä on nyt 12v lapsi jonka erityislahjakkuus oli ilmeistä jo 6 vuotiaana. Koko matkan olen ihmetellyt mikä on tämä yleisesti hyväksytty tasapäistämiskultuuri mikä meillä vallitsee. Miksi se on muilta pois jos se lahjakaskin saisi opetusta omalla tasollaan?

Miten voi olla kenenkään etu, että lapsen into asioihin tapetaan yli helpolla oppimateriaalilla jo ensiluokilla???

Hienoa tietysti, että edes yläasteelta alkaen lasten eritahtista oppimista voitaisiin huomioida. Pelkään kuitenkin että moni on jo ehtinyt totaalisesti turhautua alakoulun puolella eikä ainakaan koko potentiaalia enää saada koskaan käyttöön.”

Äidin esittämät pohdinnat ovat perusteltuja ja kiinnostavia, mutta sitäkin huomionarvoisempana pitäisin keskusteluun osallistuneiden lahjakkaan lapsen kokemuksen omaavien mielipiteitä. Tuli esiin, etteivät nämä jo lapsena lahjakkaat olleet kokeneet tarvetta lokeroinnille ja määrittelemiselle lapsuusvuosinaan, eikä "ajan hukkaamista" koettu ongelmaksi:

Arvostan suuresti normaalia lapsuutta tavallisessa koulussa tavallisten ihmisten parissa, ja olen erittäin kiitollinen siitä ettei minua koskaan seulottu minnekään tai ettei vanhemmillani tai kenelläkään muullakaan ollut erityistä missiota suhteeni. Huomasin kyllä etteivät muut oppilaat opiskelleet kunkin vuosiluokan oppimäärää saman ensimmäisen viikon aikana kun kirjat jaettiin. Jos nyt läksyjen tekemiseen meni aikaa suunnileen yhtä kauan kuin tehtävän lukemiseen ja vastauksen kirjoittamiseen, niin jäipähän sitten enemmän aikaa omille mielenkiinnon kohteille. Tosin oli onneksi ymmärtäväinen luokanopettaja.

Kyllähän nämä fuksivuoden yliopistomatematiikan kurssit olisin varmaan voinut suorittaa jo vuosia sitten. En tiedä olisinko yhtään sen onnellisempi, jos olisin niin tehnyt.

Jäin miettimään, mihin lahjakkaalla lapsella sitten olisikaan kiire? Työelämään? Suomen nuorimmaksi tohtoriksi? Matemaatikoksi USA:han? Eikö siihen aikuisuus riitä? Entä miksei potentiaalia saataisi käyttöön myöhemmin? Kaiken lisäksi tutkimusten mukaan suoritustaso saattaa jopa parantua heterogeenisessa ryhmässä, myös lahjakkaiden osalta (heterogeeninen ryhmä kun ei automaattisesti määrittele opetusta mekaaniseksi ja tappavan tylsäksi, vaan voi päinvastoin tarjota mitä herkullisimman tilaisuuden todelliseen pohdiskeluun ja monien näkökulmien hahmottamiseen). Myöskään asenteisiin liittyvät asiat eivät näytä merkittävästi riippuvan suoritustasosta tai ryhmän koostumuksesta suuntaan tai toiseen.

Keskustelussa toinen äiti toi esiin oman jälkikasvunsa turhautuneisuuden, ja mainitsi kotiopetukseen siirtymisen (eli lahjakkuuteen reagoimisen) jopa lisänneen kokonaisvaltaista elämäniloa (kertoi lapsen kukoistavan). Tämä huomio kumoaisi edellisessä kappaleessa esitetyn, tai ainakin osoittaisi asiaan liittyvän myös poikkeuksia.

Vaan ovatko äitien huomiot siinä mielessä kuitenkaan tosia, että motivaation ja iloisuuden puute johtui juuri eriyttämisen vähäisyydestä? Ainakin ensimmäisen äidin kommenttien perusteella ymmärsin nimittäin vanhempien melko vahvasti tuoneen ongelmaa tyttären koulussa esiin ja ajaneen tilanteen muuttamista. Tästä esimerkki:

Taistelun tuloksena ja suuren onnen ja sattumien saattelemana tytär on saanut eriytettyä opetusta matematiikassa. Nyt näyttää että hän tulee suorittamaan yläasteen matematiikat 6. luokan aikana.

Pitkään tyttären suurin haave oli, että hän olisi kuten muut = muut saisi hänet kiinni ja sitten oppisivat samaan tahtiin. Nyt on ensimmäisiä viitteitä siitä, että hän nauttii taidostaan. Seuraavaksi toivon, että nämä alkuvuosien taistot ja vastoinkäymiset matikan suhteen jäävät unholaan ja lapsi alkaa haaveilla myös ammateista joissa lahjalle olisi käyttöä.

Väitän, että tämänkaltainen tilanteiden problematisointi vaikuttaa lapsen hyvinvointiin vahvemmin kuin liian helpot matematiikan tehtävät. Ristiriidan esiintyminen kahden niinkin vahvan auktoriteetin kuin koulun ja kodin välillä lapsen elämässä ei ole lapselle helppo tilanne. Lapsi vakuutetaan kokemaan, että koulu toimii väärin, ja kuitenkin hän viettää siellä suuren osan ajastaan, kokien varmasti lukuisia mukavia hetkiä niin muiden oppiaineiden kuin luokkatovereidensakin keskuudessa^[1]. Ristiriidat käsitysrakenteissa puolestaan ovat omiaan lisäämään ahdistusta ja turhautuneisuutta, jopa passiivisuutta. Iloisuuden lisääntyminen saattaa tässä tapauksessa olla siis seurausta tilanteen laukeamisesta: äidin / vanhemman tyytyväisyys saa lapsen kokemaan, että asiat ovat taas kunnossa.

En sinänsä tarkoita ottaa kantaa yksittäiseen tapaukseen, josta on esillä vain muutama kommentti keskustelupalstalla. Eriyttäminen on varsin suotavaa, mutta tutkimusten valossa näkisin sen onnistuvan monen asian kannalta parhaiten tutussa, heterogeenisessa ryhmässä. Matematiikassa esimerkiksi kaverille opettaminen tai käsitteiden selventäminen on erittäin tehokasta asioiden syventämistä, ja tuolloin samalla karttuvat sosiaaliset taidot, erilaisuuden ymmärtäminen, empatia ja matematiikan monitahoisuuden hahmottaminen. Kodilla on puolestaan suuri merkitys ymmärtävän ja positiivisen elämänkatsomuksen luomisessa sekä asioiden sopivassa tasapainottamisessa.

---

^[1] Huomaa myös äidin muotoilu "Seuraavaksi toivon, että ... lapsi alkaa haaveilla..."

...samasta kuin vanhempansa?